lauantai 13. elokuuta 2016

Tuokioita

Sohva on tuttu ja pehmeä. Selän takana oleva tyyny sen sijaan ei ole asettunut kovin hyvin ja korjaankin sitä moneen otteeseen - ja vedän jopa päälliskankaan läpi törröttävän höyhenen irti siitä, pistämästä ja kutittamasta.

Televisiossa tasaisella pulputuksella soljuu Rion olympialaiset eteenpäin, laji kerrallaan ja päivä kerrallaan, lapsi oli vaihtanut kerran kanavaakin toiselle ja ihmetellyt, kun sieltäkin tulee samaa urheilua! No se oli joku uutislähetyksen perään näytetty urheiluruutu tietenkin. Mutta kertoohan se siitä, että kanavat on vallattu tällä Rio-tarjonnalla, eikä se nyt niin haittaakaan. Tuskinpa muukaan ohjelmatarjonta nyt niin mieluisaa olisi.

Ulkona on sellainen keskipäivän valo, kun nyt elokuussa syksyä henkivänä päivänä voi olla. Harmaat pilvet peittävät taivasta parhaansa mukaan, ikkunassa pilkottaa siellä täällä vielä aamullisen vesisateen jättämiä pisaroita. Vaikka monena aamuna sateenropina on ollut katastrofia enteilevä ääni (muistellaan vaikka heinäntekoja, melkein kuivia kaadettuja heiniä, jotka olisi pitänyt vaikka paalata juuri sinä päivänä - tai sitten koulun urheilupäiviä pihaleikkeineen ja toimintapisteineen, kastuvine tehtävärastipapereineen ja lätäkköisine koulun pihoineen) niin tänä aamuna se oli pelkästään rauhoittava ja kotoisa. Kolmevuotias silkkitukkainen poikakin kömpi omasta sängystään mielellään viereeni ison sängyn pehmeyteen ja yhdessä sitten katseltiin ikkunasta näkyviä pisaroita, tuulessa seilaavia ja muotoaan muuttavia pilvenmöykyröitä ja punaisina helottavia pihlajanmarjoja korkeuksiin kurottavissa oksissa.

Tuo meidän uusi makuuhuone talon länsipäädyssä, peräkamariksikin kutsuttuna, on nykyään suuren ilon aihe minulle juuri suurine ikkunoineen - niine samoine ikkunoineen jotka ahdistivat minua ensimmäisenä yhteisenä siellä vietettynä yönämme. Huonehan on siis melko pieni ja ympäröity ikkunaseinillä ja vaikka niissä nyt kaihtimet onkin, niin jotenkin siellä oli heinäkuun lopussa liian valoisaa ja liian lasista minun mielestäni - kunnes ensimmäinen aamunsarastus koitti. Lämmin keltainen auringonsäde, joka siis ylsi aivan toisesta ilmansuunnasta myös tännekin puolelle pihaa pitkine säteineen, näytti ihan täydelliseltä kesäaamulta. Sellaiselta joita lapsuuden kesissä oli aina, nykykesissä aina vaan vähenemään päin. Sellainen, jolloin paljaat varpaat voi upottaa aamunurmikkoon ilman kylmän kiljahdusta, sellainen joka lupailee pelkästään hyvää päivää. Sellaista aurinkoa katselin silloin pää vielä tyynylläni ja hetken kun odottelin, niin aurinko osui myös siihen pihlajaan, jonka marjat olivat tuolloin vielä hieman valjut sävyltään, mutta jotka auringon kultaamina näyttivät kovin kauniilta. Huone ikkunoineen on muutenkin päässyt oikeuksiinsa ja näyttämään plussansa,kun edellisyönäkin kävi jossakin kova ukkonen siitä näkemästäni välkkeestä päätellen ja katselin sitä valon tuiketta aikani, kunnes sadepilvet tulivat antamaan vielä hetken mahdollisuuden uneen ennen aamuista kellonsoittoa.

Kaksi poikaa, veljestä, kipitti juuri ohitseni sinne peräkamariin. Sinne on muodostunut mukava leikkipaikka tietynlaisille leikeille, nähtävästi siksi, koska siellä ei ole muita huonekaluja kuin meidän ja lapsen sängyt ja yöpöytäni virkaa tekevä pieni jakkara. Siellä on kirjaimellisesti siis tilaa mielikuvitukselle ja nähtävästi sitä on myös käytetty, koska joskus illalla nukkumaan kömpiessä löytyy tyynyn alta pikkufiguureita joilla veljeskaarti on siellä leikkinyt. Kyseessä on siis , hmm olikohan se playmobil - nimiset?, taannoiselta pihakirppikseltä ostetut lelut, jotka on vieläpä suoraan menneiltä vuosikymmeniltä  ja niin monipuolisia, että kaiken ikäiset veljekset niillä keksivät vaikka mitä mieluisaa tekemistä.

Koneella istuessa, vaikka kuinkakin tässä sohvalla, niskaa vähän väsyttää ja sitä venytellessä katson ikkunan takana aukeavaa peltonäkymää, jossa kaura koittaa kovasti kypsyä ja onkin jo saanut kovasti keltaista sävyä itseensä. Lähempänä ikkunaa, meidän piha-aidan tällä puolen punaherukkapensas muistuttaa kuinka vielä olisi poimittavaa, jos vaan emäntä saisi aikaiseksi. Meillä on vaan ollut kovasti kiukkuisia ampiaisia piha täynnä, joten kaikki tuollaiset näpräyshommat on melkein joutunut jättämään välistä tai siirtämään sadekelille. Nythän sinne toisaalta voisi mennäkin, mutta ensin pitäisi laittaa ruokaa uuniin valmistumaan. Meillä kyllä ei kovin suuresti herukoita pakastettuina käytetä, ennemmin niitä mustikoita ja mansikoita, joita molempia on jo pakastin puolillaan. Muutamat kerrat teen kiisseliä aina tuoreista herukoista ja olen minä niistä mehujakin keitellyt, mutta nyt en löydä mehumaijani höyrytysosaa lainkaan, enkä kyllä uutta aio kovin hevillä mennä ostamaankaan. Joten ehkä syömme suoraan puskista sen mitä syömme, kuten tähänkin asti (ja mustaherukat on jo likipitäen kaikki syötykin, se on lasten suurta herkkua joka kesä).

Mies on tuossa vieressä virtaavalla joella yhden poikamme kanssa kalassa, se on heidän molempien mieluisaa puuhaa ja menivät nyt veden ollessa matalalla tuonne lähemmäksi koskea kokeilemaan sitä onneaan. Kesällä jo päästiin nauttimaan itsekalastetuista kirjolohista, jotka kyllä maistuivatkin hyviltä, kun uunissa tehtiin ja perunoiden kanssa popsittiin. Lapsen ilme ja kehonkieli kertoivat kaikki silloin suurta ihmettä ja ylpeyttä siitä, että oli saanut ruokaa aikaiseksi kokonaiselle suurelle perheelle ja että ylipäätään se kaikki mahdollistui ihan tuosta omasta rannasta veneellä lähtemällä - onhan se tässä hypermarkettien maailmassa melkoisen pysäyttävää itse kullekin. Pieni kuopuskin sai kiitosta ahkeralle ja sitkeälle kastelutyölleen, kun koko kesän jaksoi kastelukannunsa kanssa suunnata kasvihuoneelle ja lorottaa kannun pienuudesta johtuen monet reissut vettä tomaatinvarsien juurille - ja vihdoin koitti aika, jolloin taimiostajan huumorista johtuen kovin monen muotoiset tomaatit alkoivat sieltä punaisina vihdoin löytyä. Satoa tulee vielä (toivottavasti) kauan ja senkin jälkeen odotamme jännityksellä kovin mielenkiintoisen kuuloisen perunatomaatin juurten paljastamista - onko siellä niitä perunoita sitten, ihan oikeastiko?

Selkä tuntuu jo hieman kärsivältä, joten koneella istujan lienee aika laittaa sulki tämä kirjoitus ja painaa "julkaise", lasten leikit kuulunevat siirtyneen taas toiseen suuntaan, vanhan makuuhuoneemme tiloihin pykättyyn leikkihuoneesen, jossa tuntuu yhtäkkiä olevan hirveän hienoa hengailla porukalla ja kuunnella musiikkia tabetilta niin että tänne asti raikaa.

Ja kalastajatkin saapuivat, sanonpa siis hei!





4 kommenttia:

  1. Ihana tuokio kuva kirjoitus. Tuosta lohen saannista oon kyllä himpun verran kateellinen, meidän ku on se kalastettava joko kaupan tiskiltä tai kesällä läheiseltä lohi- lammikolta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Suvi <3 Ja no juu, tämä on kyllä aika luksusta kun saa kalat omasta rannasta! :)

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitti Janni! Rauhallinen oli kyllä fiiliskin, jotenkin ne tavalliset kotituokiot kaikkine vauhtiviikareineenkin on just niitä rauhoittavia, kuitenkin (paitsi joskus!) :D <3

      Poista