keskiviikko 1. kesäkuuta 2016

Kuulumisia täältä elämän keskeltä lähettää hän

Uskomatonta, että on jo keskiviikko. Piti oikein pinnistellä ja miettiä mitä tässä on tullut puuhailtua nämä päivät, koska tuntuu, että just oli vielä viime viikko.

 
Meillä oli lapsia vyökokeessa harrastustensa tiimoilta ja kaikki ylenivät taas, kuten pitikin ja menivät vielä lauantainsa päätteeksi seuran saunaillassa uimaankin heittämään talviturkkinsa. Jotenkin tämä on jokavuotinen tapahtuma jo kaikkinensa, mutta joistakin perinteistä on hyvä pitää kiinnikin tässä muuttuvassa maailmassa.


Meillä myös tuleva esikoululainen siunattiin turvalliselle koulutielle sunnuntain perhejumalanpalveluksessa ja olin liikkeellä meidän porukan puolesta ihan kahdestaan tämän kuusivuotiaani kanssa, joten saimme kokea kaiken sen ihan liki. Ihan siinä niin, kylki kyljessä kirkon penkissä (ja välillä lapsi tietysti siellä alttarin edessä, muiden kanssa, niin isona ja reippaana - mun pieneni!). Ihanaa oli myös, että samaan penkkiriviin tuli erityisen tärkeät ihmiset istumaan ja kokemaan sen kaiken meidän kanssamme. Läsnäolo oli tuttua ja merkitsevää! Jos kukakin ihminen milloin vaan miettii, että mennäkö jonnekin vai ei, jos mieli tekee mutta jotenkin ujostuttaisi, niin menkää hyvät ihmiset! Tehkää ihmiset iloisiksi antamalla aikaanne, paikalle tuleminen ei voi olla koskaan huono vaihtoehto.

 
 
Kerholaisten retki tehtiin myös, kuten niihin monivuotisiin perinteisiin kuuluu ja tänä vuonna mentiin Poriin Pelle Hermannin leikkipuistoon Kirjurinluodolle. Ollaan siellä ennenkin oltu ja tykätty kyllä silloinkin paikasta kuin hullut puurosta (hmm, tykkään kyllä puurosta ja pysähdyin vasta miettimään tuotakin sanontaa! Wtf?) . Edelliseen kertaan verrattuna ilma oli suurinpirtein käänteinen, jos joskus saimme siellä kulkea takit ja hatut visusti päällä, niin nyt tuntui että jokainen vaatekappale oli liikaa. Tosin ei se lapsia tuntunut haittaavan. Minä nyyhkin jo aamulla tavaroita pakatessani, että voi että, ensimmäinen kerta ikinä kun mulla ei ole senikäistä mukana, että olisin rattaiden kanssa liikenteessä ja niiskis ja pärskis. Sitten se vasta minuun iskikin, kun todella tajusin ettei niitä rattaita ole ja jouduin siis ihan itse kantamaan kaiken sen kaman omin pikku kätösin! Pikkusen tuli karsintaa varusteisiin siinä vaiheessa, voin kertoa, mutta kaikki tarpeellinen katastrofien varalle tuli mukaan (jos jonkun vaatteet sottaantuisi niin ettei edes sottapyttyisin niitä voisi pitää ja sellaista vastaavaa varautumista). Reissu meni isojen *parkunaa* ja kilttien *taputuksia* poikieni kanssa todella hyvin ja äitikin ihan jaksoi, vaikka kyllä se leikkipuiston hiekka-alusta oli ihan tappava yhdistelmä ihmiselle, joka kärsii jalkapohjan kivuista. Olin lisäksi viikonloppuna jo nähtävästi ontunut niin paljon toispuoleisemmin, että se terveempikin jalka oli jo ihan nilkasta turvoksissa ja joka niveltä särki. Niinpä tuo aurinkoinen Pori sai nauttia vaappuvan äitinähtävyyden katselemisesta, kun siellä siten vähemmän sulavasti liikehdin lasteni perässä. Illalla olin kyllä kotonakin kärsivää laatua, vaikka ei yleensä kuulu minun repertuaariini. Mutta vähän olin nyrpälläni, kun kuudelta ollaan kauppa-kassien kanssa valmiina grillaamaan ja isäntä päätti sitten alkaa tuota meidän kokoa-se-itse -grilliä fiksaamaan! Iltakahdeksalta ei ollut tulta vielä viritetty. Mutta nälkä oli viritetty jo kuudeksi, joten arvaatte varmaan millä mielellä olin. Ja voin kertoa, että söin makkaraa niin että paukkui, sen lisäksi että olin tietenkin syönyt siellä retkellä ihanaa pehmistä vilvoittamassa mun kuumaa sieluani. Hiih.

 

No en ole antanut tämän häiritä, minun kauniisti kirjoitetussa listassanihan lukee, että kaikki syöminen on sallittua ja niinhän se onkin, kunhan olisi se liikkuminen siinä vastapainona, niin jotakin edistystä silti tapahtuisi - eikö vain? Kaikki sitten muuttui jalan myötä ja en oikein tiedä mitä tässä pitäisi ajatella (parempi varmaan ettei mitään). Kaikki kohtalotoverit ovat kertoneet todella pitkästä paranemisesta, jopa puolesta vuodesta! Ja minä kun luulin ensitietoina saamieni kahden kuukauden toipumisaikojen olevan pitkiä kestää.


Nämä on kuitenkin asioita joille ei itse voi mitään ja täytyy tehdä the most of it. Parhaansa näissä olosuhteissa. Nytkin syön rahkaa ja leseitä, koska sillä saa ihan pirtsakan aloituksen päiväänsä. Elämä on niitä kuuluisia valintoja, nähkääs.

 

Eilen kävin helleajelulla, tiedättehän siis kun jokapaikassa on liian kuuma, mutta autossa sopiva tai edes siedettävä lämpötila, pikkupoikain kanssa kaupungilla ja koluttiin kaksi kirppistä, joissa ei olla käyty sitten aikoihin. Ja niin vaan olo aika kulunut ja vettä virrannut ja mitä kaikkea tapahtunut, koska siellä ne kossit käveli mun kans pitkin kirpparin käytäviä, eikä koskettu mihinkään ilman lupaan, eikä juoksenneltu mihinkään ilman lupaa ja oltiin muutenkin ihan isoiksi ihmisiksi. Aika monen monta vuotta on ollut aina joku jossain käsipuolessa tai kärryissä istumassa (ja silti yltämässä kaikkeen varsinkin ahtailla kipparinkäytävillä), mutta nyt mulla oli kaksi kauppa-apuria tutkimassa tarkkoina onko mikään myytävä edes käypää tavaraa, saati mitä ne oikein edes maksaa. Ostettiinkin sitten jotain jopa: seitsemälläkymmenellä sentillä pussillinen muovisia torakoitakoppakuoriaisiajotainsemmosiakamaliaötököitä. Ja niin oli onnelliset pojat! Ja äiti.


Eilisillalla menin vielä kuuntelemaan kaupungin esittämää peruskouluverkkoselvitystä ja siellä oli ihan hyvä ollakin paikalla, sillä erään yksittäisen kohdan aiheuttama kylmärinkipersiinalla tuli tuotua julki ja nyt sitten vain toivomme, että se siitä menee eteenkinpäin korjatulla tavalla. Olin siis paikalla ihan äitinä, tämän kylän asukkaana ja meitä oli paikalla ihan hyvä edustus juuri tämän kylän asukkaita - meitä äitejä. Yleisössä oli myös kunnan päättäjiä (valtuutettuja), kouluasioita hoitavia viranhaltijoita (perusopetuksen ja tilakeskuksen puolesta) ja kunnanjohtaja. Keskustelu oli välitöntä ja uskon, että jokainen joka halusi jotain sanoa, sen myös siellä sai sanottua. En tiedä onko muissa kaupungeissa tällaista, vai onko tämä vain juuri tämän meidän kaupungin pienuuden ja suuruuden rajamailla keikkumisen hyviä puolia? Kun ollaan sen verran pieniä, että kaikki tuntee kaikki (myös siis asioista päättävät päättäjät tiedetään) ja toisaalta sen verran on kokoa että päätökset koskevat melkoisen isoa joukkoa kuntalaisia, joten sitä ääntä on hyvä kuulla jo ennen kuin päätöksensä tekee.


Mutta nyt tätä päivää kohti, päätä särkee ja olen nukkunut univelkoja pois kovin huonosti, mutta kesäkuu on tullut luoksemme ja hetkeksi jopa ihan ollakseen. En tiedä tällä hetkellä mitään muuta hetkeä missä haluaisin nyt olla. Onni on tässä. Lavjuu!



Ei kommentteja:

Lähetä kommentti