torstai 28. heinäkuuta 2016

Lapsiperhe nyt ja aina

Hassua, kun olen niin monelta taholta kuullut ohimennen tai vähän hitaamminkin osoitettuja heittoja siitä, että kun osa lapsista on jo niin isoja (aikuisia ja teinejä) ja kuitenkin minullakin jo ikää neljäkymmentäneljä, että ihan kuin lapsiperhe-elämämme olisi jo takanapäin. Ihan kuin meillä ei elettäisi enää pikkulapsiarkea (tai - juhlaa) ja ikään kuin mitkään lapsiperheitä koskevat haasteetkaan eivät olisi enää osana meidän elämäämme.

No news for you, että edelleen täällä on ihan tämä sama shou menossa ja ei varmaan ihan heti ole loppumassakaan. Nuorimmainen on kolmevuotias ja seuraavakin vasta kuuden. Jos nämä olisivat meidän ainokaisemme esimerkiksi, niin meitä pidettäisiin kovinkin pikkulapsiperheenä, eikös ole kummallinen logiikka, sinänsä? Ja koska seuraavaa sukupolveakin jo on, niin tämän huushollin lattioilta löytyy tästä ikuisuuteen legoja ja palloja ja kaikkia niitäkin äksönfiguureita joita ei ole vielä keksittykään.


Meidän perhe on vaan ehkä niin ottanut elämäntavakseen tämän tyylin, jossa lapset ovat näkyvä, kuuluva ja osallistuva osa elämää, niin sitä ei aina tule edes sillätavalla korostettua - "että kun on näitä lapsia, näitä pieniä lapsia "? - vaan oikeastaan elämän valinnat menee ihan automaattisesti sen ja niiden mukaan. Ja ehkä jonkun mielestä hassua tai jopa huolestuttavaa, mutta me ihan itse haluamme niin. Meille lasten kanssa eläminen ei ole joku vaihe elämässä, vaan se on elämää. Ihanaa elämää! Toiveiden mukaista elämää! Onnellista elämää!

Toki se on myös vaivalloista, raskasta, hankalaa, sumplittavaa, äänekästä, sotkuisaa; yllätyksellisen spontaania kaikessa suunnitelmallisuudessaankin. Mutta siitä huolimatta sitä ihanaa.

Siksi on välillä hieman outoa, kun joku minut ja meidät tunteva ja jolla on vaikka samanikäinen (kolmevuotias esimerkiksi) lapsi, saattaa tokaista että minä ehdin/pystyn/joudan paljon paremmin jonkun asian kuin hän, koska hänellä on se pieni lapsikin. Täh? Täytyy myöntää, että näitä perusteluja kuulen niin usein, että olen alkanut jo miettimään mistä ihmeestä kaikki oikein kumpuaa. Jos haluaa tuoda esiin, että minä olen hänen mielestään vaikka jotenkin järjestelmällisempi (mitä luultavimmin en ole), niin sanoisi sitten niin, mutta että vetoaa siihen syyhyn joka minulla on jotenkin kuitenkin olematon? 

Kyllä meillä edelleen eletään uhmia kauhistellen ihmetellen, lelukaaosta kiroten taltutellen, pyykkejä vihaten  tahkoten ja ainaista ruuanlaittoa pakoon juosten manaten. Ei meillä illat pitkänään olla yksin jossain yli nelikymppisille automaattisesti aukeavassa retriitissä loikoomassa, vaan ihan kaiken häslingin keskellä sitä saa sohvannurkassa koittaa katsoa jostakin lastenkin silmille sopivasta komediasta pätkiä (mitä nyt kuulee siltä kaikelta elämältä, tai näkee ohitanssivilta leikkihahmoilta, tai yleensäkin ehtii "leipää" , "pyyhkimään" tai "mullon tikku varrrrpaassa" - keskeytyksiltä). Meillä mietitään kaverijuttuja, harrastuksia, hajoavia lenkkitossuja ja pieniksi kutistuvia verkkareita. Meillä opetellaan kynänkäyttöä, lastenlauluja, viikonpäiviä ja laskemista - siinä missä ajetaan mopoilla ja autoillakin jo. Meillä eletään kyllä aika täyteläisiä päiviä ja joskus heikosti nukuttuja öitä ja seuraavana aamuna kuitenkin kaikki sama alkaa taas alusta. Elämä on edelleen pottaa, vesivärileikkejä pöydällä, tussipiirroksia valokatkaisijan vieressä, veljeskinastelua kumpi oli eka tai kellä oli eka, hampaiden pesun vastustelua, liikaa limskan juontia äidiltä salaa, sellaista perus settiä siis. Elämä on kadonneen unilelun etsintää vaikka lempisarja menee jo telkkarissa ja "justhan se sulla tässä oli, missä se nyt jo voi olla!" ja elämä on kaupassa sen tietyn leipämerkin ainaista valitsemista, koska sillä on se suurin menekki kasvavien nuorukaisten keskuudessa.

Elämä on kaikkien muiden menojen muistamista ja omien menojen karsimista - tai kun tätä on ollut tässä jo yli kaksikymmentä vuotta, niin eihän niissä oikeastaan ole mitään karsimista lol - ja aina vaan uusien hammaslääkärien ja terveydenhoitajien tapaamista. Elämä on koulukirjojen päällystämistä, lyijykynäkeskusvaraston ylläpitämistä ja kouluikäisten sukkien tukkuostamista. Elämä on aikaisia nousuja ja myöhäisiä nukkumaan menoja, jokaisen huomioimista ja muutoksien hyväksymistä.

Elämä on myös kertakaikkisen ihanaa onnea! Ihan hirveän monia halauksia joka päivä, useita rakkaudenosoituksia ja yllättäviä kehuja paljon. Iloisia kasvoja, naurunpyrskähdyksiä ja huumoria! Uusia taitoja, uusia maailmoita, uusia suuntia. Elämä on reissukavereita, kauppaseuralaisia, viereen käpertyjiä. Elämä on hauskoja kuvia keskellä päivää puhelimessa, jaettuja uutisia ja yhteisiä ihmettelyjä. Elämä on mielipiteiden vaihtoa, keskinäistä iloa ja yhdessä olemista.

Elämä on niin paljon täynnä ihanaa kaikkea ja kaikkea ihanaa, että ehkä sitä ei vaan aina ymmärrä että jonkun toisen mielestä se elämän näennäinen keveys tarkoittaa, että elämässä ei olisi lapsia jotenkin. Enää. Että huoli ja huolehtiminen lapsista jotenkin jossain vaiheessa loppuisi. Tai jotain.

Minun lapseni ovat minun elämässäni aina, minun elämääni aina. Suureksi hämmästyksekseni (ja tästäkin on kiittäminen vaan onnistunutta puolisonvalintaa, hih) olen myös tehnyt niin paljon omia juttujani viime aikoina, että oikein hengästyttää. Vaikka olenhan minä aina ollut tyytyväinen aika vähäänkin, että minua on helppo miellyttää, niin sanotusti (heh) - sillä siinä missä joku toinen pitää jokaviikkoista omaa aikaa vaikka tansseissa tai kuntosalilla hyvin tärkeänä itselleen ja näin ollen myös sen jostain lapsiperhesyystä peruuntuessa suurena murheena itselleen, minulle on kelvannut nämä kerran vuodessa miehen kanssa syömässä käynnit - eikä niistäkään olla oltu niin jokavuotisen nuukia. Alkuvuosina hääpäiväsyöminkeihin osallistui lapsi jos toinenkin ja kaikenlaiset elokuvat sun muut elämykset oli aina tietenkin lastenehdoilla valittuja. Mitä sitten! Hauskaa on ollut ja tulee toivon mukaan edelleenkin olemaan, mieluiten koko loppuelämän vielä.

Eihän kaikkien mielestä "aikuisia ihmisiä" saati "keski-ikäisiä ihmisiä" sovi tällätavalla enää lapsettaa, vaan meidän pitäisi luultavasti olla kovin vakavia vaan ja kulkea vain aikuisille -teemaisissa huvitteluissa, koska se olisi sosiaalisesti ehkä hyväksytympää, jo tässä vaiheessa. Ehkä siksi joidenkin mielestä meidän elämä ei ole enää oikeaa lapsiperhe-elämää, mutta voin vakuuttaa, että tämä on juuri oikeaa meille.

Joten, jos mietityttää, niin kyllä meillä edelleen on aika haipakkaa ja samalla ihanan leppoisaa tämä elämä. Itse tekemisethän ei vuosien myötä silti mitenkään muutu, mutta suhtautuminen kaikkeen on varmaan ennemminkin muuttunut: yhtä aikaa sitä tietää hyväksyä tavallaan itsensä ja elämänsä rajallisuuden ja toisaalta huomaa sen tosiasian, että kaikki on kuitenkin katoavaista. Eilinen pysyy siellä menneisyydessä, viime vuotta ei saa uudelleen elääkseen ja lapsien henkilökohtainen kasvu on väistämätöntä, kuitenkin.


Ja ennenkaikkea, kun varautuu kaikenmoiseen, niin ei tule yllätyksenä muutakuin sattumattomat päevät :D

keskiviikko 27. heinäkuuta 2016

Kieli - oppia - ikä - kaikki

Oih, kuinka ahistaa. Kyllä, nyt todellakin ahistaa! Koin nimittäin syytöksen (tahi moitteen, riippuu millä mielialalla asiaa tulkitsee ja kyllähän te meikäläisen mielialat tiedätte...*viheltelee*) äidinkielen käytöstä niin henkilökohtaisena ja surullisena asiana, että hetken mietin onko mitään järkeä enää missään. Kirjoittamisessa, lukemisessa, bloggaamisessa. Kanssakäymisessä.

Kuulin nimittäin, että kielioppivirhein kirjoittaminen on sitä vääränlaista. Paheksuttavaa, moitittavaa ja tietenkin kaikin puolin vähäteltävää. Sen lisäksi, että se on väärin äidinkieltämme kohtaan, on pilkkujen puuttuminen, tai niiden väärässä paikassa oleminen, loukkaus lukijakuntaa kohtaan, koska ei vaan voi tulla ymmärretyksi vääränlaisella pilkutuksella.

Ajattelin että
Ei hyvän tähen sanonko mä mitä.
Varsinainen pilkun...
Laput silmillä jää maisemat näkemättä.
On jollain köyhä elämä tai noulaif ät ool.
Pilkku sulla on housuissas!

Että
Minulle äidinkieli on syy sille, että kirjoitan. Äidinkieli! Tämä kieli tässä, jota voimme muokata ja mukailla sen mukaan, mitä kulloinkin haluamme sillä viestittää. Kieli, joka ei koskaan olisi kehittynyt edes tälle tasolleen, jos ei rohkeat ihmiset aikain saatossa olisi uskaltaneet mennä rajojen ulkopuolelle - ja pitkälle sinne - ja muuntaa sitä aina aikakauden ja tilanteen mukaan sopivaksi katsomallaan tavalla.

Ja nyt yhtäkkiä blogia ei saisikaan kirjoittaa niin kuin itse haluaa ja omimmaksi kokee? Pitäisi kirjoittaa oikein, tai köyhdyttää kielen. Pitäisi pilkuttaa joka-hiton-ikinen lause kuten tämä väli tässä jotta sisällöllä olisi mitään merkitystä. Pitäisi vielä oikoluetuttaa kirjoituksensakin ennen julkaisua, koska parhaista parhainkaan pilkunn...viilaajatar ei voi luottaa edes omaan silmäänsä.

Minä itken. Oikeasti itken, säälistä sitä ihmisparkaa kohtaan, joka on niin rajoittunut ja peloissaan, että tällaisen aiheen ottaa valittaakseen. Kyllä siinä vaiheessa, kun elämänsä ehtoopuolta jo kolkutellaan ja tuollaista aatetta kannatellaan, on mennyt elämästä paljon hyvää ja kaunista ohi silmien. Säälin.

Enpä tässä nyt omalta kohdaltani voi muuta kuin iloita siitä, että minä edelleen nautin kaiken laisista krijotustavoista ketkät sitä, sitten haluaakin kirjottaa ja miten se ei ole millän tavoin multa nääs pois onkssulta! (Daa.) Ja aijjon jatkaa tätä mun sika-hiton-hienoa tapaani etelleen, miellytti se jotain tätsyä tai ei. Sanonpa vaan että epic fail, ja lmao *virn virn*!

Mielestäni
Kielen tarkoitus ei ole kahlita ketään, vaan vapauttaa kaikki.
Kielen pitää elää aikakauden, käyttäjänsä ja tilanteensa mukaan.
Kieli on kaunista, rumaa, kovaa ja hellivää.
Kieli on sanomatta jättämistä, informaation vaihtoa ja näkymättömän kuvittamista.
Kieli lohduttaa, kieli satuttaa, kieli rakastuu, kieli kaipaa.
Kieli suuttuu, kieli selittää, kieli hauskuuttaa, kieli vihaa.
Kieli kuuluu kaikille.



P.S. Kirjoittaminen tuo myös ystäviä, kuten tämä blogi minulle. Todellakin worth it.

tiistai 26. heinäkuuta 2016

Hellehommia


Maanantaina käytiin Porin Yyterissä uimassa meren rannalla, jonne ei meiltä nyt tuntia kauempaa ajele, mutta useinkaan ei tule käytyä kuin kerran kesässä. No nyt oli sen kerran aika ja lähdettiin heti aamupäivästä liikkeelle, kunhan olin ensin käynyt kylän Salessa tekemässä olemattomia ostoksiani. Voih senkin kerran, kun siihen kauppaan taas niin luottais (vaikkei pitäis) niin olis kannattanut ajella vaan suosiolla kaupungille asti, koska ei leivän leipää _oikeesti_ koko kaupassa (tee siinä sitten eväsleipiä) eikä oikein muutakaan, mitä oltaisiin mieluusti otettu evääksi mukaan (kuten hedelmiä, mitä vaan hedelmiä).

Saatiin kuitenkin lopulta kylmälaukku ja pussi poikineen pakattua ja sitten vaan pyyhkeet ja viltit ja lapset kyytiin ja menoksi.




Oli kyllä ihana päivä olla siellä, porukkaa riitti, mutta meillä oli hyvä paikka lähellä vettä ihan, koska niin meistä aikuisista toinen pystyi  vahtimaan pienintä lutraajaa matalassa vedessä ja toisaalta meidän omaisuutta siinä rannalla , toisen ollessa syvemmällä keskikokoisten polskijoiden kanssa nauttimassa vähän isommista aalloista. Ilma oli justiin sopiva, koska tuuli vilvotti senverran ettei tukalaa hetkeä tullut lainkaan, mutta silti oli kyllä lämmin ihan riittävästi. Ensimmäisen kerran kyllä kävi minulle ohraisesti, sillä aurinkorasvauksesta ja muusta suojauksesta huolimatta unohdin yhden kohdan itsessäni rasvata ja se sitten näytti tänään seurauksensa. Kaikki me tiedetään, että aurinko-ja silmälaseista tulee helposti vaaleat pyörylät naamalle, joten oli kyllä senverran fiksu, että otin välillä laseja pois, jotta mikävärinytminuuntarttuisikaan levittäytyisi tasaisesti. Mutta no kas, silmäluomiin en laittanut aurinkorasvaa! Jaiks! Miten sitä edes sinne saisi, ilman että se valuisi lopulta silmiin...? No enivei, tänä aamuna heräsin komiasti silmälumet pullollaan ja punaisina, sinänsä ihan todella kamalan näköisenä, että kaikki muuhan mun naamassa oli aurinkosuojan ansiosta ihan kelvollisen väristä! *viheltelee että kävi kyllä kaupassakin looking like that*.


Kuvasta ei oikein näe, että paistaa ja sataa yhtä aikaa, mutta niin vaan teki. Ihana, vaikka ei se kyllä raikastanut kovin paljoa...

 
Ja tässä sitä laminaattia nyt sitten on lattiassa! (Hullu) mies väänsi ja pätki sitä tänään paikoilleen, vaikka oli hirveä helle ja hiki ihan vaan olemassa olemallakin. Hienoa jälkeä tuli kyllä ja odotan jo innolla sen valmistumista. Nyt sakki meni elokuviin katsomaan Ice Age "jonkun en muista minkä" ja minä jäin pitämään sohvasta hyvää huolta sillä aikaa, muahhha. Eilisen rantsupäivän jäljiltä tuli muuten pyykkiä ihan kiitettävästi, kun kaikki oli pienessä hiekassa tietekin, eikä siinä muuten mitään ongelmaa olisi, mutta koita nyt tällä kelillä saada jotain kuivaksi! Hih, hiukan ottaa aikaa, mutta eipä ole onneks kiirettä. Pari lasta on jo jutellut koulun alkamisista ihan ilolla mielin ja eipä tässä enää kauaa edes mene, kun se on edessä! Huuh, ainahan se kesä nopeasti menee, mutta tämä meni erityisen, koska tuntui ettei säiden vuoksi ollut kesä vaikka kalenteri muuta väittikin, ja pitkään.
 
Mutta vielä on kesää jäljellä, heinäkuutakin vähäsen ja nautitaan siitä siis. 

sunnuntai 24. heinäkuuta 2016

Jos vähän kotia laittais (eli kuinka paljon voi saada asiaa lattiasta)

Tiedättekö mikä on sopiva resepti onnistuneeseen sunnuntainviettoon, kun liikkeellä on siis neljä vilkasliikkeistä poikaa, haahuilua kaipaava äiti ja remontista untakin näkevä isä. No: silloin ajetaan iso(mmalle) kirkolle eli Tampereelle asti, käveleksitään Hatanpään Arboretumissa kuin ennen vanhaan vaan, katseltiin ruusunkukkia ja ennenkaikkea mun feivorittejä eli puita (!! no daa, kuka ei tykkäis puista?!). Pojat juoksenteli , kuten ne aina pruukaa tehdä kun edessä aukenee lavea väylä mitä mennä, ja me miehen kans ihmeteltiin krimin lehmuksen (nimi luettu kyltistä, hah) "ääntä" eli sen tuhansissa kukkasissa pörrääviä kimalaisia ja muita ihmetyksiä, kuten Idmanin huvilaa, josta piti oikein kuuklettaa että mikäs se siinä. (opittiin sitten jotain suurensuuresta kavalluksestakin, lue tästä jos kiinnostuit).





Siellä se pilkottaa, se Idmanin huvila. Ja mekin vähän pilkotettaan *virn* (kuvat miehen kännykällä otettuja, tärähtäneisyys ei siis johdu kuvattavista :P )


Puistotepastelun - ja asiaankuuluvien jätskinsyöntien ja vessakäyntien - jälkeen ajeltiin Bauhausiin ja lähdettiin valitsemaan vähän lattiaa meidän yhteen monista ikuisuusprojekteistamme eli sinne peräkamariin, jota tässä on väkelletty jo köhköhköhvuosiköhköhköh. Löydettiin helposti haluamamme, kun oltin jo kotona käyty tällainen alustava keskustelu:

Mies: Laitetaanko lankkulattia siihen kamariin, maalataan se sitten?
Minä: Joo laitetaan vaan. Hyvä tehdä nyt kesällä, kun se maali haisee taas turkasesti. Saadaan tuulettaa.
Mies: Niinjuu, jos laitetaankin laminaatti niin säästyttäs siltä maalaamiselta?
Minä: Laitetaan vaan. Vaikka joku harmaa?
Mies: Just aattelin että harmaa!

Ihan odotan tässä, että mikä kivi tippuu jostain päähän, kun näin oltiin samanmielisiä tämän asian suhteen.T ai sitten me vaan ollaan oltu jo niin kauan yhdessä, että tää on nyt tämmöstä sitten loppuelämän! Tai ainakin siihen asti, että tulloo huonomuistisuus ja sitä ei eds muista ukkonsa nimee aamulla kun yhtä matkaa kaffepannulle könyääpi. (sitä ootellessa, hah). Ja siis tosiaan löydettiin helposti sopiva, kärrättiin kyytiin ja Hesburgerin kautta kotitanhuville taas. Siis reissussa meni koko päivä, mutta yhden yhtään kinaa tai vötinää ei kuulunut mistään, kaikki oli tyytyväisiä koko päivän ja kotonakin ollaan nyt ehditty vielä yhtä ja toista tässä puuhastella.

Itse peräkamarista (mua kieltämättä yhtä aikaa naurattaa että kauhistuttaa ajatus siitä, että kuopuksemme on ihan kirjaimellisesti peräkamarin poika sitten niin, että saas kattoo onko hää siellä bunkkaamassa vielä parinkymmenenkin vuoden päästä vielä?) sen verran, että periaatteessa sen lattialla ei ole mitään merkitystä - kuin että ihan hyvä siinäkin on olla sellainen, hehhee - koska koko huone on niin pieni ja peittyy suurimmaksi osaksi sängyistä vielä sekin vähäinen neliömäärä. Ja jos mulla joskus olikin joku visio siitä, että lattiat mun huushoollissa noudattais edes jotain pienen pientä samaan vivahtavaakaan linjaa, niin ne aatokset on jo ajat sitten lennätetty ulos ikkunasta.

Kun siis. Jos ja kun talo on tällainen lääni, mutta rahapussin sisältö ei ole kuten jonkun lääninherran, niin väistämättä kaikenlainen remontointi on aina vähän  (paljon)  sellaista säätämistä. Talossa oli alun perin (kantri-, kyllä se on sana) koivuparketti ja osassa masentavan terranpunaruskeaa kivilaattaa. Laatoista päätiin eroon alakerran keittiöremontissa, kun uusi ja vanha yhdistettiin tummanruskean ja harmaan sekasävyisellä laminaatilla. Silti olohuoneeseen jäi vielä se parketti (ja meidän nykyiseen makkariinkin se jäi) ja eteiseen jäi se kammo kivilaattakin (ja on varmaan siellä ikiajatkin, ei se sieltä lähde ainakaan kulumalla, koska kestävyytensä takia se siellä nököttääkin, mokoma. No ehkä se tulee joskus vielä muotiin?) Yläkerrassa on lattiasirkuksen jäseninä taas se parketti -pärkkele- ja remontin yhteydessä laitettu lankku, valkoiseksi maalattuna. Ja sen tarina on taas sellainen, että kun meillä muuttui rappusten paikka yläkertaan mennessä ja vanha kolo piti laittaa umpeen ja näinollen tarvitsi myös lattian pinnan itselleen, niin eihän sellaista parkettia ollut tietenkään enää. Vaikka mitä olis siihen laittanut, niin erilainen se olisi ollut verrattuna vanhaan, joten yläkerran aula ja kolme makuuhuonetta on valkoisella lankulla, loput parketilla. Että näin.

Jos oikein haluais tästä jotain teemaa kaivella, niin vois ajatella, että yläkerta olis valkoisella lattialla ja alakerta tummalla, mutta - no ehkä joskus (never)!

 


Tämmöstä sisustusta meidän olkkarissa, alkaa jo silmä tottumaan *for god`s sake!*. Hauskaa sunnuntai-iltaa ihan joka ikiselle sinne! Myö täällä ihmetellään hikistä ilmaa, jonka kosteusprosentti on varmaan sama kuin saunan lauteilla just löylynheiton jälkeen...

perjantai 22. heinäkuuta 2016

Opas järkyttävän huonon tapahtuman järjestämiseen (yhdistyksille ja yksityisille)

Yllättäen allekirjoittaneellekin tullut opas-milloin-mihinkin-sarja ottaa käsiteltäväkseen tänään nuo kaikenmoiset tapahtumat, joita erilaiset yhdistykset ja muut kokoonpanot järjestävät, joko pelkäksi rahankerjuuksi tai sekä rahankerjuuksi että kanssaeläjien iloksi, jopa. Jopa!

Ja näillä neuvoilla et ainakaan onnistu!

1.Anna piut paut kaikelle sille, joka sanoo että hyvin suunniteltu on puoliksi tehty ja muuta yhtä tyhmää nipottajien soopaa: kunnon peijaiset pistetään pystyyn ehtoon tai kahden varoitusajalla ja noin yhden ihmisen suvereenilla päätöksellä. Jotkut demokraattiset päätökset on niin old school!  Paljon helpompi sitten mutkuttaa kaikkiin epäkohtiin jälkeenpäin, että ei ehditty/pystytty/kyetty, koska kiire. Ahh, niin vapauttavaa! Tost noin vaan, vasemmalla kädellä ja vähän sinnepäin...

2.Muista että ylityöllistäessäsi vain itsesi voit varmistua säteilevän marttyyrinkruunun osumisesta täydellisesti vain omalle kohdallesi. Luuserit ne organisoi jotakin talkoolaisia ja vapaaehtoisia, kunnon kärsimys se jalostaa ja kirkastaa entisestään kruunun pintaa, joten mitä suotta edes kysyä keltään! Läkähdy pakahdu ja tee kaikki itse (huonosti) ja muista sitten mainita kaikille vastaantulijoille, että se olet sinä, joka nämä kaikki on tehnyt ja kuus lasta helmoissa, perunamaan kuokkien ja talonkin siinä välissä maalaten sillä toisella roikkumaan jääneellä kädellä.

3. Kruunajaisiasi ajatellen voit toki näennäisesti kysyä apujoukoiksi ihmisiä siinä hetkeä ennen tapahtumaa ja tietenkin vain niitä jotka ovat silloin tieten oikean elämän töissä. Asettelethan kysymyksesi mahdollisimman määräävään sävyyn ja jälkeenpäin paheksut kovin kaikkia, jotka eivät palkkatyötään tai muita velvoitteitaan jättäneet lojumaan äkkitapahtumasi takia. Näin kylvät sopivaa pahansuopuutta ympärillesi ja pidät huolen, että kaikilla on paha mieli jo etukäteen mahdollisen tapahtuman suhteen johon kuitenkaan eivät pääse edes osallistumaan.

4. Sitten itse tapahtuman ollessa juuri yllä kuvatun lainen - äkkiä kokoon kyhätty liian pienillä resursseilla - niin räksytä kaikille jotka jollakin tapaa edes yrittävät asioita kohentaa tulevaa ajatellen. Kruunu ei muuten tipahda kutreillesi jos et pidä negatiivista linjaasi loppuun asti! Ei se laatu vaan se sähellyksen määrä! Sellaista olekaan kuin onnistunut tapahtuma!

5. Ennen kaikkea, muista, että turvallisuuspuutteet, varsinkin lastentapahtumissa, on täysin verrainnollisia tilattujen ambulanssien määrään. Jos ei ambulansseja, ei puutteitakaan. Yksinkertaista! (Sitä paitsi kaikenlainen ennakoiminen on tässäkin vaan sen ajan hukkaa jota ei muutenkaan ole mihinkään jaettavaksi asti. Asiat otetaan niin kuin ne eteen tulee ja sitten jälkeenpäin vähätellään tai teeskennellään ettei niitä ollutkaan! Kätevää! Sitä paitsi nykyajan lapsille tekee vaan ihan hyvää välillä jäädä vaikka luhistuneen pomppulinnan uumeniin, koska oppivatpahan ettei mikään kiva tule niinkuin ilman kärsimystä.)

Jos ei näillä ohjeilla mennyt tapahtuma vinksalleen, niin et vaan lukenut tarpeeksi hyvin, ehkä. Ettet vaan suunnitellut kuitenkin liian ajoissa? Menitkö sittenkin haalimaan sinne väkeä hoitamaan kaiken sujuvuudesta?! Jaoitko vielä tehtäviäkin ja annoit kunniaa kaikille tasaisesti? Aloittelijan virheitä kuule! Jos vielä markkinoit tapahtumaa sopivasti etukäteen ja täsmällisin, mutta iloa levittävin mainoksin, niin sinähän menit pilaamaan hyvästi pieleen menossa olleen tapahtuman ihan raiteilleen! Wtf?!

tiistai 19. heinäkuuta 2016

5 syytä miksi elän unelmaani

1. Minulla on iso "italialainen" perhe. Liikutaan rivakkaan ja puhtaan vielä rivakampaan, kokoonnutaan aina ruuan äärelle ja jaetaan elämän isoja ja pieni asioita toistemme kesken. Olemme omanlaisemme heimo, joka pitää päämajaa täällä joenmutkan talossa. Kun minulla on nämä ihmiset elämässäni, niin minulla on kaikki.











 
 




2. Elän kauniin luonnon keskellä! Rakastan kaupunkikäväisyjä, kaikkea sitä mikä tekee kaupungeista kaupunkeja - mutta maaseudun vihreänsinisessä rauhassa olen kotona eniten. Noin 361 päivää vuodesta menee tästä kaikesta iloiten ja vain niinä muutamana päivänä vuodesta kuralieju ja pimeyden synkkyys ottaa vallan ja saatan harkita jonnekin asvaltoituun ympäristöön lähtemisestä niin kuin asap.
 
 
 

3. Maailmassa on vielä paljon syömätöntä ruokaa ja minä niin odotan sen kohtaamista! Rakastan makuja ja sen mukanaan tuomaa elämystä - ruuasta nauttiminen kun on ihan jokaisen omasta kiinnostuksesta lähtevä ja rahapussista riippumaton - ruisleivän pala ja lasillinen piimää on yksi ihanimpia herkuttelumuistoja, joita olen nautiskellut. Kuvaan paljon ruoka-annoksiani - ihan vaikka voileipiänikin - ja kun se jollekin toiselle on "vain" kuva annoksesta, niin minulle se on se hetki, ne kaikki hetket jotka johtivat siihen ja koko se kokemus. Kenen kanssa olin, minkälainen ilma oli, mitä muut söivät, mitä silloin juteltiin - syöminen on niin paljon minulle ja kokoan muistoihini ihania muistoja näiden hetkien (ja kuvien) kautta.




4. Olen minut itseni kanssa. Oi kuinka helppoa se olisikaan sanoa silloin kun on hyväksyttävän kokoinen/näköinen/oloinen myös muiden silmissä ja korvissa, mutta kun lanteilla keikkuu elämän yltäkylläisyys ja esimerkiksi blogista tippuu lukijoita ovet paukkuen mielipiteitteni ilmaisun vuoksi (tuttavapiiristä puhumattakaan, tosin uusia tulee yhtäläillä tilalle), niin sen sanomisella on minulle itselleni kaikkein eniten painoarvoa. Olen tällainen, enkä muunlainen haluaisi ollakaan, olen niin minä kuin vain voi olla! En ketään muu, en kenenkään muun ajatuksia kantava, kuin omiani. Ahh! Vapauttava tunne!

 
5. Olen saanut kokea paljon asioita joita olen toivonutkin, jotka ovat tehneet minut hyvin onnelliseksi. Asiat eivät ole kuitenkaan tulleet minulle millään tarjottimella ojennettuina (paitsi ruoka, haah hah hah), vaan olen ihan selkeän päämäärätietoisesti napsinut haaveitani yksi toisensa jälkeen töitä niiden eteen tehden ja nauttinut sitten joka ikisestä hetkestä, ihan sielun pohjiani myöten. Nämä toteutuneet unelmani tai tavoitteeni, miten niitä nyt kutsuisikaan, ovat hyvin todennäköisesti jonkun toisen mielessä ja silmissä ja elämässä ihan jokapäiväisiä asioita, joita ei joko haluta (tai osata) pitää unelmina lainkaan, mutta minulle ne ovat sitä syystä ja toisesta. Pienet ja suuret, läheiset ja kaukaiset, ilmaiset ja enemmän rahoitusta vaativat. Näitä on muutaman mainitakseni vaikka, mustikkametsä, Louvre, soutuveneily, rohkea tapetointi, kasvimaa, Suomenlinna, yöpyminen teltassa, konditorian mansikkaleivos, politiikkaan sukeltaminen, kesäaamukahvit, saunominen, konserteissa käyminen, niiden arvostettujen ihmisten tapaaminen joita itsekin pidän mielenkiintoisina, erilaisiin kulttuureihin tutustuminen sekä ihmisten kautta että matkustelemalla itse niiden keskelle. Ja kyllä, luit aivan oikein, joka kerta kun menen saunaan, se on minulle aaah ja oooh. Se vaan on! Ja vaikka olenkin jo saanut kaikkea yllämainittua unelmaa yltäkylläisesti, niin tiedän että maailmassa on loputtomasti lisää kaikkea koettavaa joka vaan odottaa minua kokijaansa! Nautin joka päivä aina joistain asioista niin täysillä, että yksikään eletty päivä täällä ei ole hukkaan heitetty tapahtui sitten mitä tahansa.


 
 
 
 
 
 
 
 
 

Mitä minä tällä haluan teille kertoa? No, vähän itsestäni, vähän siitä, että kun ensin tutustuu itseensä niin voi tehdä elämästään omannäköisensä ja näin ollen myös tyydyttävämmän, sikälimikäli että tuntee että ei olisi siihen jollakin tapaa tyytyväinen. Moni ihminen kokee isoja asioita ilman sen kokemuksen päästämistä ihan sielunjuuriin asti - muistetaan jostain perheen yhteisestä lomamatkasta hikipäissään kiukuttelevat lapset tai hääpäivästä kylmä kaatosade ja ajatellaan miksei tunneta hyvä oloa, miksi toisilla on aina paremmat retket ja juhlat ja onnellisemmat olot. Klisee jo sanoo, että se tunnetila lisääntyy mitä siinä mielensäpäällä leipoo, joten en näe mitään syytä miksei jokainen haluaisi hyvänolon vain lisääntyvän. Suhtautuminen omaan tunnetilaan on ratkaiseva, sitä kun ei pysty muuttamaan kuin omalla päätöksellä.

Nyt pujahdan nauttimaan auringosta kirsikkapuun oksistossa, meidän omat pikku kirsikat on kypsyneet ja maistuvat aivan parhailta! Ja kuten meidän elämään sopii, puuntaimi on kaivettu ryönätontin risukonkätköistä joskus ja mietitty "onk tää nyt joku hieno puu vai mikää tää on" ja isketty kokeeksi vähän parempaan maahan kasvamaan. Ja niin on keväisin kirsikankukkien loisto ja näin kesällä itse kirsikoiden riemu luonamme aina vaan  - ja aina vaan!