lauantai 30. huhtikuuta 2016

Tsai-jai mitkä fiilikset!!

Kello tossa lähenee just iltapäivä viittä ja istahdin tähän sohvalle kahvikupin kanssa. Harkitsen kovasti jonkinmoisten tikkujen hakemista silmille, että luomet eivät lyssähtäisi ihan alas asti ennen yön tunteja. Pesukone linkoaa tuolla kuin viimeistä päivää ja odottelen ohjelman loppumista, jotta pääsen sitä taas uudelleen täyttelemään. Neljä poikaa sluibailee täällä jossain päin taloa melko kiihkeissä tunnelmissa; yhdeltä lähti just hammas, yksi ei suostu yhteistyöhön  (ja minä luovutin kahvikupillisen ajaksi, tosin hän ei vielä näytä tiedostavan sitä), yksi haluaa pihalle pyöräilemään mutta ei saa sinne kaveria koska ne kaikki muut tuli sieltä just sekunti sitten sisälle koska kaikki halusivat tulla  juuri silloin sisälle, myös tämä joka haluaakin sinne nyt mennä takaisin ja semmoista, ihan perussettiä siis. Huusholli on ihan hirveä näky, meiltä löytyy näköjään jopa kuusenoksa olkkarin lattialta, havuineen päivineen , jonka joku onneton koira on taas turkissaan sisälle raahannut, reppana. En minä sentään kaikesta sotkusta voi kuitenkaan kaikkia muita syyttää, vaan olen kyllä ihan itsekin jättänyt kaiken lennossa niille sijoilleen, kun olen käynyt täällä vain vähän kylkeä kääntämässä viime vuorokausien aikana.
 
 
EM-kisat ovat siis (tälläkin hetkellä) käynnissä Tampereen Pirkkahallissa (siis Tampereen Messu- ja Urheilukeskus se kai nykyään nimeltään on) ja siellä on vietetty vapaaehtoistyöntekijän hommissa aikaa erittäin mielenkiintoisten ihmisten ja eritoten elämysten keskellä. Täytyy sanoa, että mitä ikinä kuvittelinkaan homman (Vip-emännöinti) homman olevan, niin en voinut kuvitellakaan mitään sinnepäinkään. Nimittäin kaikki olikin monin kerroin huolettomampaa ja rennompaa kuin etukäteen olin kauhuissani tuskistellut  miettinyt! Kiirettä osasin odottaa, joten sekään ei ollut yllätys, että juosta sai ja puhelin oli kädessä lähes koko ajan, jotta tiesi minnepäin hallia piti milloinkin taas suunnata. Silti mitään suuremman luokan paniikkia ei itselleni ainakaan kertaakaan tullut, vaan kaikki meni oikein hyvin ja isoin kiitos kuuluu tietysti vieraille, jotka olivat niin ihania, maailmankansalaisia tietenkin ja hyvin helposti lähestyttäviä persoonia.
 
 
 
Kolleegani Prateek Singh`in kanssa tsempit kohillaan!
 

Jotenkin olen melkein sanaton, koska sitä tunnelmaa ei pysty sanoin kuvailemaan. Paljon nuoria aikuisia ja aikuisempiakin aikuisia, täynnä kihelmöivää jännitystä, hermostunutta odottelua, suurta suorittamisen iloa ja riemua ja tuuletusta onnistumisista ja kannustusta kaikesta yrittämisestä. Ei sitä pysty kuvailemaan! Se pitää itse kokea! Ja kyllä minun täytyy se jälleen kerran sanoa, että olen kyllä ikionnellinen, että pääsin tällaisen kokemaan. Tästä nähdään, että elämällä voi olla mitä vaan tarjottavana, kun vaan uskaltaa ja heittäytyy naama edellä jokaiseen eteen tulevaan mahdollisuuteen!
Tällähetkellä kisatunnelmaa on kokemassa mies ja vanhin poikamme, minä ja muutkin oltiin siellä tänään jo aamusta lähtien, mutta koska on näitä siviilihommiakin hoidettavana, niin kauppaan piti mennä minunkin (ja sitä pyykkiä tulla pesemään) ja valmistautumaan vappuun, tietenkin!
 
 
 
Eilen jo otettiin vähän varaslähtöä, kun suunnilleen samoilla vauhdeilla Tampereelta tultuani kiskaisin lapsosten päälle naamiaisvarusteita ja sitten lähdettiin heidän koululleen viettämään vappuriehaa loppuillaksi. Siellä oli talent-esityksiä (Meidän veti tietysti voltteja trampoliinilla! Apua!!) ja diskoa ja ongintaa ja mitä kaikkea. Hiukan taisi minulla silmät seistä päässä, kun tuntuu että puoliakaan en tunnistanut jotka mulle siellä jotain sanoi. Että anteeksi vaan kaikille mahdollisille jos en mitenkään huomioinut teitä, äiti tais olla vähän väsynyt!
 
 
Mutta tänään kun vielä pinnistän ja oikein kunnolla ruoppaan tämän pirtin, niin mikään ei voita kunnon saunaa sen päälle ja sitten jo onkin hei kuulkaa aika sanoa hei hei huhtikuulle ja toivottaa toukokuu tervetulleeksi! Aikas mahtavaa, eikö! Meillä on tiedossa vappuparaatia kaupungilla, grillijuhlat sen jälkeen täällä meillä ja tietysti niitä kisoja tuolla Tampereella. Vauhtia siis riittää, mutta kyllä sitä sitten taas ehtii lepäämään, kun uusi viikko alkaa!


 

Hyvää vappua kaikille, jos ei satuta ennen näkemään! Glada Vappen! Happy First of May!


P.S. Ihan lopuksi täytyy sanoa, että kaikki mahdolliset tahot, jotka järjestätte isompia tapahtumia joissa tilanteet vaihtuu nopeaan, silmät pitää olla selässäkin ja suunnitelmia pitää muuttaa lennossa: äidit on saaneet hyvän koulutuksen tähän tehtävään ja ovat siinä ihan elementissään *virn* !





keskiviikko 27. huhtikuuta 2016

Se hiuksen hieno ero asennoitumisessa


Viitaten edelliseen(kin) postaukseen, toivoisin ihan oikeasti kaikkien ymmärtävän tämän asian johon voi jokainen itse vaikuttaa omalta kohdaltaan. Ei tässä mitään sen suurempaa salaisuutta ole, kuin oma asenne siihen mitä ympärillä on.

Kitisijöiden arvostus huipussaan - not in this blog (älä lue jos et ole samaa mieltä, mutta kommentoi toki lukemattakin)

Ah tätä ihmisyyden hienoa ilmiötä. Kun oikein kitisee ja valittaa ihan tavallisesta elämästä, niin johan on glooriaa kerrakseen. Ihmiset ei kestä nykyään yhtään mitään ilman saakelinmoista ahdistumista tai ikuisuuksien "toipumista" omasta elämästään (tai siis lapsistaan). Tsiisas. Toisilla on sairaita lapsia tai oma terveys on kaukainen haave vain ja kuoleman läheisyys jokapäiväinen peikko, ei todellakaan mitään helppoa tai tavallista elämää nähnytkään ja heidän ainoa toiveensa yleensä on, että kun saataisiin elää ihan tavallista arkea jossa univelat muodostuu ihan normaaleista kitinöistä, joissa legot lattialla ovat elämän suurin ärsytys ja jossa likainen tukka on kamalinta mitä itselle on ikinä tapahtunut. Normaalia elämää, joka on sitä hyvää ja elettävää elämää, vaikka se ei aina olisikaan omasta mielestä kivaa. Mutta herranjestas, kun nämä normaalin elämän (ilmiselvästi ansaitsemattomana lahjana) saaneet ihmiset on niin pettyneitä! Joka päivä mietitään että oltaisiin onnellisempia ilman yhtäkään lasta. Kerrotaan, että kolmannen lapsen hankkiminen oli virhe joka tuli tehtyä. Ja muuta yhtä kiittämätöntä paskaa.
 
 
Oikeesti, aikuiset ihmiset, menkää hyvänen aika jonossa sinne kallonkutistajalle, jos ei tavallinen elämä ole sellaista minkä kykenette haltsaamaan. Elämä on sellaista, lasten kanssa varsinkin. Jos sitä ei jonkun (yllättävän monen inisijän) patti kestä, niin hävettäis kyllä olla noidenkin äiti. Tuollaisia hyväkkäitä saatu aikuisiksi asti! Mitä ihmettä sitä elämältä odotetaan kun ollaan ihan ilman tukiverkkoa ja sidottuna kotiin ja niin yksin ja voi voi ja kuvassa heilutaan skumppalasi kädessä jossain blogibileissä. Tässä on niin paljon ilmaa etten käsitä miten aikuiset ihmiset alentuvat tuolle tasolle.



Ja kyllä, kirjoitan just tasan näin, koska "anonyymit" ovat niin tämän ansainneet. Suck it up.
 
 
P.s. Omaa elämäänsä kukin katukoon miten paljon lystää, mutta jos siihen liittyy lapsia, niin minä en ikinä sitä hyväksy enkä ärähtämättä kuuntele. Suomessa kyllä on paljon perheitä jotka odottavat sitä yhtäkin yökukkujaa koskaan häntä saamatta, joten jakoon vaan jos ei itseä kiinnosta. Suomen äidit on aikanaan kyntäneet peltoja hevosen kans, lypsäneet lehmät ja ruokkineet ja hoitaneet lapset, kun kaikki seudun miehet oli rintamalla (tai vaikka metsätöissä, jos sota on liian kaukainen asia joillekin miettiä), jostain syystä tämä selkärankaisuus on kokenut jättimäisen inflaation ja nykymeno hyssyttelyineen ja sympatioineen ei ainakaan sitä korjaa. Ihmisen itsekkyydellä ei näytä olevan rajaa jos ei niitä rajoja aseteta.  *skriiks, laittoi sen just tähän*

maanantai 25. huhtikuuta 2016

Auts.

Heti alkuun tällainen ärsyttävä alkupuhe. Eli minullahan on aina ollut mottona kirjoittaa juuri siten ja juuri sillä moodilla kun just sillä (eli tällä) hetkellä itsestä  tuntuu. Se ei välttämättä ole kovin lukijaystävällistä, ei tule mitään postaussarjoja meinaan täältä blogista eikä muutenkaan mitään tasaista laatua (hah), vaan tää on tätä mun elämää ja välillä tuulet vaihtelee todellakin sekä blogissa että päässä.
 

 
Siis koin tänään, ihan kivan ja hyvin sujuneen maanantain lisäksi, kovin kummallisen tapahtuman, tai oikeastaan tilanteen -  olotilan. En nyt sen enempää avaa missä ja keitä meitä siinä oli, mutta kuitenkin tuli hetki, jolloin minusta puhuttiin kuin en olisi paikalla - vaikka siis olin. Ja ei, kyseessä ei ollut mikään sattuma tai vahinko, vaan tämä oli nähtävästi tapa toimittaa näitä asioita. Ja koska kyseessä oli ei- niin-mairitteleva luonnehdinta, niin olin ihan pikkasen yllätettynä siinä , suoraan sanoen olin aivan äimän käkenä, mikä se äimä sitten ikinä onkaan, niin sen käkenä siinä olin. Tilanne meni siitä sitten eteenpäin ja tämä asia jäi roikkumaan kuin pilvi minun niskaani. Nyt olenkin sitten koko illan pyykkejä ja simoja värkätessäni miettinyt asiaa joka mahdolliselta suunnalta. Oliko kyseessä töksähdys, eli erhe? Epätodennäköistä. Kun siis emme usko hupsista-vaihtoehtoon, niin oliko kyseessä tietoinen tapa kertoa minulle mitä minusta oltiin mieltä ilman että asiasta sen enempää keskusteltaisiin juuri minun kanssani, ilman että siihen pitäisi paneutua tämän enempää? Tämä on vaihtoehto jota pelkään eniten. Kolmas vaihtoehto olisi paras, jos nyt niin voi sanoa tässä surkeuden konkurssissa, mutta se siis tarkoittaisi sitä, että kommentointi oli sitä luokkaa mitä kaikista muistakin kommentoidaan ja ei ollut mitenkään henkilökohtaisesti yksinomaan minua varten keksitty keino kritiikkiin. Valitettavasti tämä ei tunnu kuitenkaan menevän itselleni läpi, erinäisistä syistä joita on tässä hieman hankala avata, mutta trust me.
 
 
En tiedä. Ehkä kuvittelen vaan ja olen aivan liian herkkä. Koen kuitenkin, että oli syy mikä tahansa kellä vaan, niin kuulisin kuitenkin mielelläni kaiken kritiikin suoraan minulle sanottuna, jotta voisin joko korjata tilannetta tai antaa asian olla "kaikkia ei voi miellyttää" - periaatteella. En minä meinaan nyt niin herkkä ole, että itkua vääntäisin aina jos minusta tai mielipiteistäni ei tykättäisi, sittenhän saisin olla täällä suurinpiirtein aina poru poskella. Jotenkin vaan nyt tuntuu erityisen pahalta.
 
 
No mutta minkäs tälle nyt voin. Ei auta kuin mietiskellä tätä vielä hetki itseni kanssa ja koittaa sitten vaan jatkaa eteenpäin, tai ainakin jonnekin päin.
 
 
Joko teillä on simat laitettu? Vappu tulee kovalla vauhdilla ja se on aina merkki keväästä - oli säät sitten mitkä tahansa! Iik, aika ihanaa kun se vihreys taas hiipii paikalle ja rävähtää sitten täyteen kukoistukseensa. Jes, siitä minä otankin nyt positiivisen ajatuksen ja koitan pysytellä siinä. Täsä mittää murheita oo... Heh.

Kakusta asiaa ja vähän ihmisestäkin

Palattu on ja levättykin on jo yksi yö omassa kotonassa, hih. Eli mikä parhain hetki onkaan nyt istahtaa omalle rakkaalle sohvalleni (kyllä, tämä on minun sohvani, kaikki meillä tietävät mikä on äidin sohva, koska tämä nyt vaan on... niin mun) ja pistää sato kellariin, eli viikonlopun saalis teidän nähtäväksi tänne blogiin!
 

Mietit varmaan uskotko silmiäsi: lastenjuhlien kakku ilman mitään "teemaa"!? Kyllä kyllä, meillä harrastetaan näitä mansikkakakkuja ihan sankareiden itsensä toiveesta. Ja niin ihanaa kun se teemoihin uppoutuminen onkin (ja varsinkin niiden katseleminen!) niin koitetaan vielä muistaa sekin, että samalla kun koitetaan opettaa lapsia (ainakin mukamas) nauttimaan elämän pienistä asioista, jotka eivät ole rahalla tai materialla mitattavissa, kuten meidän kaikkien ihmisten arvoihin kuuluukin ainakin jos kaikkia tilastoja uskotaan, niin silti yllättävän moni käyttää melko suuret määrät aikaa ja rahaa siihen miltä kaikki näyttää - sen sijaan että keskityttäisiin siihen tunteeseen, joka muodostuu itse ihmisistä, eikä rekvisiitasta. Enkä tällä mitenkään tarkoita että koristefriikit olisivat kaikki pinnallisia ihmisiä, en todellakaan ja ymmärsitte varmaan kirjoitukseni syvimmän tarkoituksen. Kerroin, mitä aina kannattaa välillä omallakin kohdalla miettiä, mikä tarkoitus kaikella oikeastaan onkaan, ketä mikäkin asia palvelee ja ennen kaikkea: miksi.


Eli tärkein oivallus ensin, eli meillä EI OLE ENÄÄ KAKSIVUOTIASTA TALOSSA! Hitsin pitsit, mutta siis minun vauvani täytti kolme. Tsösses (ja tähän se klisee: justhan hän vasta syntyi! Mutta kun jotenkin aika on ottanut nyt lentsikan ja kiitänyt läpi näidenkin kolmen vuoden). Minä ehkä en ole vielä tajunnut kaikkea, mitä tämä tuo tullessaan tai ylipäätään tarkoittaa (ja etenkin en ole halunnut tajuta kaikkea mitä tämä merkitsee... sniif, tiedättehän, äidin kuopus...ei enää vauvoja...itku ja paraus!), mutta jotain pientä merkkiä on saatu jo ilmoille. Kuten että kolmevuotias
 
 
-sen lisäksi että ymmärtää tietysti (kaiken ja vähän enemmänkin) niin osaa myös itse kommunikoida takaisin päin kaikin mahdollisin tavoin. Ja pojat että tämä meidän tapaus kommunikoikin!
 
 
-tajuaa aikakäsitteitä jonkin verran (hetken päästä, huomenna, illalla - nämä eivät aiheuta enää saman "koska"n kysymistä joka viiden minuutin päästä, vaan asia menee hei ihan perille! Gaaddämit,tää on se ikä jossa ne tajuaa kaiken. Tästä eteenpäin alkavat valikoimaan yks kerrallaan aina mitä kannattaa niin kuin hokata ja mitä niinsanotusti ei...)
 
 
-kysyy jos joku mietityttää, mutta ei enää kysele jokaisen kolauksen syntyperää "mikä toi oli"- kysymyksellä, vaan "oliko se kissa"- kysymyksellä, joka sisältää aina vähän siis omaa päättelyäkin (ja kyllä, luultavimmin se on aina kissa. Tai koira. Meinaten jos kysyjänä on itse kolmevuotias, joka olisi se muuten...)
 
 
-nauttii seurasta, mutta osaa kyllä mennä yksinäänkin puuhastelemaan jos siltä tuntuu (ja kun äidin silmä välttää).
 
 
-ymmärtää syy-seuraus-suhteita (kun syöttää ruuat lautaselta koirille, niin saa nopeammin jälkiruokaa!)

-nauttii elämästä ja olostaan juuri senikäisenä kuin on, voiko olla oikeastaan hienompaa ikää kuin kolme!! Ei ole enää vauva, mutta toisaalta ei mitään paineita liian isompana olostakaan. Kolme! Se on ihan selvästi "uusi musta" !



Meillä oli herkkujen ja ilmapallojen täyteiset pirskeet lauantain brunssiaikaan, sen jälkeen heitettiin kamppeita laukkuun, annettiin kotomiehille (kymmenen henkeä niitä tänne jäi siis) kunnon rutistukset ja lähdettiin kohti yhteiskuljetusta joka kuskasi meidät Helsingin Länsisatamaan.
Lähdettiin nimittäin yrittäjäristeilylle! Vain siis mää ja mun beibe, joka tässä tietenniin tarkoittaa tuota miestäni. In case you didn`t understand.


**seruaa tietoisku**
Suomen Yrittäjät on 20-vuotta sitten perustettu järjestö kahden vanhan "kirjainyhdistelmän" historian jatkeeksi : PTK  ( = Pienteollisuuden keskusliitto) ja SYKL (Suomen yrittäjäin keskusliitto). Puheenjohtajana on toiminut koko tuon ajan Jussi Järventaus, nyt hänen jäädessään ansaituille vapailleen, ruoriin astuu seuraavaksi päätoimittajan hommista (ehkä jollekin) tuttu Mikael Pentikäinen.
Suomen Yrittäjät on siis yrittäjien ja pk ( pk = pienten ja keskisuurten) -yritysten asialla oleva keskusjärjestö. Jäsenet muodostuvat fifty-fifty yksinyrittäjistä ja työnantajayrityksistä, joka järjestön sivun tietojen mukaan vastaa todellisuutta muutenkin, eli Suomen yritysrakennetta ylipäätään.

**semmonen tietoisku se**



Tapahtuman tarkoitus oli (tietysti juhlavuoden bailabailameiningin, puheenjohtajavaihdoksen niiskupuheiden ja lykkyä pyttyyn toivotusten ja erilaisten työpajojen ja keskustelutilaisuuksien lisäksi verkostoituminen muiden innostuneiden ihmisten kanssa. Tein heti työtä käskettyä:

 
Kai te nyt Putous-hahmo Irma Rönkön tunnistatte. Se on tossa vasemmalla...

Jari Sillanpääkin verkostoitui oikein onnistuneesti meidän kaikkien kanssa! Oltiin ihan messissä kaikki (ei siis siellä laivan messissä, vaikka laivassa oltiinkin in case you didn`t...) :
 
.

Tallinna oli harmaa, mutta ei kyllä haitannut! Me kuunneltiin hienoja juttuja yrityksiltä, jotka ovat tehneet tietään pitkään ja tietävät miten kulkea vaikeatkin ajat läpi. Toiset ovat taas nuoria ja juuri vasta tiensä löytäneitä, lujan tahdon,  innokkuuden ja itseensä uskomisen ansiosta saaneet vientinsä vetämään esimerkiksi maailmalle. Hienoja tarinoita, hienoja asioita poimittuina sieltä esiin.

**Toinen tietoisku : miksi Suomi tarvitsee kipeästi vientiä? Mitä se niin kuin käytännössä tarkoittaa? No se tarkoittaa sitä, että otetaan kato nyt kuvitteellinen ympyrä. Sen sisällä on ihmisiä ja rahaa. Kotimaan myynti siirtelee sitä rahaa siellä ympyrän sisällä paikasta toiseen: taskusta toiseen, instanssista toiseen, tarpeesta toiseen. Eli sillä samalla rahalla koitetaan pärjätä. Sitten kun saadaan vientiä aikaiseksi, niin se tarkoittaa, että ympyrän ulkopuolelta joku tuo sitä rahaa ympyrän sisään käytettäväksi. Tämän takia vienti hyödyttää meitä kaikkia
 
Nyt tää toinenkin tietoisku päättyi **


Sillä ihan jokaisesta ihmisestähän me kaikki muut voidaan oppia jotakin. Aina. Voidaan oppia toisenlainen tapa tehdä jotakin hommaa, voidaan oppia tietämään tapoja joilla ei kannata sitä tehdä.


Parasta oli huomata se, että entinen ajatusmaailma oli kokenut käänteen. Vaikka yrittäjät tekevätkin paljon töitä, eikä aina kelloon sidottuna laisinkaan , niin vanha ajattelu pisimpien työpäivien tekijöistä tehokkaimpina (menestyneimpinä) on poistumassa ja ymmärretään asia, josta meille kaikille on hyötyä tässä elämässä oli sitten yrittäjä tai ei:


"Hyvin menemiseen" (ja menestymiseen ja tehokkuuteen, jos niistä nyt puhuttaisiinkaan) tarvitaan hyvinvoiva tekijä. Pitkään tiehen ja jaksamiseen tarvitaan sitä kapasiteettia mistä kaikki ammennetaan ja kukin tietysti oman itsensä tuntien vahvistaa omalta osaltaan niitä alueita jotka tarvitsevat vahvistusta mieluusti jo ennen kuin tulee mitään uupumista, stressiä ja epätoivon hetkiä siinä tekemisen tiellä.



Ei todellakaan tarvitse olla yrittäjä huomatakseen, että nykypäivänä meiltä vaaditaan niin paljon. Vapaa-aikaa on ihmisillä enemmän kuin koskaan, mutta silti ihmiset ovat ilonsa hukanneita, sairaita ja väsyneitä.


 
 
Joten laitetaanhan jokainen se elämä tasapainoon, tehdään niitä juttuja jotka tuottaa meille iloa ja opetellaan tuntemaan sitä iloa pienistäkin jutuista! Sen jälkeen jaksetaan tehdä niitäkin, jotka tuntuu velvollisuuksilta ja painaviltakin aika ajoin (jos ei aina). Oikeastaan minua harmittaa ihan hirveästi ihmiset, jotka sanoo ettei ole varaa mihinkään kivaan - koska kuten syntymäpäiväkakkuun viitaten jo sanoinkin, niin oikeasti "kiva" voi olla ihan ilmaistakin, tai ainakin halvempaa kuin se ostettuna olisi.


Nyt jokaisen asenteet oikeaan asentoon *skriiks*, nautitaan vesisateen suomista lämpimistä "vastareaktioiden" mahdollisuuksista: lämpimistä teekupposista ja kodin suojasta. Meillä on niin paljon.

perjantai 22. huhtikuuta 2016

Seuraaksää mua?! - ja mikäänhän ei voita päivän viimeisiä uutisia :)

No heip!
Minulla on niin leppeä (n innostunut) olo nyt, että pakko tulla jakamaan tätä leppeyttä teillekin. Meinaan ajattelin ihan vaan varmistaa, että varmuudenvarmastihan tiedät kaikki mahdolliset kanavat joilla meikäläisen pälpä hengentuotteita voi seurailla mahdollisimman ajantasaisesti? Ettet vaan missaa yhtään huonoa vitsiä tai kompasteltua  hetkeä? Se olisi suorastaan katastrofaalista.


Minähän (ja varsinkin mun parhaat juttuni, heh) olen seurattavissa Facebookissa ja sen lisäksi myös instagramissa. Koska kanavia on niin monta, niin samoja uutisia on hyvin mahdollisesti ellei jopa todennäköisesti vähän tai paljon joka paikassa, mutta hei,  the more the merrier eli ei anneta sen haitata (eihän?) ja annetaan elämän vain viedä. Jeah?

 
 


Meidät se (elämä) vie huomenna reissunpäälle -siitä lisää matkan varrelta, jos yhteydet vaan pelaa tuolla kansainvälisillä vesillä- (kuinka hienostuneesti sanottu, huomasitteko) , mutta sitä ennen juhlitaan maailman parhaan ja ihanimman ja aurinkoisimman ja nokkelimman Rudi-kuopuksemme kolmevuotissynttäreitä! Jipii! Banjot soi! Ilmapallot paukkuu! Kakku löytää tiensä vatsaan!


Pidemmittä puheitta siis nähdään ja kuullaan sosiaalisessa mediassakin!

Terkuttelee Kuplanne :)


P.s. Mitenkään en siis estele lisätykkäyksiä siellä Facebookissa, että ei tarvitse ujostella siellä sen suhteen. Tosin mitään hipheitä enempää minulla ei ole teille tarjota vaikka kuinka tykkäisitte, mutta kuka hei uskaltaa nykypäivänä ottaa riskin, että jää paitsi jostain joka ei lopulta päädykään tänne blogiin asti? En minä ainakaan uskaltaisi, vaan menisin kipinkapin tykkäilemään. Hih.

Kupla heittää sua reseptillä *spläts*

Basilika-pasta porkkanalla
 
Tarvitsemasi määrä jotakin pastaa
suolaa
öljyä (rypsi tai oliivi)
tuoretta basilikaa
porkkanaa
sipulia
parmesaani-juustoa
(Barilla-tomaattikastiketta
mieluiten pelkkää tomaattia sisältävää)

 
Keitä pasta ohjeen mukaan (minuuttia vähemmän kuin mainittu aika, jos haluat hifistellä) runsaasti suolatussa vedessä (italialaisten tapaan suolaa on sydänkohtauksen verran, mutta laitetaan me sen verran kun sielu antaa myöten).
 
Pastan kiehuessa raasta porkkanaa, pilko sipulia (valkosipuliakin jos haluat). Laita pannulle tilkka öljyä miedolle lämmölle, liipase sipulit ja porkkanaraaste siihen. Jos haluat käyttää pastakastiketta, niin lisää sitä kuullotettujen sipuleiden ja porkkanoiden päälle pari ruokalusikallista.
 
(Pastan valmistuttua kaada vesi lävikön läpi pois) repele basilikan lehtiä pastan sekaan muutama kappale, lorauta tilkka öljyä myös ja sekoita.
 
Kaada pastat pannulle porkkana-sörsselin päälle ja sekoita.
 
Tarjoile heti, raasta parmesaania hippusen verran erikseen jokaisen annoksen päälle.



 
P.S. Elämän kulkua on yleensä mahdoton määrittää, kuoleman todennäköisyys on suht korkea meille jokaiselle. Silti toisten poismeno koskettaa jostakin syvältä sielusta, olkoonkin että ihan mitään jokapäivän tuttuja ei oltaisikaan oltu. RIP Prince, joka antoi musiikin kasvuvuosilleni. Purplerain drops falling down forever.


torstai 21. huhtikuuta 2016

Miksi on huisia olla 40 eikä enää 20 !!


No siksi, kun:

Tiedät - you just know
Tiedättehän, kun sitä nuorena mietti minkälainen sitä mahtaakaan itse olla nelikymppisenä - ja minkälainen varsinkaan ei aio olla nelikymppisenä - ja sitä katseli sen ikäisiä ihmisiä sillä silmällä, että niihin on aika ja iäisyys iskenyt ihan täysillä ja mokomat mummoutuneet tumpelot eivät ymmärrä tehdä asialle mitään (tai eivät ymmärtäneet jo ajoissa aloittaa sen jonkin tekemisen, myöhäistähän se siinä vaiheessa jo olisi, kun naama polvissa asti roikuskelisi). Kaksikymppisen ilmassa kaikuu voimalauseina "Minä ainakin tiedän" "Minä en anna itselleni käydä noin" ja "Minä olen erilainen". Jep jep. Me kaikki ollaan oltu nuoria ja kaikkitietäviä ja kaikkitiedostavia ja viisaampia kuin kukaan muu, varsinkaan meitä tuplaten enemmän elämänkokemusta hankkinut...

Kun sitten oikeasti olet sen neljäkymmentä, niin tajuat, sinä niin tajuat. Vaikka mitä ylös nostavaa rasvaa lappaisit naamaasi heti taaperoiästä lähtien, niin painovoima tekee tehtävänsä sinunkin lutuiselle naamallesi. Jonain päivänä vaan huomaat, että kylläpä sitä nyt näyttääkin erinäiset paikat  jotenkin turvonneelta ja toisenlaiset paikat taas lojuskelee miten saattuu , yleensä siellä missä ei välttämättä pitäis. Se vaan on niin ja siinähän sitten elät sen kanssa. Yleensä kyllä nelikymppiset ovat kohlineet elämäänsä niin paljon kaikkea muuta tärkeämpää, jotta edes viitsisivät kiinnittää alkujärkytystä enempää asiaan huomiota. Sitä mennään silmäluomet tuulessa läpsytellen tekemään kaikkea sitä mitä elämällä on tarjottavana ja jota ei kaksikymppisenä edes ymmärretty, koska kieputtiin ihan liikaa uskaltamisten ja muiden pidätteiden ympärillä. Nelikymppisenä sitä huomaa, että mikään tai kukaan ei pidättele ainakaan sinua! Jii haa !
Kuvahaun tulos haulle funny quotes  young lady

Rokkimummo vai teinitantta - age is just a number word
Kun silloin kaksikymppisenä loi säälinsekaisia katseita huppareihin ja tennareihin pukeutuneisiin nelikymppisiin ja mietti miksei ihmiset vaan vanhene arvokkaasti ja päästä irti jostain mitä ei kertakaikkiaan enää ole - niin yhtäkkiä huomaat ajan kuluneen kuin pikakelauksella (pari vuosikymmentä) ja oletkin tungeksimassa samalla naistenvaateosastolla kaksikymppisten kanssa ja et itseasiassa huomaa asiassa mitään ihmeellistä. Miten niin ei ole iän mukaista pukeutumista? Miten niin yritän vaikuttaa nuoremmalta kuin olen? Minähän olen MINÄ. Kun olet ponnaripäinen farkkulyyli ollut ennen, niin ei sinulle mitään lobotomiaa siinä vanhenemisen välissäkään tehdä (toivottavasti), joten olet sitä samaa kyllä myöhemminkin. Olet sinä! Kuuntelet samaa musiikkiakin kuin silloin, niin miksi tyylin pitäisi olla yhtäkkiä jotain muuta? Nykyään on sitä paitsi niin paljon enemmän valikoimaakin, josta ennen sai vain uneksia!
Kokemuksia ei voi estää - you are  smart and you know it
Kaksikymppisenä, silloin siis kun aikuisuus ihan just oli alkanut (joillakin ei välttämättä, mutta puhutaan nyt vaikka tällaisesta arvellusta todennäköisyydestä) sinulla oli kaikki edessä. Siis kaikki. Eikä pelkästään hyvässä TÄÄLTÄ TULLAAN MAAILMA-mielessä!  Sinähän et tiennyt mitään ennestään, kaikki piti elää ensimmäistä kertaa ja etukäteen oppimatta. Miten asua omillaan, miten hoitaa talous, miten sen rahan kanssa touhuttiinkaan? Mitä minusta nyt sitten isona oli tulemassa, miten ollaan töissä (tai edes haetaan töitä), miten tullaan toimeen muiden aikuisten kanssa (koska joskus vaan on pakko vaikka ei mieli tekisikään)? Minkälaista on olla äiti, vaimo (isä, mies) tai yleensäkin muodostaa perhe?  Mitä on kasvattaminen ja miten minä siinä onnistun?
Nelikymppisenä you know it all, beibe! (ainakin useimmiten) Tiedät jo itsesi, tunnet naiseutesi (mieheytesi), olet luultavimmin jo lapsiasikin kasvatellut ainakin sen verran pitkään, että tiedät ettet koskaan tiedä kaikkea ihan varmaksi. Uskallat silti elää vaikka suuri erehtymisen vaara on asiassa kuin asiassa. Maailma on sinua varten ja itseasiassa sinäkin maailmaa varten, sillä voiko olla suurempaa ja tehokkaampaa voimavaraa tällekään yhteiskunnalle olla kuin neljäkymmentä täyttänyt ihminen! Jos suinkin ehdit, niin käytät aikaasi myös maailman parantamiseen kaikilla niillä työkaluilla joita sinulta löytyy, sillä jos kaksikymppisillä oli vapaa maailma olevinaan edessään, niin nelikymppiset ovat keskellä sit maailma. Ota ja elä, siis!
Loppu tulee - are you ready
Neljänkymmenen iässä pamahtaa sieltä syvältä tietoisuudesta suoraan siihen silmien eteen (niiden roikkuvien luomien katveeseen, kyllä vain) tietoisuus elämän rajallisuudesta. Kyllähän sitä parikymppisenä hoilattiin you only live once ja kaikkea muuta ajallisuuskäsitettä sisältävää sälää, mutta ootahan kun nelikymppisenä alkaa porukkaa kaatuu edestä ja sivuilta, niin siinähän olet keskellä sitä sun yhtä elämääs.  Ja se olis niinkun tosipaikka. Tajuat että ihan sama mitä muut ajattelee, tää on nyt vedettävä omalla tavalla loppuun asti ja kaikki mitä on elämältä halunnut ja sille halunnut antaa, on nyt tässä niinkuin lähipäivien hommaa. (Toivottavasti!) ei paljoa sitkutella ja mietitä eläkepäivien harrasta ihanuutta, vaan mennään nyt sinne telttaretkelle Lapin erämaahan, jos sinne on sielu aina halajannut. Tai pärräytetään laulukilpailuun  tai maalataan keittiön seinä keltaiseksi. Koska ei ne jälkipolvet sun hillitylle ja odottavalle tunnelmalles tuu lasejaan kilistämään, vaan sille että uskalsit olla sellainen oma itsesi että susta riitti puhuttavaa pidemmäksikin aikaa.
Mitäs sitten - wtf
Onko tullut elettyä nyt jotenkin ihan väärin? Huomasit just, että oot jo myöhässä tai edellä tai ettet oikein tiedä itsekään missä? No kuule kun ei se mitään. Sen kuuluukin mennä niin. Se on tätä elämää. Senkin kun huomaat tässä neljänkympin iässä, että ihan turha mitään suunnitelmia on lyödä lopullisesti lukkoon, koska elämä on sellainen pieni motherf juukelis puukelis että yllättänee sut vielä moneen kertaan. Minusta puhumattakaan. Koska minähän en tiedä mitä on olla viiskymppinen. Tai kuus(kymppinen). Huhut kuitenkin kertoo, että mitään hiljaista hiihtelyä ei välttämättä ole silloinkaan tiedossa.
On se vaan jännä paikka, tämä elämäksi kutsuttu!
Kivaa tiedossa!
(kuvat täältä)

keskiviikko 20. huhtikuuta 2016

Kehtaanpa kansoittaa tätä maailmaa

Kuvahaun tulos haulle hilarious big family pics

Yle uutisoi isojen lapsiperheiden saamista mukavitsikkäistä heitoista, jotka eivät aina jaksais niin naurattaa haastateltua perhettäkään.
 
Heti iski semmonen I feel you -fiilis tähänkin emäntään. On meinaan tässä vuosien varrella saanut kuulla ties vaikka mitä, kaikkea ei enää edes yhdellä istumalla muistakaan tässä.
Tuntemattomien lausahdukset on ihan oma lajinsa, koska silloin tuntuu että ihmiset ihan aidosti ihmettelevät asiaa ja se on helpommin ymmärrettävissä ja jatkosta riippuu sitten se onko kysyjä luonteeltaan moukka vai vaan hämmästyksissään pidätyskyvytön.

"Oho onpas siinä paljon lapsia!" Onko? Apua miten mää en oo aiemmin huomannu... mistä nää on tähän tullu!?
"Onko nämä kaikki sun?" Eikun löysin tuolta pihalta ja raahasin tänne kauppaan. Haluuks yhden?
"Oot varmaan perhepäivähoitaja!" Ei kun eiks niillä ole niitä vapaapäiviäkin? Mun duunissa ei ole niitä. I take the hard way you know, or no way.
"Tuliko useampi kerralla? Täyty tulla!" Joo, niitä kato vaan putkahteli ja vielä ihan eri kokoisinakin! Eiks oo ihmeellistä!
 
No heh heh, oikeasti esimerkiksi vanhemmat ihmiset jotka kommentoivat lapsimäärääni vaikka kaupassa, ovat yleensä ihan aidosti ihastuneita ja sanovat jotakin rohkaisevaakin vielä päälle. Se tuntuu aina hyvältä ja jotenkin saa aikaan sellaisen oman paikkansa tässä sukupolvien ketjussa, jossa joskuskin oli aika isoja perheitä vähän siellä sun täällä.
 
Ärsyttävyyskynnyksen ylittää sen sijaan tuntematonkin melko helposti kommentoidessaan ison perheen mukanaan tuomia sivuoireita, eli esimerkiksi isoa autoa tai niitä jättisuuria kauppaostoksia. Ihan kuin minun täytyisi kuljettaa kaulassani varmuuden vuoksi aina lappua, jossa lukee, että vaikka satunkin sillä hetkellä olemaan yksin liikenteessä, niin älkää huoliko: kotoa löytyy kyllä näille ostoksille syöjiä joten suotta pelkäätte minun hankkivan näitä vain itselleni, kiitos kuitenkin vaivannäöstänne asioideni suhteen. En ole myöskään kuullut mahdollisesta maailmanlopusta tai yleislakosta, enkä siis hamstraa tarvikkeita niitä ajatellen. Aion myös tulla täyttämään kärryt saman näköisiksi parin päivän päästäkin uudelleen.
 
Tyystin toisenlaisen tunnekuohun (eli vitutuksen) saa aikaan nämä rakkahat tutummat ihmiset. Kylänmiehet ja -naiset, jotka huomauttelevat kerta toisensa jälkeen asioista, kuin olisivat jotenkin parempia ihmisiä yhtäkkiä ja sillätavalla suorastaan velvollisia kertomaan juuri meille ja juuri siinä, kuinka elämässämme on jotakin huomautettavaa. Koska ilmiselvästi emme itse ole senvertaa järjissämme, että ymmärtäisimme ylipäätään itse yhtään mitään.
 
"Ei taida olla muita harrastuksia teilläpäin?" Eikä teilläkään, ilmiselvästi. Mulkvistin alkeet 1 ja 2 läpikäytynä ja nyt iskenyt turhauma?
"Eiks teillä oo telkkaria jota voisitte kattoo mieluummin?" Mieluummin kuin mitä? Sano vaan! Katsotko SÄ mieluummin telkkaria vai??!
"Joko on kylvöt tehty?" Tepastele vain omilla pelloillas äläkä tule mun mailleni tallaamaan!
"Eiks tällevuodelle oo tulossa muka yhtään?" Niin, etkö sääkään nyt mitään saa aikaiseks?!
"Ooksää taas raskaana?" Ooksää edelleen tyhmä?
"Ooksää taas raskaana vai ooksää vaan lihonu?" Ooksää vaan tyhmä vai vielä idioottikin?
"Muistaksää näitten nimiäkään?" Me päätettiin numeroida ne, niin on kätevämpää.
"Mää en enää ymmärrä kun luulis että vähempikin riittäis" Mää en ymmärrä, että miten tää on sun asias alunperinkään?
"Kuka nää kaikki ruokkii?" Joulutonttu? Emmää tiä! Mennääks kysymään?!
"Mää en jaksais" Kiva kun päätit avautua ja vielä ihan  kysymättä. Ja ihan hyvä että sulla ei sitten ole näitä enempää, kun olet tuolla tavalla rajoittunut.
"Mää en haluais" En ollut aikeissa lahjoittaa näistä yhtäkään sulle, että siinämielessä nou hätä.
"Mää en kestäis" Sehän on sanomattakin selvää. Thank God mää en ole sää!
 
 
 
Tokihan sitä huumoria saa heitellä, ainakin kevyesti ja ainakin minulle. Mutta senverta kannattaa pitää mielessä, että minä myös saan silloin sen oikeuden vitsailla takaisin. Tähän mennessä olen vain muutaman kerran käyttänyt sanallista tikkuani tökkäämiseen, sillä yleensä annan mennä kaiken sinne samaan paikkaan minne kaikki muukin kakkapöly tässä maailmassa menee. Joskus kun oikein sattuu sama ihminen kymmenettä kertaa jankuttamaan jotakin neronleimaustaan, niin saatan taputtaa ymmärtävästi olalle ja todeta että tähän on ihan tarkoituskin, ettei juuri hänen geeninsä ole jatkaneet elämäänsä sen pidempään. Kaikkien kannalta kattokaas parempi niin, että vaan hyväks jo havaitut jatkaa voittokulkuaan. Heikompi aines surkastuu sitten ajanmyötä vallan pois.
 
No ne loput, jotka ottaa asiasta vaan sen hauskan humoristisen puolen esiin (koska sitähän tässä elämässä kyllä riittää ja sitä pitääkin jakaa kaikille, koska kunnon nauruilla jaksaa olla aina enempi positiivinen ja sitä tässä maailmassa on ihan liian vähän, myönteistä asennetta ihan kaikkeen suhtautumisessa) tietää, että kyllä minä annan kaikkien kukkien kukkia. Olkaa ihan rauhassa minkälaisen perhekoon puolella tahansa ja hymyilkää jatkossakin meidän karavaanin nähdessänne! Koska meidän elämä on kaikesta hälinästä ja meiningistä huolimatta (tai ehkä juuri siksi) täynnä maailman parhaita hetkiä joka ikinen päivä ja me ei välttämättä huomattais muuten sitä tosiasiaa, että kaikilla ei näin ole. Koska jostain syystä meidän elämä on sen verran täyteläistä, että ei olla ehditty murehtiin muiden ollenkaan! Mutta kun asianne esille otitte, niin suon aina silloin tällöin teillekin pienen ajatuksen ja toivon pikaista käännettä parempaan.
 
With lööööv...
 

kuvat  täältä

maanantai 18. huhtikuuta 2016

Tavoite: ZEN, toteutuma: not so zen...

Ihmiset. Elämä tarjoilee kyllä kaikenlaista hassua kun vaan on vastaanottavaisella päällä sen suhteen. Kädet jo valmiiksi ojossa on aina hyvä merkki. Kuten tällä intopäällä täällä näin.
 
Kyllähän minä tykkään, että on kaikenlaista, varsinkin kun valo on lisääntynyt ja sitä (muka) jaksaakin jotenkin paljon paremmin niin kuin pidempään. Sitten kun on (tällainen hössö kuin minäkin nyt satun olemaan) järjestänyt sillätavalla, että se kaikenlainen on kaikkea erilaista, niin ei kerkiä jännittämään edes yhtäkään erikseen, vaan kaikki menee sillä samalla kauhistuneella ihmettelyllä ihan huomaamatta.
 
Minulla on ollut paljon virallisen kuuloista kokoustamista, joissa mietitään kyllä välillä ihan epävirallisiakin asioita ja juttuja, sekä välillä kirjaimellisesti tietysti niitä virkamiesten asioitakin.. Sitten on ollut töitä (voiko sen virallisempaa edes olla....) ja niiden tekemistä kyllä ihan kotonakin. By the way, olen tyytyväinen otteeseeni, joka tukevoituu tässä koko ajan. *jes*!
 
Sitten on tämä hassunhauskin osuus kaikessa: ilmoittauduin todellakin ikiaikaisuuksia sitten vapaaehtoiseksi rakkaan lajini EM-kisoihin, jotka tullaan järjestämään tuossa Tampereella. Muistan kertoneeni (koska infokaavakkeessa sitä kysyttiin) itsestäni sen verran, että olen ollut muun muassa siivoamassa (vessoja) isoilla evankeliumijuhlilla kun ne täällä seuduin olivat. Ajattelin, että koska minulla ei ole esimerkiksi ammattitaitoa olla ensiapupisteessä, eikä hygieniapassia muonitushommeleihin, että olen jälleen siivoushommissa ja varauduin henkisesti sellaiseen rempseään ja tehokkaaseen vessamaratoniin kuten aiemminkin. Tukka ponnarille, verkkarit jalkahan ja päivän päätteeksi liat pois saunomalla. No kas vain, olenkin VIP-emäntä! No tottakai olen! Olen suorastaan syntynyt Vip-emännäksi!  Eli siis ei todellakaan mitään vessamoodia päälle, eikä muutenkaan mitä vaan päälle, vaan tumma puku ja englanti sujuvaksi. Yes, Sir . Vieraiksi on tulossa lajin liittojen/yhdistysten johtajia, mastereita ja grandmastereita ja muita kunnioitettavia henkilöitä , joten olen arvatenkin hieman hermostuksissani etten vain sano mitään liian tuttavallisella käännöksellä, tai vielä pahempaa: kompastu, kaada tai muuten tunaroi siinä heitä emännöidessäni. Minun persoonani tuntien kaikelle tuolle on sanoisinko suurehkot mahdollisuudet olemassa! Nyt kaikki toivon pikku tonttuset olkaa mun puolellani!
 
Siis kun toi elämä, se tuo eteen aina vaan asioita, jotka pistävät pelottamaan, jos ei niitä vaan tee. Mene ja tee siis, ja huomaatkin että mikäs tässä nyt oli niin hirvittävää etukäteen muka! (en ole vielä kuullut että joku huomasi että olis sittenkin kannattanut etukäteen ainakin pari viikkoa tätäkin murehtia ja ripuloida). Joten tartun hetkeen, tartun mahdollisuuksiin ja olen taatusti monia kokemuksia rikkaampi taas tämänkin jälkeen.!
 
Sitä ennen lähdetään vielä työreissulle miehen kanssa kahdestaan.Tätä ei ole kans tapahtunut sitten tällä vuosi tuhannella vielä kertaakaan, joten suhtautukaas nyt tohonkin sen asian vaatimalla hartaudella ja vakavuudella. Tai on siinä yhdistettynä vähän viihdettäkin, kai, luennointien lomassa sillätavalla sopivasti (sillätavalla = minä en tiedä millä tavalla mutta Jari Sillanpään tavalla kuulemma nyt ainakin). Ja minähän en ole edes mikään työmatkaihminen. Minä olen maalaismuija. Lötköverkkaridataaja. Kotonanysvääjä! En - mikään - ihmistenilmojen - ihminen!
 
Lopputulemana haluaisin siis kait sanoa, että katsokaas nyt minua. (Ei liian liki, mutta sillai isommalla kaarella). Kyllähän te minut tiedätte. En ole mikään tavallisin tallaaja. En ole mikään normiseteissä pitäytyvä hillitysti ilmeilevä ihminen. Ja niin vaan minusta on tullut se, jota me ollaan (kyllä kyllä, te kans  olette) pidetty tylsyyden perikuvana, harmauden maamerkkinä, sellainen näkymätön naama jossain muiden näkymättömien naamojen joukossa. Minusta on tullut pukumies. (tai nainen, mutta ei nyt takerruta pikkuseikkoihin).
 
Käsi pystyyn, kuka voi enää yhtäkään pukumiestä tai - naista katsoa vakavalla naamalla, kun tietää että kenen vaan sisällä voi asua tällainen pieni hulluttelija? Tällainen kansiota väärinpäin kädessään pitävä hosuli! Tällainen kaikki ohikulkijatkin kättelevä strömssääjä!  No en minä ainakaan! Katson taatusti jokaista sillä silmällä, että haa haa, ihan varmasti tuokin just kaatoi kahvinsa päälle teetä eikä ole sitä näyttävinään meille muille ihan muina miehinä siinä niin. Jepjep! Sinut on nähty!
 
 

keskiviikko 13. huhtikuuta 2016

Ookko nää nähny mun eilistä päivää?


KLO 7 kello soi. Mies oli jo noussut vähän aiemmin aamukahvin keittoon ja päästänyt koirat pihalle. Minä nousin kuopuksen kanssa pottahommiin ja sitten koululaiset herätys!
Kaikille keittiössä aamupalaa, juteltiin päivän kulusta ja kerholaisen metsäretkipäivästä. Viestitin yhdelle opettajalle hammaslääkärireissusta.
KLO 8.10 viimeinen koululaiskuorma kaasutti miehen ajamana pihasta ja minä kaadoin itselleni toisen kupillisen kahvia ja käynnistin pyykkikoneen.

Aamu kului kahden nuorimman leikkiessä muovailuvahoilla ja välillä luettiin kirjaa auringonpaisteisella sohvalla. Koitin selailla telkkarista uutisia, lukaisin nopeasti koneelta sähköpostini, mutta en ehtinyt vastata yhteenkään vielä.

KLO 9.50 Väsytti niin vietävästi, että puin lapset pihalle hyytävästä tuulesta huolimatta ja sinne mentiin koko konkkaronkka (kaksi lasta, kaksi koiraa ja yksi äiti).

Haravoin ja putsailin kukkapenkkejä, siirtelin vähän kaikkea väärällä paikalla ollutta tarviketta /(miten ihmeessä ne lasten fillarit ei vaan pysy edes yhtään järkevillä paikoilla, kysyn vaan...), hääräsin koirien kanssa, pojat hääri leikkimökillä kotileikeissä.

 
 
Aurinko paistoi kyllä lämpimästi, mutta lämmin ei silti kovinkaan ollut, koska meillä nyt tuulee melkein aina ja eilinen tuuli ei ollut kovin lämmin. Veinkin sitten pyykit koneesta pihalle heilumaan ja tuumasin, että grillataanpa nuotiomakkarat siinä lämpimiksemme.
 


Maailman parasta sinappia, jos ette jo tienneet. Lukaisin näin vuoskymmenten syömisen jälkeen purkin kylkeä ja huomasin että sisältää muun muassa kahvia! No ilmankos! (ja on tehty täällä Sastamalassa).

 
KLO 11.30 oli lounasaika eli grilli saatu sitkeän yritteliäisyyden jälkeen hyvin roihuamaan ja sen verran hiiltymäänkin, että makkarat sai ihanan rapsakan pinnan. (Ähh, älkää vaan muistelko mun edellistä parempi-elämä-paremmalla-ruualla -postausta....). Lisäksi meillä oli valmiita voikkareita jotka tulikin popsittua jo siinä makkaroita odotellessa kaikki suihimme, ulkona tosiaan maistuu ruoka niin hyvältä!

Oheisohjelmaa meidän rauhaisaan hetkeemme toi jänöjussi, joka päätti yhtäkkiä kirmata paikalle tuosta noin vaan. Tuli siis todellakin ihan höyryävän nuotion viereen ja mullakin kesti sen saman hetken kuin koirillakin tajuta että tossahan on jänes. Sitten ne läksikin ja lujaa, jussi eellä ja hurtat perässä. Ei pal auttanu kuin toivoa että kerkee karkuun! Varttin päästä sain koirat tuleen rantaheinikosta takaisin (ehkä makkaralla kädessäni oli apua tässä houkuttelemis-asiassa) , mutta kävivät ne vähän väliä nuuhkimassa maasta jälkiä, että minne se meni. Kukkokin osallistui kanalan uumenista tähän hässäkkään kiekumalla niin maan perusteellisesti, että luulis ettei pupunen ihan heti uudelleen tähän hullulaan eksy.

Hammaslääkärissä käynyt lapsonen viestitteli ja sovittiin päivän aikatauluja siinä miehenkin kanssa puhelimessa sitten, koska autokoulun teoriatunnit venyttävät opiskelijatyttösen päivän pitkälle yli iltaseitsemään.


 
 
KLO 12.45  Vietiin innoissaan oleva Rafu kerhoonsa viinirypäleillä ja karjanlanpiirakalla täytetyn eväsreppunsa kanssa ja hurautettiin siinä samalla kuopuksen kanssa kylän kaupalle, kun kerran siellä päin oltiin. Kyllä on outoa kulkea yhden lapsen kanssa yhtään missään! Mahdanko mä tähän tottua ikinä... (syksyllä se on kuitenkin eessä, että parempi totutella). Ostettiin kaupasta pirteä pikkunarsissi ruukussaan ja koska kauppaa vastapäätä on kirkko hautausmaineen, niin käveltiin sinne viemään kukka minun äitini haudalle. Rudi ei koskaan häntä ehtinyt tapaamaan, eikä sen puoleen Rafukaan, mutta kyllä he juttuja ovat kuulleet senkin edestä mummustaan. Rudi on niin jännä poika tuolla hautausmaalla, koska eihän tuonikäinen (2) varsinaisesti tajua näitä juttuja, mutta hän on silti aina innokas sinne tulemaan (onhan siellä kyllä kaunista!) ja suhtautuu asiaankuuluvalla hartaudella siellä oleskeluunkin.
 

Tässä pieni poika pappansa haudalla.
 
 
KLO 13.30 tultiin kotiin ja oltiin vielä hetki pihalla lapsukaisen pyynnöstä. Annoin vauhtia keinussa ja keräilin pyykkejä narulta (hyvin kuivuivat kylmässäkin ilmassa), samalla kun pikkutyyppi polki pyörällänsä sitkeästi möykkyisessä maastossa.
 

 
Kotimatkalla käytiin hevostallin kautta, hepat sai porkkanoita tänään tuotuna.
Sisällä odotti koiran tekemä sotku eteisessä ja siivosin sitä ja innostuin samalla (raivolla) pesemään vähän muutakin ylimääräistä huushollista (turha toivo että se missään näkyis...). Kuopus leikki uuniruuan tekoa samalla pikkasen rivakasti, koska paiskoi leikkiuuninsa luukkua kiinni melkoisella läjäyksellä joka kerta (keltä lie oppinut, en tunnusta!). Poju söi välipalaksi karjalanpiirakan ja banaanin. Tein lättytaikinan jääkaappiin turpoamaan.
 

 
KLO 14 aloin paistamaan lättyjä ja vartin yli saapuneet koululaiset (kaksi niistä) söivät hyvällä ruokahalulla melkoiset läjät. Kutsuvat minun tekemiä lättyjä sokerilätyiksi, koska laitan niihin sokeria heti paistamisen jälkeen pinnalle ja kun se siihen sulaa makoisaksi liemeksi, niin siihen ei muuta tarvitsekaan päälle laittaa! (jos mietit, niin söin kaksi)
 


14.45 oli yläkoululainenkin miehen kyytimänä kotona ja vaihdettiin siinä lättyjen äärellä kaikkien kuulumiset. Keitettiin miehen kans kahvit ja koululaiset siirtyivät pikkuhiljaa läksyjen tekoon. Tiskien laittoa, järjestelyä siellä täällä.

15.30 hurautin hakemaan kerholaiset kotio ja hällä olikin ollut sitten ihan paras kerho, kuulemma! Kotona oli vastassa imuroiva mies, kerholainen pinkaisi popsimaan muutaman lätyn, minä menin tarkastamaan koululaisten läksyt ja vastasin yhteen sähköpostiin. Viestittelin yhden tyttären kanssa mukavia.

16.30 mies lähti viemään poikia (kahta) treeneihin, minä jäin muiden kanssa kotosalle. Pyykkejä, muutama A4-paperi ja pohdintaa tulevista menoista. Kuopus leikki samalla sohvalla kun minä luin tietokoneelta kokousmuistiota ja ajatukseni katkeili muutamaankin kertaan. Keittiössä piirreltiin ja vähän väliä taideteoksia tuotiin kuusivuotiaan toimesta mulle ihailtavaksi. Osasta otin kuvan käskystä ja lähetin isukille nähtäväksi.

Tein suunnitelmani mukaan iltaruuaksi keittoa ja valmistelin sitä tässä (ja vähän jokaisessa) välissä, samalla kun viikkailin pyykkejä ja hermostuin koirankarvoille. Imuroimisesta huolimatta niitä oli jo siellä täällä.

KLO 18 syötiin niiden voimin, jotka kotona olivat. Hyvin maistui!

Mies tuli kuskaamisreissulta hevostallin kautta, toi samalla yhden pojan ja otti kyytiinsä täältä seuraavan. Me heitettiin kolmen nuorimman kanssa ulkovaatteet niskaan ja lähdettiin hakemaan muutaman kilometrin päästä bussipysäkiltä viimeinenkin lapsonen kotikylille.


 
KLO 19.30 poikettiin anoppilan kautta kotimatkalla ja vaikka sielläkin kävi aivan jäätävä viima, niin lapset leikkivät posket punaisina hippaa pitkin maita ja mantuja.

Mies oli tässä välissä tuonut  yhden lapsen treeneistä kotiin (yksi siellä vielä jatkaisi yhdeksään asti )joten hänen iltansa kului ees taas ajelemalla kotikylän ja kaupungin treenihallin väliä.


KLO 20 minä kuormani kanssa kotona, kuopus väkisin sisälle, muut kaksi tenavaa jäivät "ihan kymmeneksi minuutiksi" vielä pyöräilemään. Iltapalaa kaikille, pitkän päivän tehnyt tytär söi keittoa samalla kun juteltiin kuulumiset. Treeneistä kotiutunut poika kertoi miten siellä oli sujunut (hyvin oli mennyt).

KLO 20.20 loputkin sisälle, iltapalaa punaposkille ja sitten hammaspesun kautta nukkumaan. Katsottiin ensin kuitenkin seuraavan päivän kouluvaatteet, jotka olikin kyllä jo hyvin laitettu esille.

Tiskejä ja keittiön siivousta, jutustelua.

KLO 21.20 viimeisetkin urheilijat kotiutuivat. Porukkaa saunaan, uuniin pizzaa. Minä toikkaroin puoliunisena, koska olin meinannut nukahtaa samalla kun laitoin kuopuksen nukkumaan.

Hoideltiin koiria ja minä selasin nettiä, vastasin yhteen juuri ulkomailta tulleeseen sähköpostiinkin vielä. Suunnittelin seuraavan päivän ruokia ja menoja, koska oma autoni viedään silloin huoltoon joten päivällä en pääsisi hakemaan mitään, vaan oli tultava toimeen sillä mitä kotoa löytyy. Selasin Aamulehteä.

KLO 23 menin nukkumaan, viimeisenä.

maanantai 11. huhtikuuta 2016

Dääm

Ihan hävettää edes aloittaa (taas) näillä samoilla sanoilla, mutta niin se vaan taas on tehtävä. Eli: Miten tässä näin pääsi käymään?! Missä on minun motivaationi luurannunna? Miksi oi miksi en ole saanut mitään aikaiseksi? Ja miksi ihmisen (tai no ainakin meikämuorin) elämässä ei tunnu aika riittävän itsensä ja perheensä kaikinpuoliselle hyvinvoinnille, vaan aina jostain päästä menee pois jos jostain otetaan jotain kivaa tilalle? Ihan höh!

[Ja tässä välissä pesin yhden koneellisen kuraisia kuteita koneessa, kaksi helkkarin kuraista lenkkaria likoaa ämpärissä ja puolen tuntia meni etsiessä lapselle huomiseksi toiset tossut, koska koulussa on tietenkin ulkoliikuntaa ja ei noilla tossuilla kyllä huomenna vielä mennä mihinkään. Voi sanonko mä, että pojat ja kura ja kevät ja pellonlaidalle lentänyt jalkapallo.... ]


Täytyy myöntää, että äsken vaakalla käydessäni hämmästyin suuresti ja ihan positiivisesti ihme kyllä tälläkertaa. Luulin, että tällä niin kutsutulla hemmottelulla; syömisen syömisellä, herkun mättöömisellä  ja vielä senkin päälle jollain karkilla nautiskelulla olisin kerännyt itselleni vähintään tonnin jos en toistakin monta liikakiloa, mutta paino olikin pysynyt ihan samassa kuin silloin joskuskin. Samassa! Oho. Enkä nyt tosiaan hienostele mitään oikuntuntuuläskiltä ja olenlihonutgrammanehkä. Vaan tunnen oloni todella pöhöttyneeksi ja sitähän minä olenkin tietenkin. Onneksi näköjään arkiliikunta on auttanut edes jotain, mutta kyllä minun todella (taas taas taas ja taas kerran....) tarvitsee ottaa itseäni persniskasta kiinni ja vimpauttaa tuonne tienpäälle. Sen aika on vaan nyt. Lenkkiä! Lenkkiä! Muuta et muija tarvitse, niin olet jo paljon pirteämpi ja köykäisempi alta aikayksikön!

Jotenkin on vaan niin vaikea lähteä. Ennen sitä ajatteli vielä reippaasti, mutta toteutus jäi puolitiehen tai jonnekin sinne. Nyt ollaan jo siinä pisteessä, että ajatuksetkin laahaa laiskoina jossain tuolla perässä ja en sitten millään saa edes sellaista rivakkaa mielikuvaa päähäni itsestäni tuolla lenkkiä vetämässä. En. Niin kliseisiä sanoja, mutta jestas että ne painaa päässä ja jaloissa. Ja sielussa...


Niin että, jos tämä röhnöpossu tästä taas saisi itsensä liikkeelle, jotta ei vallan rapistu tämä sohvapottukunto. Hip hei, odotan oikein innolla. Not... Tässä vaiheessa alkaa muuten itteänikin jo niin ärsyttään tää vetelä asenteeni! Tämä kirjoittaminen siis auttaa kuin auttaakin.

Miten muilla on tilanne? Ootteko lähtenyt liikkelle, vai olitteko jo valmiiks liikkeessä?

Mun motivaationi ei inahdakaan, vaikka syitä olis muitakin kuin peilikuva ja pöhö olo tässä jokapäiväisessä elämässä. Kun oikeasti on päiviä jolloin olen fyysisesti sairaampi kuin näytänkään... ja sitten taas päiviä jolloin näytän sairaammalta kuin olenkaan juuri sillä hetkellä.

Siis what, mitkä noi renkaat silmien ympärillä on? Ja muutenkin hiukan ankea kurtta.
 
No mutta ei kai tässä muu auta, kuin tehdä asialle jotain. Vaikka sitten puoliväkisin. Vaikka katsomalla tätä maisemaa, jonka just kävin ulkoa ikuistamassa ja sitten miettiä, että hyvä tästä tulee. Vaikka rankkaa oliskin aluksi. Aina.