sunnuntai 7. elokuuta 2016

Hetkessä elämällä ilo irti arjesta

Ihmisellä on (vissiin) joku alkukantainen tarve ottaa joku konkreettinen päämäärä, aihe, jonka ympärillä eläminen on sitten jotenkin rakenneltumpaa, tavoitteellisempaa, selkeämpää, - helpompaa? Tiedättehän. Otetaan tavoitteeksi kymmenen kilon laihduttaminen. Talon rakennus. Kaksi lasta kolmessa vuodessa. Vuorotteluvapaa ja uusi opintopolku. Fitness. Minimalismi. Jopa ne uudet hidastajat elävät tavallaan jonkin aatteen mukaan, vaikka tarkoittavatkin karsia kaikki, jopa ajatusten tasolla, aatteet pois elämästään.

Elämiseen tarvitaan jokin mitä kohti mennään.

Niin paljon kuin niissä kaikissa on varmaan jotakin hyvääkin, niin suhtaudun silti aina varauksella kaikkeen äärimmäiseen. Vaikka oltaisiin sitten mitä, niin äärimmäisyys melkein missä vaan asiassa luo aina myös rajoitteita. Siihen omaan elämään ja ajatusmaailmaan. Asenteeseen. Se taas tuo paineita, myös sen kaikessa negatiivisessa merkityksessä, vaikka itse pidänkin pientä painetta hyvinkin positiivisena voimana noin yleensä.

Ennen kaikkea olen huolissani ihmisten pettymyksestä, itseensä ja elämäänsä kaiketi, kun päämäärä on ohi/mennyt hutiin/ saavutettu/osoittautunut vääräksi/mahdoton. Ihmiset ajautuvat massiiviseen kriisiin elämästä jossa ei ole mitään haastetta - sen ollessa se suurin haaste juurikin!

Tottakai päämäärät ovat hyviä asioita, mutta päämäärä ei saisi kai olla se elämän kantavin tekijä. Ei mitään
"olen onnellinen kunhan lapset ovat isoja"
"olen onnellinen kun tämä rakennusurakka on takana päin"
"olen onnellinen kun olen saanut opiskelut päätökseen ja hyvän työpaikan"
"olen onnellinen sitten kahdenkymmenen kilon laihdutuksen jälkeen".

Toki niistä kaikista voi ja pitää olla onnellinen, tietenkin! Mutta elämän pitäisi olla hyvää ja omaa ja arvokasta ihan jokaisena päivänä, ilman mitään päämääriäkin.

Kun farkunnappi ei menekään kiinni, niin olen silti tyytyväinen elämäni valintoihin.
Kun kodin tapetinkulmat repsottavat ja nurmikko villiintyy naapurin nurmikkoa pidemmäksi kummasti aina, niin olen tyytyväinen kotini ilmapiiriin.
Kun lapseni kupeksivat yösydännä, jättävät ruokaa lautaselle ja unohtavat juuri ostetun takin "jonnekin", niin olen tyytyväinen että elämässäni on niin paljon rakkautta ja välittämistä ja iloa.

Eläminen ilman tavoitteellista päämäärää on pelottavaa, vaikeaa, ajatukset hajaannuttavaa - ja vapauttavaa. Sanotaan, että kyllähän elämässä suunta pitää olla! No minä kyllä väittäisin, että vaikka ei olisi mitään hajua huomisesta, niin se elämä vaan kuulkaa menee silti eteenpäin. Kokeilkaa vaikka.

Elämän päämäärä, tarkoitus, keskiö voi olla se että elää jokaisen päivän niin kuin se eteen tulee. Sataakohan tänään? No leivotaanpa sitten. Ai aurinko paistaa? Onpa kaunista.

Elämä on täynnä ihmeellisiä löytöjä, tapahtumattomuuden nautiskelua ja ilon tartuntaa, kun vaan uskaltaa olla siinä. Tavallisessa elämässä.

Kuvia seurakunnan leirikeskuksessa vietetyltä äiti-lapsi-leiriltä, Tampereen Laukontorin Munkkikahvilasta ja Tampereen Ratinan stadionin Eppu Normaali 40v - juhlakonsertista, sekä sen oheisohjelmista. Sekalaisessa järjestyksessä, näköjään!














P.S. Pitää vielä mainita, että leirillä oli meille äideille omana ohjelmana foam roller- tunti. Toki olin ennen aiheesta kuullut, mutta en koskaan itse kokeillut. Tykkäsin aivan mielettömän paljon! Jos vaan mahdollista, niin suosittelen rohkeasti kokeilemaan. Tässä lisää aiheesta, jos jollekin ei ole tuttua. *klik* 

1 kommentti:

  1. Ajattelen samoin. Olen ennen ollut kova stressaamaan ja jännittänyt tulevaa. Nyt viimein osaan olla murehtimatta ja elää tässä hetkessä. Se on ihanaa!! Nautin oikeasti joka hetkestä :)

    VastaaPoista