perjantai 17. kesäkuuta 2016

Häpi

Huomasin itsestäni, että olin montakin päivää jo ihan tsompi (zombi-kirjoitusmuoto jätettäneen niille yövalvoneille vauvojenäideille?). Siis jollakin tapaa henkinen tsompi? Tai ehkä sittenkin enemmän fyysinen? Tottakai perheessä riehuva tauti vie sellaiseen hold on- tilaan, jossa mennään kauppareissullekin muita päin edes katsomatta, ettei tartuta ketään ja sitä alkaa omassa yrjökeskuksessa myllertämään jo se desinfiointiaineen nuuhkiminenkin (ei, en harrasta sen varsinaista haistelua, vaikka äkkiseltään saattaisin siltä vaikuttaakin eh heh, mutta jos on kokoajan käsillä yrjöä, paskaa ja kuitenkin ruuantekoa ja sen ruuan laittamista suuhunkin, niin ne omat kädet on vaan purskutettava siinä aineksessa aikamontakertaa päivässä , halusi nenä tai ei, eli ei). Mutta eilen aloin huomaamaan sekä itsessäni että Yrjölän perheessä yleensäkin, jotta tästä koomasta vois jopa herätä. Meillä ei ole siis oksennettu sitten keskiviikon, voiko tämä todellakin olla näin? Kaikki lapset on ihan energiaa täynnä ja se on tietysti oikein hyvä asia se. Ainoa (neljästä nuorimmasta, jotka on aina niitä potentiaalisia sairastavia) joka ei tautia saanut, on tuo kahdeksan-kohta-yhdeksän-vuotias, jolla on kyllä ollut eriasteinen lentsu sitten budoleirinsä (ei ihme, oli aika kylmä ja sateinen heillä sekin leiri ja varsinkin Särkänniemi-päivänä valitettavasti, vaikka siis mitä mä sitä tässä enää valittelen kun ei se lapsiakaan haitannut yhtään - hirveen kivaa oli syödä hattaraakin vesisateessa kai, jotenkin pystyn sen kuvittelemaankin) ja ehkä kaikkien tautien pomo oli aatellut, että säästetään tuo yksi, kun sillä on tuo lentsu jo valmiina. Tosin aika ok poika siis on muuten, niistelee vaan kun menoiltansa kerkiää.

Näillä näkymin meidän sunnuntaiksi siirretyt synttärit todellakin toteutuu, todella helpottavaa. Poikanen on meinaan itse niitä niin ollut tässä järjestelemässä, että olisi sääli ja kurjuus, jos ne taas lykkääntyisivät. Kesälomalla synttäreitään vietävällä kun on aina sekin jännitysmomentti kutsuja järjestettäessä, että kuinka moni on lomamatkalla/leirillä/sukujuhlissa/jossainmuuallakuinkotonaan just silloin. Yhtenä kesänä vietettiin kahden pojan synttärit kesän lopuksi kimpassa, kun ei muuten ollut joko vierailla tai meillä itsellä koskaan sopivaa koloa pirskeille.

Eilisen suuri ilahdutus oli muuten illalliseksi (kuulostaapa juhlalliselta, mutta ajankohta oli siis ilta ja aiheena ateria, joten...) syöty ruoka, joka oli aiemmin mainitun synttäripojan kalastamaa kirjolohta suoraan tuosta meidän joesta saatuna (ja isännän laittamana, mikäs mun ollessa). Oli kyllä niin hyvää! Mitään jäänyt kahdesta vonkaleesta jäljelle meidän pesueen jäljiltä. Kaksi samanmoista odottaa vielä pakkasessa, joten herkkua on tiedossa vielä jatkossakin. Olen varmaan ennenkin jakanut intohimoni yhdistelmään, jossa on kalaa, perunaa ja raakaa sipulia, mutta jaan sen edelleenkin. On vaan niin hyvää, etten tiedä maailmassa mitään mitään parempaa sapuskaa.

 
Sitten vielä yksi juttu, ennen kuin karkaan tästä imurinvarteen ja mopinvarteen (tosi kannattavaa, kun koko piha on likomärkä ja näinollen myös kurainen ja näinollen myös koirien tassut ovat sitä samaa...) ja sitten kauppareissulle. Kun sitä (varsinkin perheessä jossa on paljon ja puheliaita lapsia) päivittäin kuulee lastensuusta kaikenlaista, eikä niitä aina muista/viitsi laittaa ylös minnekään, vaikka sitten myöhemmin niitä olisikin hupaisa lukea (on ollut ja on luettu!), niin laitetaan nyt yksi tähän, tältä aamulta. En ole retusoinut mitään, vaikka jonkunmielestä ehkä pitäisi, Mutta elämä, se nyt vaan on meillä tällaista:

Lapsi1 (koki vääryyttä veljensä taholta ja ilmaisi siitä tuohtumuksensa näin): Sää oot yks vitun idiootti kun tuhosit mun tärkeen juttuni!
Äiti : Oikeutetusti oot harmissas, mutta löytäsiks jonkun kauniimman tavan ilmaista sen, kun toi oli kyllä rumaa kieltä.
Lapsi1: No jos mä sanon vaan että se on idiootti?

Nyt sinne imurinvarteen, hopi hopi *kannustaa itseään*.

P.s. Ihan hirveen kiva on muuten havaita, että lapsista, jotka kasvaa jo siihen ikään että ovat äitinsä pituisia tahi pidempiäkin, tulee kaikista hienoja "isoja", jokaisesta oman luonteensa tavalla, mutta silti niin parhauksia. Ei todellakaan ole vain yhtä tapaa olla kelvokas, vaan monen monta ja äitiä vähän liikuttaakin, kun tämän kaiken huomaa. Ja kokee. Ja näkee. *lavjuu*




Ei kommentteja:

Lähetä kommentti