keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Kitisijöiden arvostus huipussaan - not in this blog (älä lue jos et ole samaa mieltä, mutta kommentoi toki lukemattakin)

Ah tätä ihmisyyden hienoa ilmiötä. Kun oikein kitisee ja valittaa ihan tavallisesta elämästä, niin johan on glooriaa kerrakseen. Ihmiset ei kestä nykyään yhtään mitään ilman saakelinmoista ahdistumista tai ikuisuuksien "toipumista" omasta elämästään (tai siis lapsistaan). Tsiisas. Toisilla on sairaita lapsia tai oma terveys on kaukainen haave vain ja kuoleman läheisyys jokapäiväinen peikko, ei todellakaan mitään helppoa tai tavallista elämää nähnytkään ja heidän ainoa toiveensa yleensä on, että kun saataisiin elää ihan tavallista arkea jossa univelat muodostuu ihan normaaleista kitinöistä, joissa legot lattialla ovat elämän suurin ärsytys ja jossa likainen tukka on kamalinta mitä itselle on ikinä tapahtunut. Normaalia elämää, joka on sitä hyvää ja elettävää elämää, vaikka se ei aina olisikaan omasta mielestä kivaa. Mutta herranjestas, kun nämä normaalin elämän (ilmiselvästi ansaitsemattomana lahjana) saaneet ihmiset on niin pettyneitä! Joka päivä mietitään että oltaisiin onnellisempia ilman yhtäkään lasta. Kerrotaan, että kolmannen lapsen hankkiminen oli virhe joka tuli tehtyä. Ja muuta yhtä kiittämätöntä paskaa.
 
 
Oikeesti, aikuiset ihmiset, menkää hyvänen aika jonossa sinne kallonkutistajalle, jos ei tavallinen elämä ole sellaista minkä kykenette haltsaamaan. Elämä on sellaista, lasten kanssa varsinkin. Jos sitä ei jonkun (yllättävän monen inisijän) patti kestä, niin hävettäis kyllä olla noidenkin äiti. Tuollaisia hyväkkäitä saatu aikuisiksi asti! Mitä ihmettä sitä elämältä odotetaan kun ollaan ihan ilman tukiverkkoa ja sidottuna kotiin ja niin yksin ja voi voi ja kuvassa heilutaan skumppalasi kädessä jossain blogibileissä. Tässä on niin paljon ilmaa etten käsitä miten aikuiset ihmiset alentuvat tuolle tasolle.



Ja kyllä, kirjoitan just tasan näin, koska "anonyymit" ovat niin tämän ansainneet. Suck it up.
 
 
P.s. Omaa elämäänsä kukin katukoon miten paljon lystää, mutta jos siihen liittyy lapsia, niin minä en ikinä sitä hyväksy enkä ärähtämättä kuuntele. Suomessa kyllä on paljon perheitä jotka odottavat sitä yhtäkin yökukkujaa koskaan häntä saamatta, joten jakoon vaan jos ei itseä kiinnosta. Suomen äidit on aikanaan kyntäneet peltoja hevosen kans, lypsäneet lehmät ja ruokkineet ja hoitaneet lapset, kun kaikki seudun miehet oli rintamalla (tai vaikka metsätöissä, jos sota on liian kaukainen asia joillekin miettiä), jostain syystä tämä selkärankaisuus on kokenut jättimäisen inflaation ja nykymeno hyssyttelyineen ja sympatioineen ei ainakaan sitä korjaa. Ihmisen itsekkyydellä ei näytä olevan rajaa jos ei niitä rajoja aseteta.  *skriiks, laittoi sen just tähän*

13 kommenttia:

  1. Lukematta ei tiedä mitä mieltä on, joten luin. Nyt luettuani kommentoin. Pahoittelut molempien otsikon toiveiden täyttämättä jättämisestä. Halusin lähinnä sellaisen asian sanoa, että ethän oleta, että yksi blogipostaus kertoo ihmisen koko elämäntarina. Tai edes yksi blogi (viittasit siihen miten yhdessä kirjoituksessa maristaan ja toisessa heilutaan skumppalasin kanssa). Ihminen ei ole mikään staattinen yksi, joka on joko onneton tai onnellinen, joka joko marisee tai ei marise, joka vihaa lapsiaa tai rakastaa niitä jne. Älä tuomitse. Se ei ole kovin kiinnostavaa, eikä anna sinusta hyvää kuvaa ihmisenä. Noudatan kuitenkin omaa ohjettani ja oletan, että olet paljon muutakin kuin pelkkien uhmakkaan ilkeiden kirjoitustesi perusteella voisi päätellä. Terv. Heidi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Heidi ja ensinnäkin kiitos kommentistasi ja varsinkin siitä että laitoit nimmarin perään. Arvostan sitä.

      Varmaan ymmärsitkin, että otsikko ja (kyllä vain) koko kirjoituskin oli kirjoitettu aika isovaihteisella ironialla, koska tämä koko keskustelu asian ympärillä tulvii sitä ja on saanut naurettavia piirteitä.

      Tietenkään en oleta yhden bogipostauksen olevan ihmisen koko elämä, edes kokonainen blogipostausten sarja ei ole sitä. Silti minulla on oikeus ja suorastaan velvollisuus lukijana tehdä joku olettama luettuani (koska sitä vartenhan kirjoitetaan, että joku ne lukisi, vai?) ja sen jälkeen kysyä tai muuten kommentoida, jos on jotain epäselvää esimerkiksi. Ja näin tein. Sen sijaan, että muiden (huom, ei bloggaajan itsensä) mielestä kommenttini eli minun ihka oma mielipiteeni oli tabuja ylläpitävä ja kysymys väärin muotoiltu (Miksi- sanan perässä ei saa siis lukea mitään, sepä hienoa kommunikointia) ja minä ihmisenä empatiakyvytön ja mielten pahoittaja (jälleen mielipiteitä ja haukkumistakin, missä oli niiden ihmisten empatiakyky tai fiksuus hyväksyä kaikki?) - se on taas asia joka saa minut todella miettimään mitä kirjoittaja ja kommentoijat sieltä oikein haluavat. Massamöyrintää yhteisessä surkeudessako? Kyllä vain (koska muutenhan minua ei olisi mitenkään torpattu, vaan mielipiteeni olisi ollut ihan yhtä tärkeä kuin joka ikinen muukin mielipide). Poikkipuoleinen mielipide (eli että jonkun elämää ei lapset ole pilanneet) haukutaan heti pois, koska sehän pilaa tunnelman, joka on itsensä surkuttelua ja toistensa säälimistä.


      Ja vielä lopuksi, jokaisen sanani sanoisin varmasti ihan jokaiselle ihmiselle kasvotustenkin, tosin keskustelut olisivat varmasti hyvin erityyppisiä, koska anonyymit sivustahuutelijat puuttuisivat vallan *nikkaa silmää hän*.

      Kirjoitukseni sanamuoto saattoi olla räyhäkkään oloinen, mutta tilanne vaati mielestäni ärähdystä (koska niin minä metsä vastasin kuin minulle huudettiin), enkä asiaa/kirjoitusta mitenkään kadu tai halua muuttaa. Minut saa kyllä hyvin helposti suuttumaan ihmiset jotka keskittyvät itseensä ja epäkohtien osoitteluun sellaisessa elämässä, jossa ei ole hätäpäivää verrattuna moneen muuhun. On ruokaa, on katto pään päällä, on töitäkin ja on yhdessäoloa. On pesukoneita, on kaupoissa valittavaa, on vapaa-aikaa arjen rinnalle. Ihan hirveästi ihmisillä on kaikkea ja silti ei olla tyytyväisiä. *ARGH*



      Poista
  2. Tavallaan mä ymmärrän sun ärtymisen hyvin. Ja silti tuumaan, että tiedätkö, kamalinta äitinä olo oli kahdelle pienelle. Se oli ihan hirveää, eikä kaksi tosiaankaan mennyt siinä missä yksi, ja sitä oli kotona niin jumissa eikä koskaan päässyt mihinkään.

    No nyt näitä on tunnetusti se seitsemän, ja äitiys on ihanaa :D (Paitsi silloin kun palaa päreet, mutta ihan ihanaa silti). Ja mähän pääsenkin nykyään vaikka minne! Ja silti on tiedätkö kuitenkin just niitä hetkiä, kun noi vois antaa kaikki pois, sille jolle niistä tarvii maksaa vähiten. Voi kyllä olla, että jos sen tavallisen tylsän arjen joskus sais, niin ei niin tekiskään mieli sulkeutua komeroon, että sais olla edes yhden ajatuksen loppuun saakka yksin...

    Ehkä paljon nyt noissa kaksi ei mene siinä kuin yksi-ulostuloissa on sitä, että ihmisten odotukset elämälle vaan on niin korkealla. Ei riitä se riittävän hyvä, ei ymmärretä että sitä samaa se on meillä jokaisella. Kuvitellaan, että toisen täydellisten kulissien takana on täydellinen elämä, vaikka oikeasti sielläkin on takana vaikka mitä. Ollaan kateellisia toisten täydellisistä kulisseista ja harmitellaan, että oma elämä ei ole kuin toisen kulissi.

    Se kulissielämä on niin nähty. Eikä ole kadehtimisen arvoista.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sankari, sitähän minä juuri yritin kysyä siellä heti alkuunsa, että oliko joku syy siihen että kaikki oli niin vaikeaa, esimerkiksi se oliko elämä ennen lapsia ollut sellaista, odotukset tms - mutta tämähän oli kaikki niin väärin kysytty kuin ikinä voi olla :D Kyllä mulla ymmärrystä löytyy, et edes sinä Sankari voi sitä tässä luulotella etten minä ymmärtäisi mitä on kun lasten kanssa takkuaa. Silti, jos ihminen esimerkiksi 4- ja 9-vuotiaiden lasten kanssa odottaa edelleen sitä koska elämä alkaa olla nautittavaa, niin kyllä, minä todella ärähdän. Silloin on todella jossakin jotain mätää ja luultavimmin se on siellä omassa itsekkäässä navassa ja kohtuuttomissä odotuksissa elämän suhteen. Enkä silitä päätä todellakaan sellaisilta, lasten päitä voisinkin silittää :D

      Ja itse kirjoitushan ei todellakaan ollut siitä (mielestäni) etteikö lasten kanssa olisi vaikeaa ja tylsää ja väsyttävää, vaan siitä kuinka lapset oli syynä sille ettei ihmiset pystyneet nauttimaan elämästä(än).

      Kulissit on niin out,ja sieltähän ne jokaisen mutkuttelijan mukana kaatuivatkin näkyville hyvin ;)

      Poista
    2. Piti vielä lisätä, että ensimmäinen kysymykseni ko kirjoituksen kommentteihin sisälsi myös kysymyksen kapasiteetista ajalta ennen lapsia, jota nähtävästi kukaan ei ole ymmärtänyt, liekö liian vaikea sana. Kapasiteetti sisältää meidän kokonaisvaltaisen olemisemme, henkisen, fyysisen, eettisen jne. Ajattelin, jos esimerkiksi on ollut vaikeuksia elämässä (vaikka sairaus tai muu kolhu) ja on vaikka juuri siitä päässyt niin sanotusti pinnalle , kunnes tuli lapset, niin kapasitetti (eli varastoimamme energia) olisi aika vähissä. Silloin todellakin jaksaminen ja elämänmuutos olisi hyvinkin laivaa keikuttavaa ja varmasti melkoista selviytymistä. Mutta kuten sanottu, kysymykseni olivat kuulemma vääriä ja minä "joku superäiti"....

      Poista
    3. Kyllä huomaa, että mulla taas ajatus takkuaa ja ulosanti on surkeaa (siks niin laiskasti omaani kirjoitan), tottahan sä tiedät, mitä muksujen kanssa pahimmillaan on ja varmasti oot oman osas mustista hetkistä saanut.

      Miehen kanssa tätä monessa blogissa ollutta aihetta pohdittiin ja todettiin, että joka minuutissa on kolme ihan mahtavaa sekuntia lasten kanssa. Kyse onkin sitten siitä, pidätkö niiden loppujen tuskaa sen kolmen arvoisina (pidän, ehdottomasti).

      Poista
    4. Hih no mää aattelin! Piti just kirjoittaa että kyllä mä arvostan sunkin kommenttias :p !Ja just näin! Aika ihanaa on ollut lukea sunkin iloas tän seiskan myötä mitä sieltä kirjoituksista kumpuaa <3 Sellainen onni siitä sakista :)

      Poista
    5. Sitä ei välillä tahdo tajutakaan, miten hyvin asiat ovat ja tulee jupista nurisseeksi kaikenlaista jonninjoutavaa...kunnes se matto nykäistään jalkojen alta. Kuinka mielellään sitä nyt oliskaan töissä, vaikka toimenkuva on (mukamas) sieltä ja syvältä ja palkkakin banaaneita. Omat henkiset ja fyysiset resurssit ovat olleet viimeiset 10v koetuksella, ensin talon rakentaminen ja sitten perään 3 vauvavuotta. Ja nyt sitten kuopuksen sairastuminen. Eteenpäin sanoi blondi suossa vai oliko se mummo lumessa. Niillä pienilläkin positiivisilla jutuilla (kuten vaikka 2 viikkoa putkeen makaronilaatikkoa) jaksaa taas monta synkempää hetkeä.

      Poista
  3. Kertokaa nyt mullekin, mihin postaukseen tässä viitataan :D

    Mutta joo. Tuttavaperheessä kuoli hiljattain oman esikoiseni ikäinen lapsi sairauteen, jolle ei voitu mitään. Hiljaiseksi vetää. Ja samaan aikaan porukka marisee, että arki on tosi haastavaa vauvan kanssa kun se haluaa olla sylissä eikä kerkeä edes aamupalaa syödä. Ja kun ratkaisuksi tarjoaa vauvan laittamista sitteriin, ja syömään nopsasti koska vauva ei mene siinä rikki - niin toinen vastaa, että kun mä yleensä tykkään syödä vähän hitaammin. Jo on ongelmat.

    t. Janni

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. http://www.mutsiavautuu.com/2016/04/kaksi-lasta-ei-mene-siina-kuin-yksi.html?m=1

      Poista
    2. Oli linkki näköjään menny taas ihan keturalleen, mää en ymmärrä miks nää ei aina linkity sinne minne pitää :D

      Poista
  4. Ehdinkin jo katsoa tuota. Voi itku mitä kommentteja, ja mitä Chardonnay oli taas omassa blogissaan saanut. Mä en ees osaa sanoa mitään.

    VastaaPoista