keskiviikko 6. huhtikuuta 2016

Päki

Olen ehkä sanalla tai kahdella täällä maininnut, että meillä oli hieman kovatahtoinen uhmaaja talossa tuossa vuoden alussa. Oli varmaan vielä viime viikollakin, jos oikein muistan. Nyt yhtäkkiä vaan annoin itseni huomata, että jätkänpätkä on alkanut laantumaan ja isoimmat tunteenpurkaukset tulee vain sen ilon kautta, kuten ennenkin. Jee!


Ja yhtä aikaa on ollut ihana huomata, kuinka kahden nuorimman veljeksen yhteiset leikit vain kehittyvät koko ajan entistä enemmän - sitä ei osaa edes oikein sanoin kuvailla, kuinka hienoa se on. Meillähän kaikki leikkivät ja touhuavat toistensa kanssa, ikärasismia ei ole ollut oikeastaan koskaan, mutta tokihan se hieman on erilaista leikkiminen esimerkiksi sellaisen kanssa joka ei vielä osaa puhua tai vastata tai ymmärrä muutenkaan verbaalista kommunikointia samoin kuin toinen. (Ja niin vaan silti leikkivät, kaikki, vaikka ikätasoja toden totta löytyy).
 
 
Nyt kun nuorinkin on kohtapian kolmevuotias, niin huomattava ero entiseen on tapahtunut. Meillä ei ole enää sellaista vauvaa tai edes taaperoa, meillä on iso pieni kuopus, joka osaa itse kulkea ovissa ja rappusissa (ovet ja portit avaten ja sulkien), ymmärtää kun sanotaan monimutkaisia ohjeita (ja osaa toteuttaakin ne, tuossa iässä ei vielä ymmärretä laiskottelun autuutta!) ja osaa leikkiä monimutkaisia seikkailueikkejä muiden kanssa, haalii omaehtoisesti niihin leikkeihin sopivia kamppeita kainalot täyteen ja käyttää paljon mielikuvitusta leikkejä rikastuttamassa.
 
 
Aika mahtavaa!
(Ja ymmärrätte varmaan, että samalla hyvin haikeaa, vaikka en todellakaan kenenkään kehitystä haluakaan jarruttaa.)
 
 
Mutta jottei nyt ihan teidän silmiä häikäise tämä kiiltävä elämäni täällä, niin kerrottakoon, että kyllä meiltä löytyy silti tälläkin hetkellä joku, jonka kanssa menee hermot aika usein. Joka päivä. Useita kertoja joka päivä. Tänäänkin jo ainakin kahdesti.
 


Meinaan tämä karvanassumme, nuorin koiramme, jolla ihan selkeästi on nyt on uhmaikänsä. Murrosikänsä. Ilkikurisuusikänsä. What-ever-makes-me-mad -ikänsä.
 
Ihanaahan tässäkin on siis se, että tämä(kin) on merkki kehityksestä. Koiran pentuvuosi on päätöksessä ja alkaa olla aika hahmottaa minkälainen koirahemmo sitä onkaan ja minkälaisen paikan tässä maailmassa ottaisikaan. Hienoa, suorastaan autuasta, on tietenkin sellainen seikka, että mitään aggressioita ei ole ilmassa. Ihan liikaa sitä kuulee ja lukee, kuinka tämän (vuoden) ikäisiä uroskoiria annetaan eteenpäin, koska ei kyetä olemaan siinä vaiheessa tämäkkänä sille itseään etsivälle koiruudelle.
 
Meillä tämä kaikki tulee ilmi vaan siinä, että Papu on pässi. Pässi! Kun livahdetaan pihasta (tunkemalla ja punkemalla ali sieltä missä ruoho ei ole vielä tiivistänyt millin rakoa umpeen sieltä maan ja aidan välistä) aidan toiselle puolelle, mutta ei osata tulla kuitenkaan takaisin, ei edes levälleen avatusta portista, vaan istutaan kuin se  saakelin pässi siinä toisella puolen ja haukutaan taukoamatta ihmettelemässä että mistä toi aita tohon ilmestyi ja miten mä pääsen tosta (läpi) takaisin ja miksei mua jo haeta syliin ja kanneta kotiin muiden luo, mikseimikseimiksei, väyväyväy.... *ARGH*.  Voin kertoa, että kerta (yhden ulkoilun aikana) nauratti, kolmannella kertaa pystyin jo hyvin pidättelemään itseäni nauramasta.
 
 
Sisällä ollaan myös ihan pässejä. Juostaan matot rullalle kerran tunnissa, mutta vain silloin jos joku on mennyt ne siinä välissä oikaisemaan, tungetaan suihkuhuoneeseen jokaisen perässä ja ollaan sitten olevinaan ihan paniikissa siellä joka ikinen kerta, jäädään aina minkä vaan oven väärälle puolelle (koiran itsensä mielestä siis) ja  pelästytään joka kerta sitä tuolia joka itse kaadetaan kun ollaan ketteriä kuin mettäsika. Hyvin saadaan kokonainen päiväkin kulumaan näissä pässeilyissä ja illalla ollaan sitten niin väsyneitä, että valoja sammutellessa saadaan välillä etsiä missä sitä luurataan (ettei vaan olla jossain väärän oven takana tai muussa kiipelissä). Vanhempi koira välillä luikkii omiin oloihinsa (ymmärrän täysin, haluaisin niin tehdä samoin) kun ei kestä sitä (myötähäpeää nähtävästi). Että niitä varttuneempia päiviä odotellessa.  No ihana koirahan tuo silti tietenkin on, ettei tarvitse nyt  ajatella, etteikö sitä (pässiä) rakastettaisi. Joka päivä paijataan ja rapsutellaan kuten ennenkin, mutta jos maailmalta toivoa jotain tähän hetkeen nyt sais, niin voishan sitä pässeilyä vähän hillitäkin jo. *ehh heh*
 
 
Njaaha, mikäs tuohon sääherran pässeilyyn muuten auttais? Sillä kun on tapana viskoa vettä minun niskaani heti kun pääsen (pikku kurapukuihin vuorattujen avustajieni kera) pihalle haravan varteen. Ja nyt sitten kun tultiin sisälle, niin johan siellä paistaa aurinko! Niin varmaan juu, en mene tähän halpaan, istun täällä koko loppupäivän, siinäpähän sitten paistaa.... *hymyilee hän*.
 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti