torstai 28. heinäkuuta 2016

Lapsiperhe nyt ja aina

Hassua, kun olen niin monelta taholta kuullut ohimennen tai vähän hitaamminkin osoitettuja heittoja siitä, että kun osa lapsista on jo niin isoja (aikuisia ja teinejä) ja kuitenkin minullakin jo ikää neljäkymmentäneljä, että ihan kuin lapsiperhe-elämämme olisi jo takanapäin. Ihan kuin meillä ei elettäisi enää pikkulapsiarkea (tai - juhlaa) ja ikään kuin mitkään lapsiperheitä koskevat haasteetkaan eivät olisi enää osana meidän elämäämme.

No news for you, että edelleen täällä on ihan tämä sama shou menossa ja ei varmaan ihan heti ole loppumassakaan. Nuorimmainen on kolmevuotias ja seuraavakin vasta kuuden. Jos nämä olisivat meidän ainokaisemme esimerkiksi, niin meitä pidettäisiin kovinkin pikkulapsiperheenä, eikös ole kummallinen logiikka, sinänsä? Ja koska seuraavaa sukupolveakin jo on, niin tämän huushollin lattioilta löytyy tästä ikuisuuteen legoja ja palloja ja kaikkia niitäkin äksönfiguureita joita ei ole vielä keksittykään.


Meidän perhe on vaan ehkä niin ottanut elämäntavakseen tämän tyylin, jossa lapset ovat näkyvä, kuuluva ja osallistuva osa elämää, niin sitä ei aina tule edes sillätavalla korostettua - "että kun on näitä lapsia, näitä pieniä lapsia "? - vaan oikeastaan elämän valinnat menee ihan automaattisesti sen ja niiden mukaan. Ja ehkä jonkun mielestä hassua tai jopa huolestuttavaa, mutta me ihan itse haluamme niin. Meille lasten kanssa eläminen ei ole joku vaihe elämässä, vaan se on elämää. Ihanaa elämää! Toiveiden mukaista elämää! Onnellista elämää!

Toki se on myös vaivalloista, raskasta, hankalaa, sumplittavaa, äänekästä, sotkuisaa; yllätyksellisen spontaania kaikessa suunnitelmallisuudessaankin. Mutta siitä huolimatta sitä ihanaa.

Siksi on välillä hieman outoa, kun joku minut ja meidät tunteva ja jolla on vaikka samanikäinen (kolmevuotias esimerkiksi) lapsi, saattaa tokaista että minä ehdin/pystyn/joudan paljon paremmin jonkun asian kuin hän, koska hänellä on se pieni lapsikin. Täh? Täytyy myöntää, että näitä perusteluja kuulen niin usein, että olen alkanut jo miettimään mistä ihmeestä kaikki oikein kumpuaa. Jos haluaa tuoda esiin, että minä olen hänen mielestään vaikka jotenkin järjestelmällisempi (mitä luultavimmin en ole), niin sanoisi sitten niin, mutta että vetoaa siihen syyhyn joka minulla on jotenkin kuitenkin olematon? 

Kyllä meillä edelleen eletään uhmia kauhistellen ihmetellen, lelukaaosta kiroten taltutellen, pyykkejä vihaten  tahkoten ja ainaista ruuanlaittoa pakoon juosten manaten. Ei meillä illat pitkänään olla yksin jossain yli nelikymppisille automaattisesti aukeavassa retriitissä loikoomassa, vaan ihan kaiken häslingin keskellä sitä saa sohvannurkassa koittaa katsoa jostakin lastenkin silmille sopivasta komediasta pätkiä (mitä nyt kuulee siltä kaikelta elämältä, tai näkee ohitanssivilta leikkihahmoilta, tai yleensäkin ehtii "leipää" , "pyyhkimään" tai "mullon tikku varrrrpaassa" - keskeytyksiltä). Meillä mietitään kaverijuttuja, harrastuksia, hajoavia lenkkitossuja ja pieniksi kutistuvia verkkareita. Meillä opetellaan kynänkäyttöä, lastenlauluja, viikonpäiviä ja laskemista - siinä missä ajetaan mopoilla ja autoillakin jo. Meillä eletään kyllä aika täyteläisiä päiviä ja joskus heikosti nukuttuja öitä ja seuraavana aamuna kuitenkin kaikki sama alkaa taas alusta. Elämä on edelleen pottaa, vesivärileikkejä pöydällä, tussipiirroksia valokatkaisijan vieressä, veljeskinastelua kumpi oli eka tai kellä oli eka, hampaiden pesun vastustelua, liikaa limskan juontia äidiltä salaa, sellaista perus settiä siis. Elämä on kadonneen unilelun etsintää vaikka lempisarja menee jo telkkarissa ja "justhan se sulla tässä oli, missä se nyt jo voi olla!" ja elämä on kaupassa sen tietyn leipämerkin ainaista valitsemista, koska sillä on se suurin menekki kasvavien nuorukaisten keskuudessa.

Elämä on kaikkien muiden menojen muistamista ja omien menojen karsimista - tai kun tätä on ollut tässä jo yli kaksikymmentä vuotta, niin eihän niissä oikeastaan ole mitään karsimista lol - ja aina vaan uusien hammaslääkärien ja terveydenhoitajien tapaamista. Elämä on koulukirjojen päällystämistä, lyijykynäkeskusvaraston ylläpitämistä ja kouluikäisten sukkien tukkuostamista. Elämä on aikaisia nousuja ja myöhäisiä nukkumaan menoja, jokaisen huomioimista ja muutoksien hyväksymistä.

Elämä on myös kertakaikkisen ihanaa onnea! Ihan hirveän monia halauksia joka päivä, useita rakkaudenosoituksia ja yllättäviä kehuja paljon. Iloisia kasvoja, naurunpyrskähdyksiä ja huumoria! Uusia taitoja, uusia maailmoita, uusia suuntia. Elämä on reissukavereita, kauppaseuralaisia, viereen käpertyjiä. Elämä on hauskoja kuvia keskellä päivää puhelimessa, jaettuja uutisia ja yhteisiä ihmettelyjä. Elämä on mielipiteiden vaihtoa, keskinäistä iloa ja yhdessä olemista.

Elämä on niin paljon täynnä ihanaa kaikkea ja kaikkea ihanaa, että ehkä sitä ei vaan aina ymmärrä että jonkun toisen mielestä se elämän näennäinen keveys tarkoittaa, että elämässä ei olisi lapsia jotenkin. Enää. Että huoli ja huolehtiminen lapsista jotenkin jossain vaiheessa loppuisi. Tai jotain.

Minun lapseni ovat minun elämässäni aina, minun elämääni aina. Suureksi hämmästyksekseni (ja tästäkin on kiittäminen vaan onnistunutta puolisonvalintaa, hih) olen myös tehnyt niin paljon omia juttujani viime aikoina, että oikein hengästyttää. Vaikka olenhan minä aina ollut tyytyväinen aika vähäänkin, että minua on helppo miellyttää, niin sanotusti (heh) - sillä siinä missä joku toinen pitää jokaviikkoista omaa aikaa vaikka tansseissa tai kuntosalilla hyvin tärkeänä itselleen ja näin ollen myös sen jostain lapsiperhesyystä peruuntuessa suurena murheena itselleen, minulle on kelvannut nämä kerran vuodessa miehen kanssa syömässä käynnit - eikä niistäkään olla oltu niin jokavuotisen nuukia. Alkuvuosina hääpäiväsyöminkeihin osallistui lapsi jos toinenkin ja kaikenlaiset elokuvat sun muut elämykset oli aina tietenkin lastenehdoilla valittuja. Mitä sitten! Hauskaa on ollut ja tulee toivon mukaan edelleenkin olemaan, mieluiten koko loppuelämän vielä.

Eihän kaikkien mielestä "aikuisia ihmisiä" saati "keski-ikäisiä ihmisiä" sovi tällätavalla enää lapsettaa, vaan meidän pitäisi luultavasti olla kovin vakavia vaan ja kulkea vain aikuisille -teemaisissa huvitteluissa, koska se olisi sosiaalisesti ehkä hyväksytympää, jo tässä vaiheessa. Ehkä siksi joidenkin mielestä meidän elämä ei ole enää oikeaa lapsiperhe-elämää, mutta voin vakuuttaa, että tämä on juuri oikeaa meille.

Joten, jos mietityttää, niin kyllä meillä edelleen on aika haipakkaa ja samalla ihanan leppoisaa tämä elämä. Itse tekemisethän ei vuosien myötä silti mitenkään muutu, mutta suhtautuminen kaikkeen on varmaan ennemminkin muuttunut: yhtä aikaa sitä tietää hyväksyä tavallaan itsensä ja elämänsä rajallisuuden ja toisaalta huomaa sen tosiasian, että kaikki on kuitenkin katoavaista. Eilinen pysyy siellä menneisyydessä, viime vuotta ei saa uudelleen elääkseen ja lapsien henkilökohtainen kasvu on väistämätöntä, kuitenkin.


Ja ennenkaikkea, kun varautuu kaikenmoiseen, niin ei tule yllätyksenä muutakuin sattumattomat päevät :D

9 kommenttia:

  1. Ajattelen niin, että tällaista elämää ihminen on elänyt koko historiansa ajan ja nykyajan "itsensä toteuttaminen" on mennyt jo hiukan pitkälle. Ainakin täällä kotosuomessa tuntuu, että lapset ovat lähinnä riesa ja mitä enemmän, sitä kauheampaa. Esikoista odottaessa minulle sanottiin, että nukkukaa nyt ja nauttikaa nyt... Nukuttiin sen jälkeenkin ja nautittiin vielä enemmän <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin totta <3 (kummallista kyllä kommenttisi oli mennyt automaattisesti roskapostiin, onneksi sen sieltä satuin kuitenkin huomaamaan ja julkaistui!). Kiitos kommentistasi!

      Poista
  2. :D :D Mulla meni suurin osa kirjoituksesta ohi, koska repesin jo alussa. Että oikein nelkytneljävee! Vähä vanha hei!! Nyt lopetatte kaikki lapsellisuudet ja lapsihommat ja rupeet vaan kutomaan sukkia! :D :D :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hah hah Sannis, vielä kun osais, mutta kun en saa muutakun sen varren vaan tehdä - vielä.... ;) Hih kiitti muru <3

      Poista
  3. Ei. Siis sä olet jo neljäkymmentä. Pitää olla vakava. Pitää olla aikuinen! Nyt selkä suoraan, sukkaa kutomaan - kuten edellinenkin jo käski - ja kaikki hapatus ja höpötys pois. :D

    Mutta järkytyin nyt kyllä hieman kun kuulin, että näitä ymmärtämättömiä riittää - vaikka riittäähän niitä. Huoh.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hih, kiitti Janni :D Mä oon parhaani mukaan koittanut vakavoitua, mutta ei tästä mittään tu :D :D :D

      Poista
  4. Voi mikä ihana postaus :D Sä oot kyllä mainio ♥

    VastaaPoista