keskiviikko 24. elokuuta 2016

"Kun siellä kotona ei ole mitään virikkeitä lapselle"

Oli sitten mielipide lasten kotona kasvattamiseen mikä tahansa, niin tekemisen puutteesta se ei ainakaan johdu, ei vaikka olisi minkälainen tallukka ja ideaköyhä junttura tahansa. Ihan vähän (jaa vähän, aah hah hah hah) ärsyttää ihan joka ikinen ihminen, joka sanoo että en minä pysty mitään oikeita virikkeitä sille lapselle kotona tarjoamaan, tai tylsää sillä minun kanssani kotona olisi ja minulla olisi huono omatunto kun en pystyisi antamaan lapselle sitä kaikkea.
 
"Sitä kaikkea" eli siis mitä ne ihmeitä tekevät päiväkodintädit ja -sedät päivisin mussukoiden kanssa tekevät? Mitä ihmettä?!
 
Ei siellä mitään ydinfysiikkaa harrasteta. Siellä eletään ihan tavallista elämää, mutta ripauksen vielä tavallisempaa siitä saa vielä olemalla ihan vain kotona:
 


Värejä riittää maailmassa. Muodoissa jos missä! Siitä vaan kynät tassuun ja tekemään. Ei voi olla liian vaativaa, eihän? Hermoherkempiin (siis äidin) päiviin puuvärit, maailmanomistaja-fiiliksiin vesivärit. Tussit on sitten konkareille, siis lapsikonkareille että äitikonkareille *virn*!


Kaikenlaista pääsee harjoittelemaan kun valmistellaan ruokailua. Katetaan pöytää, mietitään montako lautasta ja mitäkin muuta vermettä esille otetaan, lusikallako tänään laitetaan lapioiden, vai otetaanko veitset ja haarukat kehiin. Kummalles puolelle lautasta ne laitetaankaan?


Näiden virallista nimeä en edes tiedä, mutta meillä nämä kulkee väritappien nimellä. Näitä on laatikossa eri väreissä ja monessa koossa ja ideana on asetella niitä "reikälautaan". Opettaa muksulle kaikenlaista, värisävyistä ja kokonimityksistä lähtien, sorminäppäryyttä eritoten ja sitä mielikuvituksen lentoa tietenkin. Äitikin saa paljon harjoitusta, muun muassa kärsivällisyydessä, ehh, ai miten niin kuulen pikkuisten nuppien putoavan pompsahtaen lattialle vielä unissanikin...


Huomio huomio, lapsi teki kuvasta löytyvän kukkasen, äiti tuuppi tappeja vähän abstraktimmin sinne tänne.


Kotona opetellaan myös ihan perussettiä siivoamisesta, pölystä ja kukkien vaatimasta kastelusta. Kuka vaan tenavaikäinen lapsi tykkää imuroinnista, jos haluat päästä pikkulegoista eroon, niin anna imuri mahdollisimman pienelle käpälään ja eikun hurisemaan!


Mikäs se tämä on? Vastaus kerrotaan bloggauksen lopussa. Liittyy tietenkin tähän kotoiluun. Tämäkin.


Leikkejä löytyy joka lähtöön ja niitä voi kehitellä aina uudelleen vaihtamalla vaikka leikkimiseen käytettyä paikkaa. Meillä leikitään todella usein pöytien alla. Tai päällä...


Kaupassa käynti ja ruuanlaittokin on sitä normaalia elämää, joka usein sivuutetaan mitenkin opettavaisista asioista puhuttaessa, mutta mielestäni niitä toimittaessa oppii itse kukin elämästä aika lailla. Niin lapset äidiltä, kuin äiti lapsiltaan. Ja lapsistaan! Ja vaikkei tarkoitus olekaan tehdä mitään pikku masterchefejä kaikista, niin sitä opittavaa on rutkasti kaikessa muussakin kuin itse reseptiikassa! Kuunnellaan ohjeita, noudatetaan niitä, etsitään tarvikkeita, opetellaan niiden nimityksiä, mietitään mistä viljasta mikäkin puurohiutale tehdään, miten peruna kasvaa, kuinka kauan kypsymiseen menee, miltä pippuri tuoksuu, kuka keksi makkaran.



Leipominen on ihanaa. Lasten kanssa eritoten (ilman ironiaa, hei tyypit!). Ja siinä menee hetkessä puolen päivää, kun oikein taikinan vääntää, kohottaa ja lykkii pellillisiä uuniin. Sitten syödään yhdessä ja ollaan tyytyväisiä itseemme ja aikaansaannoksiimme. Sitä voi soittaa vaikka naapuritkin käymään lämpimäisillä, tai lähteä itse höyryävän nyytin kanssa kyläilyreissulle.



Meilläkin täällä "eioikeinmissäänpäinsuomea" on sentään kerhoja, tuon evankelisluterilaisen seurakunnan järjestämiä ja tässä meidänkin kylällä kokoontuu niistä muutama. Vaikka tilat on perhekerhoakin ajatellen hyvinkin pienet, niin tunnelman vuoksi sinne kokoontuu viikottain silti tupa piukkaan äitejä (tai isejä tai mummuja tai kummeja) lapsineen, sujauttavat pienen kahvirahan rasiaan ja aamupäivä kuluu siinä sellaisissa merkeissä kun itse tuntee tarvetta sen menemiseen. Siellä on meinaan leikkiseuraa lapsille, on askartelua ideattomille, on pientä paikallaolon harjoitusta jonkun mukavan laulun ja pienen hartauden merkeissä ja tietenkin sitä samassa tilanteessa olevien vertaisseuraa, olit sitten melkein missä vaan tilanteessa. Väsyneen äidin vauvaa sylitellään vuoroin, jotta tämä saa edes kerran viikossa juoda kahvinsa ihan niin rauhassa kuin haluaa. Isompien lasten vanhemmat sopivat koulukyydeistä ja harrastuksiin menoista toistensa kanssa, kysellään lenkkiseuraa metsäpolulle ja saadaan vinkkejä hyvään remonttifirmaan toisilta remontteja jo läpikäyneiltä.

Pienen paikkakunnan perhekerhosta on vauva-ajoista lähtenyt monen nyt jo teinin tai jopa aikuisen lapsen yhteinen taival ystävinä, sillä täällä meilläpäin pysytään näillä sijoilla aika halukkaasti juuri tämän pienimuotoisen yhteisöllisyyden vuoksi, mikä lapsille rakentuu jo varhaisessa vaiheessa. Siellä sitä potkitaan samoissa raitapotkareissa ensin perhekerhon lattialla, sitten iän karttuessa itsenäisissä kerhoissa ollaan reppujen kanssa vierekkäin imemässä pillimehua posket lommolla, sieltä matkataan samaan esikouluryhmään ihmettelemään isompaa rakennusta ja ruokalan itsepalvelutiskiä ja siitä vielä sujakasti koulun puolelle istumaan yhteisen luokan pulpettien ääreen, lukemaan a aa ai, u uu ui. Lapselle on kyllä iso ja rahassa mittaamaton lahja tämä turva, minkä tämäkin pieni kylämäinen elämänmuoto tuo mukanaan. Ja on se sitä meille vanhemmillekin.



 
 
Tavallisessa elämässä yhtenä isona ohjenuorana voisi olla mielestäni, että se tavallinen juurikin rules ja sitkeys kuitenkin kannattaa. Minäkin olen jo aika monen lapsen (kahdeksan) aikana tehnyt tätä (hui kamala kuinka kahdeksankymmentälukulaista) makaronia-ja-jauhelijaa ja tarjoillut sitä lapsille (ketsupin kera kuulkaas vielä) niin, että olen keittänyt sivussa sekavihanneksia (herne-papu-porkkana-kukkakaali) , joita olen ottanut omalle lautaselleni kysyen haluaako lapsi. Ja aika monen lapsen (kahdeksan) kohdalla olen kuunnellut aika monta vuotta - toisilla useamman kuin toisilla - että HYI EI   ei kiitos. Ja yhtä monen (kahdeksan) kohdalla hämmästyn aina sen hetken koittaessa - ja se on aina koittanut - kun lapsi sanookin että minäkin haluan tota. Ja saamansa pitää ja sinnehän se uppoaa. Ihan tavallista, ihan normaalia, aika tylsääkin, mutta niin huippua.
 


Ja tässä tämä. Purkkapurkki. Meillä lapset syö xylitol-purkkaa tai pastillia joka päivä, lähes. En tiedä onko meillä siihen mitään ideologista syytä edes, mutta kai minä siinä jotakin hampaiden terveyttä edistävää nään. Ei se ainakaan niitä ole meidän kohdalla huonontanut, koska kellään ei ole reikiä! Purkkapussi on myös kiva valinta lapselle siellä kauppareissulla, koska se ei ole mikään hetkessä hotkaistu suklaapatukka tai muuten kaikkea ruokahalua vievä possumunkkipommi. Purkkaa löytyy monenlaisissa mauissa (olipa vaikea taivuttaa toi sana! ..meniks ees oikein...) ja jos (ja kun) joku maku ei ole kaikkien mieleen, niin onneksi purkka ei ole nopeaan pahentuvaista sorttia, niin seuraavalla kerralla ostettava toisenlainen maku on sitten sen toisen lempparia varmastikin. Ja tuosta purkista ne aina joka paikkaan hukkuvat ja pussin suusta laatikon pohjille valuvat purkkatyynyt löytyvät siististi ja kätevästi yhdestä paikkaa ja on muutenkin ihan helposti silmämäärin tsekattavissa, että onko meillä vielä purkkaa vai pitäiskö seuraavaksi muistaa ostaa taas pussi. Purkki on meillä keittiön työtasolla helposti saatavilla ja hyvin näkyvillä, ihan ehdoton arjen ilon aihe todellakin. Monta vastaanhangoittelevaa ruokailijaakin on kaapinut lautaseltaan ruuat, kun on muistutettu purkkamahdollisuudesta siitä syömisestä suoriuduttua. Vaikka ei meillä ketään pakoteta syömään, mutta joskus pientä houkutetta kyllä ollaan käytetty ihan suruitta, kun kerran toimiva sellainen on löydetty.

Niin että lasten kanssa kotona voi tehdä vaikka mitä. Tässä oli yksi pieni pintaraapaisu, keskittyi lähinnä näihin kuviin joita olin kännykkäkameraani saanut haalittua. Se kaikki loputkin on sitä normaalia elämää, älkää sitä pelätkö. Jotkut lapset kun kasvavat aikuisiksi jotka etsivät  ja löytävät elämältä kaikenlaista erikoista, mutta toteavat useimmiten loppujen lopuksi, että se tavallinen elämä on kuitenkin sitä parasta ja sitä tässä tavoitellaan. Olen aika monen huomannut näin sanovan.

Sun ja mun, meidän lasten, ei tarvitse sitä tavoitella, kun meillä on se jo tässä, annetaan se vaan niille. Jooko.

3 kommenttia:

  1. Joo. Näin se on. Kyll kotona oleva lapsi oppii enemmän käytännön asioita ku hoidoss oleva. Että iso kiitos sulle kannustuksesta, mä pysyn edelleen kotona.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Suvi <3 näin tehdään, toinen toisiamme tsempataan!

      Poista
  2. Joo, ihan samaa mieltä. Vaikka lapset on olleet - ja tulevat olemaan ensi kuusta lähtien heti arkikuvioiden alettua - kokopäivähoidossa, en silti ymmärrä sen paremmuutta kotihoitoon verraten. Olen kyllä sitä mieltä, että päiväkoti on tehnyt meidän lapsille hyvää; keskimmäinen on päässyt ujoudestaan ja ryhmätaitoja on opittu ja sen sellaista - mitkä toteutuu toisella tavalla kuin täällä kotona. Mutta jos multa kysytään, niin olen edelleen kotihoidon kannalla. Anoppi joskus taannoin mulle jankutti, että kotihoito on hyvä ratkaisu silloin kun se on perusteltua... mutta ei kuitenkaan selventänyt, mikä siinä kotihoidossa nyt sitten on niin kamalaa. Eipä tuo ole valjennut minulle tähänkään päivään mennessä.

    VastaaPoista