perjantai 12. elokuuta 2016

Nasaretilaisheebo , I am talking about you

Yks yhteen melkein käy nää keskustelut julkisuudessa, että joku sanoo jotakin auringonpaistetta Luojan ihanaksi lahjaksi, niin joku kahdeksankymmentäluvulle jämähtänyt vitsiniekkamuka päivittelee, että ai jaa sä uskot satuihin vielä.

Ei siinä, kukin saa kai olla mitä mieltä vaan, mutta rupesinpa taas pohtimaan, että mikä tässä nasaretilaistyypissä nyt niin paljon hiertää joidenkin kalsareita! Heti löysin muutaman:

1. Tyyppi kuoli (siis uhrautu) mun takia, vaikka en kyllä edes pyytäny
Niin siis jos ajatellaan, että stoori tästä kaikesta olis totta, niin miten se muka mulle kuuluu, kun en ole ollut olemassapäinkään vielä silloin? Tartteeks mun nyt muka olla jotenkin kiitollinen jollekin, joka teki mun puolesta asioita jo etukäteen? Eiks mulla ole mukaan mitään sanottavaa tähän asiaan? Ja mistä se ties tehdä asioita mun vuokseni - koska aa eihän musta ollu sillon tietookaan ja bee entäs jos mää en niinku usko koko juttuun, niin sillonhan se ei niinku oo mun porukois muutenkaan. Häh?

2. Tää skidistä luopumis-juttu
Kirkosa ja muisa alaan liittyvissä jutskissa kuulee, että Jumala siis rakasti maailmaa niin paljon että uhras poikansa. Justiinsa! Mikä kohta tässä ois niinkun nykypäivänä edes pienissäkään määrin ihailtavaa matskua? Eiks sitä vois joku niinku jotenki muuntaa vähän järkeenkäyvämpään muotoon, kun se kuitenkin sanotaan ikkäänkuin se olis ilon ja riemun paikka. Kyllähän mä tiedän mitä sillä tahdotaan sanoa, vaan se sanotaan kyä väärin mun mielestä. Täh?

3. Stoori nimeltä Raamattu
Okei, pyhä kirja. Joo. Meilläkin on nätti semmonen tua hyllysä. Saatiin kum mentiin naimisiin, muistan viä kun isäntä ei minuutin matkalla kirkolta hääjuhlaan keksiny auton takapenkillä mitään muuta tekemistä, kun luki sitä ääneen!Että näin meillä, oon telkkarista nähny että jollain muilla ei ihan oo menny noin.
Mutta siis se itte kirja. Ootteko koskaan lukenu, siis oikeesti? Voin antaa ihan vilpittömän vinkin, että ei ainakaan alusta kannata, niinkun muisa kirjoisa on tapana.Vanha testamentti alkaa ihan taivohan pitkillä selostuksilla meinaan jostain, jolla oli niin ja niim monta poikaa ja sitten luetellaan niitä nimiä. Sitte ne sai taas jälkikasvua - ja ja ja. Vähän jään niinku miettiin sitä kaikkea muutenkin, kun tuntuu että sen lisäks että määrällisesti olivat aika ehtiiväistä kansaa, niin olivat vielä pitkäikästäki. Puhutaan sadoista vuosista (jossen väärin muista, hetki tästä ny jo on aikaa).
Mummiälestä uskottavuus ei olis ehkä ongelma, jos kaikki olis niinku järellä mietittävissä, ilman että tarttee ilmottautua jonnekin useemman kuukauden kurssille josa opetetaan tulkitteen lukemaansa. Vai?

4. Ne simsalapimit
Moni asia niinku kristityn ihmisen elämäsä löytää verrokkinsa sieltä (Raamatusta), jossa on kyllä ihan kiitettävä määrä kaikenlaista tapahtumaa ja tokasua lähtöön jos toiseenkin. Mutta ihaj just en ymmärrä kaikkeaka. Esimerkiks (lainaus) "Mutta joka itsensä ylentää, se alennetaan; ja joka itsensä alentaa, se ylennetään." Äkkiseltään ihan järkeenkäypä ja jopa sopiva tähän vouhkottavaan nykykansaanki. Että jos luulet ittestäs liikoja, nin turhaan ja sitte toissappäi. Mutta entä jos itte itteens niinku alentaa siks vaa, että joku sitte kattois kui vaatimaton ja tommone nöppöne se onki ja sitte niinku pitäis sitä hirveen jalona ja hyvänä. Että niinku miten tää menee? Meinaan aika monisa hengellisyyttä hönkivisä porukois noita itteensä tekotaiteellisesti alentavia kyllä löytyy! Onkse sitte niin, ettei sen nii oo väliäkä, onko sitä jotai aidosti, kuhan on? Vai onkse sitten niin että ne onki niitä viimesiä jossai jonosa loppujen lopuks kuitenki? (älkää vaan kysykö misä, en ihan oo viä siä asti täs perehdytykses). Meinaan: kannattasko jonkun kertoa niille? Tuli vaan miäleeni.

5. Pököpäitten kokoontumisajot
Sitte on tää yks sanosinko vivahde täss hommeliss, kun nää sivuhaarakkeet tai herätysliikkeet tai  mitkä ny onka jokka on vähän niinku samaa muta ei sitte kuitenka, yhteenliittymät jokka kaikki uskoo olevans mielestään oikeesa - ja varsinkin enempi oikeesa kun se toine polku, joka siinä menee kenties jopa samaan suuntaanki.
Että kukas näistä ny ottaa selvää? Eiks voitas vaan sopia joku järjestys ny täsä? Tai sitten, että kaikki on niinku samalla viivalla. Ettei olis mitään semmosia, että jos et tonne teltalle tuu, niin ei sullaka hyvin mee (sanoo ihmine). Tai että kun sanoo jotain tai tekee jotain suhteellisen tavallista jutskaa niinku, niin on jonkun mielestä huonompi ihmine sitte heti. Eiks se just oo sitä ittensä ylentämistä (kato just hokasin, oompa mää ny terävänä)? Eiks vaan pitäs olla yhtä suurta rakastavaa maailmaa ja tehdä ja puhua hyviä ja kivoja ja jättää sen lajittelupuolen jollekki, jolla ei oo oma lehmä missään valtakunnan ojassa tai lusikkaa kenenkään sopisa?


6. Tyypit jokka on vaan töisä siälä
Mitäs mieltä me ollaan sitten tästä, että pitäs elää niinku opettaa kato ja kuitenki pappienki elämä on melko maallista nykyään, kun ympärillens kattoo? Eihän niinku poliisika voi vapaa-ajallaan olla joku rötöstelijä (eiku tää oliki huono vertaus), nin jotenkin samallai sitä toivois kirkonmiästen ja -naisten olevan sillai vähä kuitenki hienommin kun me muut örveltäjät. Semmonen joku gloorian valo pitäs  näkyä vähä, eiks vaan pitäski? Ja ehdottomasti vaatetuksen olla semmosta viittamaista ja hulmuavaa, mieluiten aina kun jossain näyttäytyy. Tulis heti jotenki enempi semmonen fiilis että siinä se menee se kirkommiäs.
Vai onkse sittenki niin, että meiän tarttee nähdä kuija tavallisia me ollaan loppujenlopuks kaikki, että me oltas sillai enempi ehkä kotonamme siinä luterilaisuudesa, vai mikskä sitä ny kukaki kutsuu. Että se tois niinku koko systeemin tyyppeineen helpommin lähestyttäviks, ku oltaiski samalla terassilla kattomassa laskevaa aurinkoo ja juomasa kal ... viileetä juomaa. Että siinä olis niinku läsnä ihminen omana ittenäns pikkasen erilailla (ja varmaan eri ihminenki) kuin sunnuntaiaamuna kirkonpenkisä. Millais tää ny sittem menee? Henkilökohtasesti mulle kyä käy, että mää nään kirkovväkee jossai muuallaki. Kamalasti en kyä terasseilla käy, nin en voinu sitä ny tähän sitte enää sanoo. Mutta mun mielestä siis inhimillisyys, jolla siis oikeesti tarkotetaan ihmisyyden normaalia kamaluutta (tiättehän: aina kun jossain tapahtuu jotai väärää jossai nokian vesilaitoksella tai talvivaaran kaivoksella vaikka, eikä se kuitenka oo sev vika joka sen teki, niin puhutaan inhimillisyydestä, - tää on just sitä kans) on ihan hianoo näis uskonhommeleis myös siks, että me saadaan niinku elävää esimerkkiä kuija voi olla silti ihan hyvät tarkotukset elämässä (niinku ollu ennen ja olla jatkosaki vaan ihan rohkeesti) vaikka käviski jotai, vaikka ohrasesti. Että hyvään kannattaa silti tähdätä ja silti voi olla siinä mielesä rauhallisin mielin, että vaikka tuli mokattua kerta jos tusinakin, niin ei se kuitenka tarkota että pitäs hanskat lyödä tiskiin. Saatikka että sais lyödä hanskoja yhtään mihinkä, muutaku kouraa vaan ja hommiin hopsis.

Jotenki mää ny tämmösen sain täsä äkkiä kyhättyä enshätään, kauheen oli sillai kiva kirjottaa tääkin, kun ittelle jäi hyvä fiilis loppujen lopuks (no ni, oliks tää ny sitte jotai ittekehua, kun ittehän mää ne sanat kirjotinki? Siihen loppu sitte tääkin fiilis eeh heh he) kun aattelee, että oli miten oli, usko taikka ei, niin tyyli on vapaa muttei ees pakollinen. Kaikki me kuitenki ollaan hyväsä turvasa ja kun pidetään semmosta hyvvää virettä päälankana elämissämme, nin ei voi huonosti käydä kellekkä.

Ny ois ruoka valmista, ihan vahingossa ollaan kyllä näin kultturelleja, että tähän aikaan syödään. Mutta kun mustikkapiirakka (kertaa kaks)  tosa iltapäiväkahveella sevverran lykkäs tota näläntunnetta eteenpäin, etten huomannu aikasemmin kanoja uuniin lykätä. Morjes!

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti