keskiviikko 31. elokuuta 2016

Delfiineistä ja blogista

http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/puhekuplia/minakin-kirjoitan-delfiineistä

Siinä uusin kirjoitukseni, jos joku ei ole vielä osannut mennä sinne Kodin Kuvalehden blogiyhteisöön ja etsiä sieltä käsiinsä tuota Puhekulia-blogiani. Muuten, ilman mitään hössäköitä vinkkaan, että

-siellä on muuten ihan mielenkiintoista luettavaa, sekä blogiyhteisössä että portaaliblogeissakin. Siellä on sitä normaalia tavallista kotielämää, kuten nyt itse lehden nimestäkin jo voi arvata!

-sinne muuten voi IHAN KUKA TAHANSA perustaa blogin, joten ei kun hihat ylös rullalle ja kirjautumaan , niin sulla on jo kohta omakin blogi siellä esillä. Blogiyhteisön sivulta löysin itse "alas" rullaamalla sellaisen kohdan, missä on "usein kysyttyä" tms ja sieltä löytyi yksityiskohtaiset ohjeet blogin tekemiseen heidän alustallaan. Jos vaan kiinnostaa, niin suosittelen näin pari päivän kokemuksella *heh hee*. Vähän se tuntui hankalalta ensin bloggerin jälkeen, mutta varmaan pian sujuu jo kuin vettä vaan, luulisin...

Oikein ihanaa keskiviikkoa kaikille! Täällä on ihan helle nyt, aika hurjaa!

P.s. Linkkejä lisätty ohjekohtiin, toivottavasi sieltä löytyy!

maanantai 29. elokuuta 2016

Kurkkaas tätä ja muuta seuraajatietoihisi:

http://www.kodinkuvalehti.fi/blogit/puhekuplia

Sama blogi, mutta eri paikka! OMG! katsotaan pelittääkö alusta siellä paremmin, kuin tämä täällä, jätän tämänkin tänne kyllä katseltavaksi, jos jotakuta kiinnostaa vaan täällä sitten käydäkin. Jos en tule tutuiksi uuden blogialustan kanssa, niin palaan päivittämään tätä tänne.

sunnuntai 28. elokuuta 2016

Mitäpä minä

Olen täällä, näpyttelen - ja vilkuilen hyvin epäluuloisesti tätä blogia. Mitään hienoja ajatuksiani en varmasti tähän kirjoita, kun kuitenkin blogger ne sylkee jonnekin huitikkoon ihan ilman mitään varoituksia! Kierolla tavalla ajattelen, että jos kirjoitan ihan liipalaapaa, niin mitään ei tietty silloin mihinkään katoakaan. *hmph*



Meillä on ollut varsin mukava venetsialaisviikonloppu, myrskytuuli iski eilen, joten ei kokkoiltu ihan kaikkinaisen turvallisuuden vuoksi, vaikka kokkoainekset ulos rantaan olikin jo järkätty hyvissä ajoin. No, ihan hyvä ettei sinne kokoonnuttu, koska ainakin yksi ihana pihlaja oli kaatunut sinne. Nyyh!


Mutta muuten meillä oli iso perhe koolla ja hipuloitiin täällä sitten ruokafestien äärellä, tehtiin vielä kesän viimoset grillaukset ja kaikki ermeet, jälkkäriksi omenapiirakkaa vaniljakasikkeella. Lapset painoi ilmapallojen kanssa pitkin huushollia niin, että vieläkin on nurkat riipin rääpin, mutta niillä (ja kaikilla muillakin) oli niin ihanaa ja hauskaa, päät punaisina ja hikikarpalot otsalla painoivat menemään!

Meillä on ollut viime aikoina nyt runsaahkosti tuota kuume-kurkkukipu-kröhää väestössä ja edelleenkin on, höh vaan, joten kukaan ei kyllä eilen ilmoittautunut vapaaehtoiseksi uimaanmenijäksikään tuonne jokeen. Tänään pari poikaa sai älynväläyksen, että he voi kyllä mennä, mutta muuttivat onneksi mielensä vielä, kun ei ois millään huvituttanut mennä niitä sinne vahtimaan: siellä on nimittäin taas ihan tyyni ja tuhat ampiaista kuutiossa ilmatilaa pärräämässä ja pistämässä. Ihan turhaan sitten mitään "kun ei huido niin ne ei pistä" neuvojanne alatte siellä jakelemaan, sillä olen omin silmin todistanut niin monta pistämistä ihmisiin jotka ovat ihan hiljaa paikoillaan, että en usko enää yhtään.

Ensi viikolla taas normimenoa, kouluja ja kauppoja ja ruokia ja mitä näitä nyt on. Mä olen vähän ihmeissäni tästä elämän tilanteesta, jossa mulla ei ole enää yhtään pikkutaaperoa täällä. Ei vaippoja, ei päikkäreitä, ei mitään ratasjuttuja! What! Mähän olen ihan hukassa tässä tämänmoisessa elämässä, hei kuulkaa. Nuorimmainen oli perjantaina kaksi tuntia itsenäisessä kerhossaan ja aikoo nyt olla sitten kerran viikossa tästedeskin. Oli ollut niin kivaa ja oli ollut niin reipas ja yhtään (kukaan ryhmän kolmivuotiaista!!)  ei olut itkenyt kertaakaan. Jonkun mielestä pieni asia, joku pari tuntia viikossa, mutta meidän perheelle tämä on ihan uutta ja kamalaa erikoista, joten olen siitä kyllä asiaankuuluvan järkyttynytkin. Minä olin viimeksi sitten töissä sen kerhon ajan ja menen kai ensiviikollakin.

Tästähän on siis seurauksena elämä, jota en koskaan jotenkin kuvitellut eläväni, siis että se aika kuulkaa edes koittaisi juuri minulle, meinaan. Olen ollut kaksikymmentä kolme vuotta äitinä ja minulla on nyt edessäni tilanne, että kaikki muut ovat jo joko omaa itsenäistä aikuisen elämäänsä eläviä isoja-isoja- lapsia tai ainakin niin isoja, että ovat kaikki suomalaisen koulutusjärjestelmän piirissä, kun toiseksi nuorinkin on jo esikoululainen. Tämä nuorimmainen kerhotaipaleineen jysäytti sitten minulle sen tunteen - ja tilanteen - että perjantaina olin töissä käyvä äiti, joka haki lapsensa kerhosta ja tuli sitten kaupan kautta kotiin aloittamaan viikonloppua siivouksineen ja muine perjantaipuuhineen. En varmaan pysty oikein sanoin kuvaamaan tätä, mutta kummallista ja outoa tämä on.

Ja hei, kannattaa tulla kurkkiin tonne snapchattiin, siellä on muun muassa tälläistä matskua olut meikäläiseltä...:


Olen niin kauan ollut pienten lapsien äiti, että tämä vaatii kyllä nyt totuttelua. Ja hassuttelua ja hulluttelua ja kaikkea sellaista hepulointia! Mukavaa alkavaa viikkoa kaikille! Toivottavasti kaikilla on sähköt....

torstai 25. elokuuta 2016

Kyllä nyt niin harmittaaa

Juu. Kirjoitin jo naamakirjaankin, että kyllä patitti niin perskuleesti, kun kirjoitin pitkän postauksen ja se katosi huut taivohantuulosiin. Olen bloggerille hyvin hyvin vihainen, koska sen tallennustoiminto ei siis tallentanutkaan mitään ja mitään en enää takaisin saa, vaikka kuinka itkisin.


Ei mulla muuta.  Koska jos oikeasti kirjoittaisin tähän kaiken mikä nyt vois harmittaa, niin lista olis pitkä ja puuduttava.

Mutta kun mä tein itteni kans täs kauppaa, että pilaanko loppupäivän harmistuksilla, vai antasinko peeveli vieköön sen hyvän tuulen kuitenkin ottaa vallan. Ja meinaa mokoma voittaa!

keskiviikko 24. elokuuta 2016

"Kun siellä kotona ei ole mitään virikkeitä lapselle"

Oli sitten mielipide lasten kotona kasvattamiseen mikä tahansa, niin tekemisen puutteesta se ei ainakaan johdu, ei vaikka olisi minkälainen tallukka ja ideaköyhä junttura tahansa. Ihan vähän (jaa vähän, aah hah hah hah) ärsyttää ihan joka ikinen ihminen, joka sanoo että en minä pysty mitään oikeita virikkeitä sille lapselle kotona tarjoamaan, tai tylsää sillä minun kanssani kotona olisi ja minulla olisi huono omatunto kun en pystyisi antamaan lapselle sitä kaikkea.
 
"Sitä kaikkea" eli siis mitä ne ihmeitä tekevät päiväkodintädit ja -sedät päivisin mussukoiden kanssa tekevät? Mitä ihmettä?!
 
Ei siellä mitään ydinfysiikkaa harrasteta. Siellä eletään ihan tavallista elämää, mutta ripauksen vielä tavallisempaa siitä saa vielä olemalla ihan vain kotona:
 


Värejä riittää maailmassa. Muodoissa jos missä! Siitä vaan kynät tassuun ja tekemään. Ei voi olla liian vaativaa, eihän? Hermoherkempiin (siis äidin) päiviin puuvärit, maailmanomistaja-fiiliksiin vesivärit. Tussit on sitten konkareille, siis lapsikonkareille että äitikonkareille *virn*!


Kaikenlaista pääsee harjoittelemaan kun valmistellaan ruokailua. Katetaan pöytää, mietitään montako lautasta ja mitäkin muuta vermettä esille otetaan, lusikallako tänään laitetaan lapioiden, vai otetaanko veitset ja haarukat kehiin. Kummalles puolelle lautasta ne laitetaankaan?


Näiden virallista nimeä en edes tiedä, mutta meillä nämä kulkee väritappien nimellä. Näitä on laatikossa eri väreissä ja monessa koossa ja ideana on asetella niitä "reikälautaan". Opettaa muksulle kaikenlaista, värisävyistä ja kokonimityksistä lähtien, sorminäppäryyttä eritoten ja sitä mielikuvituksen lentoa tietenkin. Äitikin saa paljon harjoitusta, muun muassa kärsivällisyydessä, ehh, ai miten niin kuulen pikkuisten nuppien putoavan pompsahtaen lattialle vielä unissanikin...


Huomio huomio, lapsi teki kuvasta löytyvän kukkasen, äiti tuuppi tappeja vähän abstraktimmin sinne tänne.


Kotona opetellaan myös ihan perussettiä siivoamisesta, pölystä ja kukkien vaatimasta kastelusta. Kuka vaan tenavaikäinen lapsi tykkää imuroinnista, jos haluat päästä pikkulegoista eroon, niin anna imuri mahdollisimman pienelle käpälään ja eikun hurisemaan!


Mikäs se tämä on? Vastaus kerrotaan bloggauksen lopussa. Liittyy tietenkin tähän kotoiluun. Tämäkin.


Leikkejä löytyy joka lähtöön ja niitä voi kehitellä aina uudelleen vaihtamalla vaikka leikkimiseen käytettyä paikkaa. Meillä leikitään todella usein pöytien alla. Tai päällä...


Kaupassa käynti ja ruuanlaittokin on sitä normaalia elämää, joka usein sivuutetaan mitenkin opettavaisista asioista puhuttaessa, mutta mielestäni niitä toimittaessa oppii itse kukin elämästä aika lailla. Niin lapset äidiltä, kuin äiti lapsiltaan. Ja lapsistaan! Ja vaikkei tarkoitus olekaan tehdä mitään pikku masterchefejä kaikista, niin sitä opittavaa on rutkasti kaikessa muussakin kuin itse reseptiikassa! Kuunnellaan ohjeita, noudatetaan niitä, etsitään tarvikkeita, opetellaan niiden nimityksiä, mietitään mistä viljasta mikäkin puurohiutale tehdään, miten peruna kasvaa, kuinka kauan kypsymiseen menee, miltä pippuri tuoksuu, kuka keksi makkaran.



Leipominen on ihanaa. Lasten kanssa eritoten (ilman ironiaa, hei tyypit!). Ja siinä menee hetkessä puolen päivää, kun oikein taikinan vääntää, kohottaa ja lykkii pellillisiä uuniin. Sitten syödään yhdessä ja ollaan tyytyväisiä itseemme ja aikaansaannoksiimme. Sitä voi soittaa vaikka naapuritkin käymään lämpimäisillä, tai lähteä itse höyryävän nyytin kanssa kyläilyreissulle.



Meilläkin täällä "eioikeinmissäänpäinsuomea" on sentään kerhoja, tuon evankelisluterilaisen seurakunnan järjestämiä ja tässä meidänkin kylällä kokoontuu niistä muutama. Vaikka tilat on perhekerhoakin ajatellen hyvinkin pienet, niin tunnelman vuoksi sinne kokoontuu viikottain silti tupa piukkaan äitejä (tai isejä tai mummuja tai kummeja) lapsineen, sujauttavat pienen kahvirahan rasiaan ja aamupäivä kuluu siinä sellaisissa merkeissä kun itse tuntee tarvetta sen menemiseen. Siellä on meinaan leikkiseuraa lapsille, on askartelua ideattomille, on pientä paikallaolon harjoitusta jonkun mukavan laulun ja pienen hartauden merkeissä ja tietenkin sitä samassa tilanteessa olevien vertaisseuraa, olit sitten melkein missä vaan tilanteessa. Väsyneen äidin vauvaa sylitellään vuoroin, jotta tämä saa edes kerran viikossa juoda kahvinsa ihan niin rauhassa kuin haluaa. Isompien lasten vanhemmat sopivat koulukyydeistä ja harrastuksiin menoista toistensa kanssa, kysellään lenkkiseuraa metsäpolulle ja saadaan vinkkejä hyvään remonttifirmaan toisilta remontteja jo läpikäyneiltä.

Pienen paikkakunnan perhekerhosta on vauva-ajoista lähtenyt monen nyt jo teinin tai jopa aikuisen lapsen yhteinen taival ystävinä, sillä täällä meilläpäin pysytään näillä sijoilla aika halukkaasti juuri tämän pienimuotoisen yhteisöllisyyden vuoksi, mikä lapsille rakentuu jo varhaisessa vaiheessa. Siellä sitä potkitaan samoissa raitapotkareissa ensin perhekerhon lattialla, sitten iän karttuessa itsenäisissä kerhoissa ollaan reppujen kanssa vierekkäin imemässä pillimehua posket lommolla, sieltä matkataan samaan esikouluryhmään ihmettelemään isompaa rakennusta ja ruokalan itsepalvelutiskiä ja siitä vielä sujakasti koulun puolelle istumaan yhteisen luokan pulpettien ääreen, lukemaan a aa ai, u uu ui. Lapselle on kyllä iso ja rahassa mittaamaton lahja tämä turva, minkä tämäkin pieni kylämäinen elämänmuoto tuo mukanaan. Ja on se sitä meille vanhemmillekin.



 
 
Tavallisessa elämässä yhtenä isona ohjenuorana voisi olla mielestäni, että se tavallinen juurikin rules ja sitkeys kuitenkin kannattaa. Minäkin olen jo aika monen lapsen (kahdeksan) aikana tehnyt tätä (hui kamala kuinka kahdeksankymmentälukulaista) makaronia-ja-jauhelijaa ja tarjoillut sitä lapsille (ketsupin kera kuulkaas vielä) niin, että olen keittänyt sivussa sekavihanneksia (herne-papu-porkkana-kukkakaali) , joita olen ottanut omalle lautaselleni kysyen haluaako lapsi. Ja aika monen lapsen (kahdeksan) kohdalla olen kuunnellut aika monta vuotta - toisilla useamman kuin toisilla - että HYI EI   ei kiitos. Ja yhtä monen (kahdeksan) kohdalla hämmästyn aina sen hetken koittaessa - ja se on aina koittanut - kun lapsi sanookin että minäkin haluan tota. Ja saamansa pitää ja sinnehän se uppoaa. Ihan tavallista, ihan normaalia, aika tylsääkin, mutta niin huippua.
 


Ja tässä tämä. Purkkapurkki. Meillä lapset syö xylitol-purkkaa tai pastillia joka päivä, lähes. En tiedä onko meillä siihen mitään ideologista syytä edes, mutta kai minä siinä jotakin hampaiden terveyttä edistävää nään. Ei se ainakaan niitä ole meidän kohdalla huonontanut, koska kellään ei ole reikiä! Purkkapussi on myös kiva valinta lapselle siellä kauppareissulla, koska se ei ole mikään hetkessä hotkaistu suklaapatukka tai muuten kaikkea ruokahalua vievä possumunkkipommi. Purkkaa löytyy monenlaisissa mauissa (olipa vaikea taivuttaa toi sana! ..meniks ees oikein...) ja jos (ja kun) joku maku ei ole kaikkien mieleen, niin onneksi purkka ei ole nopeaan pahentuvaista sorttia, niin seuraavalla kerralla ostettava toisenlainen maku on sitten sen toisen lempparia varmastikin. Ja tuosta purkista ne aina joka paikkaan hukkuvat ja pussin suusta laatikon pohjille valuvat purkkatyynyt löytyvät siististi ja kätevästi yhdestä paikkaa ja on muutenkin ihan helposti silmämäärin tsekattavissa, että onko meillä vielä purkkaa vai pitäiskö seuraavaksi muistaa ostaa taas pussi. Purkki on meillä keittiön työtasolla helposti saatavilla ja hyvin näkyvillä, ihan ehdoton arjen ilon aihe todellakin. Monta vastaanhangoittelevaa ruokailijaakin on kaapinut lautaseltaan ruuat, kun on muistutettu purkkamahdollisuudesta siitä syömisestä suoriuduttua. Vaikka ei meillä ketään pakoteta syömään, mutta joskus pientä houkutetta kyllä ollaan käytetty ihan suruitta, kun kerran toimiva sellainen on löydetty.

Niin että lasten kanssa kotona voi tehdä vaikka mitä. Tässä oli yksi pieni pintaraapaisu, keskittyi lähinnä näihin kuviin joita olin kännykkäkameraani saanut haalittua. Se kaikki loputkin on sitä normaalia elämää, älkää sitä pelätkö. Jotkut lapset kun kasvavat aikuisiksi jotka etsivät  ja löytävät elämältä kaikenlaista erikoista, mutta toteavat useimmiten loppujen lopuksi, että se tavallinen elämä on kuitenkin sitä parasta ja sitä tässä tavoitellaan. Olen aika monen huomannut näin sanovan.

Sun ja mun, meidän lasten, ei tarvitse sitä tavoitella, kun meillä on se jo tässä, annetaan se vaan niille. Jooko.

maanantai 22. elokuuta 2016

Se aika vuodesta, taas...

Ainakin koululaisperheitä koskettaen meinaten. Ne tulee, ne hivuttautuu salakavalasti koteihin joko tietokoneen kautta, tai pienten lippuslappusten muodossa; niiltä ei pääse pakoon vaikka osan varmaan mieli tekisikin. Vanhempainillat.


Syksyn alettua on alkanut aika monella joku uusikin vaihe kouluelämässä, on aloitettu yläkoulu, esikoulu, peruskoulu, jokuvaankoulu. Sitä myöten nämä oppilaitokset järjestävät myös tieodotus- ja tutustumisiltoja koululaisten kotiväille, näitä vanhempainilloiksi kutsuttuja tilaisuuksia, joissa kaiken yleismaailmallisen ympäripyöreyden(kin) lisäksi yleensä käydään läpi myös jotain sellaista mitä ei mistään muualta saa: vertai(ste)lua.

Uusien oppilaiden vanhemmat näkevät muiden oppilaiden vanhempia, vanhat sipisevät keskenään "mitesteilläonkoululähtenytkäyntiin" supinoitaan ja katsastelevat uusia naamoja sillä silmällä, että jaa noi taitaakin olla sen uuden oppilaan vanhemmat.

Tottakai siinä on myös se informatiivinen osuus sen koulun puolesta kaikin puolin esillä ja estradilla nähdään myös lasten (kenties uusi) opettaja ja samoin opettaja näkee naamasta naamaan oppilaidensa kotijoukot (joka on varmasti vähintään yhtä mielenkiintoista kuin meidän nähdä hänet). Mutta on siinä paljon muutakin. Katsotaan niska kierteellä raijan uutta miestä (onkos se sitä nuorempi??) ja veeran jättisuurta vauvamahaa (tuleekohan niille kaksoset, tai kai se olis jo siittä sanonu, mutta onpahan iso!). Ja kososilta näytti tulevan vaan isä, kun sehän jäi työttömäks ja emäntä tais mennä vuorotöihin.

Sellaista, vanhanaikaista "naamakirjaa" siellä päivitetään, eikä siinä ole mitään pahaa tai huonoa mielestäni. Ihminen kun on utelias luonnoltaan, niin siinäpä kun lähtee pahvimuki kädessä juttelemaan sen viereisen pullasiivun napsaisijan kanssa niitänäitä, niin moni asia saattaa saada ihan eri ulottuvuudet koululaisten elämässä. On niin hienoa, kun tietää lastensa kavereiden ja luokkatovereiden vanhempia, edes vähän. Monesti niitä lapsia kun saattaa nähdä paljon enemmän, mutta kun on edes kerran väläyttänyt verkkokalvoilleen myös niiden vanhempien kasvot, niin yhteydenotot puolin ja toisin on astetta helpompia. Myös mahdollisten ongelmien selvittely on helpompaa, kun muistaa että tuon kanssa meillä oli sama huumorin vire silloin, minäpä soitan niin asiat selviää kyllä. Kuin että miettis jostakin asiasta pelkkien lasten sanomisten perusteella jotakin, vetäis päätelmiä ilman että oikeasti selvittää jutun juurta jaksain.

Ja hei, onhan se vanhempainilta se paikkakin, missä kuulemma katsotaan kellä on se kaikkein kääkkäisin äiti tai iskä, nähtävästi! Meinaan muistan jo aika monelta vuodelta ihmisten tokaisut (omaansa tai varsinkin allekirjoittaneen) lapsensaamisiin milloin missäkin iässä, että "lapsi parka häpee vanhaa äitiänsä siellä nuorten ja virkeitten joukossa". Jotkut ei sano tietenkään tätä aivan suoraan, vaikka  tarkoittavatkin enemmänkin kuin suoraan, vaan asia puetaan hienompaan lauserakenteeseen kysymällä "minkäs ikäinen sää ootkaan kun sun nuorimmaises pääsee ripille?". Mitä ihmettä??

Tässä tuoreena äitinä esikoisen kanssa
 

Kieltämättä välillä tuntuu tosi pahalta, kun joku alkaa tahkoamaan minun omaa ikääni siinä muodossa ikään kuin lapseni jotenkin tulisi automaattisesti kärsimään siitä. En ihan ymmärrä tätä asennetta sinänsä, sillä yllättävän monet nuoremmat äidithän hoidattavat lapsensa vallan omilla vanhemmillaan, luultavasti siis hyvinkin meikäläisen ikäisillä ihmisillä (ainakin siinä vaiheessa kun nuorimmainen on ripillepääsyiässä). Joka tekee kuitenkin ihmisten silmissä siitä ihan mahdollista ja hedelmällistä yhteistyötä, arvokasta elämänkokemuksen jakoa ja kiireetöntä yhdessäolon aikaa heidän kanssaan, mutta jos sen saman antaakin senikäinen äiti, niin ihan hirveä häpeä ja paljosta jää lapsiparka paitsi.


Omalta osaltani koitan ainakin olla, iästä riippumatta, paras mahdollinen vanhempi lapsilleni. Niin kuin toivon mukaan jokainen. Ymmärränkin, että ikäkommentteihin vaikuttaa sanojan omat tuntemukset itsestään, kenties heillä on saamaton ja kyllästynyt olotila vanhemmuuteensa, eivätkä ehkä osaisi kuvitella itseään enää kymmenen vuoden päästä samoissa vanhempainilloissa istuskelemassa. Minä sensijaan olen jotenkin varmaan aivan kieroon kasvanut, koska mielestäni vanhempainillat ovat vain parantuneet vuosi vuodelta! Jotenkin aivan mahtavaa kuulla koulun kehityksestä, opettajien ideoista, katsoa kuinka omien kouluaikojen kylmänpaljaat seinät on täytetty iloisilla seinämaalauksilla ja oppilaiden taiteilla. Voihan olla, että olen jo senverran höpsähtänytkin hehheh etten vaan ymmärrä toisin, mutta en edes huomaa että meillä olisi edes ikäeroa toisten vanhempien kanssa, siis kun toisethan saattavat olla jopa parikymmentä vuotta nuorempia melkein, kuin minä. Minusta se on vain hienoa, jos edes sitä noteeraan sillä tavalla (nyt kun mietin, niin en edes tiedä ihmisten ikiä, paitsi ne jotka olen tuntenut omasta lapsuudestani asti). Enemmän meitä kaikkia vanhempia yhdistää samanikäiset lapset samoine kiemuroineen, kuin erottaa eri-ikäiset elämät.


Joten tässä minä olen. Aikuisten lasten, kouluikäisten lasten ja vielä pienemmänkin äiti. Olen 56-vuotias kun nuorimmaiseni pääsee ripille, samoin ensimmäinen lapsenlapseni. Eilen, viime viikolla, viime vuosikymmenellä ja nyt, on elämäni paras aika meneillään. En näe mitään syytä etteikö se olisi sitä myös silloin viisikymmentäkuusivuotiaana. Ehkä vähän (jaa vähän!) enemmän elämää luettavissa naamasta, mutta se elämä on ollut silloin paljon naurua, iloa, riemua ja rakkautta!




lauantai 20. elokuuta 2016

Hyviä hetkiä on



Eilen aamulla yhtäkkiä, taivaan oltua kunnolla jonkin aikaakin oikein harmaana, tuli aurinko kurkistelemaan mitä meidän huudeille kuuluu ja meillehän kuului heti marjapuskaa! Meillä syödään herukat meinaan suoraan puskista aina (kun nyt en sitä mehuakaan keittele, nimimerkillä missä on mun mehumaijani osanen ja miksei se tuu esille asap) ja siellä onkin vielä paljon syötävää jäljellä noissa punaisissa marjoissa. En muuten tiedä voiko mikään marja maistua paremmalta, kuin oikein kuuman auringon lämpimäksi paahtama ja kypsän pehmeä herukka (mustaherukka, jos ollaan ihan tarkkoja kylläkin), sellainen pullukka oikein! Tiedättehän? Tosin onhan ne karviaisetkin erityisen hyviä, meillä ei vaan riitä näköjään edes yksi karviaispensas per lapsi, vaan käyttäytyvät kuin heinäsirkkalauma jo niiden ollessa raakileitakin vielä, kun puikkivat muka paikalle katsastamaan satotilannetta ja mitään niin mitään ei jää meille aikuisille niiden käyntien jäljiltä! Se ei kyllä sinänsä harmita sen enempää, koska tiedän, että menee hyvään tarkoitukseen, heh he.




Lapsi söi oman satsinsa suoraan purkista lastenohjelmia katsellessaan, minä kaadoin marjoja kipollisen myslini sekaan ja lorautin vielä mustikkakeittoa päälle. Oli muuten niin hyvää, että sitä olisin voinut aivan hyvin vetää vaikka ämpärillisen. *no hupsista yllätys*


Eilisillä energoilla ollaankin jo menossa sitten tässä lauantai-päivässä ja tänäpä onkin vaikka mitä vielä edessä! Mm.:
-aurinkoisen päivän viettoa vaan siitä auringosta  nauttien!
-autotallin siivousta (mies on jo siellä...)
-pyykkien ripustelua pihalle (kone pesee niitä at the moment, joten jotain olen jo saanut aikaiseksi)
-ruohonleikkuuta (paitsi jos pörriäisillä on kokoontumislennot just meneillään, nin en varmana leikkaa)
-kokkauksen suunnittelua (hmm, mitä tekis jauhelihasta....hmmm.....mitä tekis jauhelihasta...hmmm)
-sitä kokkausta!
-jälkiruokaa maybe?
-Tokmannilla käynti, koska lapsi haluaa poimurin (jep)
-yhdet valmistujaisjuhlat in da hood
-saunaa tietenkin (ja varsinkin sitä että isäntä saunottaa pienimmät ja minä vaan itteni - lauantailuksusta jo yli kymmenen vuoden takaa)
-lauantai-iltaa tietenkin (eli vaan oloilua ja eloilua, kaikilla jo yksi pitkään nukuttu yö takana ja toinen edessä, joten ollaan ikään kuin asian ytimessä)

Eli heit teidän heiluville ja ollaanhan taas linjoilla! Kunhan jäsennän asiat päässäni, niin kerron teille teinistä joka antoi kasvatusneuvoja äidilleen - joo, antakaa mun todella kaikki kestää. Melkein en. Mutta kumminkin kestin, koska rakkaus.

torstai 18. elokuuta 2016

Juut ja eit menneiltä päiviltä ja pari seuraamisvinkkiä


Kukkuu! Muutamat kivuukset ja ärsyt tässä teille tarjoileepi hän:

Ottaa pattiin
-Ihmiset jotka kiertävät asiaa siitä kuitenkin kertoessaan, moittivat ohimennen muut ja lopulta sinutkin, koska et tietenkään tiedä todellisesta tilanteesta mitään. No aijaa, enkö, ihanko enkö tiedäkään siitä, kun liioitellaan, yleistetään, sitten välillä ei muka yleistetäkään vaan puhutaan yhdestä yksilöstä (yleismuodossa tietenkin) ja käytetään "hienoja" sanoja joiden merkitys osataan googlettaa muttei käyttää kuitenkaan osata silti lainkaan. Mitä, enkö muka osaakaan lukea tekstistä, että mitä siinä kirjaimellisesti lukee ja varsinkin enkö tajua mitä se tarkoittaa, kun yhteenkään tarkentavaan kysymykseen ei vastata? *muah hah hah haa*

-Ihmiset jotka vaativat "kaikki mulle ja meille, koska pitää saada koska ", ilman minkäänlaista avaruudellista ajatuskykyä edes omaan lähipiiriinsä, saati muihin pallolla tallaaviin

-Se tyyppi joka ajoi jonkun jalan päälle autolla jossakin, koska ei halunnut lapsien kulkevan siellä (linkki)

-Sää (siis et sinä, vaan tuo ilima, joka on vetinen), koska jälkikasvua menossa festareille, soisin heille niin mieluusti kuivat kelit niinku

-Oma äitiflunssa (vertaa manflu) , koska en nyt ehtis sairastaan, joten en siis ehdi sairastaan. Siksipä olen kai perjantaista lähtien ollut jokatoinen päivä kipeänä ja nyt se on jo vaihtunut jokapäiväiseksi iltakipeydeksi, koska en ole vaan ehtinyt sitä poiskaan lepäämään. Kahtena iltana hoippunut raatona jo alkuillasta, koska kurkkua/korvia/nenää/jokapaikkaa särkenyt ja kuumetta ja räkää ja kröhää tullut ja päänsärky meinannut tuoda yrjönkin melkein paikalle. Sitten aamulla vaan aina kahvia koneeseen ja hirveellä höökällä koko päivä läpi ja ilta menee taas kroppa rutisten ja pääkoppa vihloen.  Mutta jos ensviikolla jo ehtis ottaa vaikka rennommin?

-Edellisen johdosta meni kaksi kivahkoa juttua ohi, koska en kyennyt liikuttaan raihnaisia jäseniäni ja se on jo aika paha (tauti)tilanne se, jos jätän näitä juttuja välistä

-Mistä päästäänkin aiheeseen kaikkimunkroonisetkremppani ja niiden ikävät oireet, jotka on taas muistutelleet itsestään... selkärankareuma jumittaa ja jäykistää selkää ja lantiorankaa; sorminiveliä, nilkkoja ja kyynärpäitä särkee öisin varsinkin ja psoriläikkiä tullut taas kun niitä sieniä sateella. Höh.

-Suomalaisten menestymättömyys Rion olympialaisissa, paitsi Mörö ja kolmiloikkaaja-nainen jota meinaan aina sanoa Hannamaria Seppäläks koska joskus sanoin ja siitä se ajatus sitten jäi päähäni. Edit:Hänen nimensä on Kristiina Mäkelä!!

-Huonosti tiedotetut lastenharrastussysteemit taas, ullatuuus, koska liikuntahallin ovet on automaattilukossa jo tunteja ennen harkkojen alkua, niin siinähän sitten seisovat kaikki siellä pihalla taivasalla kamalassa kelissä oottamassa josko joku joskus kulkee ovesta ja päästää porukkaa sisälle , eikä tietenkään kellään treenejä vetävällä ole mitään käsitystä mistään eikä mitään aikomustakaan itse olla avaamassa ovea tai hoitamassa edes sitä asiaa eteenpäin


Ilouksia mun päivissäni on ollut:


-Nää kengät, jotka ei "patita" yhtään, ihan oon tykästynyt kyllä vaikka vähän vierastin aluksi näiden herkkää päällystää (mokka, johon kura ja karvat tarttuu niin mielellään...) , olen tyytyväinen että löysin kuin löysinkin lopulta matalakantaiset mutta silti ihan fiinit tällaiset, silloin joskus viime keväänä... kylläkyllä, lämpenen joskus joillekin asioille vähän hitaasti.


-Meillä vietettiin nimppareita, toin kukkia sen kunniaksi kotiin! Kyllä nää ilahduttaa itseäkin, kun oma piha on jatkuvan sateen jäljiltä täynnä vaan ruskeita rääsilöitä.


- Oma koti, jota olen taas sisustellut (varmaan huomaattekin juu hehhheh) siirtämällä lisäparit valkoisia verhoja ikkunaan entisten kaveriksi, siirtotoimenpide tapahtui irrottamalla ne keittiön ikkunasta ja kiikuttamalla olkkariin. Huumoripointtina tässä kuvassa on kuitenkin hiomakone ja muu "rekvisiitta", joka aina tekee näistä mun kuvista vähemmän esteettisiä (H&M:n mainontaakin harrastan näköjään ihan itteltäkin huomaamatta!)(tai kyllä mä sen siis NYT huomasin)


-Maisema köökin ikkunasta on kyllä kaunis, vaikka kuvassa häiritsevästi heijastuksia näkyykin, kun en jaksanut sitten mennä ulos asti kuvaa nappaamaan! Viva la laiskuus!


- Pöllötin sai uudet prillit! Uuu! Tosin ei nää nyt ihan hirveesti vanhoista eroakaan, koska mun naama on sellainen, ettei siihen mitä vaan isketä ilman että näytin ihan joko äidiltäni tai siskoltani ja kaikki kunnia heille vaan, mutta josko nyt kuitenkin näyttäisin vaan itseltäni *heeh*!


-Ja nää! Olenko "vähän" näistä iloinnut? Olenko?! Aurinkolasit vahvuuksilla, elämäni ensimmäiset ja varmaan viimeisetkin , jos en linttaan näitä heti istu. Love them! Otin ihan niin riemuissani tällaiset vähän funkimmat, koska mähän olen! Hip hei, huolta nyt ei... Enää puuttuu se aurinko...


-Tää ipanapipana, joka on mun jokapäiväinen kaverini ja niin ihana tyyppi kaikin puolin! Hyvin subjektiivisesti sanottuna en voi muuta kuin itkeä tirrauttaa niiden puolesta jotka ei nauti yhtä paljon lapsensa kans kotona olemisesta, varsinkin kun se perustellaan kaiken maailman "virikkeillä" ja "ei minulla ole täällä kotona mitään tarjota lapselle" ja muuta hööpää. Mä en vaihtais tätä(kään) elämänvaihetta mihinkään!


-Päiväkahvi pelastaa monta hetkeä tietysti, mutta erityisesti tänään, kun se äitiflunssa kolkutti jo heti lounaan jälkeen pitkin kalloa ja särkeviä niveliä. Karkotin sen huis heitikkoon ja katsoin töllöstä taekwondoa *hymy*.

-(en ois ihan heti uskonut että tää on näissä POSITIIVISISSA mutta) Hammaslääkärireissu maanantaina, joka oli siis vain säännöllisiin huoltotoimenpiteisiin kuuluva hammaskivenpoisto, koska multa ei saa harjaamalla kaikkia hammasvälejä niin putsiks kuin pitäisi, koska on nämä sillat mulla tuolla suussa... Jännitin taas kuin pieni (isompikin) eläin, koska inhoan suukipua ja sitä ronkkimista, mutta tämä oli miellyttävin tunti hammaslääkärissä ikinä. Johtuen kaikinpuolin henkilöstä joka minua hoiteli, aivan kertakaikkisen hieno, ihana ja ammattitaitoinen ihminen muiltakin kuin hammashoidollisilta osilta, siis. (jos jotain kiinnostaa, niin oli Hammaslääkärikeskus Kiille, Sastamalassa - eeikä mikkää maksettu mainos etelleenkään ollunna tämäkään)


Kaikin puolin ihan kiva fiilis edelleen tästä syksystä, mutta vähän tässä tuumailututtaa oma (rapa)kunto ja mitä sille oikein tekiskään. Aina ei ole niin helppoa vaan lähteä esimerkiksi lenkille, kun se henkinen kynnys kolottavien jäsenien ja turvottavan jalkapohjan kanssa on himppusen tavallista korkeammalla. Jotain täytyy kuitenkin tehdä, koska paremmassa fyysisessä kunnossa sitä vaan jaksaa sen (tulevan) pimeydenkin paljon paremmin. Pysy kuulolla, niin näät mitä mä nyt olen keksinyt...

P.s. Osa kuvista on instagram-seuraajille valitettavasti saman toistoja, ikävää, mutta ääh olen tälläinen hösääjä! En millään ikinä muista kahlata kaikkea läpi niin, että olis vähän eri juttuja siellä kun täällä (no jutut on jokatapauksessa erejä, että siis jos puhusin nyt vaan niistä kuvista heh). Mutta huomio huomio, mä olen myös snapchatissa!! Joo, sielläpä siellä, ihan omalla nimelläni. Pienen pieniä (ja melko mitäänsanomattomia sisällöiltään olevia) videoklippejä ja/tai kuvaklippejä voi nähdä aina yhden vuorokauden verran (julkaisusta eteenpäin) siellä, joka päivä en sinne mitään laita, mutta yhtenä päivänä taisin innostua lähettämään kerran tunnissakin jopa jotakin *hups*. Onko teillä lukijoilla snapchatteja? Laittakaa halutessanne nimiä mullepäin, niin tuun seuraamaan!

lauantai 13. elokuuta 2016

Tuokioita

Sohva on tuttu ja pehmeä. Selän takana oleva tyyny sen sijaan ei ole asettunut kovin hyvin ja korjaankin sitä moneen otteeseen - ja vedän jopa päälliskankaan läpi törröttävän höyhenen irti siitä, pistämästä ja kutittamasta.

Televisiossa tasaisella pulputuksella soljuu Rion olympialaiset eteenpäin, laji kerrallaan ja päivä kerrallaan, lapsi oli vaihtanut kerran kanavaakin toiselle ja ihmetellyt, kun sieltäkin tulee samaa urheilua! No se oli joku uutislähetyksen perään näytetty urheiluruutu tietenkin. Mutta kertoohan se siitä, että kanavat on vallattu tällä Rio-tarjonnalla, eikä se nyt niin haittaakaan. Tuskinpa muukaan ohjelmatarjonta nyt niin mieluisaa olisi.

Ulkona on sellainen keskipäivän valo, kun nyt elokuussa syksyä henkivänä päivänä voi olla. Harmaat pilvet peittävät taivasta parhaansa mukaan, ikkunassa pilkottaa siellä täällä vielä aamullisen vesisateen jättämiä pisaroita. Vaikka monena aamuna sateenropina on ollut katastrofia enteilevä ääni (muistellaan vaikka heinäntekoja, melkein kuivia kaadettuja heiniä, jotka olisi pitänyt vaikka paalata juuri sinä päivänä - tai sitten koulun urheilupäiviä pihaleikkeineen ja toimintapisteineen, kastuvine tehtävärastipapereineen ja lätäkköisine koulun pihoineen) niin tänä aamuna se oli pelkästään rauhoittava ja kotoisa. Kolmevuotias silkkitukkainen poikakin kömpi omasta sängystään mielellään viereeni ison sängyn pehmeyteen ja yhdessä sitten katseltiin ikkunasta näkyviä pisaroita, tuulessa seilaavia ja muotoaan muuttavia pilvenmöykyröitä ja punaisina helottavia pihlajanmarjoja korkeuksiin kurottavissa oksissa.

Tuo meidän uusi makuuhuone talon länsipäädyssä, peräkamariksikin kutsuttuna, on nykyään suuren ilon aihe minulle juuri suurine ikkunoineen - niine samoine ikkunoineen jotka ahdistivat minua ensimmäisenä yhteisenä siellä vietettynä yönämme. Huonehan on siis melko pieni ja ympäröity ikkunaseinillä ja vaikka niissä nyt kaihtimet onkin, niin jotenkin siellä oli heinäkuun lopussa liian valoisaa ja liian lasista minun mielestäni - kunnes ensimmäinen aamunsarastus koitti. Lämmin keltainen auringonsäde, joka siis ylsi aivan toisesta ilmansuunnasta myös tännekin puolelle pihaa pitkine säteineen, näytti ihan täydelliseltä kesäaamulta. Sellaiselta joita lapsuuden kesissä oli aina, nykykesissä aina vaan vähenemään päin. Sellainen, jolloin paljaat varpaat voi upottaa aamunurmikkoon ilman kylmän kiljahdusta, sellainen joka lupailee pelkästään hyvää päivää. Sellaista aurinkoa katselin silloin pää vielä tyynylläni ja hetken kun odottelin, niin aurinko osui myös siihen pihlajaan, jonka marjat olivat tuolloin vielä hieman valjut sävyltään, mutta jotka auringon kultaamina näyttivät kovin kauniilta. Huone ikkunoineen on muutenkin päässyt oikeuksiinsa ja näyttämään plussansa,kun edellisyönäkin kävi jossakin kova ukkonen siitä näkemästäni välkkeestä päätellen ja katselin sitä valon tuiketta aikani, kunnes sadepilvet tulivat antamaan vielä hetken mahdollisuuden uneen ennen aamuista kellonsoittoa.

Kaksi poikaa, veljestä, kipitti juuri ohitseni sinne peräkamariin. Sinne on muodostunut mukava leikkipaikka tietynlaisille leikeille, nähtävästi siksi, koska siellä ei ole muita huonekaluja kuin meidän ja lapsen sängyt ja yöpöytäni virkaa tekevä pieni jakkara. Siellä on kirjaimellisesti siis tilaa mielikuvitukselle ja nähtävästi sitä on myös käytetty, koska joskus illalla nukkumaan kömpiessä löytyy tyynyn alta pikkufiguureita joilla veljeskaarti on siellä leikkinyt. Kyseessä on siis , hmm olikohan se playmobil - nimiset?, taannoiselta pihakirppikseltä ostetut lelut, jotka on vieläpä suoraan menneiltä vuosikymmeniltä  ja niin monipuolisia, että kaiken ikäiset veljekset niillä keksivät vaikka mitä mieluisaa tekemistä.

Koneella istuessa, vaikka kuinkakin tässä sohvalla, niskaa vähän väsyttää ja sitä venytellessä katson ikkunan takana aukeavaa peltonäkymää, jossa kaura koittaa kovasti kypsyä ja onkin jo saanut kovasti keltaista sävyä itseensä. Lähempänä ikkunaa, meidän piha-aidan tällä puolen punaherukkapensas muistuttaa kuinka vielä olisi poimittavaa, jos vaan emäntä saisi aikaiseksi. Meillä on vaan ollut kovasti kiukkuisia ampiaisia piha täynnä, joten kaikki tuollaiset näpräyshommat on melkein joutunut jättämään välistä tai siirtämään sadekelille. Nythän sinne toisaalta voisi mennäkin, mutta ensin pitäisi laittaa ruokaa uuniin valmistumaan. Meillä kyllä ei kovin suuresti herukoita pakastettuina käytetä, ennemmin niitä mustikoita ja mansikoita, joita molempia on jo pakastin puolillaan. Muutamat kerrat teen kiisseliä aina tuoreista herukoista ja olen minä niistä mehujakin keitellyt, mutta nyt en löydä mehumaijani höyrytysosaa lainkaan, enkä kyllä uutta aio kovin hevillä mennä ostamaankaan. Joten ehkä syömme suoraan puskista sen mitä syömme, kuten tähänkin asti (ja mustaherukat on jo likipitäen kaikki syötykin, se on lasten suurta herkkua joka kesä).

Mies on tuossa vieressä virtaavalla joella yhden poikamme kanssa kalassa, se on heidän molempien mieluisaa puuhaa ja menivät nyt veden ollessa matalalla tuonne lähemmäksi koskea kokeilemaan sitä onneaan. Kesällä jo päästiin nauttimaan itsekalastetuista kirjolohista, jotka kyllä maistuivatkin hyviltä, kun uunissa tehtiin ja perunoiden kanssa popsittiin. Lapsen ilme ja kehonkieli kertoivat kaikki silloin suurta ihmettä ja ylpeyttä siitä, että oli saanut ruokaa aikaiseksi kokonaiselle suurelle perheelle ja että ylipäätään se kaikki mahdollistui ihan tuosta omasta rannasta veneellä lähtemällä - onhan se tässä hypermarkettien maailmassa melkoisen pysäyttävää itse kullekin. Pieni kuopuskin sai kiitosta ahkeralle ja sitkeälle kastelutyölleen, kun koko kesän jaksoi kastelukannunsa kanssa suunnata kasvihuoneelle ja lorottaa kannun pienuudesta johtuen monet reissut vettä tomaatinvarsien juurille - ja vihdoin koitti aika, jolloin taimiostajan huumorista johtuen kovin monen muotoiset tomaatit alkoivat sieltä punaisina vihdoin löytyä. Satoa tulee vielä (toivottavasti) kauan ja senkin jälkeen odotamme jännityksellä kovin mielenkiintoisen kuuloisen perunatomaatin juurten paljastamista - onko siellä niitä perunoita sitten, ihan oikeastiko?

Selkä tuntuu jo hieman kärsivältä, joten koneella istujan lienee aika laittaa sulki tämä kirjoitus ja painaa "julkaise", lasten leikit kuulunevat siirtyneen taas toiseen suuntaan, vanhan makuuhuoneemme tiloihin pykättyyn leikkihuoneesen, jossa tuntuu yhtäkkiä olevan hirveän hienoa hengailla porukalla ja kuunnella musiikkia tabetilta niin että tänne asti raikaa.

Ja kalastajatkin saapuivat, sanonpa siis hei!





perjantai 12. elokuuta 2016

Nasaretilaisheebo , I am talking about you

Yks yhteen melkein käy nää keskustelut julkisuudessa, että joku sanoo jotakin auringonpaistetta Luojan ihanaksi lahjaksi, niin joku kahdeksankymmentäluvulle jämähtänyt vitsiniekkamuka päivittelee, että ai jaa sä uskot satuihin vielä.

Ei siinä, kukin saa kai olla mitä mieltä vaan, mutta rupesinpa taas pohtimaan, että mikä tässä nasaretilaistyypissä nyt niin paljon hiertää joidenkin kalsareita! Heti löysin muutaman:

1. Tyyppi kuoli (siis uhrautu) mun takia, vaikka en kyllä edes pyytäny
Niin siis jos ajatellaan, että stoori tästä kaikesta olis totta, niin miten se muka mulle kuuluu, kun en ole ollut olemassapäinkään vielä silloin? Tartteeks mun nyt muka olla jotenkin kiitollinen jollekin, joka teki mun puolesta asioita jo etukäteen? Eiks mulla ole mukaan mitään sanottavaa tähän asiaan? Ja mistä se ties tehdä asioita mun vuokseni - koska aa eihän musta ollu sillon tietookaan ja bee entäs jos mää en niinku usko koko juttuun, niin sillonhan se ei niinku oo mun porukois muutenkaan. Häh?

2. Tää skidistä luopumis-juttu
Kirkosa ja muisa alaan liittyvissä jutskissa kuulee, että Jumala siis rakasti maailmaa niin paljon että uhras poikansa. Justiinsa! Mikä kohta tässä ois niinkun nykypäivänä edes pienissäkään määrin ihailtavaa matskua? Eiks sitä vois joku niinku jotenki muuntaa vähän järkeenkäyvämpään muotoon, kun se kuitenkin sanotaan ikkäänkuin se olis ilon ja riemun paikka. Kyllähän mä tiedän mitä sillä tahdotaan sanoa, vaan se sanotaan kyä väärin mun mielestä. Täh?

3. Stoori nimeltä Raamattu
Okei, pyhä kirja. Joo. Meilläkin on nätti semmonen tua hyllysä. Saatiin kum mentiin naimisiin, muistan viä kun isäntä ei minuutin matkalla kirkolta hääjuhlaan keksiny auton takapenkillä mitään muuta tekemistä, kun luki sitä ääneen!Että näin meillä, oon telkkarista nähny että jollain muilla ei ihan oo menny noin.
Mutta siis se itte kirja. Ootteko koskaan lukenu, siis oikeesti? Voin antaa ihan vilpittömän vinkin, että ei ainakaan alusta kannata, niinkun muisa kirjoisa on tapana.Vanha testamentti alkaa ihan taivohan pitkillä selostuksilla meinaan jostain, jolla oli niin ja niim monta poikaa ja sitten luetellaan niitä nimiä. Sitte ne sai taas jälkikasvua - ja ja ja. Vähän jään niinku miettiin sitä kaikkea muutenkin, kun tuntuu että sen lisäks että määrällisesti olivat aika ehtiiväistä kansaa, niin olivat vielä pitkäikästäki. Puhutaan sadoista vuosista (jossen väärin muista, hetki tästä ny jo on aikaa).
Mummiälestä uskottavuus ei olis ehkä ongelma, jos kaikki olis niinku järellä mietittävissä, ilman että tarttee ilmottautua jonnekin useemman kuukauden kurssille josa opetetaan tulkitteen lukemaansa. Vai?

4. Ne simsalapimit
Moni asia niinku kristityn ihmisen elämäsä löytää verrokkinsa sieltä (Raamatusta), jossa on kyllä ihan kiitettävä määrä kaikenlaista tapahtumaa ja tokasua lähtöön jos toiseenkin. Mutta ihaj just en ymmärrä kaikkeaka. Esimerkiks (lainaus) "Mutta joka itsensä ylentää, se alennetaan; ja joka itsensä alentaa, se ylennetään." Äkkiseltään ihan järkeenkäypä ja jopa sopiva tähän vouhkottavaan nykykansaanki. Että jos luulet ittestäs liikoja, nin turhaan ja sitte toissappäi. Mutta entä jos itte itteens niinku alentaa siks vaa, että joku sitte kattois kui vaatimaton ja tommone nöppöne se onki ja sitte niinku pitäis sitä hirveen jalona ja hyvänä. Että niinku miten tää menee? Meinaan aika monisa hengellisyyttä hönkivisä porukois noita itteensä tekotaiteellisesti alentavia kyllä löytyy! Onkse sitte niin, ettei sen nii oo väliäkä, onko sitä jotai aidosti, kuhan on? Vai onkse sitten niin että ne onki niitä viimesiä jossai jonosa loppujen lopuks kuitenki? (älkää vaan kysykö misä, en ihan oo viä siä asti täs perehdytykses). Meinaan: kannattasko jonkun kertoa niille? Tuli vaan miäleeni.

5. Pököpäitten kokoontumisajot
Sitte on tää yks sanosinko vivahde täss hommeliss, kun nää sivuhaarakkeet tai herätysliikkeet tai  mitkä ny onka jokka on vähän niinku samaa muta ei sitte kuitenka, yhteenliittymät jokka kaikki uskoo olevans mielestään oikeesa - ja varsinkin enempi oikeesa kun se toine polku, joka siinä menee kenties jopa samaan suuntaanki.
Että kukas näistä ny ottaa selvää? Eiks voitas vaan sopia joku järjestys ny täsä? Tai sitten, että kaikki on niinku samalla viivalla. Ettei olis mitään semmosia, että jos et tonne teltalle tuu, niin ei sullaka hyvin mee (sanoo ihmine). Tai että kun sanoo jotain tai tekee jotain suhteellisen tavallista jutskaa niinku, niin on jonkun mielestä huonompi ihmine sitte heti. Eiks se just oo sitä ittensä ylentämistä (kato just hokasin, oompa mää ny terävänä)? Eiks vaan pitäs olla yhtä suurta rakastavaa maailmaa ja tehdä ja puhua hyviä ja kivoja ja jättää sen lajittelupuolen jollekki, jolla ei oo oma lehmä missään valtakunnan ojassa tai lusikkaa kenenkään sopisa?


6. Tyypit jokka on vaan töisä siälä
Mitäs mieltä me ollaan sitten tästä, että pitäs elää niinku opettaa kato ja kuitenki pappienki elämä on melko maallista nykyään, kun ympärillens kattoo? Eihän niinku poliisika voi vapaa-ajallaan olla joku rötöstelijä (eiku tää oliki huono vertaus), nin jotenkin samallai sitä toivois kirkonmiästen ja -naisten olevan sillai vähä kuitenki hienommin kun me muut örveltäjät. Semmonen joku gloorian valo pitäs  näkyä vähä, eiks vaan pitäski? Ja ehdottomasti vaatetuksen olla semmosta viittamaista ja hulmuavaa, mieluiten aina kun jossain näyttäytyy. Tulis heti jotenki enempi semmonen fiilis että siinä se menee se kirkommiäs.
Vai onkse sittenki niin, että meiän tarttee nähdä kuija tavallisia me ollaan loppujenlopuks kaikki, että me oltas sillai enempi ehkä kotonamme siinä luterilaisuudesa, vai mikskä sitä ny kukaki kutsuu. Että se tois niinku koko systeemin tyyppeineen helpommin lähestyttäviks, ku oltaiski samalla terassilla kattomassa laskevaa aurinkoo ja juomasa kal ... viileetä juomaa. Että siinä olis niinku läsnä ihminen omana ittenäns pikkasen erilailla (ja varmaan eri ihminenki) kuin sunnuntaiaamuna kirkonpenkisä. Millais tää ny sittem menee? Henkilökohtasesti mulle kyä käy, että mää nään kirkovväkee jossai muuallaki. Kamalasti en kyä terasseilla käy, nin en voinu sitä ny tähän sitte enää sanoo. Mutta mun mielestä siis inhimillisyys, jolla siis oikeesti tarkotetaan ihmisyyden normaalia kamaluutta (tiättehän: aina kun jossain tapahtuu jotai väärää jossai nokian vesilaitoksella tai talvivaaran kaivoksella vaikka, eikä se kuitenka oo sev vika joka sen teki, niin puhutaan inhimillisyydestä, - tää on just sitä kans) on ihan hianoo näis uskonhommeleis myös siks, että me saadaan niinku elävää esimerkkiä kuija voi olla silti ihan hyvät tarkotukset elämässä (niinku ollu ennen ja olla jatkosaki vaan ihan rohkeesti) vaikka käviski jotai, vaikka ohrasesti. Että hyvään kannattaa silti tähdätä ja silti voi olla siinä mielesä rauhallisin mielin, että vaikka tuli mokattua kerta jos tusinakin, niin ei se kuitenka tarkota että pitäs hanskat lyödä tiskiin. Saatikka että sais lyödä hanskoja yhtään mihinkä, muutaku kouraa vaan ja hommiin hopsis.

Jotenki mää ny tämmösen sain täsä äkkiä kyhättyä enshätään, kauheen oli sillai kiva kirjottaa tääkin, kun ittelle jäi hyvä fiilis loppujen lopuks (no ni, oliks tää ny sitte jotai ittekehua, kun ittehän mää ne sanat kirjotinki? Siihen loppu sitte tääkin fiilis eeh heh he) kun aattelee, että oli miten oli, usko taikka ei, niin tyyli on vapaa muttei ees pakollinen. Kaikki me kuitenki ollaan hyväsä turvasa ja kun pidetään semmosta hyvvää virettä päälankana elämissämme, nin ei voi huonosti käydä kellekkä.

Ny ois ruoka valmista, ihan vahingossa ollaan kyllä näin kultturelleja, että tähän aikaan syödään. Mutta kun mustikkapiirakka (kertaa kaks)  tosa iltapäiväkahveella sevverran lykkäs tota näläntunnetta eteenpäin, etten huomannu aikasemmin kanoja uuniin lykätä. Morjes!

torstai 11. elokuuta 2016

Koulunalku, miltäs tää nyt tuntuu

Niin kuin kaikki varmaan on todenneet (mun blogia luettuaan), niin rakastin piiitkää kesälomaa, jonka ansiosta oltiin kaikki melkein kokoajan kotona (tai ainakin kimpassa missä sitten oltiinkin) ja kun kaikki oli vaan niin kuin meistä itsestämme kiinni, eikä jonkun muun laatimista aikatauluista ja systeemeistä ja "määräyksistä". Vaikka äitinä ja ihmisenä rakastankin rutiineja (koska ne nyt vaan on järjenhippusten säilymisen ehto tässä härdellöimisessä, eiks vaan?), niin siihen liittyen rakastan sitä, että voidaan poiketa niistä rutiineista ja ... olla vaan. Tiedättehän? Syödä kun nälättää ja loikoa kun loiotuttaa. Kaikkea sellaista hetken iloa ja autuutta. Toisin kuin yleisissä keskusteluissa nähtävästi kaikki muut, niin pelkäsin syksyn tuloa kuin ruttoa, koska ajattelin että se kaikki yhdessäolon hyvä ja ihana menee iäksi ja sitten on taas sitä täytyysitä ja täytyytätä - menoa ja hankintaa ja kuskaamista päivät täynnänsä. Ajatuksena tuo kaikki rasitti mua ihan hirveästi ja siksipä olinkin sitä mahdollisimman paljon ajattelematta. Jopa onnistuen, heh!



Nyt sitten kun on eilinen koulupäivä käytynä ja tämäkin jo hyvää vauhtia menoillaan, niin voinkin huokaista ihan ilosta, että eihän tää ollutkaan iin kauhean kamalaa. Eikä rasittavaa. Eikä ahdistavaa. Eikä kellokädessäjuoksuttavaa.

Vaikka onhan se ollut aika hurlumheitä, sittä meidän kylällä tapahtui historiallinen muutos ((siis seriously historiallinen) ja koulujen alkamisaikoja muutettiin (minkä seurauksena myös loppumisajat muuttuivat, ofkoos). Aina niin kauan kuin minäkin ja edelliset sukupolvetkin ja ties mitkä muistavat, niin täällä on koulut alkaneet puoli jotain. (yhdeksän, yleensä). Ja loppuneet samoten sitten puoli yksi, puoli kaksi tai puoli kolme. Aina ja ikuisesti. Forever and ever. Ja nyt ne alkaakin kello YHDEKSÄN. Ja loppuu TASAN jotakin, aina. Sisso, että ollaan aamulla jo ennen seiskaa oltu puuronkeitossa ja ihmetelty kuinka tässä on nyt tätä aikaa niin paljon hei vielä. Jopa 14-vuotias ehti syödä aamupalansa istualtaan, mikä on sinänsä ihme, koska koko viime vuoden hän pureksi leipänsä siirtymätaipaleellaan ulkona odottavaa autoa kohden juosten.

Ihme sen sijaan ei ollut se, että koulukyydit, niille jotka meidän väestä nyt sellainen vielä kuuluu, eskarilaiselle nyt ainakin, eivät oikein taas kulkeneet kuten piti. Kun ei oikein kulkenut ollenkaan! Eskarilainen jouti tunnin ootteleen koululla missähän toi kyyti olis, eikä sittenkään näkynyt. Semmosta pientä kivaa. Meinaan kun sen saman auton, jonka piti kuskata kello yks päässeet, piti kuskata myös kello kas pääsevät lapsukaiset. Sinänsä vaan hankala, kun ei ollut sitä ensimmäistäkään satsia vielä syystä tai toisesta ehtinyt hakemaan.... en edes halua aatella mihin kellonaikaan viimeset mahto olla kotona vihdoin. Me haettiin sitten omia ja naapurin lapsia, kun meillä oli pojilla parturit siihen varattuina iltapäivälle.

No mä olen jo niin vanha, lannistunut, kyllästynyt, turtunut ja flegmaattinen tottunut tohon koulukyyti-fiaskoon, että en jaksa hämmästyä enää mistään. Enkä pahemmin edes antaa palautetta. Mä vaan koitan saada lapset edes illaksi kotia ja hyvä niin. Eskarilaisen jännittäessä muutenkin kaikkia uusia juttuja, mitä nyt on elämässään, tämä ei tietenkään ole paras mahdollinen tapa antaa luottamusta siihen, että kyllä siellä koulussa kaikki sujuu ja tietää ja neuvoo. Kun ei nekään siellä tiedä, että mistä hvtistä tää johtuu joka ikinen syksy. Ja oi kun voiskin tähän huokaista, että ei ne ketään sinne tienpäälle kuitenkaan jätä, koska kyllä vaan on jättäneet, useana vuonna ja useampia lapsia... että senkun tietäiskin aina, että koska joku auto on vaan myöhässä eikä vallan jättänyt hakuja välistä, koska on ajettu kolari ja koska on vaan muuten tehty tuntia pidempi lenkki.

No mutta mites meillä muuten on mennyt? No todella hyvin! Ollaan siis tuon 3-vuotiaan kanssa tässä kaksin (YHYY ja SNIIF), käyty kaupassa ja vähän siellä sun tuolla. Syöty mustaamakkaraa lounaaksi ja juostu pakoon päällekäyviä ampiaisia. Hän on myös kovasti leikkinyt ja minä olen vähemmän kovasti tässä krhm siivonnut.... siis ai että muuten kuulkaa, kun muutaman päivän on reissussa (kaupoilla) niin ettei kotona käy kuin kääntämässä, niin kyllä menee huusholli aika siivottomaan kuntoon! No tästä se menee taas kuosiin, kunhan saan kaikki ajelehtivat huonekalutkin tuolta lykittyä jonnekin (ai miten niin meillä aina jotain vähän vaiheessa). Kurkussa kiristää kuitenkin joku ärsyttävä flunssalta tuntuva kröhä ja pelkäänkin, että menee ihan hukkaan koko putsaus, jos sen jälkeen kaadun taas horroksessa sohvalle! Hyvänen aika *virn*.

Parin viikon päästä tuo kuopus pääsee kokeilemaan kerhoilua (itse!), vaikka keväällä pidin häntä vielä niin vauvana (ja itseäni etenkin vauvan äitinä, haah) etten ilmoitellut mihinkään. Nyt kuitenkin kun ryhmässä on tilaa ja kerhotädin kanssa on juteltu, että koittaa vois, kun on niin reipas  ja itsenäinen ollut kesäleireilläkin. Jos joku nyt ajattelee, että pääsen siinä huilimaan ihan yksin kotona heh sitten viimeisenkin lapsen "lähtiessä", niin kyllä se kuulkaa on työ-työmaa joka silloin kutsuu. Ja se on ihan okei. (kaikki varmaan huomaa haikeuden äänessäni...)

Muuten, kun ilma on muuttunut kertaheitolla ihan syksyiseksi, niin tuntuu ihan reippaalta. Ihme kyllä, heh. Tosin mä olen aina tykännyt myös vilpoisemmista ilmoista, olisin kuulkaa ostanut itselleni kirkkaanpunaisen sadetakinkin Tampereelta (kun ne näytti nyt olevan jollakin tapaa muotia taas nuo sadetakit ja iloisen värisinä!) mutta hinta oli kyllä vähän liian huima mun nuukalle mielelleni (jotain n 70 euroa), joten jätin asian vielä ajatuksen asteelle!

Mutta!

X

Noin. Siinä on rasti, koska minä tyttö hain itselleni kaksikin asiaa, joita on pitänyt tehdä viimeset tsiljoona-biljoonaa vuotta, enkä vaan ole. Ensinnäkin: hain itselleni aurinkolasit vahvuuksilla, jotta vihdoinkin voin turvallisesti kulkea tuolla liikenteessä ilman että pidän kättä otsikolla lippana ihan koko matkaa. Ja toiseksi: hain myös itselleni silmälasit ennen kuin istuin mäsäksi näitä entisiä. Mulla kun on ollut erittäin hankala tapa hakea itselleni uudet lasit vasta sitten kun  vanhat hajoaa päreiksi. Siinä on vaan aina se ikävä odotteluaika muutaman päivän verran, jolloin ei ole siis laseja lain! Kyllä, on koettu ja moneen kertaan. Ja kyllä, on istuttu elokuvissa teipatuissa rilleissä, koska muuten olis mennyt lippurahat hukkaan.

Ei kai kaikki tää tämmönen järkevä käytös tarkoita, että alan vanheta. Jopa aikuistua? No eipä hätää, olen silti myös ollut oma höpsö itseni ja aiheuttanut myötähäpeää varmaan useammallekin läheiselleni kaikella touhoomisellani, että onhan tässä vielä kuitenkin sitä kasvunvaraakin jäljellä! *virn*

Hauskaa päivänjatkoa kaikille!



sunnuntai 7. elokuuta 2016

Hetkessä elämällä ilo irti arjesta

Ihmisellä on (vissiin) joku alkukantainen tarve ottaa joku konkreettinen päämäärä, aihe, jonka ympärillä eläminen on sitten jotenkin rakenneltumpaa, tavoitteellisempaa, selkeämpää, - helpompaa? Tiedättehän. Otetaan tavoitteeksi kymmenen kilon laihduttaminen. Talon rakennus. Kaksi lasta kolmessa vuodessa. Vuorotteluvapaa ja uusi opintopolku. Fitness. Minimalismi. Jopa ne uudet hidastajat elävät tavallaan jonkin aatteen mukaan, vaikka tarkoittavatkin karsia kaikki, jopa ajatusten tasolla, aatteet pois elämästään.

Elämiseen tarvitaan jokin mitä kohti mennään.

Niin paljon kuin niissä kaikissa on varmaan jotakin hyvääkin, niin suhtaudun silti aina varauksella kaikkeen äärimmäiseen. Vaikka oltaisiin sitten mitä, niin äärimmäisyys melkein missä vaan asiassa luo aina myös rajoitteita. Siihen omaan elämään ja ajatusmaailmaan. Asenteeseen. Se taas tuo paineita, myös sen kaikessa negatiivisessa merkityksessä, vaikka itse pidänkin pientä painetta hyvinkin positiivisena voimana noin yleensä.

Ennen kaikkea olen huolissani ihmisten pettymyksestä, itseensä ja elämäänsä kaiketi, kun päämäärä on ohi/mennyt hutiin/ saavutettu/osoittautunut vääräksi/mahdoton. Ihmiset ajautuvat massiiviseen kriisiin elämästä jossa ei ole mitään haastetta - sen ollessa se suurin haaste juurikin!

Tottakai päämäärät ovat hyviä asioita, mutta päämäärä ei saisi kai olla se elämän kantavin tekijä. Ei mitään
"olen onnellinen kunhan lapset ovat isoja"
"olen onnellinen kun tämä rakennusurakka on takana päin"
"olen onnellinen kun olen saanut opiskelut päätökseen ja hyvän työpaikan"
"olen onnellinen sitten kahdenkymmenen kilon laihdutuksen jälkeen".

Toki niistä kaikista voi ja pitää olla onnellinen, tietenkin! Mutta elämän pitäisi olla hyvää ja omaa ja arvokasta ihan jokaisena päivänä, ilman mitään päämääriäkin.

Kun farkunnappi ei menekään kiinni, niin olen silti tyytyväinen elämäni valintoihin.
Kun kodin tapetinkulmat repsottavat ja nurmikko villiintyy naapurin nurmikkoa pidemmäksi kummasti aina, niin olen tyytyväinen kotini ilmapiiriin.
Kun lapseni kupeksivat yösydännä, jättävät ruokaa lautaselle ja unohtavat juuri ostetun takin "jonnekin", niin olen tyytyväinen että elämässäni on niin paljon rakkautta ja välittämistä ja iloa.

Eläminen ilman tavoitteellista päämäärää on pelottavaa, vaikeaa, ajatukset hajaannuttavaa - ja vapauttavaa. Sanotaan, että kyllähän elämässä suunta pitää olla! No minä kyllä väittäisin, että vaikka ei olisi mitään hajua huomisesta, niin se elämä vaan kuulkaa menee silti eteenpäin. Kokeilkaa vaikka.

Elämän päämäärä, tarkoitus, keskiö voi olla se että elää jokaisen päivän niin kuin se eteen tulee. Sataakohan tänään? No leivotaanpa sitten. Ai aurinko paistaa? Onpa kaunista.

Elämä on täynnä ihmeellisiä löytöjä, tapahtumattomuuden nautiskelua ja ilon tartuntaa, kun vaan uskaltaa olla siinä. Tavallisessa elämässä.

Kuvia seurakunnan leirikeskuksessa vietetyltä äiti-lapsi-leiriltä, Tampereen Laukontorin Munkkikahvilasta ja Tampereen Ratinan stadionin Eppu Normaali 40v - juhlakonsertista, sekä sen oheisohjelmista. Sekalaisessa järjestyksessä, näköjään!














P.S. Pitää vielä mainita, että leirillä oli meille äideille omana ohjelmana foam roller- tunti. Toki olin ennen aiheesta kuullut, mutta en koskaan itse kokeillut. Tykkäsin aivan mielettömän paljon! Jos vaan mahdollista, niin suosittelen rohkeasti kokeilemaan. Tässä lisää aiheesta, jos jollekin ei ole tuttua. *klik*