tiistai 28. kesäkuuta 2016

Second thoughts - kahrevvaiheilla?

Kun immeinen hankkii itselleen jotakin ylimääräistä puuhaa, harrastusta tai muuta sellaista joka vie sitten kaiken sn ajan mikä kaikelta muulta jää ja vaikkei jäiskään, niin yksi monista kriteereistä (tai jopa ainoa, joskus) on varmasti jokaisella se, että pitää olla sellainen porukka jossa viihtyy.

Sellainen. Porukka. Jossa. Viihtyy.

Tämä tässä ei just ole sellaista porukkaa, jossa ihan hirveästi viihtyisin, saati että vapaaehtoisesti hakeutuisin just tämänkaltaiseen seuraan (tai että edes puoliväkisin minua sinne saisi raahattua, jos niikseen tulee). Kyseessä kuitenkin on kokoomuslainen "puoluetoveri" ja ollut yhden ministerin erityisavustajakin (hallinto- ja kuntaministerinä toimineen Henna Virkkusen), että ihan mikään takapenkin huutelija ei sinänsä ole kyseessä, vaikka kieli antaakin kuvan että olla saattaisi.

Kyllä minä pieni ihminen kävin melkoisen ajatuksenjuoksun itseni kanssa, kun mietin onko ihan pakko ihmisen itsensä tällaiseenkin laittaa. Tällaiseen, jossa tuiki tuntematon ihminen tulee v-sanailemaan, kun siltä tuntuu (näköjään). Jotenkin myönnän olleeni niin lapsenuskoinen, että luulin kaikkien tässä sakissa olevien ihmisten hallitsevan toisiaan kohtaan edes jonkinlaiset käytöstavat. Olisi käyttänyt vaikka monimutkaisia sivistyssanoja, niin olisin ollut hyvinkin hämilläni niistäkin, mutta sen lisäksi olisin ajatellut, että no vau ainakin se on lukenut edes yhtä kirjaa... Nyt olen pelkästään hämilläni, koska mietin pilaako tämä tällainen sakki koko idean jostakin sivistyspuolueesta? Voinko minä ajaa jotakin asiaa, jos samalla asialla on myös räävitön "sisko"?

Onko tämä yleensäkin nyt sellainen ongelma, jota pyöritellään politiikkaan liittymisen yhteydessä - kuulua johonkin johon et kuitenkaan aina koe kuuluvasi, mutta kun johonkin on jokatapauksessa kuuluttava, jotta voi olla mukana edes yrittämässä vaikuttaa? Onko jokainen puolue jäsenelleen vain se lähin mahdollinen? Onko sitä parasta olemassakaan? Onko tällä oikeastaan mitään merkitystä?

Olen niin alkutaipaleella koko poliittisessa soutumatkassani, että olen ikään kuin kulutellut aikaa vielä maisemia katsellen ja muita soutajia kuulostellen, mutta nyt alkaa tuntua sen verran epämukavalta, että taidan vetää rantaa kohden ja pistää leirin pystyyn. Nautin vähän evähiä ja mietin sitten vähän lisää. (Onneksi on kesä, vaikka kyllä tässäkin velvoitteita pyörii silti ihan riittämiin, varsinkin saamissani luottamustoimissa.)

 
Katos katos, "likka" kävi lenkillä eilen! Ja jalka vähän otti itteensä loppumatkasta ja kotonakin oli vähän jotain tuntemuksia jotka pisti valvomaan yösydännä, mutta aamulla kaikki kivut oli taas poissa - aplodit!!- joten eiköhän tässä ole aika todeta, jotta voiton päällä tässäkin vammassa ollaan. Melkein itkun voisin päästää ilosta, kun on niin ihanaa! Ja mun läskit itkee kans, koska kohta ne lähtee, hah!


Aina niin freesinä, heh! Mutta aamupuuron voimalla päivät täyteen energiaa, vaikka väkisin :P Meillä on tämä viikko vielä uimakouluja ja sitten alkaakin heinäkuun myötä taas aikatauluton lomastelu. Ei sillä, tämäkin on ollut kivaa ja lapset nauttii tietysti - pieninkin joka ei silti ole vielä uimakoululainen (ikäraja 5v), mutta on äiskän kauppa-apulainen aina sillä välin ja käytiinpä me töissäkin yhdessä välissä vähän kurkkaamassa.

Kaikille virkistävää viikkoa!

sunnuntai 26. kesäkuuta 2016

Juhannuksen aikaan





 












On ollut lämmintä ja lempeää, kaunista ja ihanaa. On ollut vieraita niin, että viimeiset lähtivät tänään vasta. On syöty paljon ja hyvin joka päivä, oikein pitkän kaavan mukaan istuen ja rupatellen. On tehty puutarhassa hommia ja oltu tekemättä, nautittu ja hengitetty ihanaa kesäilmaa keuhkot täyteen. On valvottu kokolla ja katsottu telkkarista kiihkeimmät jalkapallomatsit. On nukuttu siskonpedissä vieri vieressä ikkunat apposen auki ja kuunneltu yölintujen laulua. On juotu aamukahvia terassin rappusilla istuen. On ajeltu polkupyörillä kauppaan ostamaan jätskiä ja limua. On syöty tuoreita mansikoita. On pesty paljon pyykkiä ja kuivatettu niitä yön yli pihanarulla. On paahdettu vaahtokarkkeja iltanuotiolla ja poltettu peukalonpää kuumaan karamellisulaan. On naurettu mahat kippuralla. On kuunneltu suomihumppaa pienestä patteriradiosta ja laulettu mukana. On pelattu pihapelejä ja käyty ahkeraan kalassa. On korkattu oman kylän frisbeegolfrata umpimetsän keskellä ja syöty tämän kesän ensimmäiset mustikat.  On valvottu pitkään ja nukuttu pitkään.

On vietetty ihana juhannuksen aika.

P.S. Sairaus-arvaus-kisaan oikea vastaus on kolme. KOLME. Miettikää nyt mikä tauti se sellainen on, että iskee vaan kolmeen! Eikä edes missään ikäjärjestyksessä. Voinette arvata, että olin kuitenkin aika pitkään ihan sata varma, kun joku vaan yskäskin, että nonyt! Mutta ei....

tiistai 21. kesäkuuta 2016

Arvauskilpailu, jossa voittaja saa pitää mahtavan fiiliksen siitä että voitti

Sen kummemmitta esi-esi-höpinöittä, arvatkaas moniko meidän perheen jäsenistä oksensi tämän meillä olleen taudin kourissa? Joo, tässä Kuplan blogissa voi arvauskilpailut todellakin olla jotain ihan tämmöstä (no mitäs luulit, hei, että arvotaan sisustuskirjoja vai?). Niin ja muuten jos on jotenkin epäselvää, että montako jäsentä meidän perheessä oikein on, niin vastaushan voip olla myös, että "kaikki", jos haluaa varmistaa että todellakin kaikki. Kun laskutavasta riippuen meitä on semmoset viistoista, ehkä. Eikä tämä ollut nyt kellekään lähisukua olevalle mikään suuremmanluokan dissaus jos siellä teette laskutoimitusta ja mietitte että ei muuten kuuluta tohon laskelmaan, vaan ajattelin vain näitä ihmisiä jotka täällä pyörii siihen tahtiin, että sen nimenomaisen saman taudin saaminen olis edes teoreettisesti mahdollista. Vaikka yhen ystävän kans kyllä melkein tultiin tulokseen, että yrjötaudin saa myös puhumalla puhelimessa siitä yrjöstä, yäh!

Sitten viä jotain muuta mun piti. No sitä muistinpätkää ettiessä voin taas kirota tän uuden läppärini. Hiiressä on jotain ihme ominaisuuksia, että en kyllä yhtään käsitä että mikä tätäkin nyt vaivaa. Siis tässä "neliössä jota klääpitään jotta nuoli liikkuu näytöllä" -hiiressä. Tää meinaan heittää mut alvariinsa jonnekin muualle kuin misä olin ja sitten joskus kun siihen koskin sillailla varovasti ihan, niin se palautti mut ihan päistikkaa takasin sinne misä mielestäni alun perin olinkin. Enste mietin, että kuvittelinko mä vaan olleeni just jossain ihan muulla sivulla vai mikä toi oli, mutta ehei, ei se ollu keski-ikäisen naisen kuvitelmaa lainkaan, vaan sama saakelin peli on jatkunut  - ja tiedättekö mitä? Enää mua ei palauteta sinne alkuperäissivulle! Ei, vaan aikani kun sitä siinä ihmettelen, niin joudun ihan osotteen kirjoittamaan uudelleen että niinkus tulen taas tänne (tai minne nyt olinkaan menossa). Ei oo ihan kiva, hei.


Ehkä eilisestä (ja viikonloppuisesta ja ja ja ) reissuamisesta johtuen mahani huusi aamulla puuroa ja sitä myös sitten saip. Puuroseuranani oli kolmevuotias, joka hyväntuuliseen päkitän-koska-olen-siinä-iässä tapaansa ilmoitti, että "en tykkää tästä puurosta" ja söi sitten sen puuronsa. Aina yhtä ilahduttavaa, kun lapsi kasvattaa itse itsensä, varsinkin kun itsellä oli aamukahvi vielä vaiheessa, heeh.


Sitten, koska ei tässä muutenkaan ole mitään päätä eikä häntää ollut tässä postauksessa, niin jatketaan samalla linjalla: kuvassa oleva mieshenkilö (joka ei sinällään liity tähän juttuun, paitsi että liittyy) on joku en nyt muista kuka, mutta aamutelkkarissa haastattelivat häntä kun kaverinsa veti jollain ihme härpäkkeellä jortanin päällä (joka ei kans kyllä liity sitten senkään vertaa tähän juttuun). Paitsi että kun kuopus näki tämän, niin huusi ilahtuneena "iskä"! Ja kun tyrskähdin sillailla naisellisesti siinä, että what-the-.... niin kyllä vain, tämä pieni puuronsyöjäni tervehti hyvin ilahtuneena telkkarin miästä ja toisti vaan sitä iskä-iskä-iskää. Ei kai siinä sitten, kaikki vaan jotka mun mieheni (ja tämänkin lapsen iskän, siis, sama heppu) tietää, niin ei ole kyllä näköä ei sitten vaikka sokeamummo katsois. Mun mies ei edes käytä lippistä! Siis minen nyt millään käsitä mitä ihmettä lapsukainen näki tuossa hepussa, eikä nyt millään pahalla heppua kohtaan, olen varmaan ihan nice person, mutta en usko että olemme koskaan tavanneet, yhtään missään merkeissä *emmehän*!


Ny kaikki kattoo onko näköä. Eeh heh heh. Mutta kyllä tää oikeen iskänsä äänen tunnisti kuitenkin, kun sille soitettiin tonne töihin. Arvatkaas muuten olenko krääsäkulttuurin uusi vannoutunut kannattaja nykyään? No daa, olen kai! Meinaan joskus tossa aikoja sitten talvella olin teinien kans mansesa asti luusuamassa ja nelttoist vee sanoi, että pikkuveljet ilahtuis suuresti (alennuksessa olleista) supersankari-roolivaatteista. Minähän olin kattokaas sitä mieltä näistä asioista ollu, että äireen vanha pöytäliina päähän ja joku hipulikoppa kainaloon, siinä sitä on mielikuitukselle tilaa ja pälä pälä pälä. Ostin kuitenkin, kun yllytettiin ja ette usko kuinka paljon noilla on leikitty! Toinen on teräsmies ja toinen tää ninjaturtles ja niihin kuuluu semmoset pipat kans, jokka peittää puolen naamaa. Kauhuissani katoin, että kohta käy haaruksista pieneks toi mitta, että täytyy varmaan alkaa kehitteleen jotain seuraavaa ratkasua asiaan....


Eilen me tehtiin pieni pyrähys kans sinne eellä mainittuun kaupunkiin (Tampere, on hän), minä ja neljä nuorinta jäpikkää. Kunei ne kaikki muista olleensa junassa, niin nyt muistavat. Näin meillä siis kehitellään näitä kesäkivoja, vaikka tää ei ollu kyllä ees enää niin halpaa, kunei ollu sitä perhelippua olemassakaan enää (josta on kyllä nurissut täällä aikasemminkin, joten jätän tän tähän). Mutta muuten oli hyvä palvelu veeärrällä, neidit/rouvat konnarit oli  kohteliaita ja jutustelivat lapsukaisille ja antoivat aarteiksi omat pikku lippusetkin.


Siis apua, mun toiseks nuorin ja kolmanneks nuorin oli jo niin isoja matkustajia, että istuskelivat ihan keskenään ja keskustelivat mukavia kuin aikamiehet. Eikä siis nuorimmankaan matkustamisessa ollut mitään moitittavaa lainkaan ja 11-vuotias hiisivie oli mun vieres molemmin matkoin ja höpötteli kaikkea mahdollista maan ja taivaan väliltä ninettä melkein unohdin että keskustelen tässä ykstoistavuotiaan kanssa. Tsööses, mää lähden niitten kans kyllä uudelleen minne vaan!
(mkana oli siis 3v, 6v, 8v ja 11v pojat)

 
Meillei ollu mitään ohjetta mitä mee tehtäis siellä matkasa, käytiin syömäs Pancho Villassa, koska se oli isompien taholta kehuttu näille pienemmille tahoille ja hauskaa meillä siellä olikin. Kaikki tilas itte ruokansa ja juomansa ja kaikki myös anto palautteen ihan itte. Kesken kaiken meinaan alko paistaan vähän kirkkaampi auringonpaiste sinne ravinteliin sisälle ja hetken paistettuaan se meni pilven taa niinkun yleensä nyt meneekin. Nuorimmainen kysäs tarjoilijalta, että sinäkö meiltä valot sammutit vai kuka se oli!? Tarjoilija meni niin hämilleen, ettei osannu vastata näihin elämää suurempiin kysymyksiin (mikä oli ihan hyvä, ehkä, koska siitä olis saattanu seurata vaan lisäkysymyksiä). 6-vuotias taas kertoi hyvin selkeästi lautasia hakeneelle tarjoilijalle, että kiitoskiitos, mutta mun pihviä oli paistettu vähän liikaa. Sekä minä että tarjoilija oltiin varmaan yhtä mykistyneitä tästä palautteesta (tai että kuusivuotiaalla on niin kehittynyt makuaisti kaiken makaroonilaatikon jäljiltä että yleensä mietti jotain kypsyysasteita?!), mutta hienosti homma otettiin haltuun mun kuusivuotiaani toimesta, joka jatkoi että hyvää se kyllä silti oli. Ehh. Vapise Gordon Ramsey, tämä poika tuloo vielä. (Ja mainittakoon, että yksi lapsista totesi kiitoksina, jotta Hesburgerista saa kyllä kymmenen kertaa parempaa, mutta söi silti annoksensa täälläkin).
 
Shoppailemassa käytiin vähäsen, Henkkamaukassa ja lelukaupassa. Niin ja Stadiumilla. Yhtään kriisiä ei tullu paitti yks, kun kolmevuotiaan mielestä jos kerran mennään kauppaan sisälle ja lastenosastolle niin että käytetään liukuportaita niin sieltähän sitten on mentävä myös ulos. Eikä menty. Kun mentiin sivuovesta, koska oltiin suuntaamassa Koskikeskukselle. Pienet ristukset siinä jalkakäytävällä käytiin sanomassa toisillemme, ennen kuin lähdettiin jatkaan matkaa. Mutta kaikilla oli kuitenkin omavalkkaamat vaatteet mitä halusivatki, siis niin että äitirajoitin toimi vieressä koska äitirajoitinta rajoitti kukkarorajoitin. Tosin kukaan ei edes tarvinnut äitirajoitinta, ainoastaan kokoja kurkkailin niiden puolesta. Lelukaupasta kaikki sai valita ihan pienet leluta jakuvan vesipyssy ei siis liity tähän mitenkään, se on jo vanha ja poika pruuttailee sillä menemään iloisena ilman vettäkin - mutta silti se pistää aina vähän epäileväiseks äidin mielen, kun se tulee ja sanoo, että arvaa onko täällä vettä vai eikö ole.......
 



Heki ennen katastrofia, eikun siperiantuulia. Otin meinaan kuvan ja siinä se "kesä" sitten olikin, kun meni pilveen ja tuuli niin että koivut melkein katkes.



viikonloppuna meilloli noi synttärit ja mikä maaliman tuuri, kun oli niin hieno keli! Saatiin sitten muitakin käymään kuin lapsen koulukavereita vaan ja vedettiin niin sanotusti kaikki mahdolliset vierailut siinä putkeen. Paitsi kummit, jotka oli jossain raviloissa.


Mitä sää näät tässä kuvassa sun mielestä? Muuakin kuin sen , että bloggaaja esittelee kerranvuodessa pyyittyä pöytätasoa, eeeh hehe (ja noi tarjoomukset oli tossa vaan vähän niinku menossa etteenpäin, että ei me kahdellekymmenelle tarjottu yhtä pizzaa ja popppareita, *kuhan mainittin*). Mää nään nimittäin tässä sen parempi-myöhään-kuin-ei -milloinkaan - sanonnan, taas kerran. Katossa on meinaan lamppu, joka ostettiin joskus yli viis vuotta sitten. Eisenniinväliäoo! Kuka kiireellä mittään tekkee! Paitsi ettei toi ole edes sähköverkossa vielä kiinni, mutta se nyt oliskin jo vähän liikaa yhdellä kertaa.

Nyt mää meenkin tästä astetta kriittisempiin hommiin, meinaan eilen ostettiin stadiumista koripallo ja arvatkaas minkälaista on kun on sellainen pomppiva koripallo matkassa ja neljä poikaa samassa rytkeessä? Vaati kasvattajalta tahdonlujuutta että pallo yleensäkään tuli koti asti. Ja arvatkaas onko se nyt missä se pallo? No ei me tiedetä!!!

Että näin meillä...

lauantai 18. kesäkuuta 2016

No hei, se on lauantai tässä kun kirjoittelee


Minustahan kehkeytyy hyvää vauhtia antimuotibloggaaja, kun näitä kyseenalaisia kotiäidin asujani tänne oikein urakalla nykyään kuvailen. Jos eilinen hame oli Lidlistä, niin kuvan paita (ynnä huivi) on Tokmannilta ja hame ostettu laivaristeilyltä joskus  -70% alennuksesta (ainoa jäljellä ollut kappale) , merkiltään Esprit. Niin on meinaan minun makuuni oleva, jos nyt hameesta niin voi sanoa tällainen housuihminen. Tämä nyt kuitenkin on pese-ja-pidä -vaate todellakin parhaimmillaan, ei rypisty millään vaikka missä mytyssä olisi(t) ja ei ole nihkeä eikä kiristävä päällä *iso peukku*! Ja hei,  minun naamani kohdalla oleva ruskeahko roiskale ei ole mitään miltä se näyttää - peili on vaan iki-iki-ikivanha ja siinä on jälkiä niistä iki ajoistansa. (Ihan kyllä kuin minun naamassanikin, ei sillä...mutta ne eivät ole kyllä ruskeita.)



Tämä päivä on ollut muun muassa tätä, eli suunnistuksen Jukolan viestiä. Tämä on laji josta olin kyllä kiinnostunut jo nuorena, ihan siitä kummallisesta syytä, että vaikka minulla oli ja on totta vieköön edelleen tapana eksyä ihan joka paikassa muualla (tai kun olen nyt tiedostanut tilanteeni, niin en varsinaisesti enää säntäile sinne sun tänne vääriin suuntiin niinkään, vaan minulla on vain niitä hetkiä jolloin en varsinaisesti tiedä missä olen, ehh) niin metsässä minä en kuitenkaan onnistunut koskaan eksymään kartalta lain. Voin kertoa, että yläasteen ja lukion aikana oltiin kyllä molemmat opettajan kanssa yhtä hämmästyneitä tästä piirteestäni *hah*! No varmuuden vuoksihan minä sitten menin naimisiin suunnistusta harrastavan ihmisen kanssa, joten siitä asti Jukola ihan kerta kaikkiaan on ollut osana kesäkuutani, aina.
 

Tänään tein ruuaksi jauhelihapihvejä, jos instagramiani tai blogin Facebookia seuraa niin tietää, että hain vähän vahvistusta tähän kotiäidin puurtamiseen käymällä kaupassa konditorian kautta ja tekemällä ruokaa tortillasipsejä salsaan dipaten... Äideillä on keinonsa...

Meidän jauhelihapihvien valmistusprosessi näkyy muuten kuvassa, juuri noin se tämän kokoisessa perheessä menee, kun pihvitaikinaan laitetaan jauhelihaa 1,5-2 kiloa. Kulhossa on taikina, jota siinä samalla muovailen, keskellä pannu paistamispuuhissaan ja oikealla folioitu vuoka jossa odottelee kypsät tekeleet kavereitaan, säilyen kuumina sinne ateriointiin saakka. Ilman foliota tästä ei tulisi lämmintä ruokaa laisinkaan, tai vaihtoehtoisesti emme söisi kaikki samalla tunnilla laisinkaan, koska paistamiseen menee lihamäärästä riippuen nyt ainakin tunti.


 
 
Jonkun (sinkkuelämääcarrien?) elämä on vallan kahvilakahveja ja sensemmoisteluja, mutta minun ei siis todellakaan. Ensinnäkin, minä en pysty juomaan edes mitä tahansa kahvia, koska maha ei kerta kaikkiaan kestä jos on sattunut olemaan väärällä jalalla noussut kahvinporojen annostelija, tai muu vastaava. Yleensä juonkin "julkisilla paikoilla" teetä, etten ole vessassa kaksinkerroin vatsakramppieni kanssa hetken päästä. Mutta on minulla silti minun luottojuottolanikin, heeh, joissa uskallan sitä kahvia ostaa ja nauttia siitä koko rahan edestä. Sastamalan Pyymäen Konditoria on sellainen. Siihen kupposeen laitetaankin silloin loraus oikeata kermaa ja föliin ostetaan joku ihana leivonnainen, jota ei kotona tule edes ajatelleeksi. Olin vielä yhden tyttäristä kanssa liikenteessä ja vaikka olenkin aina tietenkin häikäistynyt jälkikasvuni lahjakkuuksista, niin en ihan heti olisi uskonut sen häikäistyksen tänäpäivänä olevan runon, jonka lapsi lausui äidilleen kesken kahvinjuonnin! *pus*

 



Tässä vielä kuva eiliseltä myöhäisillalta, itse livetilanne oli kyllä punaisempi kuin tämä kuvatallenne, mutta siinä se tuokin nyt on. Ja etualan luumupuunkränä on esimerkki siitä että joskus unelmat toteutuessaan eivät ole ihan sitä mitä luulisi. Istutimme aikoinaan luumupuita tuohon paikalle ja unelmoin joskus kyseisen huoneen (joka silloin oli firmamme toimisto) olevan makuuhuoneeni ja näkisin sitten aina keväisin kuinka luumupuut kukkii kammarini ikkunan takana. Aikaa kului ja puut kasvoivat - ja kukkivat. Vaan minun kammarini se ei ollut vielä. Nyt sitten, ne muutamat vuodet kun se on ollut asemoituna meidän makuuhuoneeksemme, niin miten on käynyt luumupuun, varsinkin siis tuon joka varsinaisesti on ikkunani edessä? Joka vuosi joku ötökkä siihen iskee niin, että puu on varsin kränähtänyt näky ja kukkia on aina ehkä muutama. Jostain syystä viereiseen luumupuuhun ei ötökkä iske ja se tuottaa satoakin hienosti vuodesta toiseen. Nämä puut muuten eivät ole samanlaista luumulajiketta, toinen on punainen ja toinen keltainen, joten tuhoilija-ötökkä lienee erikoistunut vain tietyn värisiä luumuja tuottavan puun nakertamiseen. Emme ole kuitenkaan malttaneet puuta karsiakaan, joten siinä se on nytkin sitten, kauniin maisemani keskiössä.

Tältä illalta ei vastaavanlaista kuvaa kyllä tulla saamaan, sillä pilvet ovat tummia ja raskaita ja siellä viidenminuutin vaihdoilla aina sataa kaatamalla ja ei sada. Nuorisoa lähti Tampereelle ja oman kaupungin keskustaan (elokuviin), jäljelle jääneet aloittelevat saunomista ja suunnittelivat vielä lähtevänsä kalaan illan päätteeksi. (tai miehen ilta ei taida päättyä koskaan, koska tuijottaa sitten läpi yön sitä suunnistusta telkkarista!) Minä käyn vähän haistelemassa ulkoilmaa pihamaalla (hitsit että kaipaan lenkkeilyä tai edes missä vaan hiukankin rivakampaa liikehdintää!) koska jalka ei anna myöten niihin määriin mitä pää vaatisi...

perjantai 17. kesäkuuta 2016

Ne tietää, jotka tietää



Tänään , erityisesti tänään, olen miettinyt Satua niin paljon, että piti käydä selaamassa
blogiaankin alkutaipaleilta lähtien ja hämmästyksissäni löysin oman kommenttinikin sieltä jostakin. Siinä se sitten oli, kymmenen vuotta sitten kirjoitettu jotakin toiselle ihmiselle ja sen jälkeenhän en ole kuluttanut elämässäni montaakaan päivää johon hän ei olisi kuulunut edes jollakin tavalla. Jotkut ihmiset kun vaan vetävät puoleensa ja hän todella veti minua, vetää edelleen. Hänen tavassaan olla ja elää oli ja on vaan edelleenkin luettuna sellaista, että hevospiireissä sanottaisiin sitä Ylikylän hevoseksi. Satu, Ylikylän ihminen. Periaatteessa samanlainen kuin kuka tahansa muukin, mutta silti jollakin tavalla onnistuneempi versio. Niin paljosta elämässäni saan häntä kiittää ja niin monta asiaa elämässäni linkittyy aina vaan häneen. Esimerkiksi sanat yllin ja kyllin. En voi niitä sanoja edes päästää kurkistamaan ajatuksiini ilman, että Satu on heti siinä, punaisen tukkansa kanssa. Ja toinen on tämä seuraava kuva, ne tietää jotka tietää, että ostoskuvat ja ruokakuvat kuuluivat Satun blogiin niin kuin muru rinnan alle. Ja oih tiedän, Satun kuvat ovat tyystin toisenlaisia. En edes yritä asetella ostoksia niin hienosti kuvaan, vaan... no ne nyt vaan on siinä...




Huomattavaa kuvissa lienee se, että ei yhtäkään maitopurkkia löydy kuvista. Tadaa, todellakin, eilen kun käytiin "maitokaupassa" niin todellakaan tänään ei tarvinnut. Ihme on tapahtunut. Tosin piimää toin kyllä...

Ja tässä toinen kummallisuuus, jota en ihan heti olisi uskonut ikinä kuvaan ikuistavani, tai no ainakaan en pitänyt sitä ovinkaan todennäköisenä. Meinaan Lidlistä ostettu hame. Todellakin. Olen kyllä nähnyt muiden blogeissa sun muissa sosiaalisen median kanavissa hienoja kuvia Lidlin trikoovaatteista, mutta meidän Lidlistä niitä ei ole löytynyt, todellakaan. Siellä on ollut vaan "naisten paita koko XXXXXXL" ja näyttää, että ehkä jollekin kaksivuotiaalle menisi kokonsa puolesta, ei mallinsa kuitenkaan. Mutta nytpä oli ja vielä tätä mun harrastamaa suomenlipunsinistä väriäkin! Pahoittelut sumeasta kuvasta, en tiedä mikä hiivatti linssiin iskikään.

Sitten vähän ruokakuvia, itseasiassa olen muutamat kerratkin hakenut sapuskoille inspiraatiota Satun blogista. Ja yleensäkin inspiraatiota sille, että viitsis alkaa ryhtymään tekemään.




Tämä kesäkurpitsa-sipuli-paprika - juttu oli lisuke tämän päivän ruualle, joka oli grillipihvejä, uutta perunaa, kahta erilaista salaattia, kukkakaalia ja sitä kesäkurpitsaa. Mies grillasi, minä hoidin muut ermeet pöytään ja syötiin oikein mojovat viikonlopun aloitukset siinä tyttärienkin tullessa töistä (ja ennen lähtemistä jatkamaan matkaansa omiin menoihinsa).



Vaikka päivä oli harmaa, niin nyt paistaa ja joki tuntuu höyryävän. Pari poikaa väänsi mopoilla pitkin pihaa aikansa ja mies leikkasi nurmikkoa sen saman ajan (Koska minä edelleen kuljen kummallinen turvonnut nestekertymäkohta jalkapohjassa ja se ei todellakaan tykkää jos talsin vähänkin pidemmän aikaa yhtään millään kengillä missään. Kipeä se on vaikka en sitä rasittaisikaan, että sinänsä ei mitään autuutta ole tämä sohvallakaan istuskelu...) Nyt nuo ovat saunomassa, minä katselen toisella silmällä jalkapalloa ja mietin sitä Satua.

Vielä yksi kuva, nappasin sen auton etulasin läpi meidän kotitieltä. Tai siltä toiselta niistä tuon jälkeen on vielä se meidan oma tie, mutta tässä kun on, niin on jo melkein kotona.

Häpi

Huomasin itsestäni, että olin montakin päivää jo ihan tsompi (zombi-kirjoitusmuoto jätettäneen niille yövalvoneille vauvojenäideille?). Siis jollakin tapaa henkinen tsompi? Tai ehkä sittenkin enemmän fyysinen? Tottakai perheessä riehuva tauti vie sellaiseen hold on- tilaan, jossa mennään kauppareissullekin muita päin edes katsomatta, ettei tartuta ketään ja sitä alkaa omassa yrjökeskuksessa myllertämään jo se desinfiointiaineen nuuhkiminenkin (ei, en harrasta sen varsinaista haistelua, vaikka äkkiseltään saattaisin siltä vaikuttaakin eh heh, mutta jos on kokoajan käsillä yrjöä, paskaa ja kuitenkin ruuantekoa ja sen ruuan laittamista suuhunkin, niin ne omat kädet on vaan purskutettava siinä aineksessa aikamontakertaa päivässä , halusi nenä tai ei, eli ei). Mutta eilen aloin huomaamaan sekä itsessäni että Yrjölän perheessä yleensäkin, jotta tästä koomasta vois jopa herätä. Meillä ei ole siis oksennettu sitten keskiviikon, voiko tämä todellakin olla näin? Kaikki lapset on ihan energiaa täynnä ja se on tietysti oikein hyvä asia se. Ainoa (neljästä nuorimmasta, jotka on aina niitä potentiaalisia sairastavia) joka ei tautia saanut, on tuo kahdeksan-kohta-yhdeksän-vuotias, jolla on kyllä ollut eriasteinen lentsu sitten budoleirinsä (ei ihme, oli aika kylmä ja sateinen heillä sekin leiri ja varsinkin Särkänniemi-päivänä valitettavasti, vaikka siis mitä mä sitä tässä enää valittelen kun ei se lapsiakaan haitannut yhtään - hirveen kivaa oli syödä hattaraakin vesisateessa kai, jotenkin pystyn sen kuvittelemaankin) ja ehkä kaikkien tautien pomo oli aatellut, että säästetään tuo yksi, kun sillä on tuo lentsu jo valmiina. Tosin aika ok poika siis on muuten, niistelee vaan kun menoiltansa kerkiää.

Näillä näkymin meidän sunnuntaiksi siirretyt synttärit todellakin toteutuu, todella helpottavaa. Poikanen on meinaan itse niitä niin ollut tässä järjestelemässä, että olisi sääli ja kurjuus, jos ne taas lykkääntyisivät. Kesälomalla synttäreitään vietävällä kun on aina sekin jännitysmomentti kutsuja järjestettäessä, että kuinka moni on lomamatkalla/leirillä/sukujuhlissa/jossainmuuallakuinkotonaan just silloin. Yhtenä kesänä vietettiin kahden pojan synttärit kesän lopuksi kimpassa, kun ei muuten ollut joko vierailla tai meillä itsellä koskaan sopivaa koloa pirskeille.

Eilisen suuri ilahdutus oli muuten illalliseksi (kuulostaapa juhlalliselta, mutta ajankohta oli siis ilta ja aiheena ateria, joten...) syöty ruoka, joka oli aiemmin mainitun synttäripojan kalastamaa kirjolohta suoraan tuosta meidän joesta saatuna (ja isännän laittamana, mikäs mun ollessa). Oli kyllä niin hyvää! Mitään jäänyt kahdesta vonkaleesta jäljelle meidän pesueen jäljiltä. Kaksi samanmoista odottaa vielä pakkasessa, joten herkkua on tiedossa vielä jatkossakin. Olen varmaan ennenkin jakanut intohimoni yhdistelmään, jossa on kalaa, perunaa ja raakaa sipulia, mutta jaan sen edelleenkin. On vaan niin hyvää, etten tiedä maailmassa mitään mitään parempaa sapuskaa.

 
Sitten vielä yksi juttu, ennen kuin karkaan tästä imurinvarteen ja mopinvarteen (tosi kannattavaa, kun koko piha on likomärkä ja näinollen myös kurainen ja näinollen myös koirien tassut ovat sitä samaa...) ja sitten kauppareissulle. Kun sitä (varsinkin perheessä jossa on paljon ja puheliaita lapsia) päivittäin kuulee lastensuusta kaikenlaista, eikä niitä aina muista/viitsi laittaa ylös minnekään, vaikka sitten myöhemmin niitä olisikin hupaisa lukea (on ollut ja on luettu!), niin laitetaan nyt yksi tähän, tältä aamulta. En ole retusoinut mitään, vaikka jonkunmielestä ehkä pitäisi, Mutta elämä, se nyt vaan on meillä tällaista:

Lapsi1 (koki vääryyttä veljensä taholta ja ilmaisi siitä tuohtumuksensa näin): Sää oot yks vitun idiootti kun tuhosit mun tärkeen juttuni!
Äiti : Oikeutetusti oot harmissas, mutta löytäsiks jonkun kauniimman tavan ilmaista sen, kun toi oli kyllä rumaa kieltä.
Lapsi1: No jos mä sanon vaan että se on idiootti?

Nyt sinne imurinvarteen, hopi hopi *kannustaa itseään*.

P.s. Ihan hirveen kiva on muuten havaita, että lapsista, jotka kasvaa jo siihen ikään että ovat äitinsä pituisia tahi pidempiäkin, tulee kaikista hienoja "isoja", jokaisesta oman luonteensa tavalla, mutta silti niin parhauksia. Ei todellakaan ole vain yhtä tapaa olla kelvokas, vaan monen monta ja äitiä vähän liikuttaakin, kun tämän kaiken huomaa. Ja kokee. Ja näkee. *lavjuu*