sunnuntai 10. huhtikuuta 2016

Kevät vaikka väkisin!

Tänään on ollut ihana ilma - suurimmaksi osaksi. Yöllä taisi olla pakkasta, mutta aurinko on paistellut sitten senkin edestä pitkin päivää.
 
 
Toki, saatiin me niskaamme vesisadetta ja rakeitakin ja melkoisen kylmä tuulenpuhurikin, mutta muuten - sitä aurinkoa!
 
 
Ollaan puuhailtu pihalla näitä hommia mitä meidän puistikkoisen ja mutaisen tontin keväthommiin nyt kuuluu: kamalien ryönäkasojen raivausta, oksien ja risujen keräilyä, kukkamaiden suojaamista ylikiitäviltä koirilta (ja lapsilta!), pientä suunnitteluakin mitä pitää taas tehdä "kunhan maa kuivuu". (Hah! As ever se kuivu ikinä!)
 
 
Ja mikäs sen ihanampaa (ainakaan meidän mielestä) kuin juoda kunnon kahvit siellä omalla pihalla ja niin tehtiin sitten "virallisesti" ensimmäistä kertaa tälle keväälle tänään. *töttö röröö* Siinä vaiheessa meidän kanssa ulkona oli enää nuorimmainen ja hän sai ikioman pillimehun jota hörppiä siinä kun me vanhemmat tuumailtiin kaffekupposet kädessä. Nämä! Nämä on NIITÄ . Niitä elämän ihania, pieniä, parhaita, rakkaita, korvaamattomia onnen hetkiä. Peipposet liversivät minkä kerkisivät pitkin puiden latvuksia, aurinko lämmitti (jos istuit auringossa, jos istuit varjoisassa päässä penkkiä kuten minä, niin HRRR ja HYTI TYTI...) ja elämä oli parasta just siinä.


 Kuva anoppilan pihasta tältä päivältä
 
Niin ihanaa, mutta meillä on kyllä muutakin, meillä ihmisillä. Meinaan paha olla (näemmä).
Ihan ikäväkseni olen huomannut, kuinka sosiaalisessa mediassa yksi jos toinen mielipiteen esittäjä ei esitä välttämättä mielipidettä ollenkaan siitä keskusteltavasta asiasta, vaan ihan jostain muusta (ylläri ylläri, ihan oikeastiko tämä minut yllätti!). Puhutaan ja suorastaan piikitellään ihan epäolennaisista asioista ja jos niihin ei reagoi, niin sehän tarkoittaa samaa kuin alkuperäinenkään asia ei olisi minkään arvoinen. Mikä ihme ihmisiä vaivaa, kun avataan se sosiaalinen media niin, että siellä takapuolessa on jo valmiina joku kuusenpiikki häiritsemässä? Sitten vaan ajattelematta (tai ajatellen, ehkäpä...) syydetään se oma paha olo siihen jonkun toiseen kirjoitukseen ja ollaan sitten olevinaan vaan paljon parempia ihmisiä. Paremmin eletty kurja elämä, paremmin kärsitty kaikki hallituksen leikkaukset, paremmin oikeinkirjoitettu kaikki niistä tehdyt napinatkin. Sellaisilla ihmisillä on mielestään vaan niin paljon parempi suhtautumistapa jopa toisten ihmisten henkilökohtaisiin ajatuksiin, että oksat pois ja luulot siinä samalla.
 
 
Minä kyllä kestän keskustelua, haluankin tietenkin keskustelua jos jotakin sellaiseen viittaavaa jaan esimerkiksi facebookin sivullani, mutta jokainen joka haluaa tulla sinne esittelemään vain omaa itseään, saa kyllä minulta aika kylmän stopin. Vaikka nykyään aika monet sanoo, että pitää vaan kestää. Pitää antaa olla. Pitää saada sanoa vaikka mitä ja siihen on vaan joku oikeus... - niin ei. Minä teen kyllä harvinaisen selväksi ne keskustelujen rajat joita minun kanssani noudatetaan ja se on sillä selvä. Niin monen kanssa ollaan oltu täysin eri mieltä jostakin asiasta ja suorastaan hyväntuulisesti silti jaettu toisillemme niitä kantojamme, koska kumpikin puhuu asiasta (jolloin asiat riitelee, ei ihmiset), kukaan ei heittäydy tietämättömäksi jankkaajaksi (todella naurettavaa muuten, kun olen nähnyt aikuisen ihmisen jankuttavan jotakin  niin, että myötähäpeä alkaa olla päällimmäisin tunne yleisöllä ) ja kumpikin osapuoli kunnioittaa toisen mielipidettä niin paljon että lukee sen toisenkin kirjoitukset, eikä vaan odota vuoroaan jolla pääsee jatkamaan omaa luentoaan. Sellainen keskustelu on niin rikasta ja antavaa, että en tiedä parempaa tapaa itseäänkään taas vähän sivistää jollain muullakin kuin pelkällä omalla tiedolla.
 
 
Tunnistatteko itseänne mistään ylläolevista? Tai oletteko kohdanneet vastaavia karaktäärejä sosiaalisen median (tai live - elämän) keskusteluissa?
 
 
Tästä pääsenkin sopivasti siihen seikkaan, jonka olen huomannut omasta elämästäni ihan selkeästi juuri nyt. Kun lapsena olin tosi tosi TOSI sovitteleva, niin nuorena ja nuorena aikuisena taas tositosi kaikki maailman pienimmätkin epäkohdat tiedostava ja niistä aika kovaan ääneen huomauttelevakin. Olin kyllä kärkäs sanomaan ja minua ei tallannut kukaan eikä missään, ei vahingossakaan. Sitten (en tiedä mikä, ikä varmaan, tai joku elämän kokemattomuuden tiedostaminen) olin taas ihan jees-mielellä monta vuotta. Tyydyin vaan siihen, kuinka kaverit haistattelivat puhelimessa päin (korvaa?) pläsiä, koska joku asia ei mennyt niin kuin heidän mielestään olisi pitänyt. Minä olin ihan yhtä isoa anteeksipyyntöä koko ihminen ja kuljin läpi vuosien antaen ihmisten sanoa minulle mitä tahansa ilman mitään seurauksia. Ja voi pojat kylläpä sitä ihmiset herkesivätkin sanomaan! Huh. Jokainen negatiivinen lause, epäreilu haukkuminen ja suoranainen luonteen lyttääminen sattui ja tuntui niin, että en tiennyt miten päin tässä maailmassa olisi pitänyt olla. Jollakin kummallisella tapaa, siinä parin-kolmenkymmenen iässä minä kuitenkin luulin, että ihmiset tietävät miten tätä elämää pitää elää jotenkin minua paremmin ja minä en vaan nyt tajua että olen ihan ansainnut jokaisen ryöpytyksen (vaikka en niille sillä hetkellä mitään perustetta löytänytkään).

 
 
 
Joo, ei tainnut ihan olla oikeutettuja ja ei tainnut olla luulonikaan mistään kotoisin. Sillä tässä yli nelikymppisenä eläessäni olen todellakin huomannut, että toiset ihmiset vaan on ilkeitä, tyhmiä ja negatiivisia maailman tappiin asti. Ei se ole mitenkään minusta kiinni, vaan niistä muista ihmisistä. Mikä oivallus! Maailmani aukesi ja oikeastaan muuttui aika pelottavaksi paikaksi, kun tajusin, että täysin typeryksiä ihmisiä on ihan ihmisten hommissa esimerkiksi töissä! Hetken jos toisenkin mietin että onko tässä maapallossa mitään järkeä ensinkään oleilla, mutta sitten onneksi huomasin (taas) yhden toisen suuren oivalluksen. Meinaan, kun sitä karsii vaan (vaikka se viilsi ja vihloikin) suorilta käsin ne satuttavat ihmiset pois, niin hetken näytti ettei ketään (muuta) tainnut edes jäädä jäljelle, mutta hetken kun pöly hälveni niin löytyihän sieltä. Ja mitä aarteita löytyikään! Positiivisia hymyilijöitä, läheisiään rakastavia, asioihin tolkulla suhtautuvia, ihania ihmisiä.
 
 
Ja niin se elämä on sen jälkeen sujunut. Ei siis valittamista täällä meidän huudeilla! Vielä kun tuon somen saisi tolkuksi, niin viimosetkin rypyt siliäisi. Onneksi sen saa kuitenkin aina pois päältä *heh*!

2 kommenttia:

  1. Hyvä kirjoitus, ja täyttä asiaa! Saman olen hoksannut, että hei, voin itse päättää ketkä ihmiset pidän elämässäni, ja ketkä poistan! Ja kylläpä elämä onkin sen jälkeen ollut mukavaa! :) Olen mielestäni hyvin positiivinen ihminen, ja suhtaudun jotenkin tosi herkästi muiden negatiivisuuteen, en voi vaan ohittaa sitä vaan tunnen sen tosi vahvasti ja minulle tulee paha olo, niinpä on ollut helpotus tajuta, että voin itse valita kaverini, ja minähän olen valinnut ne positiiviset tyypit, ja kyllä niitä tosiaan onneksi maailmassa riittää!:)
    Tosin työkavereissa on yksi hyvin negatiivinen ja henk.koht. asioihin sekaantuva, ja vieläpä semmoinen työkaveri, että teemme paljon töitä yhdessä, tälleasialle ei oikein mitään voi?!
    -Amanda-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos ja hyvin kirjoitit sinäkin! Tuo herkkyys toisten tunnetiloille on itsellänikin hyvin vahvassa ja välillä se on kaikkea muuta kuin siunaus todellakin. Työyhteisön karsiminen onkin varmaan niitä elämän suurimpia dilemmoja, toivon todella pitkää pinnaa ja vapauttavaa tunnetilaa sinulle sinne niihin hetkiin <3

      Poista