tiistai 29. maaliskuuta 2016

Minkälaista meillä on asua?

Ihanaa tietenkin! Ja kamalaa. Miten kukin sen nyt ottaa *hym*. Mehän olemme tähän elämäämme - isohkoon päälukuun ja sen mukanaan tuomiin seikkoihin asumisenkin suhteen - kasvaneet pikkuhiljaa, joten shokki ei ole ollut yhtäkkinen, vaikka välillä kieltämättä tuntuu siltä kuin joku kalauttaisi halolla päähän ja sitä havahtuu tilanteeseen juuri siinä hetkessä. Että onpa meitä paljon ja miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään! *heh*

Mutta jos ajattelee vaikka ulkopuolisen silmin tätä, meitä, niin kokemuksen syvällä rintaäänellä (mikä se edes on, muuten, rintaääni...) voin sanoa kaiken riippuvan ihmisen luonteesta. Joku saattaa katsoa hulivili-meininkiä sillä tavalla huojentuneena, että onneksi tätä ei ole meillä kun täältä kotia joskus pääsen, toiset ihan avoimenkin kauhistuneina, että miten sä ehdit kaiken, milloin sä nukut oikein, miten sun korvat ja hermot kestää, miten miten miten! Ja sitten on vielä niitä, jotka ei ole  koskaan ennen meillä esimerkiksi käyneet ja ovat heti kuin tämä olisi heidänkin "normaaliaan". Joten kaikki todellakin on ihan kokijasta kiinni ja minä kerron tietenkin siitä miten minä tämän kaiken koen.

Iso perhe on minulle olotilana kuin muistaisin joka (hiljainen) hetki, että olen voittanut lotossa kaikki maailman mahdolliset rikkaudet. Kuulostaako lässyltä? Kliseeltä? Pumpulilta? Mutta kun se tuntuu. Vieläkin, yli kahdenkymmenen äitivuoden jälkeen tekee välillä mieli pompahtaa ylös ja hihkua ihmisille, että siis voi jumprahuiti, minuapa on lykästänyt! Usein, todella usein, kaikki tuntuu ihan uskomattomalta onnelta. Lykästämiseltä. Tuurilta tuurin perään. Ja miten sitä sitten toimiikaan, kun huomaa kaiken toivomansa (ja vielä enemmänkin) olevan käsillä tässä? No sitä ihastelee ja käyttäytyy höperösti, tietenkin. Minä todella pidän perhekokoani niin suuressa arvossa, että olen siitä joka päivä kiitollinen. Moniko voi sanoa ilahtuvansa omasta elämästään joka päivä ilman pakottamista? Ihan spontaanisti? Joka päivä! Toivottavasti jokainen. Suuri perhe on siunaus, uskoi sitten mihinkään ulkopuolisiin siunauksen antajiin tai vain itseensä.


Niin suuressa arvossa kun perhettä pidänkin, niin se ei todellakaan tarkoita etteikö haasteita olisi edessä useinkin (tai edessä ja takana ja sivuilla ja  vaatekomerossa ja kuralätäkössä ja ja ja). Niitä nyt on kuitenkin jokaisella ihmisellä, uskon, jopa sillä jolla on se materiaalinen maailman kaikkein rikkaus: silläkin on joskus oksennustautia ja sähkökatkoksia ja hormonimyrskyjä. Joten ei tässä isossa perheessä sen kummajaisempia olla, kuin että haasteet ovat ehkä eri mittasuhteissa kuin jossakin vähän pienemmässä porukassa.
Kaiken paljous, esimerkiksi. Pyykkiä on paljon, lattialta löytyviä parittomia sukkia on paljon (ja ihan turha toivoa että niistäkään toisilleen paria löytyisi) ja tiskiä on paljon. Kaupassa käyntejä on paljon, astioita on paljon, lakanoita on paljon. Hajoavia housunpolvia on useita, hammaslääkärikäyntejä on useita, kengistään ulos kasvavia varpaita on useita. Vastapalkaksi kaikkea ihanaakin on moninkerroin! Onnistumisia, halauksia, kohtaamisia, yhteisiä hetkiä.
Vaikka haluaisinkin sanoa, että ne ilon hetket ja onnen tunteet kompensoivat kaiken sen haasteellisuuden, niin aina se ei mene kuitenkaan yks yhteen, tiedättehän. Meitä vanhempia kun on kuitenkin vain kaksi! Sitä tulee eteen tilanteita, joissa pitäisi olla kolmessa paikassa samaan aikaan (vanhempainillat, oi vanhempainillat...), joissa eilinen seitsemän kauppakassin kantaminen kotiin ei näy jääkaapissa enää seuraavana päivänä (kuka söi neljä kiloa jugurttia iltapalaksi, kysyn vaan!),  joissa imuroiminen ja pyykinpesu ei ole enää sanavarastossa kohdassa "kotityöt" vaan siellä samassa lokerossa hengittämisen, syömisen ja vessassakäymisen kanssa. Tehtävä jotta yleensäkin eläminen on mahdollista. Elämä on tekemistä täynnä ja hyvinä päivinä olet kuin Myrskyluodon Maija tai Marion Ingalls ja pyyhit käsiä essunreunukseen, hämmennät puurokattilaa ja hyräilet pikkupilteillesi rauhoittavaa sävelmää samalla kun mietit juuri tekemääsi sadonkorjuuta, lehmän teurastamista kotipäivää. Toisenlaisina päivinä kuulostat Milla Magialta kun melkein itket naurat kolkosti kanssaihmisten somepäivityksille aiheesta "kiire" ja "tekeminen".

Mutta kuten sanottu, tämä on elämää jota en uskonut koskaan olevan olemassakaan. Tiedättehän? Sitä miettii pellavapäisiä lapsia joulukuusen ympärillä, saunan lauteilla punoittavia pikkupäitä, kolmimetrisen ruokapöydän täydeltä väkeä sunnuntaipäivällisillä ja moniäänistä kuoroa äitienpäivänä sängyn vierellä -eihän tuollainen voi olla todellista, kuitenkaan. Televisioelämää. Elokuvaelämää. Satukirjaelämää.

Niin vain on, kuitenkin, totta. Aika hämmästyttävää.

Lopuksi vielä, kaipasitte pientä ohjeistusta tai ette, niin tämän suurperheisen elämän motot, aforismit, voimalauseet, ne ohjenuorat joita on noudatettu talossa ja talon ulkopuolella ja aiotaan noudattaa muuten jatkossakin. Omakeksimiä eivät todellakaan ole, mutta hiton hyviä silti!

"Mieluummin varmasti väärin, kuin epävarmasti oikein."

"Pysyis ny pystys eres siihen asti kun uurestahan kaatuu."

"Hyvin usein voittajia on häviäjät, jotka päättivät yrittää vielä kerran."

"Jokaisessa tilanteessa on vallinnan mahdollisuus, jos ei muuten , niin ainakin asenteen valinnassa."

"Hate is learned, love is natural."

"Maailmalle olet vain joku, mutta jollekin koko maailma."

"Ihminen joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee muutakaan."


P.S. Vaihtari on matkalla kotimaahansa. Voi itku ja parku! Eilen vielä lounastettiin yhdessä (oikein kolmen polven voimin) ja vietettiin muutenkin päivä iltaan asti yhteisistä jutuista höpötellen. Voihan elämä näitä hyvästejä, sanonpa vaan!

Aurinkoista viikkoa kaikille!

6 kommenttia:

  1. Monesti sitä vaan tyytyy kiteyttämään: Lapset on rikkaus. On se vaan niin totta monessa mielessä.

    VastaaPoista
  2. Ja sitten, kun osa porukasta on jossain (käymässä tai muuttaneet pois), kysytään miten meitä on NÄIN vähän?? Pöydässä on mun lisäksi vain neljä, vain neljä!! :)

    Kiitos kirjoituksesta, jossa useat lauseet olivat kuin minulta <3

    -Taina-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta! :D Kaikki kun on niin suhteellista <3 Kiitos kivasta kommentista!

      Poista