maanantai 11. huhtikuuta 2016

Dääm

Ihan hävettää edes aloittaa (taas) näillä samoilla sanoilla, mutta niin se vaan taas on tehtävä. Eli: Miten tässä näin pääsi käymään?! Missä on minun motivaationi luurannunna? Miksi oi miksi en ole saanut mitään aikaiseksi? Ja miksi ihmisen (tai no ainakin meikämuorin) elämässä ei tunnu aika riittävän itsensä ja perheensä kaikinpuoliselle hyvinvoinnille, vaan aina jostain päästä menee pois jos jostain otetaan jotain kivaa tilalle? Ihan höh!

[Ja tässä välissä pesin yhden koneellisen kuraisia kuteita koneessa, kaksi helkkarin kuraista lenkkaria likoaa ämpärissä ja puolen tuntia meni etsiessä lapselle huomiseksi toiset tossut, koska koulussa on tietenkin ulkoliikuntaa ja ei noilla tossuilla kyllä huomenna vielä mennä mihinkään. Voi sanonko mä, että pojat ja kura ja kevät ja pellonlaidalle lentänyt jalkapallo.... ]


Täytyy myöntää, että äsken vaakalla käydessäni hämmästyin suuresti ja ihan positiivisesti ihme kyllä tälläkertaa. Luulin, että tällä niin kutsutulla hemmottelulla; syömisen syömisellä, herkun mättöömisellä  ja vielä senkin päälle jollain karkilla nautiskelulla olisin kerännyt itselleni vähintään tonnin jos en toistakin monta liikakiloa, mutta paino olikin pysynyt ihan samassa kuin silloin joskuskin. Samassa! Oho. Enkä nyt tosiaan hienostele mitään oikuntuntuuläskiltä ja olenlihonutgrammanehkä. Vaan tunnen oloni todella pöhöttyneeksi ja sitähän minä olenkin tietenkin. Onneksi näköjään arkiliikunta on auttanut edes jotain, mutta kyllä minun todella (taas taas taas ja taas kerran....) tarvitsee ottaa itseäni persniskasta kiinni ja vimpauttaa tuonne tienpäälle. Sen aika on vaan nyt. Lenkkiä! Lenkkiä! Muuta et muija tarvitse, niin olet jo paljon pirteämpi ja köykäisempi alta aikayksikön!

Jotenkin on vaan niin vaikea lähteä. Ennen sitä ajatteli vielä reippaasti, mutta toteutus jäi puolitiehen tai jonnekin sinne. Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että ajatuksetkin laahaa laiskoina jossain tuolla perässä ja en sitten millään saa edes sellaista rivakkaa mielikuvaa päähäni itsestäni tuolla lenkkiä vetämässä. En. Niin kliseisiä sanoja, mutta jestas että ne painaa päässä ja jaloissa. Ja sielussa...


Niin että, jos tämä röhnöpossu tästä taas saisi itsensä liikkeelle, jotta ei vallan rapistu tämä sohvapottukunto. Hip hei, odotan oikein innolla. Not... Tässä vaiheessa alkaa muuten itteänikin jo niin ärsyttään tää vetelä asenteeni! Tämä kirjoittaminen siis auttaa kuin auttaakin.

Miten muilla on tilanne? Ootteko lähtenyt liikkelle, vai olitteko jo valmiiks liikkeessä?

Mun motivaationi ei inahdakaan, vaikka syitä olis muitakin kuin peilikuva ja pöhö olo tässä jokapäiväisessä elämässä. Kun oikeasti on päiviä jolloin olen fyysisesti sairaampi kuin näytänkään... ja sitten taas päiviä jolloin näytän sairaammalta kuin olenkaan juuri sillä hetkellä.

Siis what, mitkä noi renkaat silmien ympärillä on? Ja muutenkin hiukan ankea kurtta.
 
No mutta ei kai tässä muu auta, kuin tehdä asialle jotain. Vaikka sitten puoliväkisin. Vaikka katsomalla tätä maisemaa, jonka just kävin ulkoa ikuistamassa ja sitten miettiä, että hyvä tästä tulee. Vaikka rankkaa oliskin aluksi. Aina.


2 kommenttia:

  1. Meillä on nyt sairasteltu sen verran paljon, et ei oo ehtiny millään liikkeelle hetkeen (seliseli)... Tsemppiä sulle liikkumiseen! <3 Voi kura, kevät ja pojat sekä pallot! Feel you <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 äh voi sentään! Tsemppiä teille!! <3<3

      Poista