keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Smell the fear - haiseeks täälä vaara vaimikätoilemuon?

Miten voikin yhtä aikaa tehdä mieli nukkua, mennä saunaan ja kirmailla pitkin kasteisia niittyjä? Nii-in, vaikeeta on ittenikin uskoa, mutta siltä nyt vaan tuntuu. Ja tilanteen monijakoisuuden vuoksi en ryhtynyt sitten mihinkään mainituista, vaan hain jätskin pakastimesta ja tulin mussuttamaan sitä tähän sohvalle samalla kun avasin tietokoneeni. Siinä eilisillan aatokset, ennen kuin elämä taas vei jonnekin muualle kuin näppäimille!

Tässä aamussa sitten kirjoitellaan jo näin:
Viime päivät, ajat, hetket, elämän keväät on olleet täynnä tunteita ja tuoksuja, niin sanotusti. Heh. On oltu yhdessä savuavan grillin äärellä, on katseltu kuinka iso pölyvana nouseekaan kun poikakööri vetää fillareilla pitkin hiekkateitä, on koitettu ajaa hengittämättä muutaman peltoaukeaman ohi, koska siellä tuoksui se pas kevät justiinkin ja on myös katseltu kuinka kaljut lehdettömät puunoksat pikkuhiljaa saivat varsilleen muhkuraisia silmuja, yhä isommiksi pullistuen ja lopulta ovat jo lehdessäkin. Huh ja häh. Kevätpä niinkin.




On myös liputettu, koska joka toinen päivä nyt vaan on melkein liputuspäivä ja sitten on myös eletty ihanaa äitienpäiväjuhlaa ehkä parhaimmassa kesäsäässä ikinä. Minun päiväni kulku oli suurinpiirtein tämmönen: herätys hienoimmalla kuorolaululla mitä on (ja ehkä pari sanaa tuli vaihdettua sitä ennen pinniksestä kurkkivan pikkukaverin kanssa), sitten aamupalaa sänkyyn, tai siis tarjottimelle hehheh kun olikin vitsi tältä vuosisadalta noot, lahjoja ja kortteja ja väkellyksiä ja haleja ja rakkauksia ja ihania mun mussukoita koko makkari piukassa! Niin hienoo, niin...rakasta. Sitten jatkoin toisen kahvikupillisen kanssa pihamaalle, puutarhakeinuun letkottelemaan, kuuntelemaan sen seittemänsadantuhannen erilaisen linnun laulunlurituksia ja talon sisältä kuuluvaan astioitten kolinaa. Vähän tein itse yhden kinkkusalaatin, koska halusin, mutta muuten talon väki hoiti kaiken innolla ja taidolla pöytään. Oli meinaan grilliherkkua jos jonkinmoista, salaatteja ja muuta sortimenttia. Koko iso perheeni oli koolla lapsenlapsosta myöten ja me syötiin ja höpöteltiin minkä kerittiin ja oltiin auringossa kaikki muu aika kun ei syöty tai meinattu syödä. Illan korvalla lämpesi vielä kylpytynnyri ja siellä letkotellessa meinasi kyllä päästä joku laulu , jos siis osaisin edes yhtään vertaa mitään laulunsuuntaista lauleskellakaan. Oli meinaan aika hienot fiilikset, joki liplatti , aurinko kimmelsi joen pinnasta, taivas oli vaaleansininen ja niin korkeella vielä vaikka oli ilta, ilma oli lempeä kuin kesäilman kosketus nyt vaan voi olla. Että jos on semmonen sanonta olemassa, kun että sain enemmän kuin ikinä osasin toivoa, niin just se sanonta nyt sitte tähän kohtaan. Aivan superisti.

Sitten me (tai mää, äitilammas) on oltu kokoustamassa ja allekirjoitettu myös virallinen suostumus kuntavaaliehdokkuudesta. Kaikille muille läsnä olleille se oli jo vanha tuttu paperi ja sen pystyi täyttämään samalla kun puhui tai kuunteli jonkun toisen siinä pulpattamaa puhetta, mutta minä kääntelin sitä hartaasi ja varovasti kuin se olisi vähintään lehtikullasta tehty harvinaisuus ja itseni tuntien nostin kynän aina paperista kun keskityin ympärillä solisevaan puheeseen. Sanotaan, että elämässä tulee ekoja kertoja eteen siinä elämän alkuvuosina paljonkin, mutta sitten aikuisemmalla iällä aina vaan vähemmän. Tämä eka kertani tuli kumminkin justiinsa sitten siinä, aurinkoisessa kokoushuoneessa kaupungintalolla, toukokuisena maanantai-iltana, arvokkaan oloisen tummanpuhuvan kokouspöydän ääressä kello 18 ja 18.30 välillä ja oli ohi ilman sen suurempia fanfaareita (paitsi omassa päässäni ne kyllä soivat , ja varmaan näkyivät naamastanikin, jos joku osasi katsoa). Jos joskus ikinä olen ikivanha poliitikkokääkkä, kyynisyyteenikin ehkä just tukehtumaisillani, niin toivottavasti muistan edes vähän jotain tästä, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, niin tuntematonta ja jännittävää, että sitä tunsi samaan aikaan sekä epäuskoa että epätoivoa omiin kykyihinsä ikinä vaikuttaa mihinkään ja toisaalta sitten just sen takiahan sitä nimeä siihen laitettiin, että uskottiin ja toivottiin siihen omaankin vaikuttamismahdollisuuteen. Samaan aikaan kaikki oli ihan tuntematonta ja toisaalta paljon tutumpaa kuin esimerkiksi noin valovuosi sitten viime syksynä, jolloin suuri jännityksenmöykky kurkussa tuli tepasteltua korot kopsuen ensimmäiseen kunnallisjärjestön hallituksen kokoukseen.

Niin pieniä asioita ihmiskunnalle, niin suuria ihmiselle itselleen.

Viikko tais alkaa muutenkin kovin tutulla tapaa mitä tulee toukokuun viikkojen alkamisiin menneinäkin vuosina: on ilmoiteltu lapsia sinne ja tonne suuntaan leireille, uimakouluihin, retkille ja mitä noita nyt onkaan. Ollaan käyty ainakin kahdeksantoista vuotta joka kesä perheleiripäivällä tuolla meidän kylän seurakunnan leirikeskuksessa (sen nimi on yllätys yllätys Leiriaho) ja menossa ollaan tänäkin kesänä. Samaiseen paikkaan mennään sitten ennen koulujen alkua vielä yötä myötenkin leireilemään, niin ikään aikamoisena perinteenä. Itse asiassa koululaiset käy siellä samassa paikassa ihan koulustakin tässä, tokaluokkalainen oli eilen ja neljäsluokkalainen menee olikse ensviikolla ja vielä pyöräillen. Kamalan innokas on niin kuin edeltäjänsäkin (siis sisaruksensa) pyöräileen ensin vajaa  viis kilsaa koululle, sieltä muutama kilometri leirikeskukseen, sitten samat kilometrit takaisin vielä. Lähemmäs kaksytkilometriä tulee yhtenä päivänä veivattavaa täältä meiltä asti lähteissä, mutta onneks ei haittaa!

Ja kun niistä ekoista kerroista puhuttiin, niin on tänään tiedossa semmonen yhdelle toiselle tässä taloudessa. Meinaan eskariin mennään tutustumaan tuon kuusivuotiaan pojan kanssa illalla ja voihan järkytys sanon vaan, eilen jo otti melkein tätä äitiä sydämestä koko ajatus. Koska vaikka siellä on tullut käytyä aika monen lapsen kanssa jo ennestään (tämä on järjestyksessä seitsemäs joka kuulostaa aika paljolta noin tähän kirjoitettuna ja kyllä se sitä tietysti onkin myös ihan käytännössä ), niin silti siihen ei totu sillätavalla äitinä, koska se on ensimmäinen ja ainoa kerta juuri sen tietyn lapsen kanssa. Ehkä jollakin toisella, jonka lapsi on esimeriksi ollut päivähoidossa jo ennen esikouluikää, on vähemmän verenkiertoa hidastava olo tän suhteen, mutta mulle se on yhtä aikaa niin iso ilon ja haikeuden paikka, ettei mitään rajaa. Siinä kohtaa käyn läpi ihan väkisin jokaisen lapsen elämäntaipaleen siihen hetkeen asti, kuinka ne pienistä pontevista vauvanpötkäleistä ovat kasvaneet täys tuh touhukkaiksi taaperoiksi ja lopulta jotenkin yhtäkkisesti siihen kokoluokkaan, ettei se reppu näytä selässä enää jättiläisten osastolta ostetulta. Hirveetä ja kamalaa. Ihanaa ja upeeta. Jännittävää ja riemukasta. Jos äidistä tuntuu tolta, niin mitä se onkaan ton lapsosen mielessä ollenkaan, hyvänen aika...tunnen verenkiertoni ehtyvän siitä entisestäkin vielä.



Mutta. Nyt täällä talossa, tässä olohuoneessa, tässä keskiviikkoaamussa haisoo kakka, joten oli liikuttavia tunteita ilmoilla missä määrin tahansa, niin tässä täytyy just nyt liikutella itteään tonne  vessaa kohti.

Semmosia kuulumisia, mitäs teille? Haiseeko vai edes paistaako? Ei kai molempia sentäs niinkun täällä?? *moikattaa*

4 kommenttia:

  1. Tulin lueskelemaan kuulumisiasi <3 Siellä on ainakin ollut jännää sutinaa, täällä vaan on kuokittu puutarhaa, peruskevätpuuhia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. kiitos kun kävit! <3 Oi puutarha, se se vasta on ihanaa hommaa! Siis jos ne hommat sujuu.... niinku :D

      Poista
  2. Ihania juttuja teillä siellä on ollut (tuoksuja lukuunottamatta) ja sinulle tuollaisia isojakin asioita kuin ehdokkuus. Äitienpäivä kuulosti tosi ihanalta. Ja yhdyn sanoihisi tuossa eskariasiassa. Omat lapseni olivat siihen saakka kotihoidossa ja kyllä se oli niin jännää heitä eskariin viedä. Vieläkin muistan ne hetket. Tänään täällä paistaa, mutta ei haise....Hyvää viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja kyllä! Ikimuistoisia hetkiä.... hyvää viikonloppua sinnekin! :)

      Poista