lauantai 28. toukokuuta 2016

Oon ehkä perhonen...?





Minä en ole koskaan ollut mikään perhosharrastelija.  En tiedä erikoisten perhosten nimiä, en tunnista kuin jotain sitruunaperhosia ohi lepatellessaan, en ole keskittynyt edes filosoimaan toukasta perhoseksi -siirtymää ihmisluonnon kannalta, saati mitään liian paksu perhoseksi ajatuskulkua. Olen vaan aina pitänyt perhosista noin niinkuin yleiseltä kannalta katsasteltuna - niiden symmetriasta ja sellaisesta heikosta vahvuudesta.

Itseasiassa eilen yhtäkkiä tuli mieleeni jopa muuttaa koko blogin nimi (vähän tai ehkä jopa paljon ironiseen tyyliin) One fine butterfly `ksi. Mutta googlaustuloksista tsiljoona ensimmäistä meni Madama Butterflyihin viittaviin juttuihin, joten ollaan sitten vielä Puhekuplia. Vähän vaan häiritsee, kun näitä kuplaan viittaavia bloginnimiä on tullut entistä enemmän esille - ei siis sillä että niin ei saisi olla, koska eihän tämä mikään tavaramerkki ole - mutta jotenkin haluaisin itseni identifioida.

Joten identifioidun tässä ja nyt perhoseksi. *fanfaarit tähän*

Eikä tuo otsikon viittaama Paula Koivuniemen biisikään mikään huono ole, jos oikein mennään sitä kuuntelemaan. Mistä tuli lie sekin mieleeni, en olekaan vuosikausiin sitäkään kuullut, mutta ei ole huonontunut tällä välillä kyllä yhtään.

https://www.youtube.com/watch?v=p8iVhSVK5RM

P.S. Jalka kulkee mukana niin että rimpuna käy. Kipeä ja turvoksissa, mutta taidan jäädä henkiin. Kävin viikon ekan punnituksen sitten keskiviikon (koska tämä viikko nyt on ollut kaikinpuolin haastava, projekti alkoi kesken viikon ja sitten tämä jalkapohjakin vielä), mutta niin vaan on 1,4 kiloa lähtenyt, vaikka eihän meillä lasketa. Eilen illalla huomasin että housujen vyötärö oli vähän löystynyt. Ja olo on ennenkaikkea tuhannesti virkeämpi, koska olen nukkunut ne öiden muutamat tuntini niin sikeästi, että voi kunpa tää autuus jatkuisi aina! Ja haa kaikille viljahysteerikoille: leseitä ja ruisleipää menee ja olo on mitä ilmavin. Mutta vettä olen kyllä juonut niin ettei mitään rajaa ja se alkaa käymään pikkuhiljaa jo työstä, heh.

perjantai 27. toukokuuta 2016

Seiso ja selvi(t)ä !


Enpä tiennyt tätäkään voimalausetta ihmetellessäni kuinka todeksi tämänkin saan elää ihan just. Tai siis, koitan tässä paraikaa stand and deal, on niin kuin prosessi meneillään.

Meinaan eilisen ihanan ja happirikkaan lenkkini (kyyllä vain, menin kuin meninkin ja nautin kuin nautinkin, niin se vaan menee ja tatta daa) jälkeen alkoi ilmetä ongelmia. Oikeasti ne ilmeni jo matkan varrella, mutta minätyttö se vaan painelin menemään, vaikka toinen jalka tuntui joka askelella olevan kuin puukolla olisi isketty jalkapohjaan aina enemmän ja enemmän. Jostain kumman syystä juostessa ei sattunut ihan niin paljon,  joten juoksin, mutta kun hiukan hiljensin (ottamaan kuvaa, tietenkin, koska on tämä projekti tässä teille ) niin sen jälkeen liikkeelle lähtö olikin jo astetta kivuliaampaa. Suihkun jälkeen onnuin vielä enemmän ja illalla nukkumaan mennessä huutelin jo muille ohjeita tällä pienellä (muahh) äänelläni, koska jalat (jalka) ei vaan kertakaikkiaan halunneet minun liikkuvan yhtään ylimääräistä.

Aamulla tilanne oli sen sorttinen, että tässä aamupäivän selvittelyjen jälkeen on tullut selväksi että mulla on jalassa plantaarifaskiitti.



Että jos ei ollut edellisessä valituskerrassani vielä tarpeeksi, niin lisättäköön tämä nyt vielä siihen. Huoh.

Saatan kuulostaa siltä, että tämä olisi ihan pikkujuttu ja tästä ihan muitta mutkitta ponnistellaan eteenpäin, vaikka jalalla ei juurikaan voi tällähetkellä edes astua. Voin kertoa, että kaikki tunteet on käyneet kyllä mielessä: ensimmäisenä ehkä se suurin v..harmistus. Oikeesti. Että kun ihminen sais itseään niskasta kiinni, niin tarttee sitten tämmönenkin tulla! Mutta en tiedä olenko ollut niin monta kertaa vastaavanlaisessa tilanteessa - että aina vaan on jotain tullut - koska hyvin pian tajusin ettei tässä ole kuin yksi vaihtoehto. Se stand and deal . Tässä ei auta ruikutus eikä paikalleen jääminen eikä oikeastaan tätä tekstiä enempää asian märehtiminenkään - se kaikki on sitä hukkaanheitettyä aikaa niiltä ajatuksilta ja teoilta jotka oikeasti saa positiivisia juttuja aikaan tässä elämässä. Vähän piti hakea kuitenkin minunkin vertaistukea kaltaisteni vaivaisten vertaistukiryhmästä ja sen jälkeen olin ihan viidessä minuutissa jo kipugeeli jalkapohjassa ja miettimässä mihin soitan ensimmäisenä kysyäkseni geelikantalappuja.

Näin se homma menee ja elämä varsinkin, nyt sitten vaan kaikki muut kuntoilumuodot käyttöön ennen kuin jalka on taas kulkukunnossa (tällä hetkellä kävelykin on todella vaikeaa...). Katsotaan mihin tästä mielikuvitukseni kans taivunkaan vielä!

Mutta jos nyt jotain huonoa (mitämuka, unohdin jo, bygones) niin onpa jotain hyvääkin! Nukuin neljään asti kuin tukki, sitten kiekui kukko ja mua alkoi naurattaan niin, että jos olisin jaksanut, niin olisin äänittänyt sitä kiekumista teillekin, koska siinä oli asennetta ja puhtia, voin kertoa! tällaista se elämä kuulkaa on, että muutaman tunnin sikeät unet ja kukolle nauramiset painaa vaa`alla paljon enemmän - eniten!

Positiivista perjantaita kaikille! Rakastetaan höpönassujamme ja ollaan iloisia sadepisaroistakin!

P.S. Kuntoprojektini päivittyy edelleen sinne facebookiin joka päivä, vaikka vaikeusastetta vähän tulikin mukaan matkaan! Älä missaa! Linkki blogin etusivun yläreunassa *vink* :)

torstai 26. toukokuuta 2016

At The Moment

Tsiisös kraist mutta väsyttää. Varmaan siis kaikenkin takia, mutta ekoina tulee mieleen tietysti vähähköt kalorit (tai siis vähemmät kuin ennen), jumppapumppa ja viimeöinen ukkosmyrsky joka iski tänne ja pysyi koko yön. Tai siis ei se tänne iskenyt mitään salamaa, siis tänne meille, mutta kyllä paikkakunnalla uutisoinnin mukaan muutamakin pirtti oli syttynyt palamaan ja mitä kaikkea. olen kyllä ollut elämässäni muutamassa kovassa ukkosessa - pelkään kuin ruttoa silloin kun olen jossain pihalla taivasalla ja kyllä vain, olen ollut keskellä hirveetöntä peltoaukeaa joskus (kolmekymmentä vuotta sitten) koiran kans ja niin vaan tuli ukkonen, gaaddämit se oli hirveetä - mutta tää oli kyllä kovin mitä muistan kymmeneen vuoteen. Salamoiden määrä oli siis niin järkyttävä, että tuntikausia kokoajan välkkyi. Siinä on vähän haastetta meinaan silmäluomille ja -munille koittaa olla ilman elohiirimäistä nykimistä.

Mutta siis, kaks nuorinta veteli ihan täysiä sikeitä läpi yön ja toinen koira samoten - loput tästä huushollista sitten ei. Eniten pelkäsi toi kuusamolainen karvakorva, joka puski ittensä läpi välioven (tai siis ei läpi oven, vaan junttasi niin lujaa että se ovi aukesi vaikka oli kyllä aukeamatonta mallia) ja juoksi yläkertaan sellaisella jytinällä, että se kuului läpi sen ukkosjyskeenkin. Koira parka, mutta hän sai paljon hellyyttä ja huomiota pikkukansalaisilta, jotka patjailivat yläkerran aulassa vieri vieressä ukkosta paossa. (ja jonne minä komensin isännänkin, koska se jyrinä oli niin kovaa että en kyennyt kuulemaan mahdollista lapsukaisen itkuunparahdusta alakertaan asti ja mielestäni tietysti sellainen kuului kokoajan, kun en kerran voinut olla varma) (no kukaan ei kyllä parkunut koko yönä, jos koiraa ei lasketa, mutta varmuus ennen kaikkea!).

Aamun pala. Tai siis kulaus...

Mutta aamuhan se alkoi toiveikkain mielin että satais varmaan koko päivän ja tästä tulis se mun yksi sallittu luppopäiväni lenkeistä  kuinka tässä ollaan ihan korkeen luokan kuntoilufiiliksissä yhä vaan (siis ihanko totta, kokonaisen yhden päivän jälkeenkö) ja niin vaan kuulkaa pikkasen eilisestä rasittuneet perspaikkanikin saivat kyytiä minun kyykätessä ja heilutellessa pikku kätösiäni, joiden päissä rotvotti viidenkilon jotkäleet. Lenkille lähtö oli siis ihan vaan pienen ajatuksen kysymys.

No sitten muistin että
-pääsen hakemaan pikkuprinessan mummuloimaan
-mulla ei ole kahdenistuttavia rattaita enää

Joten hiukan tässä oon nyt sitten arponut, että mitä tekis. Ulkona roikaa vettä - välillä oli kyllä aurinkoistakin, mutta ei auttanut mua sillä hetkellä, paitsi muuten tykkäsin kyllä - ja taivaanrannassa jyristeleekin. Jos meinaisin jonnekin mennä, niin se olin nyt. Pian lähtee isäntä harrastuskuskaamaan ja häntä juuri tässä tarvitaan, koska pikkuväkeä en voi nyt mukaani ottaa. (saati että ne lähtis, sateeseen).

Mutta kun telkkarista tulee eduskunnan kyselytunti! Mun all time favorite ohjelma!

keskiviikko 25. toukokuuta 2016

En haluaisi valittaa, mutta

Pakko kai se on, jotta asia tulee selki. Ehh. Ja nyt sitten hei, tämä ei ole millään tavoin mikään kirjoitus siitä, kuinka minua pitää sääliä, koska olen jonkinmoinen parka tai raasu ja sen vuoksi vähän niin kuin erityisasemassa tässä (läski)maailmassa. Jos sellainen olo tulee minun kirjoituksistani, niin pahoittelen huonoa kirjoittamisen taitoani, sillä kaikki minut vähänkin pintaa syvemmältä tuntevat tietänevät etten ole mikään itsesäälijä.

Äh. Olen oikeastaan ihan kyllästynyt jauhamaan itsellenikin jo näistä minun vaivoistani, enkä siis todellakaan niitä tässä nyt teidänkään vaivoiksenne tuo tämän enempää. Haluan vaan, koska tällä on asiayhteys, kertoa semmoisen seikan tästä, että tämä (nämä, mun riippani selkärankareuma, psori, nivelpsori, anemia..) on todella ailahtelevia sairauksia oireineen ja juuri se tekee tästä kaikesta ihan persettä! Ikinä et tiedä koska heräät selkä aivan s-u-p-e-r jäykkänä, koskaan et tiedä oletko jostain tosi kivasta kevyestä puuhasta seuraavat päivät ihan rampana kun jokapuolelle vaan sattuu ja kaikki nivelet on joko jäykkiä tai sairaan kipeitä - tai että et koskaan tiedä onko sattumoisin just oikein hyväkin päivä tulossa tai menossa, jolloin vaikkas mitä teetkin, niin mihinkään ei satu tai ei ainakaan mitenkään mainitsemisen arvoisesti.

Ja koska se on tommosta paskaa , niin ellet ole ihan täysin murtumaton luonne, niin et kyllä pysty elämään edes hentoisten suunnitelmiesi mukaan, vaikka kovasti yrittäisitkin.

Mulla siihen kaikkeen, kolottamiseen ja vihlomiseen liittyy vielä ihan mun ihka oma oireeni, jonka olen tähän kehittänyt. Sen nimi on v..utus. Sekin tulee koska itse haluaa, eikä paljoa kysele tai kuuntele mun varovaisia yrityksiäni olla huomioimatta sitä. Ja kun se tulee, niin se asettuu taloksi ja pakottaa minut sitten mukaansa sohvalle mököttämään ja lekottelemaan, eikä ollenkaan esimerkiksi sano, että lenkille siitä tai mitään semmosta. Kamala, eiks ookin?!

Siksipä mun kuntoilukuurini kävi (silloin joskus viimeksi, koska ikinä olikaan) niin kuin asioille tuppaa käymään: ensin estyy lenkki (kolotus, kiire tai se vee-sana), sitten tulee pari syöpöttelypäivää peräkkäin ja sitten onkin vuorossa huonosti nukutut yöt, sen vähempitehoisen energian suuntaaminen kaikille muille kuin olen niin hip ja olen niin hop ja laitan tässä itseäni ketterästi kuntoon pop -ajattelulle, joten kun sellainen hipjahop-tunne sitten taas tulee, niin se tulee kovin kaukana toisesta sellaisesta. Ja niin se käänne tapahtuu, huonoja päiviä on pian enemmän kuin niitä terveitä ja sitten ollaankin tässä kohtaa, kun herätään yhteen keskiviikkoaamuun ja todetaan että tänään on läskipäivä.

Sellaista se on kai (minun) elämä, ei sen kummempia selittelyjä sinne eikä tonne tämän enempää, sillä tokihan minä tiedän kuinka sitä tahdon lujuutta pitäisi olla eritoten niiden päivien varalle, kun kolottaa ja mikään jäsen ei liiku niin kuin pitäisi. Oma valintahan se on, koska olen huomannut, että pieninä annoksina lepo ja laiskottelu tekee kuitenkin oikein hyvää varsinkin pääkopalle, joka on oikein mainiosti siis pysynyt kuitenkin mukana tässä kaikessa. En ole masentunut, en ole tyytymätön elämääni, olen todellakin elänyt elämääni siitä nauttien kaikesta huolimatta! Että tämä tilitys tässä ei ole katkeraa vuodatusta siitä, kun selkäranka on liian heikko (ehh hehh mikä vertauskuva, koska... sehän on!) vaan ihan tällainen tavallinen tarina. Ehkä joku jossain lukee tämän ja ajattelee, että joku toinenkaan ei aina jaksa. Joku toinenkin antaa välillä paikkojen repsahtaa. Joku toinenkin tykkää olla välillä laiska. Jonkun toisenkaan elämä ei silti mene siitä piloille.

Tällä hetkellä on niin hyvä olo, kun tuli kuntoiltua ja ravintopuoli on ollut täyttävää, mutta ajatuksenkulkua virkistävää silti.







Tein itselleni tavoitteita - en ankaralla kädellä, mutta vähän topakammalla kuin viimeksi, jostain oppineena.

- viikossa yksi lenkitön päivä sallittu, kaikki muu liikunta on vapaaehtoista, myös voimailu
- jos lenkittömiä päiviä tulee viikolle toinen, niin saan luvan tehdä tilityksen ihan oikean videon muodossa (jota siis kammoan ihan viimeisen päälle!! joten jos tämä ei motivoi niin jo on ihme), toivottavasti säästymme kaikki tältä :)
- kaikki syöminen on sallittua
-juon vettä vähintään kaksi litraa joka päivä

 
Joskus kanapaketin ottaminen jääkaapista voi olla liian suuri voimainponnistus ja silloin esimerkiksi tonnikala raejuustopurkin kanssa sekoitettuna on oikein oiva pikaruoka.
 
 
Taidan myös laittaa (vähän niin kuin pakolla) ihan itseäni lisämotivoidakseni facebookiin joka päivä lenkkikuvan, koska siellä ne sitten on. Koko kansan silmien edessä ja jos ei jotain joskus ole, niin se sama kansa myös tietää, ettei rouva ole itseään silloin liikkeelle saanut. Ei ole julkisen häpeän voittanutta! Hah! Tämä (se) myös toimikoon samalla dokumentointina tästä kynnysvaiheesta elämässäni, sillä luultavasti alun innostuksen myötä en aina kaikkea tänne blogiin tule kirjoittaneeksi, sillä jos vanhat merkit paikkansa pitää, niin kaikkea muutakin saattaa tässä olla silloin ja tällöin mielen päällä.

Nyt kuitenkin, täydentääkseni tämän todella hajanaisen postausysköksen , totean että
mieli on kirkas (vähän väsy, mutta valvoin viime yönä puoli yhteen hups...),
 pakaralihakseen sattuu (vain toiseen) ja
 otsaa särkee ilmiselvästi kamala sokerimikäliehiilari "krapula".
Nälkä ei ole ja vettä on jo se pari litraa juotuna, joten tavoite ylittynee tälle päivälle oikein mainiosti.

 
 Että heipat nyt teille sitten! Näillä mennään! Kannattaa seurata tota Facebookia!







Tänään on läskipäivä

Välillä (mitä ironiaa) sitä tuntee itsensä erityisen isoksi. Jotain täyttävää ainetta täyteen puffahtaneeksi täytelöiseksi, jonka leuka tursoilee joka suuntaan, posket näkyvät hienosti myös takaapäin katsottaessa ja jalkojen ollessa jotakin tasapaksujen tolppien ja pylleröisten putkityynyjen väliltä. Eihän sitä ihminen nyt yhdessä yössä niin vaan kasva, mutta joinakin päivinä sitä on turvonnut entisestään ja se tunne siitä täyteen ahdetusta nahkakuoresta on se pahin. Se turvotus tuntuu ihan aivosoluissa asti ja niiden välissäkin!

Tänään todellakin on sellainen päivä.

Olen kyllä ollut hyvin tietoinen taas tästä kiertokulusta, en kai minä nyt mikään tyhmä ole (tai saatan ollakin mutta en tässä asiassa), mutta koska olen näissä olosuhteissa tehnyt ne päätökset mitä olen, niin tämä turvonnut möhköfantti on hyvinkin odotettu lopputulos. Tosin ei kylläkään toivottu.

No kais te yhtäläillä kuin minäkin, tiedätte mikä nyt eteen. No korjausliike. Että miä tällähetkellä suhtaudunkin jopa tohon sanaan sillätavalla... vinoillen (joku muukin sana tuli kyllä mieleeni). Siitä melkein tulee mieleen joku poliittinen sanoma jopa, tai sitten asiasta (vielä enemmän) harhautuen sellainen toisenlainen korjaussarja (if you know what i mean). Ärsyttää, mutta ei läheskään yhtä paljon kuin tämä ruho jota kannan tässä.

Niin vaan sitten otin viisikilosen turvonneeseen käteeni (ja toisen samanmoisen siihen toiseen) ja annoin taas mennä. Kyykkäsin ja heilutin, ähisin ja irvistelin. Senverran olin heikoilla, että kun jäi musiikki painamatta päälle, niin en voinut liikesarjojani keskeyttää sitä varten, koska pelko siitä että siihen se olis sitten jäänytkin, oli aika kova. Heh.


Mutta nyt tälle kaikelle täytyy taas tehdä ne tutut jutut, vielä kun sais sen tehokkuuden valjastettua käytäntöön, mikä on ajatuksen tasolla jo ehkä varmaan olemassa, luulisin, toivoisin.

-juo hyvä ihminen sitä vettä
-syö hyvä ihminen kevyesti
-liiku hyvä ihminen joka päivä niin että hiki lentää

Ei kait siinä muuta sitten ollutkaan.

Mun pääni sisällä käy tällähetkellä senpäiväinen taisto sen suhteen, että oonko ihan vaan sohvamajaleikeissä pikkunassikoiden kanssa täällä, kun ilmakin on vähän harmaahko ja mitä kaikkea muuta lässynläätä. Vai menenkö pihalle. Laitanko kolmevuotiaan rattaisiin jonne se ei ehkä kuitenkaan halua, mutta siltä ei nyt kysytä. Ja ohjaanko kuusivuotiasta pyöränsä kanssa pysymään reunassa MUTTA EI NIIN REUNASSA ETTÄ KAADUT OJAAN HÖPSÖ ja tärryytän rattailla persus paukkuen sen perässä, haukon henkeäni ja irrottelen hikiseen naamaan liimaantuneita hiuksiani pois silloin kuin ehdin ja kykenen. Morjestelen niille vastaantulijoille jotka tunnistan siitä huolimatta että rillini on ihan huurussa ja sitten vielä kuitenkin joku kenkäkin alkaa hiertään ja tunnen verta suun lisäksi jossain tossun uumenissakin.

Että ihan täytyy miettiä, kumpi tässä houkutteleekaan enemmän, sisso.

maanantai 23. toukokuuta 2016

Rakastathan elämää yhtä paljon kuin se sinua

Heti alkuun pieni karmaiseva tehtävä. Jos tietäisit että elämäsi olisi lopuillaan melko pian, niin mitä haluaisit vielä tehdä? Mitä asioita ajattelisit, että olisinpa silloin toiminut niin enkä noin? Mistä olisit erityisen tyytyväinen?






(joko mietit?)

Kyllähän me kaikki tiedämme, ettei aikamme ole täällä rajatonta, mutta vaikka tiedämme sen , niin moniko oikeasti käsittää sen (olematta siinä nimenomaisessa sydäntä särkevässä tilanteessa). Kyllähän sitä naistenlehtiä (ja blogeja, heh) myöten tehdään to do -listoja ja vaikka mitä unelmakarttoja, mutta kuka oikeasti jokapäiväisessä elämässään toimii niin, että miettii mikä täällä loppujen lopuksi on sitä tärkeintä ja mikä vaan arvokkaan elämän tuhlaamista ihan höpönlöpöön.

Jos oikeasti haluat laittaa jouluvalot jo elokuussa tummuvien iltojen iloksi, niin laita! Iloitse! Fiilistele!

Jos oikeasti haluat elää vähemmällä ja vaatimattomammin ja laittaa rahasi vaikka johonkin muuhun, tai ostaa sillä vaikka sitä ajatteluaikaa itsellesi, niin heittäydy! Elä! Hymyile! Nauti!

Jos oikeasti haluat sanoa mielipiteesi jollekin päättäjälle itselleen, niin ota näppäimistö esiin ja laita sähköpostia ajatuksen kanssa menemään. Sano! Kerro! Ihminen se päättäjäkin on, kuten sinäkin ja luultavasti raikas tuulahduksesi postien joukossa on juurikin sitä mitä tarvittiinkin!

Jos oikeasti haluat mennä nurmikolle makoilemaan ja katselemaan pilviä, niin älä välitä fiinisti pöytään kokoontuneista kahvivieraista! Sinne vaan! Kutsu heidätkin mukaan! Naura! Naura lujaa!

Jos oikeasti haluat tehdä jotain, sanoa jotain, tuntea jotain - niin tee, puhu, tunne! Sinun elämäsi!

Sinun päätöksesi.


Sinä olet tietysti ilman omia ansioitasi tähän maailmaan tullut, mutta sen jälkeen kaikki on vähän kuin sinun omilla harteillasi. Saat kielen - käytätkö sitä oikein? Kenelle puhut? Kenelle mökötät? Puhutko rumia? Sanotko kivoja? Miksi?


Saat maaltasi paljon: pääset neuvolaan, terveystarkastuksiin, hampaasi tarkastetaan, opit kasveista, historiasta, opit numeroista ja muista ihmisistä. Mitä teet sillä tiedolla? Etkö käytä sitä? Haluatko sitä lisää? Etkö arvista tietoa - tai tiedonhalua- vai arvostatko?


Saat mahdollisuuden elää suhteellisen turvallisessa maassa, suhteellisen puhtaassa ympäristössä, suhteellisen sivistyneiden ihmisten keskellä. Mitä teet sinun omalla mahdollisuudellasi? Otatko kaiken mitä saat, jättämättä mitään jälkeesi? Oletko tyytyväinen? Muutatko maailmaa, edes yhden ihmisen verran?

Maailma ei ole sinulle mitään velkaa, mutta sinä olet maailmalle. Elämälle. Sinä olet sille velkaa sen, että elät sen hyvin! Elät parhaan mahdollisen sinun elämäsi. Sillä kaikesta huolimatta se on ainoasi.

lauantai 21. toukokuuta 2016

Yhdessäpuolue ja yhdessäperhe ja yhdessä-kaikkea-mahdollista - viikko!


Näitä mä kattelin aamulla. Latasin kyllä kahvinkeittimen ja itteni sitten sillä kahvilla ennenkun ryhdyin hommiin. Oli kuulkaas aika hieno tunteisiin vetoova hetki, kun aamuaurinko paisteli, linnut lauleli akkunasta ja mie se hyräilin Elämä se on kuin silikkiä vaan... Maagista.

Niin se vaan on mennyt tämäkin viikko niin jotta soi! Lähdetääns purkaan pakettia takaperin ja kerrotaan, että tänäpä oli sitten Ravintolapäivä ja minä mun yhdessäpuolueeni (tiedän, niin raivostuttava sanahirviö, että sitä nyt vaan on ihan pakko käyttää *virn* ! ) kanssa olin meidän kaupungin torilla ruokia tarjoamassa. Kyllä vain! Ihmiset oli vissiin vähän ihmeissään, kun yleensä on ollunna hernekeiton tai makkaran tapaista särvintä , mutta nyt oli oikein viiden ruokalajin ateriaa tyrkyllä. (Ei siinä, että hernekeitossa ja makkarassa mitään vikaa olisi, ei suinkaan, itse tykkään ainakin ihan hulluna kummastakin!) Ja vaikka itte kehunkin (ja itten kannattaa aina kehua, koska parhaiten tietääkin!) niin kylläpäs me oltiinkin saatu niin herkkuja aikaiseksi, että ihan kielen vei mennessään (siis pitihän sitä tietää mitä myi, ehh). Meillä oli juureskeittoa, kylmäsavulohileipiä, nyhtöpossua, kinkkupiirakkaa ja suklaapiirakkaa. Kaik oli ite väännetty ja ihmiset ainakin kehuivat kovasti makuja! Ja niin oltiin kuulkaa itteitteitte-meiningillä liikkeellä, että tarjottiin simaakin, joka oli siis itte tehtyä. Että oli meinaan suomalaista ja täkäläistä ja mitälie-läistä!

Ja koska kyseessä oli mun eka Ravintolapäivä evö ja -hei tadaa- eka puolueen kanssa yhdessä häärätty juttunikaan evö, niin odotukseni oli jotain ummetuksen ja rippendaalin väliltä, kun en tiennyt yhtään mittään mistään ja mietin kaatosateita ja hygienia-asioita ja kaikkia semmosia noita pienempiäkin juttusia. No hei haloo! Aurinko paisto niin ettei mitään rajaa, mie ja kaikki muutkin oltiin niin hygieenisiä että en edes kansanedustajaa pystynyt kättelemään koska steriilit hanskat ja meidän jengi oli ihan liekeissä koko meiningistä, ettei meinattu lähteä torilta kulumallakaan - siis vaikka toriaikakin oli jo päättyny niinku.  Että jos mietityttää joku tommonen yhdessätekemine, niin  suosittelen. To-del-la-kin.

 
Tässä niinku kaikki vielä edessä. Ja kirjaimellisesti kukonlaulun aikaan olin liikkeellä jo! Iik!


Jos joku halluu raikkaan lohisörsselöisen ohjeen, joka maistuu aika ihanalta kuulkaa ulkoilmassa ruisleipäsen päällä, niin tässä se tuloo:

Creme fraisea, salaattijuustoa (muussaa haarukalla), kylmäsavulohta (silppua), tuoretta kurkkua (raasta), mustapippuria, limen ja sitruunan mehua, tilliä (päälle). Tee soosi, anna tekeytyä jääkaapissa joku tunteroinen jos on aikaa. Laita leivälle. Sitte sitä kuuluisaa ääntä kohti vaan!


 
 

Sitte aikasemminki viikolla, vaikka oli kehveliäkin keliä, niin oli kaunistaki. Kyä niin oltiin pihalla!


Tulpperoiset kukkii vihdosta viimein, kun ne meinas jäädä iha jonnekki entiäminne, varmaan eilistä päivää ettimään.


Jonain iltana oon tuntenu suurta tarvetta ottaa ittestäni kuvan vielä saunan jälkeen illanpuhteina, tais olla torstai-ilta, kun kattelin että kas täysikuu möllöttää ja menin hakeen kuvauslaitetta (siis puhelinta). Ja sitten olin ihan että mitä hel...meilevää tää nyt on, kun kuu oli kadonnu! Joku pilvi sitte päätti just sillon tulla siihe.


Tsööses mää innostuin yks päivä noista hiekkamuoteista ja muutenkin kaikesta rakentelusta. (Lapsekki sai kyllä osallistua). Unohdin vaan että meillä on kaks ihan kahjoa koiraa. Niitten piti sitte joka kerta juosta hiekkaläjän läpi kun selkäni käänsin. Lasten mielestä se oli tosi hauskaa. Mää pystyin kyllä hyvinki pidätteleen iloani.



Ja loppuun viä tämmöne mainos, joka siis ei oo mikään maksettu mainos. Mutta tein Sunnuntai Kaurainen Sämpyläjauhoilla yks ehtoo sämppejä ja jostain ihmeen syystä (siis kaikki kunnia taikinalle, koska mää niin tierän itteni) kaikki sämpylät muotoutu ihan kuin oikeiks pyörylöiks. Ja makukin oli niin nannaa, että lapset arvotti pullaakin makosemmaks leipomukseks nämä. (Joku vois tietysti ajatella, että siihenny riittää vaan huono pullantekijäki, mutta kuitenki.). Suosittelen!

Ja nyt mää suosittelen ittelleni kahvimukillista, koska Suomi näyttää olevan häviöllä jääkiekossa ja emmää tätä muuten kestä. Osa porukasta on kattomassa elokuvissa Angry Birdsejä , joten hieno lauantai, ilman muuta!

tiistai 17. toukokuuta 2016

Maailma on lasten

Minun maailmassani lapset ovat enemmän kuin tasa-arvoisia aikuisten kanssa. Lapset on jotain enemmänkin, koska he ovat vasta valmistumassa tämän kaiken vastaanottamiseen, kasvavat kaiken käsittämiseen, opettelevat tavoittelemaan omaa itsenäistä elämäänsä. Me aikuiset ollaan täällä oikeastaan vain sitä varten, että tehdään maailmaa valmiimmaksi heille, jotka ovat meidän jälkeemme täällä. Ei tätä ole kukaan luvannut juuri sinulle (tai minulle).

Minua pistää niin vihaksi kuulla ja lukea kaikkea sellaista itsekästä mossotusta, jossa ikenet pinkeinä naristaan kuinka halutaan lomailla erityisissä hotelleissa ilman lapsia näkyvillä tai kuuluvilla, syödä ravintoloissa ilman lapsia näkyvillä tai kuuluvilla, olla jollain helkatin ripsien tuuheuttajallakin (or what ever se ikinä onkaan) ilman lapsia näkyvillä tai kuuluvilla - eli elää ilman että lapset näkyy tai kuuluu jos ei niin itse haluta. Itsekkäintä lantaa ikinä. Ikinä! Kukaan ei ole sulle antanut sellaista päätäntävaltaa, että koska satut olemaan (luultavasti) jonkin verran lapsia pidempi ihmisyksilö täällä hortoilemassa ja joka tapauksessa iältäsi vanhempi kuitenkin, niin sulla yhtäkkiä olisi joku valta tässä kaikessa. Vaikka sulla itselläs ei olis yhden yhtä lasta ikinä, niin ei sulla silti ole mitään sen suurempaa omistusoikeutta olla näkyä haista kuulua tai kulkea tällä pallolla. Päinvastoin.

Ajattelin vain sanoa, jos joltakulta on päässyt unohtumaan.

sunnuntai 15. toukokuuta 2016

Sateinen sunnuntai ei paljoa vaadi

Ihana olla välillä vaan kotosalla, ilman mitään ulkoilmapaineita. Ja siis minähän tykkään olla ja tehdäkin kaikenlaista ulkona (varsinkin loikoilla, ihan hirveesti tykkään), mutta joskus se vaan käy vähän kunnon päälle (ja luonnon, kun ei millään kehtais maata ja silti vaan niin tekee).

 
Sateinen keli tuli tänne jo eilen, mutta sitä en sitten millään huomannut, koska olin kylpylässä muutenkin kastumassa. Jep jep, tukka märkänä kuljin muutenkin joten mikä sade ja missä...?Polskuttelureissu oli sellainen yhdistetty valmistujaislahja ystävälleni ja synttärilahja ittelleni (kun itte hankkii niin saa mieleisensä, voin kertoo). Oltiin ensin hieronnoissa (en oo ikinä ja nytkin olin jossain päähieronnassa koska muhun ei nyt muuten vaan kosketa , mutta tää oli t-a-i-v-a-a-l-l-i-s-t-a !) ja sen jälkeen uitiin ittemme rusinoiks ja lopuksi vielä syötiin hyvin ja riittävästi. Hyvä kun kykenin kotia saapumaan tajuissani, niin oli rento olo koko emännässä kuulkaa! Mutta oli meillä kyllä niin hienoakin, en tiedä muista, mutta (näin myöhemmällä) aikuisiällä ystävien merkitys on minulle vain korostunut entisestäänkin suht korkeesta tasostaan. Jostain syystä ystävät on menneet uusikskin tässä viime vuosina ja ei laatu ainakaan huonontunut ole. Arvostan ihan todella korkealle, että jossain tässä maailmassa on vielä on ihmisiä jotka haluaa viettää aikaa mun kanssa ja joiden kanssa ittekin tuntee olonsa ihan kotoisaksi. Tiedättekö? Kaikkien kanssa, vaikka kuinka olis kiva ihminen kyseessä, sitä kotoisaa oloa ei vaan tule, vaan sitä on aina niin kuin kylässä. Joittenkin harvinaisten tapausten kanssa sitä on sitten kuin kotonaan ja se on aika huikeeta se. Joskus on mennyt vuosia etten uskonut semmosta olevankaan, vaikka ihan kivoja ja mukavia ja ei-niissäkään-mitään-vikaa-ole -ihmisiä olen silloinkin tavannut. It`s not you, it`s me.

 
[Ja tämä on minun todellista elämääni täällä meillä: kirjoittamiseni keskeytyi, koska mies patisti minut autoon koto-uni-kalsareissa ja kumppareissa ja kyyditti minut tuohon vähän matkan päähän katsomaan kattohaikaraa, joka tönötti katulampun päällä. Oli se iso ja nähtävästi harvinaisempikin näky täällämain, koska paikalla oli muitakin sitä ihmettelemässä, mutta mun täytyy sanoa etten olisi mitenkään tajunnut sitä erikoisemmaksi yksilöksi, jos yksikseni olisin sitä katsellut. Täällä kurkia, joutsenia ja haikaroita menee muutenkin jatkuvasti, joten ihan hyvä että oli itteeni älykkäämpää seuraa paikalla ja sain sivistyä taas vähän! ]

 
 
 
Apua nyt karkas punanen lanka vallan, mutta eipä ole ensimmäinen kerta! Eilen oli jokatapauksessa kaikin puolin virkistävää ja kivaa ja kotio kun pääsin, niin tuli vielä kahvivieras, joten koko päivä meni ihan hujauksessa, sateesta ja harmaudesta huolimatta. Semmonen piti vielä mainita, että olis kyllä voinut mennä jollain muullakin lailla sekkiin reissu, sillä edellisenä ehtoona huomasin, ettei mun uikkarinjämistäni saanut yhtäkään säädyllistä kokonaisuutta joilla kehtaisin jossain muussa kuin omassa kylpytynnyrissä lutrata. Ja mitäs sitten tehdään? Sitten mennään Tokmanniin (koska muita paikkoja ei landella nyt auki hei ole) ja kävellään uikkarihyllylle, otetaan yks (luulosa vielä että musta, mutta oliki tummansininen) ja kassan kautta kotia (koska autossa jo ruokaostokset ootteli kovasti). Välillä täytyy kattokaas elää vaarallisesti niin säilyy vireenä verenkiertoki ja tälläkertaa se jopa kannattikin, sillä uikkari istui kuin hanska ja oli muutenkin ihan miellyttävä, siis että sen sai ilman käärmetanssia päällensä ja pois siellä suihkun ja saunan ja altaiden välillä kun sekä simmari että miä oltiin ihan nahkeita! En tiä just nyt mitään hankalampaa (varmaan semmonenkin on, muttei just nyt tuu mieleeni) kun oikeen nirunarusen uikkarin päälle ujuttaminen ilman että että sekä vaate että iho on ihan rullalla ja kierussa sen jälkeen. Pikkasen oon kokenu hankalaks! Mutta tadaa nytpä ei ollukka.

*juu turha pelätä, ei todellakaan kuvaa siitä tähän*

Nyt sitten on tiedossa tätä kotostelua: ruuanlaittoo, lukemista, telkkua ja yhdet erät muistipeliä ja dominoakin on jo keritty ottaa. Näillä jaksaa taas pitkään, luontokin vihertää ulkona siihen malliin että on kyllä melkein kuin kesä niitten osalta jo.

Toivottelen kaikille ihan huikeeta zen-tilaa täältä tasaisen humisevan ropinan keskeltä (peltikaton alta).

P.s. Vaikket kysynykkä, niin vastaan silti. Kylpylä oli Nokian Rantasipi Eden ja hieronta Eden`s Eva Span puolelta shirobyanga
Ja kuten ennenkin, suosittelen tätä ihan ilman mitään maksettuja mainostuksia tai mulle rahnaa tuottavia linkityksiä. Itte maksoin ja en jos en olis ollu tyytyväinen niin voi pojat kun te kuulisitte siitä.

keskiviikko 11. toukokuuta 2016

Smell the fear - haiseeks täälä vaara vaimikätoilemuon?

Miten voikin yhtä aikaa tehdä mieli nukkua, mennä saunaan ja kirmailla pitkin kasteisia niittyjä? Nii-in, vaikeeta on ittenikin uskoa, mutta siltä nyt vaan tuntuu. Ja tilanteen monijakoisuuden vuoksi en ryhtynyt sitten mihinkään mainituista, vaan hain jätskin pakastimesta ja tulin mussuttamaan sitä tähän sohvalle samalla kun avasin tietokoneeni. Siinä eilisillan aatokset, ennen kuin elämä taas vei jonnekin muualle kuin näppäimille!

Tässä aamussa sitten kirjoitellaan jo näin:
Viime päivät, ajat, hetket, elämän keväät on olleet täynnä tunteita ja tuoksuja, niin sanotusti. Heh. On oltu yhdessä savuavan grillin äärellä, on katseltu kuinka iso pölyvana nouseekaan kun poikakööri vetää fillareilla pitkin hiekkateitä, on koitettu ajaa hengittämättä muutaman peltoaukeaman ohi, koska siellä tuoksui se pas kevät justiinkin ja on myös katseltu kuinka kaljut lehdettömät puunoksat pikkuhiljaa saivat varsilleen muhkuraisia silmuja, yhä isommiksi pullistuen ja lopulta ovat jo lehdessäkin. Huh ja häh. Kevätpä niinkin.




On myös liputettu, koska joka toinen päivä nyt vaan on melkein liputuspäivä ja sitten on myös eletty ihanaa äitienpäiväjuhlaa ehkä parhaimmassa kesäsäässä ikinä. Minun päiväni kulku oli suurinpiirtein tämmönen: herätys hienoimmalla kuorolaululla mitä on (ja ehkä pari sanaa tuli vaihdettua sitä ennen pinniksestä kurkkivan pikkukaverin kanssa), sitten aamupalaa sänkyyn, tai siis tarjottimelle hehheh kun olikin vitsi tältä vuosisadalta noot, lahjoja ja kortteja ja väkellyksiä ja haleja ja rakkauksia ja ihania mun mussukoita koko makkari piukassa! Niin hienoo, niin...rakasta. Sitten jatkoin toisen kahvikupillisen kanssa pihamaalle, puutarhakeinuun letkottelemaan, kuuntelemaan sen seittemänsadantuhannen erilaisen linnun laulunlurituksia ja talon sisältä kuuluvaan astioitten kolinaa. Vähän tein itse yhden kinkkusalaatin, koska halusin, mutta muuten talon väki hoiti kaiken innolla ja taidolla pöytään. Oli meinaan grilliherkkua jos jonkinmoista, salaatteja ja muuta sortimenttia. Koko iso perheeni oli koolla lapsenlapsosta myöten ja me syötiin ja höpöteltiin minkä kerittiin ja oltiin auringossa kaikki muu aika kun ei syöty tai meinattu syödä. Illan korvalla lämpesi vielä kylpytynnyri ja siellä letkotellessa meinasi kyllä päästä joku laulu , jos siis osaisin edes yhtään vertaa mitään laulunsuuntaista lauleskellakaan. Oli meinaan aika hienot fiilikset, joki liplatti , aurinko kimmelsi joen pinnasta, taivas oli vaaleansininen ja niin korkeella vielä vaikka oli ilta, ilma oli lempeä kuin kesäilman kosketus nyt vaan voi olla. Että jos on semmonen sanonta olemassa, kun että sain enemmän kuin ikinä osasin toivoa, niin just se sanonta nyt sitte tähän kohtaan. Aivan superisti.

Sitten me (tai mää, äitilammas) on oltu kokoustamassa ja allekirjoitettu myös virallinen suostumus kuntavaaliehdokkuudesta. Kaikille muille läsnä olleille se oli jo vanha tuttu paperi ja sen pystyi täyttämään samalla kun puhui tai kuunteli jonkun toisen siinä pulpattamaa puhetta, mutta minä kääntelin sitä hartaasi ja varovasti kuin se olisi vähintään lehtikullasta tehty harvinaisuus ja itseni tuntien nostin kynän aina paperista kun keskityin ympärillä solisevaan puheeseen. Sanotaan, että elämässä tulee ekoja kertoja eteen siinä elämän alkuvuosina paljonkin, mutta sitten aikuisemmalla iällä aina vaan vähemmän. Tämä eka kertani tuli kumminkin justiinsa sitten siinä, aurinkoisessa kokoushuoneessa kaupungintalolla, toukokuisena maanantai-iltana, arvokkaan oloisen tummanpuhuvan kokouspöydän ääressä kello 18 ja 18.30 välillä ja oli ohi ilman sen suurempia fanfaareita (paitsi omassa päässäni ne kyllä soivat , ja varmaan näkyivät naamastanikin, jos joku osasi katsoa). Jos joskus ikinä olen ikivanha poliitikkokääkkä, kyynisyyteenikin ehkä just tukehtumaisillani, niin toivottavasti muistan edes vähän jotain tästä, kun kaikki oli niin uutta ja ihmeellistä, niin tuntematonta ja jännittävää, että sitä tunsi samaan aikaan sekä epäuskoa että epätoivoa omiin kykyihinsä ikinä vaikuttaa mihinkään ja toisaalta sitten just sen takiahan sitä nimeä siihen laitettiin, että uskottiin ja toivottiin siihen omaankin vaikuttamismahdollisuuteen. Samaan aikaan kaikki oli ihan tuntematonta ja toisaalta paljon tutumpaa kuin esimerkiksi noin valovuosi sitten viime syksynä, jolloin suuri jännityksenmöykky kurkussa tuli tepasteltua korot kopsuen ensimmäiseen kunnallisjärjestön hallituksen kokoukseen.

Niin pieniä asioita ihmiskunnalle, niin suuria ihmiselle itselleen.

Viikko tais alkaa muutenkin kovin tutulla tapaa mitä tulee toukokuun viikkojen alkamisiin menneinäkin vuosina: on ilmoiteltu lapsia sinne ja tonne suuntaan leireille, uimakouluihin, retkille ja mitä noita nyt onkaan. Ollaan käyty ainakin kahdeksantoista vuotta joka kesä perheleiripäivällä tuolla meidän kylän seurakunnan leirikeskuksessa (sen nimi on yllätys yllätys Leiriaho) ja menossa ollaan tänäkin kesänä. Samaiseen paikkaan mennään sitten ennen koulujen alkua vielä yötä myötenkin leireilemään, niin ikään aikamoisena perinteenä. Itse asiassa koululaiset käy siellä samassa paikassa ihan koulustakin tässä, tokaluokkalainen oli eilen ja neljäsluokkalainen menee olikse ensviikolla ja vielä pyöräillen. Kamalan innokas on niin kuin edeltäjänsäkin (siis sisaruksensa) pyöräileen ensin vajaa  viis kilsaa koululle, sieltä muutama kilometri leirikeskukseen, sitten samat kilometrit takaisin vielä. Lähemmäs kaksytkilometriä tulee yhtenä päivänä veivattavaa täältä meiltä asti lähteissä, mutta onneks ei haittaa!

Ja kun niistä ekoista kerroista puhuttiin, niin on tänään tiedossa semmonen yhdelle toiselle tässä taloudessa. Meinaan eskariin mennään tutustumaan tuon kuusivuotiaan pojan kanssa illalla ja voihan järkytys sanon vaan, eilen jo otti melkein tätä äitiä sydämestä koko ajatus. Koska vaikka siellä on tullut käytyä aika monen lapsen kanssa jo ennestään (tämä on järjestyksessä seitsemäs joka kuulostaa aika paljolta noin tähän kirjoitettuna ja kyllä se sitä tietysti onkin myös ihan käytännössä ), niin silti siihen ei totu sillätavalla äitinä, koska se on ensimmäinen ja ainoa kerta juuri sen tietyn lapsen kanssa. Ehkä jollakin toisella, jonka lapsi on esimeriksi ollut päivähoidossa jo ennen esikouluikää, on vähemmän verenkiertoa hidastava olo tän suhteen, mutta mulle se on yhtä aikaa niin iso ilon ja haikeuden paikka, ettei mitään rajaa. Siinä kohtaa käyn läpi ihan väkisin jokaisen lapsen elämäntaipaleen siihen hetkeen asti, kuinka ne pienistä pontevista vauvanpötkäleistä ovat kasvaneet täys tuh touhukkaiksi taaperoiksi ja lopulta jotenkin yhtäkkisesti siihen kokoluokkaan, ettei se reppu näytä selässä enää jättiläisten osastolta ostetulta. Hirveetä ja kamalaa. Ihanaa ja upeeta. Jännittävää ja riemukasta. Jos äidistä tuntuu tolta, niin mitä se onkaan ton lapsosen mielessä ollenkaan, hyvänen aika...tunnen verenkiertoni ehtyvän siitä entisestäkin vielä.



Mutta. Nyt täällä talossa, tässä olohuoneessa, tässä keskiviikkoaamussa haisoo kakka, joten oli liikuttavia tunteita ilmoilla missä määrin tahansa, niin tässä täytyy just nyt liikutella itteään tonne  vessaa kohti.

Semmosia kuulumisia, mitäs teille? Haiseeko vai edes paistaako? Ei kai molempia sentäs niinkun täällä?? *moikattaa*

perjantai 6. toukokuuta 2016

Kakskyt satunnaista asiaa minusta

Ihan aattelin tämmösen pykätä, kun en ole taas hetkeen tuonu itteeni niin esiin kuin olisin halunnu. Hah! Jok ei ymmärrä huumoria, nielkööt nää ihan kokonaisina sittev vaan. Koitan olla kirjaamatta semmottia, jokka oon just kertonu. Voi olla etten onnistu.

1.Tykkään tummasta suklaasta. Mitä tummempi, sen parempi. Namh!

2.Voisin ihan hyvin asua ulkomailla. Haluaisinkin, jos en tykkäisi Suomestaki niin paljon. Olispa mua kaks.

3.Epäilen ittelleni kehittyneen jonkinmoisen "metalliallergian", siis joku aines jossain helyissä (kultakoruissa, tarkemmin sanottuna) saa mun nahkani kärventyyn. En oo tutkinu paremmin (lue:ammattilaisilla) vaan jatkan katso-ja-opi -systeemillä.

4. Edelliseen viitaten pidän itteeni ihan terveenä ihmisenä, vaikken olekaan. Vaikkei tota kärventymisreaktiookaan laskettais. Mutta hei, jos ei siitä puhuta niin sitä ei oo! Eiks?

5.Mulla on sillailla erilaisempi huumorintaju, kuin ehkä enemmistöllä. Oon huomannu. Mutta oon myös huomannu, että kaltaisiani on muitakin ja semmosen kun tapaa, niin tekis mieli heti teettää dna-testit, koska meiän on pakko olla sukua tai jotain. Paitti että sukulaiset ehkä just ei mua ymmärräkään. Nym meni pohja argumentaatiolta.

6.En todellakaan haluaisi olla enää nuori. Kaad nou! Tää on niin hyvä nyt.

7.Toukokuu on mun onnenkuu, sillon oon aina jotenkin yyberpositiivinen!

8.Lempivärini on keltainen, mutta harvon pukeudun siihen. Tykkään kuitenkin keltaisista ruusuista maailmassa kaikkein eniten.

9.Tykkään siitä miltä kirjastossa tuoksuu. Melkein itken, kun se on niin ihanaa.

10. Opin lukeen ittekseni reippaasti alle kouluikäsenä. Eka luin HELSINGIN SANOMAT äidin lukemasta lehdestä ja sitten Pupu Tupunaa minkä kerkisin. Paha vaan, että koulussa siihen aikaan opeteltiin lukemista tavuttamalla ja siitä mulla ei ollu aavistustakaan, koska hesaria ei just tavutettu sitten kuitenka. No opettelin sitten tavuttamaan vaikken ihan tajunnukkaan miks, koska tiesin ilmankin mitä siinä sanottiin.

11. Muistan yhden pianonsoitonopettajani kuin eilisen. Hän oli suuri ja taiteellinen (ja saksalainen)Peter (ei yhteyttä Äxeli Smithiin, tänk kaad), joka söi tuoretta ruisleipää pelkiltään rapisevasta paperisesta leipäpussista  samalla kun soitin. Joskus hän sai inspiraation ja tönäisi mut meneen siitä pianotuolilta ja plimputti jonkun sävellyksensä ilmoille. Loved him!

12. Mulla oli kultainen noutaja Pepi, joka oli parasta mitä voi ihmisellä olla teinivuosina. Joka kerta kun nään oikeen kultaturkkisen kultsin, niin muistan Pepin.

13.Pepi meinas kerran puhaltaa ratsiassakin, en tiä onko monikaan koira ees yrittäny samaa. Hää oli siis pikkuruisen auton takapenkillä ja kun sitte piti pysähtyä ja poliisimies ojensi sitä tötteröä esille, niin aina ahne koirani oli ennen mua sitä ottamassa kaula pitkällä. Semmoset naurut sitte saatiin siihen paikkaan!

14.Vihaan sitä että en saa nukuttua. Vihaan sitä jopa enemmän kun ihovaivojani. Niin vihaan.

15. Mun on ikävä mun Bempua, hevosta siis. Sen kans mulla varmaan oli paljonki samaa luonteesa. Sekin oli vähän iso ja  romuluinen ja sellainen muut suohon tuijottava järjestyksen pitäjä.

16.Ostin elämäni ekan kerran kalastusluvan (kalastonhoitomaksun ja paikallisen, tohon jortaanian virtaan) tänä vuonna (eilen). Emmää luvatta oo aiemminkaan kalastanu, mutta sen perhekohtaisen luvan on aina ennen hankkinu toi mies ja nymmää aattelin olla  sillailla reipas ja näpyttelin ne jostain veeveevee piste eräjormailijoittenkaikkilupalaput piste fistä. Nymmää oon sitte jossain niitten rekisterisä. Heh.

17. Mun kaks eniten diggaaminta musanesittäjää alkaa E:llä. Eput ja Elvis.

18. Oon sielultani rokkapillityttö, aina.

19. Mun yks luokkakaveri kuoli kun oltiin nuoria, eikä kulu mun elämässäni viikkoakaan etten häntä muistais jollain tapaa. Jos jokku ihmiset on tullu jäädäkseen, niin ei niitä kuolema pois pyyhi.

20. Kannatan Petteri Orpoa Kokoomuksen puheenjohtajaksi. Vaikkei sitä multa kysytäkään.

torstai 5. toukokuuta 2016

Näin se ajatus kulkee

Ei mun pitänyt tänään mitään kirjoittaa, kun olin levitaatiovaiheessa hienon kevätilman kans. Sitten toi Facebook ilmoitti mulle, että Hyvää iltapäivää kello 21.43 ja mää ajattelin että ninkai sitten, jossain päin ainakin on iltapäivä, että olishan se voinut mennäkin oikein. Mutta mun värkkini (siis puhelimeni jolla somea selasin ,mitä sä oikein luulit...) on muutenkin ihan sekaisin, kun android vähän päivitti. Meni hyvä keskustelukin ihan pieleen ton Tuomas Enbusken kans, tai ei kai se hyvä kerenny ees oleen, kun mun puhelin kokoajan kerto mulle vaan kuinka se päivitys teki kaikkee mun asennuksilleni, vaikka mää kuinka koitin olla siitä piittaamatta ja yritin vaan siinä muina minuina twiittailla, nin ei aina antanu mun vastailla nasevasti hän (siis puhelinhän). No aina ei voi voittaa. Mutta joskus vois!

Sitten mun tuli tosta mieleen mun sähköposti, joka ei varmaan piirun vertaa teitä kiinnosta, mutta muapa kiinnostaaki. Tai siis itseasiassa ei. Kun siihen tulee sitä postia ihan perhanasti joka päivä (jotain sata). Eikä oo helppoo läpikäymine, eikä ees siitä puhuminenkaan, kun ihmiset heti sanoo, että eiksulla oo siinä semmosta roskapostisuodatinta.... No öhö öhö, on tietenkin, mutta niin taitava mikään suodatin ei oo, että älyäis raakata muuten vaan turhat postit jonnekin nuotion sytykkeeks. Meinaan kun en mää viä oo keksiny konstia jolla sais estettyä ihmisiä lähettämästä mulle sähköpostia. Varsinkaan kun emmää tiä etukäteen kekkä ihmiset mulle aikoo mitään ees lähetellä. Pikkasen vaikeempi alkaa blokkaileen ihmisiä sattumanvarasesti tiätteks. Siks mulla siis menee hermot aina välillä tai siis joka kerta, koska siä posteisa on aina jotain tärkeetäki tietenki ja joskus saattaa väsyneen virttyneet silmät ohittaa jonkun ilman mitään reaktioo kattokaas. Tosin ei se roskapostikaan mikään erehtymätön konsepti ole, koska kerran sieltä löyty kolmen vuoden takanen nappulaliigalasku ja toisen kerran sinne oli päätynyt yks vielä enempi vuosia sitten kattotiiliä tarjonnu immeinen ihmetteleen vallan miksei vastata. Nin toisaalta,  kohta voi olla jo talon rakentamisestaki niin paljon aikaa että saadaan tilailla restaurointia varten tarvikkeita. Paitti että meillon peltikatto...

Sitten mun tuli postista mieleen oikeekin postilaatikko ja mietin ettei siinäkä mitään suodatinta ole. Tuolla se on tienposkesa melkein  puolenkilsan pääsä ja kuka vaan voi sinne laittaa mitä vaan. (älkää silti pliis menkö laittaan ainakaan sitä). Yllättävän vähän kaikkee sielä on ollu, siis postin lisäks. Lunta ja vettä tietysti ninettei posteja saa irti toisistaan samana päivänä alkuunkaan ja kerran oli jonku verkkatakki. Mutta me laitettiin se siihen päälle katteleen ympärilleen, nin oli omistajansa löytänykin sitten. Sitä en tiä oliko alkuperänen vai joku uus, muttei se mun asiaka ollu sinänsä. Kerran sieltä laatikosta tuli sisiliskoki ja se ei ollu nin kamalan hianoo kuitenka, vaikka tykkäänki että luonto on sillai aika liki ihmistä. Mutta kun se jätti sen häntänsä siihen mun kädesä olevan postin päälle ja lähti itte livokkaan, niin mun mielestä siinä meni se raja, että oli vähän liianki liki jo. Olis pitäny vaan ittellänsä sen kun sen se oli alunperinki, on mun mielipiteeni.

Sitte mun tuli tosta sisiliskosta mieleen pyykit, jokka oli viä äsken ulkonarulla, koska siä siis riippu pyyhe josa oli kuvana semmonen lisko. Itte toin, tuolta Teneriffalta sillon siä käydesäni ja nin on kuulkaa ollu hyvät pyyhkeet (kaikille toin ja jokaselle oman värisen, ettei meinaan tartte alkaan kenenkän) että kannatti käyttää oveluutta ja akrobatiaa että sai ne mahdutettua matkalaukkuun (koittakaa itte, semminkin kun ei ollu laukku tyhjä niitä ilmankaan...). Mutta kävin siis äsken hakeen ne pyykit ja ei ollu kuulkaa viä yökosteus puskenu pintaan. Miettikää, koska tämmönenki toukokuun alku muka on ollu. Päivä oli ilmojen kannalta sinänsä kans erikoinen myös, että täällä ei tuullu henkäystäkään. Asetti pikkasen haastetta tolle pyykinkuivatukselle, mutta niin vaan pesin seittemän koneellista ja kaikki on kuivatettu pihalla loppuun asti. Samaan ei pysty kyllä jokasena kesäpäivänäkään, ehkä jonain tosi hyvänä, mutta ei jokasena.

Nyt mun kannattaa varmaan lopetella tää jaarittelu, koska kaikki muutki jo nukkuu. Osalla on huomenna vapaapäivä (lapset) ja osalla ei (mies). Aika hieno kiva minikokonen loma täsä näin ennen varsinaista kesistä noilla kersoilla.

Tää Kiikka ny kiittää ja kuittaa, nähdään taas näillä samoilla linjoilla sitte seuraavan kerran. 

tiistai 3. toukokuuta 2016

Ihan vaan muutaman mainitakseni

Mikä juttu tää nyt on
*kun teet kamalasti kaikkea niin alkaa joka niveleen sattuu yötä myöten
*jos et tee kamalasti juur mitään, niin sitten vasta sattuukin yötä myöten
*maha on kipee söit sitten mitään tai et (joten syöt)
*pää on kipee söit sitten mitään tai et (joten syöt vähän lisää)
*hermo vasta kipee onkin, kun käsien nahka kuplii minkä kerkiää (etkä voi siis tehdä muuta kuin ..no syödä)


Entäs tää postihomma
*sähköpostissa pyydetään mua musiikkivideoon esiintymään (hästäg jaamäävai hästäg ooksäätosissas)
*sähköpostissa ihmetellään miksen ole lunastanut 3000 euron lahjakorttia citymarkettiin (enny oo kerinny hei)
*sähköpostissa kysytään enkö ny haluais lähtee opiskeleen psykoterapeutiksi koska ilmiselvästi musta olis just siihen (psykoterapeutti lie oikea osoite mulle, mutta pöydän toisella puolen, tai sohvan, vai missä ne terapoitavat loikookaan)


Sitten nää kupeitteni hedelmät
*puunlatvustoon kiipeäminen, skeittailu yhdellä  jalalla tai parkouraaminen pitkin kallioita ei tuota tuskia, mutta anna niille käteen mustikkakiisselikippo, niin nurissa ollaan tasasella lattialla välittömästi
*väännät lihapullia tunnin tai paistat jotain fileitä sopivalla kypsyydellä jokaiselle persoonalle erikseen, niin annosta nokitaan kuin lokki eilistä ranskalaista, mutta auta armias kun et tee mitään juur niiden kotiutumissekunnille, niin kaikilla on kuolemaan johtava nälänhätä just sillä hetkellä
*kastematoja kieputetaan sormien ympäri ja koppakuoriaisia asetellaan nenän päälle keikkumaan, mutta kun lattialla menee yks maailman pienin muurahainen, niin ilmatilan täyttää ehkä korkein kirkuna ikinä
*joka ikinen kouluaamu kaikkia väsyttää ihan silmittömästi, mutta kun kalenterissa lukee lauantai, niin kaikki herää seittemältä ihan ittekseen

Ei mee uutisillakaan hyvin
*Yks uutinen kertoi aamutelkkarin pimentyneen vähäiseksi aikaa ja vanhan kunnon "H e t k i n e n" - tekstin palanneen keskiajalta tähän päivään näyttäytymään ihmisten ihmeteltäväksi, mutta mun mielestä paaaljon suurempi uutinen olis ollut jutun kirjoittajat ennustajantaidot, koska luin uutisen noin varttia vaille yhdeksän ja siinä kerrottiin pimennyksen tapahtuma-ajaksi noin kymmentä vaille yhdeksän(siis tulevaisuudessa). Kyllä kai mää tiän että kirjotusvirhe se oli, mutta ei kai täsä muuten mitään uutisoitavaa olis edes ollu.
* Toisessa uutisessa kerrotaan, ettei meiän kenenkään mukuloitten touhoomiseks enää riitä kaks tuntia päivässä, vaan pitää olla kolme ja mieluiten kuulemma viä sellasta missä laps vetää täysillä. Voisko joku tulla ny sitten kertoon ton meiänkin tenaville, että kolme tuntia ihan jo riittää! Menevät viä ylikuntoon, kunei mitään uskota ja jatketaan vaan painamista pää punasena vaikka aika tuli tappiinsa jo ajat sitte.
*Sitte toi Olli Rehn kerto, ettei aio lähteä presidenttikisaan. Uutinen tiäs sen, koska Rehn oli kertonu sen blogissaan. Asioitten mahdolliseks epäselkeyttämiseks määkin kerron, etten aio asettua ehdolle tosa Suomen seuraavisa presidentinvaaleisa. Noni, voitte sanoo sitte kans lukeneenne sen täältä mun blogista.

Eikä päivää ilman näitäkä
*Ruohonleikkuri lähti kerrasta talven jäljiltä käyntiin, mutta vetovastuusa oleva vaijeri rupes v..elttoileen. Ei paljo ollu hyötyä siittä käynnistymisestäkän sitten!
*Jonkun hammas on kipeempi sen jälkeen kun tuli tosa hammaslääkäristä, jonne meni sen takia että hammas oli kipeentyny edellisen käyntikerran jälkeen taas. Minkä takia siä hammaslääkärisä ny taas käytiinkään?
*Sulla on seittemäntoista eri hiusponnarilenkkimallia, koska oot ettiny sitä täydellistä just sun hiuksilles, joka menee tarpeeks monta kierrosta ollakseen napakka ponnari ilman kuitenkan että saat luomienkohotuksen siihen samaan kauppaan. Vielä et oo löytäny sitä oikeeta, mutta melkein liki kuitenki. Sitten laitat lapsen junaradan kappaleita kiinni pitäneen lenkkikiinnittimen ohimennen päähäs ja se istuu kun hansikas. What the f...?

Sanonko mä mitä? Eikun emmää ny enää. Moi!



maanantai 2. toukokuuta 2016

"Keltainen toukokuu" (soi päässäni) ja muita blogiajatuksia



...Ajattelin käyttää keltaista osoittamaan tätä, mikä joskus blogien lukijoilta unohtuu. Ei aina, tokikaan, itseasiassa aika moni minullekin kirjoittava kyllä kertoo ymmärtävänsä, että blogi ei ole koko elämä ja koko elämä ei ole blogissa. Näinhän se on, syystä tai toisesta itse kullakin kirjoittajalla - minulla (sen lisäksi että tietenkin kunnioitan toisten ihmisten yksityisyyttä, joten en kirjoita tietenkään kaikkea muihin liittyvää tänne, koska itseasiassa teitä ei välttämättä kiinnostaisikaan, jos kerron että kävin Pirjolla tai että Ritu ajoi ohitseni. Olisitte kuitenkin ihan että what-the-ihmettä ja kekä- nekin-lienee ) syynä on lähinnä myös se, että koko ajan tapahtuu niin paljon (keltainen väri jatkukoon loputtomiin!) joten en millään ehtisi, saati kykenisi verbaalisesti kaikkea tänne kokoajan raportoimaan.


Minulla on myös joskus taipumus olla omanlaiseni (joskus? hmm, laitetaan sittenkin että aina) ja saatan kirjoittaa pöydälle levinneistä makaroneista vaikka elämässäni olisi levinnyt jotain muuta juuri silloin , toisaalta saatan kirjoittaa päätäni juilivan ärsytyksen ilmoille kuin se olisi sillä hetkellä tärkeintä ikinä, vaikka tuskin muistaisin koko asiaa enää sen jälkeen kun läppärin kannen lasken alas. Näin se vaan on täällä minun blogissani! Varmaan jännää olla lukijana mukana *virn* , kun ikinä ei tiedä mitä sieltä tulee...

Mutta hei! Nykyhetkeen! (tai siis eiliseen...) Nautitteko te lämpimästä ilmasta vappunanne? Oliko teillä edes lämmintä?? Täällä oli kyllä niin ihana ilma ettei olisi voinut parempaa olla. Taas alkoi tämä toukokuinen "kurimus" myös, eli millä saada koululaiset ulkoa sisälle illalla nukkumaanmenoaikaan, kun aurinko paistaa pilvettömältä taivaalta ja lämmin ilma hellii t-paitaisia käsivarsia vielä niin ihanasti vaikka äiti kuinka yrittää vakuuttaa, että ihan oikeasti on jo ilta. Nämä muutamat toukokuun illat kun vielä jaksaisivat, niin sitten se kesäloma jo koittaakin ja saavat jumputtaa trampoliinilla ja sotkea fillareillaan niin kauan kuin sielut sietää. Saas nähdä muuten kuinka kauan lauantaina marketin alennushyllystä ostamani lasten-dvd on muoveissaan, kun ostin sen (vappua ajatellen, realistina) sadepäivän ilahdukseksi ja siellä se edelleen on keittiön pöydän kulmalla eikä kiinnosta ketään!





P.S. En tiedä moniko muistaa tapauksen, jossa suomalainen Sara Chafak oli ollut jonkin aikaa Ämeriiköissä ja Suomeen tultuuaan radiohaastattelussa käytti (ihmisten mielestä liian) paljon englanninkielisiä sanoja ja lauseita? Siis Sara Chafak (jos ja kun tietenkin luet tätä minun blogiani....ööö tota....tai sitten et), I feel you! Minun ei tarvinnut mennä kuin Tampereelle ja olla siellä muutama tunti suomalais-ulkomaalaisessa sekaseurassa, niin johan alkoi puhe olemaan ihan täysin finglishiä, suomen ja englannin saakelinmoista suloista sekasotkua. Esimerkiksi kun tasan tarkkaan tiesin, että edessäni seisoi suomenkielinen ihminen, niin alan vääntämään asiaani englanniksi (ja hän jopa vastasi samalla kielellä, HAH!) ja sitten toisaalta kun ensin me suomenkieliset väänsimme keskenämmekin sitä englantia, niin ensimmäisen suomenkieltä puhumattoman kanssa ohjeet jaettiin suomeksi. HEH! Laitan kaiken toivoni kuitenkin siihen, että A) aivojen tällainen kaoottinen stimulointi ehkäisee dementiaa ja B) nauru nyt jokatapauksessa tekee hyvää ja pidentää ikää!

TOINEN P.S. Minua niin jäi harmittamaan, kun mainitsin pelkän äitinä olemisen erityistaitona siinä kisojen jokapaikanhäärä- hommassa, koska se jätti sellaisen olon ilmaan ehkä, etten arvostaisi myös niiden taitoja ja kykyjä, jotka eivät ole äitejä (tai isejä). Asia ei tietenkään ole niin (vaan pikemminkin tarkoitin niin, että äideistäKIN on moneksi, myös siihen) ja arvostan todella, kaikkia, jotka pystyvät niin moneen ja tekevät kaikkea omasta tahdostaan ja ilolla. Meidänkin vapaaehtoissakissa oli niin mahtavia tyyppejä, jotka olivat vielä niin nuoriakin ja niin olivat multitalentteja, että nytkin melkein itku tulee silmään, kun mietin kuinka hienoja ihmisiä sitä onkaan saanut elämässään tavata! Heillä on mahtava asenne hanskassa ja maailma avoinna suoraan edessä. Go for it Girls and Boys! You are always on my mind . (Jos siitä Aikakoneen Keltaisen toukokuun korvamadosta päästiin, niin monellako soi nyt päässään:: Juu aar oolveis on mai maaaaaaind.... *hep* )