torstai 31. maaliskuuta 2016

Niitä päiviä!

Tämä on leikkinyt pelkkiä juostaan-päättömänä-pitkin-taloa -leikkejä rikostoverinsa (ei kuvassa) kanssa.

Leivinpaperilla oli jotain henkilökohtaista minua vastaan!
 
Pääsiäisruoholle ei saanut tehdä mitään, koska siellä on kuulemma tipu nukkumassa. Shhh!

Jep! Siellähän se...

Ja tiskit....ähhh! Eivät sitten vieläkään ole opetelleet siirtymään itsenäisesti kaappeihin?!
 

Tällainen aarre löytyi tiskeistä. Hmm...
(Huom! Olin siis itse illalla kokoustamassa, joten tämä on senaikaisia toimia)

No onkos tullut talvi,  vai mitä tää on? Karvapalleroita?!

KOIRANkarvapalleroita?!!
 

Ja ulkonakin näyttää tältä. Innostu tässä sitten!
 
No mutta silti: aivan ihanaa torstaita kaikille, terveisin yskivä ja niistävä hän. (Siis minä)

keskiviikko 30. maaliskuuta 2016

(Suur) perheen arjen kompastuskivet ja niistä yli pääseminen

Ei, nyt ei todellakaan ole tulossa joku niksipirkko-täällä-hei kirjoitelma, vaan kerron tästä kaikesta taas omasta näkökulmastani, vähän itsellenikin ikään kuin, koska huomaan näiden (suur) perheen perusasioiden olevan joskus niin itsestäänselvyyksiä, että niitä ei edes huomaa (ennen kuin joku kysyy).
 
1.Miten sitä ehtii tehdä kaiken, ne kodin perushommat?
No täytyy sanoa, että jos perushommiin lasketaan pyykinpesu, ruuanlaitto, tiskit, imurointi ja muu sellainen siivoaminen, niin periaatteessa siihen ei mene yhtään sen enempää aikaa kuin pienemmässäkään perheessä, mittasuhteet on vain vähän erilaiset. Meillä pyykkikone vetää kahdeksan kiloa pyykkiä ja se on kutakuinkin puolet enemmän kuin sellainen pienen perheen (tai tilan) pesukone. Ja puolet enemmän tarkoittaa siis kaksinkertaista määrää pestyä pyykkiä yhdellä latauksella, joten ei tuota tavallaan yhtään enempää työtä, kuitenkaan. Ajansäästöä! Toisaalta meillä on sellaisia peruskokoisia tiskikoneita keittiössä kaksin kappalein, joten kun kohdalle sattuessa joko latoo likaiset sisään tai nostelee puhtaat kaappeihin, niin kyllähän se prosessi siinä pyörii. En tiedä mitä muut ihmiset tekee esimerkiksi odottaessaan perunoiden kiehumisen alkua tai hämmennellessään riisipuuroa. Minä teen juuri silloin näitä astiahommia. Tiskikoneen täyttää tai tyhjentää myös tasan siinä ajassa kun odottaa kahvipannullisen valmistumista keittimestä.

 

Ruuanlaittoon pitääkin ottaa ihan oma asenteensa jottei siitä muodostu ahdistusta, varsinkin jos on kotona kaiket päivät, kuten minä. Minä rakastan ruokaa ja ruokkimista, se on selkeästi minun tapani osoittaa rakkautta - ja haluan kyllä itsekin syödä hyvää ja mieleistä ruokaa, en niinkään pelkkää ravintoa, ymmärtänette tarkoitukseni. Käytän jonkin verran aikaa tulevien päivien aterioiden suunnittelemiseen, koska sillä tavalla kaikki muu häsläys sen aiheen ympärillä vähenee huomattavasti: kaupassa tietää mitä ostaa ja päivän kulun voi suunnitella kotona sen mukaan onko aikaa vaativa vai pikaisesti valmistuva ruokalaji vuorossa. Silti minullekin tulee laiskapäiviä, eivoisvähempääkiinnostaapäiviä ja silloin minä annan itselleni todellakin luvan mennä sieltä mistä se aita on matalin. Meilläkin syödään siis ranskalaisia ja nakkeja, jos siltä tuntuu. Ja ostetaan einesmaksalaatikkoa koulupojille, jotka sitä kaikenlisäksi rakastavat ja syövät sitten laatikot mieheen, liikkuvaisia kasvavia lapsia kun ovat.

 
[Ja kuin esimerkiksi tähän kirjoitukseen, eräskin lapsi tuli tätä kirjoittaessani tyköni ihmettelemään, kuinka reppu vähän tuoksuu. Vaikka vastahan siitä on viisi päivää kun sinne unohtui uimakamppeet! No, ne on nyt pesukoneessa...  näitä liikkuvia osasia kun perheessä, jos missä, aina silloin tällöin tulee ja suurperheessä etenkin. Siksi yksi neuvo kotitöihin on myöskin se, että älä lyö lukkoon mitään pyykkipäiviä tai muita kiveen hakattuja sääntöjä, mistä suotta vaan menetät hermosi sitten, kun mikään ei menekään kuten suunnittelit. Koska ei ne kuitenkaan mene ja parempi vaan sopeutua. Sitten jos sattuukin menemään niin sanotusti putkeen, niin mikä ilon paikka!]

 
 
Kodin siivouksessa meneekin sitten vähän enemmän sitä aikaa, varsinkin jos perhekoon laajetessa on neliötkin ympärillä laajenneet. Mutta tähän pätee se sama sääntö kuin missä tahansa muussakin melkein: päätä ja tee ja sitten se on tehty. Älä jää miettimään pitäisikö tänään imuroida vai imuroisiko vasta huomenna. Sitä pohtiessa olisit jo kaivanut sen kapineen esiin ja tehnyt siistiä jälkeä! Ja sitä paitsi, jos hyvin sattuu, niin joudut silti imuroimaan myös huomenna... Ylläpitosiivous on yksi avainsanoista - joka itselläni kyllä pääsee notkahtamaan välillä hyvinkin pahasti, mutta aina sen sitten palautan pinnalle kun vähän otan itseäni niskasta kiinni. Mitään siivouspäiviä ei kannata eikä oikeastaan voi edes enää pitää, koska liikkuvat ihmiset sotkevat kokoajan! Joka päivä! Pikkutavaraa siirtyy paikasta toiseen ihmisten mukana ja meidän perheen maaseutuasuminen (lue: kuraa ja hiekkaa pihalla ja sitä mukaa sisälläkin) ja koirat huolehtivat kyllä ihan selkeän liankin leviämisestä pitkin kotimme lattioita. Kaiken tämän siivoaminen onkin enemmän asennetta: vessaan mennessäsi pese samalla vessa. Kukkia kastellessasi pyyhi samalla pölyt. Ja niin edelleen.



Pähkinänkuoressa siis:
-kasvata kodinkoneiden kokoa tai lukumäärää
-ennakoi ja suunnittele (jätä joustovara)
-toimi heti kun asia mieleesi putkahtaa





2. Miten (suur) perheellinen on ajoissa paikalla yhtään missään?
Yksinkertaisesti lähde liikkeelle ajoissa. Siis liikkeelle siinä valmistautumisessa. Päätä mihin mennessä teidän on oltava ovesta pihalla ja pysy sitten siinä. Jos mukanasi on lähdössä pukeutumiskyvytöntä (tai yhteistyökyvytöntä, kenties) pikkuväkeä, aloita valmistelut lähtemisen suhteen ilman heitä. Anna lasten olla puuhissaan niin pitkään kuin mahdollista ja etsi kaikkien kaikki varusteet valmiiksi pinoihin tai kasoihin tai mihin muotoihin haluatkaan ne sitten asetella. Itse laitan kertakaikkisesti vaatteet (itse pukevalle) juuri kuusivuotta täyttäneelle niin, että ulkovaatteet ovat alimmaisena. Eli pinon huippu alkaa alimmista vaatekerroksista ja lapsi osaa siitä laitella niitä päälleen kerros kerrokselta. Pienimmälle laitan kasan valmiiksi itseäni varten ja sujautan kaiken sitten järjestyksessä hänen päällensä. Vaan kaikki alkaakin- siinä vaiheessa kun piltit ovat niissä omissa puuhissaan siis vielä -  siitä, että valmistaudun itse. Harjaan hiukset, etsin ja puen vaatteet, etsin autonavaimet, laitan takinkin valmiiksi eteiseen (koska sitä en pue etukäteen, koska hikoilisin aivan liikaa tempoilevien lasten kanssa pukemisurakoidessani). Sitten kun minä olen sitä takkia vaille lähtövalmis, niin lapset kehiin ja sitä ollaankin menossa ennen kuin kukaan ehtii kissaa sanoa.
 Mutta koska on olemassa niin sanottu tsäkä, tuuri, kuka miksikin sitä kutsuu, niin muista aina varata ainakin kymmenen minuuttia ylimääräistä aikaa, aikaa jota kutsun niskapaska-ajaksi (anteeksi brutaali kielenkäyttö, mutta se nyt on juuri sitä). Niskapaskat kun tulee, siis lapselle (yleensä melko pienelle mutta sattuu niitä isommillekin, ehkä), niin siinä menee vaihtoon aivan kaikki vaatekappaleet ja pesuun tietenkin koko pirpana niskasta varpaisiin asti. Mutta senkin ehtii, kun on laittanut vaatteita varapinot alkuperäisten kasojen viereen ja huljauttaa vaan sen mukelon vedellä ja saippualla. Ei siinä sitä kymmentä minuuttia kauemmin mene (oikeasti), kun olette hyvältä tuoksuvina siellä matkassa. Jos sinulla on potentiaalisia niskapaskojia enempi kuin yksi, niin tämä on siis kymmenen minuuttia per pää. Huomioi siis tämä kun valmistaudut.
 
 
 
Joskus saattaa käydä niinkin, ettei niitä niskapaskoja tule ja oletkin yhtäkkiä kaksikymmentä minuuttia etuajassa jossakin. Tai puolentuntia, kuten minä kerran ja sain neuvolan terveydenhoitajan katsomaan minua ihmeissään odotushuoneessa, koska niin harvoin siellä näkyy äitejä hyvissä ajoin! Ylimääräisellä ajalla voi tehdä paljon muutakin, kuten korjaamaan auton kesken hammaslääkärimatkan, kuten minä kerran...
 
Myöhästyminen kuitenkin lienee ihan inhimillistä perheellisille, (suur) perheellisille ehkä vielä inhimillisempää jollakin tasolla, mutta silti minä katson, että on kohteliasta ja hyviin tapoihin kuuluvaa olla aikonansa siellä missä pitääkin. Ja ainahan voi ilmoittaa jos tietää myöhästyvänsä. Aivan kuten sinäkin haluat ettei sinun aikaasi tuhlata suotta, niin koita parhaan kykysi mukaan olla tuhlaamatta myös muidenkaan. Älä kuitenkaan hermostu jos sattuukin käymään vaikka niin, että sinun ainoa niskapaskojasi tekeekin sen kahdesti. Tätäkin tapahtuu pahimman tuurin vallitessa perheessä. Hermostuessa sinun tulee vain (ylimääräinen) hiki ja ylimääräistä hikeä kaipaat kyllä viimeiseksi siinä, kun peset sitä lasta toista kertaa peräkkäin ja koitat edelleen olla kastelematta omia vaatteitasi siinä samalla. Mietit siinä todennäköisyyttä sille, että onnistut tässä kahdesti. Ota rauhallisesti, luultavasti olet kuitenkin nopeampi iloisena kuin vihaisena. Sitä paitsi se kakka ei vois vähempää välittää sinun mielentilastasi, joten älä anna sen vaikuttaa siihen!


Eli tipsit lähdön hetkiin:
-laita kaikki valmiiksi etukäteen, myös itsellesi!
-varaa ylimääräistä aikaa jokaiseen siirtymiseen joka ikinen kerta
-arvosta muiden aikaa
-stay cool



3. Kun shoppailusta tulee yhtä jatkuvaa painajaista, selviääkö siitä?
Kuten ruuanlaittokohdassa saatoin jo ylevästi mainita, niin suunnittelu helpottaa huomattavasti tätäkin osuutta (suur) perheen elämässä. Minäkin mietin siis pääpiirteittäin ruokia kolmeksi neljäksi päiväksi eteenpäin (olen tehnyt ruokalistojakin joskus), lounaita, välipaloja, iltaruokia, kaikkea sellaista. Silti, koska perheeni-sanan edessä on meillä tuo "suur" niin suur on se rahamääräkin, minkä sinne ruokakauppaan kannan - joten kaikki mahdolliset keinot on otettava käyttöön jotta budjetti pysyisi kasassa. Ja budjettihan sinulla täytyy olla, muuten kaikki leviää käsiin. Jos et päivittäiseen ruokailuun laskisikaan hintakattoa, että paljonko saa mennä kuhunkin ateriaan, niin laita edes viikolle joku maksimi, jota et saa ylittää ever. Ja ei mitään poikkeustapauksia, koskaan.  Siksi minäkin annan itselleni armon (tai suorastaan käskyn)  katsoa tarjouksia kaupasta vasta siellä ollessani,koska monesti siellä säästää paljonkin kun vaan on avoin spontaaneille ideoille - joka taas muuttaa etukäteen mietittyä suunnitelmaani siltä osin kun ne eivät kohtaakaan. No big deal!  Annetaan kauppiaan välillä päättää "mitä tänään syötäisiin" *heh heh*!
 
 
Perusajatuksena kun kaupassa käymisessä on, että siellä vaan on käytävä. Joko teet sen positiivisin mielin tai negatiivisin mielin, mutta itsepähän mielesi kannat. Minä en erityisemmin tykkää ruokakaupassa käymisistä, koska sitä saa tehdä jatkuvasti ja sinne on aina lähdettävä, koska yhtään kauppaa ei ole meillä nurkan takana eikä edes kävelymatkan etäisyydellä.  Se on ehdottomasti minun heikoin lenkkini, mitä tulee mielen positiivisena pitämisen suhteen. Mutta olenkin ottanut siihen kolme erilaista lähestymistapaa, joita sitten vaihtelen sen mukaan miltä itsestä tuntuu (tai täytyy).


Ensinnäkin: voiko olla parempaa paikkaa opettaa lapsia tavoille? No ei ole! Pikkuihmiset mukaan ja ostoksille. Siinä sitten opetellaan kuinka äitiä kuunnellaan, opetellaan "kauppalistan lukemista" (joka saattaa siis olla kaupan mainoslehtisestä leikattu ketsuppipullon kuva, tai muu vastaava) puhumattakaan siitä kuuluisasta itkupotkuraivarista ja siitä selviämisestä.
 
Toiseksi: isot lapset, isompi apu! Nuoriso mukaan ja menoksi. Sieltä tulee ehdotuksia aterioista ja shampoo-merkeistä, ihan pyytämättäkin ja lopuksi vielä pakkaavat tavarat kasseihinkin (koska pienestä pitäen siihen on opetettu, nääs nääs). Lisäksi automatkalla pääset jyvälle kaikesta mikä on in ja top juuri tällä hetkellä! Älä siis missaa tätä!
 
Kolmanneksi: jos (jostain ihmeen syystä) meinaa huushollin seinät tulla liian liki, lähde kauppaan. Yksin. Haahuile hyllyjen välissä just niin kauan kuin huvittaa ja osta itsellesi suklaapatukka tai vaikka kimpullinen kukkia, koska olet sen arvoinen! Sitten vaan kotimatkalla radion nuppi kaakkoon ja laulat mukana, tuli sieltä sitten mitä tahansa. Tadaa, uudestisynnyit!
[Ja on näitä tapoja neljäskin, sen nimi on "soita miehelle töihin ja käske käydä kaupassa kotimatkalla". Käytettäväksi etenkin sairaspäivinä. Varsinkin omina.]


Kaupassakäynnin tärpit siis:
-suunnittele, myös rahankäyttö
-ota muita mukaan, aina se jossain päin tuntuu hyötynä
-käytä sitä hengähdystaukona, jos tuntuu ettet niitä muuten löydä



4. Nukkumaan - vai onko se vaan toiveunta?
Lapsiperheen nukkumisrituaalit on aina haluttu puheenaihe! Perhekerhossa sitä kysytään melko usein, jos ei jopa joka kerta, kun joku uudempi kuulee että paikalla on tällainen useamman lapsen äiti. Nukkuminen puhuttaa tietysti eniten juuri siksi, että jos ei sitä ole lapsilla, niin ei sitä ole vanhemmillakaan.
Meillä on ollut hyvin erilaisia nukkujia, todellakin, mutta vauva-ajat olen mennyt aina (tuonne yhden vuoden ikään asti siis) täysin sen vauvan omilla ehdoilla. Lapsi on nukkunut kun on nukuttanut ja valvonut kun on virkeältä tuntunut (siis omasta mielestään). Äidin vireystasolla ei ole siinä vaiheessa mitään merkitystä,  kun ajattelee, että se on vain vuoden kestävä periodi, tässä pitkässä elämän kulussa- Vuoden! - niin sen kyllä kestää vähän tukka hapsotellen ja jostain lehdenkulmasta (tai puhelimesta nykyään) päivämäärää tarkistellen. Sinun maailmasi ei siihen vuoteen kaadu mutta vauvalle se on elämän ensimmäinen.
Ja siitä vuoden ikäisestä lähtien meillä (ja korostan että puhun ainoastaan meidän perheestämme) on alettu nukkumaan täydet yöt, siitä  huolimatta  miten  vauvavuoden  yöt  on  menneet. Jos siis minulta kysytään, niin älä ala vääntämään vauvaa mihinkään sellaiseen rytmiin joka juuri hänelle ei ole luontaista, äläkä suotta menetä omia hermojasi (lapsen hermoista puhumattakaan) jollakin unikoulun pitämisellä. Kun lapsi tulee tiettyyn ikään niin hän nukkuu yöt, koska niin se vaan menee (no, ainakin meillä).
 
 
Nukkumaanmeno"rituaalit" on sitten meillä myös kaukana mistään tuntikausien iltamenoista, joilla jotkut supernannyt valmistavat lapsia tulevaan koitokseen - eli nukkumiseen. Meillä mennään tiettyyn kellonaikaan (riippuu viikonpäivästä, mutta arkisin klo 20-20.30, talvella aiemminkin jo, siis nämä alle teini-ikäiset) hammaspesulle, sitä on edeltänyt aina iltapalan syönti. Puhtain hampain hypätään sänkyyn, joko unilaulu tai joku kirjanpätkä vanhemmilta, sitten sanotaan hyvät yöt ja heipat. Se on siinä.

 
Katson kuitenkin, että nukkuakseen rauhallisesti lapsen on täytynyt saada päivän aikana purkaa energiaansa myös fyysisesti (ulkoilu on poikaa, mutta kyllä sitä sisälläkin saa hypittyä itseltään tehot pois) ja toisaalta saada henkisesti läsnäoloa vanhemmiltaan (tai edes toiselta). Jos lapsi huutaa seitsemäntoista kertaa janoa ja pissahätää illalla sängystä saaden näin vanhempansa joka kerta tulemaan paikalle, niin huomiota vaillahan tuo lapsi silloin on ja tällöin on päivän kulku mennyt siltä osin pieleen joltakulta ( -eikös?). Ja vähän on huono enää korjata siinä vaiheessa, ainakaan ilman katkeruuden ja huonon vanhemmuuden tunteita, tai pahaa mieltä keltään. Kun on antanut itsensä (ja lapsen) tieten tarpeeksi aikaa yhdessäololle silloin kun sen aika on ollutkin, niin voi kumpikin hyvillä mielin illalla pötkähtää omiin suuntiinsa: lapsi nukkumaan ja vanhempi omiin juttuihinsa/kotitöihin/muiden perheenjäsenten tykö/itse nukkumaan/jne. Toimii! Ei se tämän kummosempaa ole!
 
 
Se kannattaa sitten muuten muistaa, että lapsihan ei ole velvollinen pitämään huolta sinun unen määrästäsi, että jos lapsen saatkin ajoissa nukkumaan, mutta itse kukut aamuyön tunneille ja valitat sitten perhe-elämän väsyttävyyttä, niin ratkaisu pulmaasi löytyy sieltä peilistä eikä mistään muualta. Kyllä minäkin olen kuunnellut vähän ihmeissäni äitien valitusta siitä, että lapsi herää jo seitsemältä jonain lauantaiaamuna, että mokomat kiittämättömät. No jos olet sen kahdeksalta laittanut nukkumaan, niin ei lapsikaan kuitenkaan määräänsä enempää nuku, joten eiköhän se mene just ihan oikein silloin! Minä en henkilökohtaisesti ikinä (ennen lapsia) pitänyt itseäni aamuihmisenä, enkä kyllä ollut sitä ensimmäiseen kymmeneen äitivuoteenikaan, siitä huolimatta että heräsin kyllä tietenkin anivarhain näiden pienten pikku peipposteni kanssa, aamusta toiseen ja viikonpäivästä toiseen. Mutta aikain saatossa elämä teki tehtävänsä ja minusta on tullut ihan aamuihminen, vähän väkisin vasten tahtoanikin, jos pitää oikein tätä rehellisesti kuvailla. Mutta nykyään siis pidän aamuista, siitä, että saan ihan rauhassa latautua päivääni ja nauttia milloin mistäkin näkymästä mitä ikkunasta aamuisin nyt näkyykään (maaseutuasumisen ihanimpia puolia kun luonto on ikioma aamutelevisio). Myös viikonloppuisin! Arvostan kuitenkin omaakin untani ja olenkin ihan suruitta laittanut sen prioriteeteissa etusijalle, siitä huolimatta olenko imuroinut tai onko tiskikoneet täytetty. Sillä tavalla minä olen mielestäni pärjännyt ihan hyvin.
 
 
Kultaisen unen säännöt, tällä meidän tyylillä:
-älä tee liian suurta numeroa "unimenoista"
-hyvän unen hakeminen lähtee sieltä päivän puuhista jo
-vaikka kuinka onkin tärkeää, niin vähemmilläkin unilla voit elää
 
 
No nyt tuli pitkät pätkät, en tiedä oliko kellekään tästä mitään iloa, mutta tulipahan tehtyä! Moi seuraavaan kertaan!


tiistai 29. maaliskuuta 2016

Minkälaista meillä on asua?

Ihanaa tietenkin! Ja kamalaa. Miten kukin sen nyt ottaa *hym*. Mehän olemme tähän elämäämme - isohkoon päälukuun ja sen mukanaan tuomiin seikkoihin asumisenkin suhteen - kasvaneet pikkuhiljaa, joten shokki ei ole ollut yhtäkkinen, vaikka välillä kieltämättä tuntuu siltä kuin joku kalauttaisi halolla päähän ja sitä havahtuu tilanteeseen juuri siinä hetkessä. Että onpa meitä paljon ja miten ihmeessä tässä näin pääsi käymään! *heh*

Mutta jos ajattelee vaikka ulkopuolisen silmin tätä, meitä, niin kokemuksen syvällä rintaäänellä (mikä se edes on, muuten, rintaääni...) voin sanoa kaiken riippuvan ihmisen luonteesta. Joku saattaa katsoa hulivili-meininkiä sillä tavalla huojentuneena, että onneksi tätä ei ole meillä kun täältä kotia joskus pääsen, toiset ihan avoimenkin kauhistuneina, että miten sä ehdit kaiken, milloin sä nukut oikein, miten sun korvat ja hermot kestää, miten miten miten! Ja sitten on vielä niitä, jotka ei ole  koskaan ennen meillä esimerkiksi käyneet ja ovat heti kuin tämä olisi heidänkin "normaaliaan". Joten kaikki todellakin on ihan kokijasta kiinni ja minä kerron tietenkin siitä miten minä tämän kaiken koen.

Iso perhe on minulle olotilana kuin muistaisin joka (hiljainen) hetki, että olen voittanut lotossa kaikki maailman mahdolliset rikkaudet. Kuulostaako lässyltä? Kliseeltä? Pumpulilta? Mutta kun se tuntuu. Vieläkin, yli kahdenkymmenen äitivuoden jälkeen tekee välillä mieli pompahtaa ylös ja hihkua ihmisille, että siis voi jumprahuiti, minuapa on lykästänyt! Usein, todella usein, kaikki tuntuu ihan uskomattomalta onnelta. Lykästämiseltä. Tuurilta tuurin perään. Ja miten sitä sitten toimiikaan, kun huomaa kaiken toivomansa (ja vielä enemmänkin) olevan käsillä tässä? No sitä ihastelee ja käyttäytyy höperösti, tietenkin. Minä todella pidän perhekokoani niin suuressa arvossa, että olen siitä joka päivä kiitollinen. Moniko voi sanoa ilahtuvansa omasta elämästään joka päivä ilman pakottamista? Ihan spontaanisti? Joka päivä! Toivottavasti jokainen. Suuri perhe on siunaus, uskoi sitten mihinkään ulkopuolisiin siunauksen antajiin tai vain itseensä.


Niin suuressa arvossa kun perhettä pidänkin, niin se ei todellakaan tarkoita etteikö haasteita olisi edessä useinkin (tai edessä ja takana ja sivuilla ja  vaatekomerossa ja kuralätäkössä ja ja ja). Niitä nyt on kuitenkin jokaisella ihmisellä, uskon, jopa sillä jolla on se materiaalinen maailman kaikkein rikkaus: silläkin on joskus oksennustautia ja sähkökatkoksia ja hormonimyrskyjä. Joten ei tässä isossa perheessä sen kummajaisempia olla, kuin että haasteet ovat ehkä eri mittasuhteissa kuin jossakin vähän pienemmässä porukassa.
Kaiken paljous, esimerkiksi. Pyykkiä on paljon, lattialta löytyviä parittomia sukkia on paljon (ja ihan turha toivoa että niistäkään toisilleen paria löytyisi) ja tiskiä on paljon. Kaupassa käyntejä on paljon, astioita on paljon, lakanoita on paljon. Hajoavia housunpolvia on useita, hammaslääkärikäyntejä on useita, kengistään ulos kasvavia varpaita on useita. Vastapalkaksi kaikkea ihanaakin on moninkerroin! Onnistumisia, halauksia, kohtaamisia, yhteisiä hetkiä.
Vaikka haluaisinkin sanoa, että ne ilon hetket ja onnen tunteet kompensoivat kaiken sen haasteellisuuden, niin aina se ei mene kuitenkaan yks yhteen, tiedättehän. Meitä vanhempia kun on kuitenkin vain kaksi! Sitä tulee eteen tilanteita, joissa pitäisi olla kolmessa paikassa samaan aikaan (vanhempainillat, oi vanhempainillat...), joissa eilinen seitsemän kauppakassin kantaminen kotiin ei näy jääkaapissa enää seuraavana päivänä (kuka söi neljä kiloa jugurttia iltapalaksi, kysyn vaan!),  joissa imuroiminen ja pyykinpesu ei ole enää sanavarastossa kohdassa "kotityöt" vaan siellä samassa lokerossa hengittämisen, syömisen ja vessassakäymisen kanssa. Tehtävä jotta yleensäkin eläminen on mahdollista. Elämä on tekemistä täynnä ja hyvinä päivinä olet kuin Myrskyluodon Maija tai Marion Ingalls ja pyyhit käsiä essunreunukseen, hämmennät puurokattilaa ja hyräilet pikkupilteillesi rauhoittavaa sävelmää samalla kun mietit juuri tekemääsi sadonkorjuuta, lehmän teurastamista kotipäivää. Toisenlaisina päivinä kuulostat Milla Magialta kun melkein itket naurat kolkosti kanssaihmisten somepäivityksille aiheesta "kiire" ja "tekeminen".

Mutta kuten sanottu, tämä on elämää jota en uskonut koskaan olevan olemassakaan. Tiedättehän? Sitä miettii pellavapäisiä lapsia joulukuusen ympärillä, saunan lauteilla punoittavia pikkupäitä, kolmimetrisen ruokapöydän täydeltä väkeä sunnuntaipäivällisillä ja moniäänistä kuoroa äitienpäivänä sängyn vierellä -eihän tuollainen voi olla todellista, kuitenkaan. Televisioelämää. Elokuvaelämää. Satukirjaelämää.

Niin vain on, kuitenkin, totta. Aika hämmästyttävää.

Lopuksi vielä, kaipasitte pientä ohjeistusta tai ette, niin tämän suurperheisen elämän motot, aforismit, voimalauseet, ne ohjenuorat joita on noudatettu talossa ja talon ulkopuolella ja aiotaan noudattaa muuten jatkossakin. Omakeksimiä eivät todellakaan ole, mutta hiton hyviä silti!

"Mieluummin varmasti väärin, kuin epävarmasti oikein."

"Pysyis ny pystys eres siihen asti kun uurestahan kaatuu."

"Hyvin usein voittajia on häviäjät, jotka päättivät yrittää vielä kerran."

"Jokaisessa tilanteessa on vallinnan mahdollisuus, jos ei muuten , niin ainakin asenteen valinnassa."

"Hate is learned, love is natural."

"Maailmalle olet vain joku, mutta jollekin koko maailma."

"Ihminen joka ei tee virheitä, ei tavallisesti tee muutakaan."


P.S. Vaihtari on matkalla kotimaahansa. Voi itku ja parku! Eilen vielä lounastettiin yhdessä (oikein kolmen polven voimin) ja vietettiin muutenkin päivä iltaan asti yhteisistä jutuista höpötellen. Voihan elämä näitä hyvästejä, sanonpa vaan!

Aurinkoista viikkoa kaikille!

lauantai 26. maaliskuuta 2016

Yks lauantai...




Toivottavasti teilläkin on ollut mieluisa päivä, minulla ainakin nimittäin oli. Sain nukkua kahdeksaan (vau, verrattuna eiluseen!), hauduttelin karjalanpaistit siivoilun lomassa (eikä ollut edes vaikeeta kun se karjalanpaistihan vaan laitetaan uuniin... ja mies imuroitti!) , tyttäriä saapui pääsiäisen viettoon kotiin (jipiijipii!) ja huomenna tulee loputkin porukasta paikalle meidän perheen pääsiäisfesteihin . Tehdään ruokaa yhdessä, syödään yhdessä, ollaan yhdessä. Kävin vielä vähän kaupoillakin (kyllä, olen yksi niistä joka nauttii kun kaupat on auki melkein koko ajan ja minulta on yksi aikataulutekijä pois tuskaluettelostani) kun sain flikat mukaani ja meillä oli taas "vähän" hauskaa. Tuttava kurkisti kaupassa hyllyn takaa ja totesi että äänestä kuulu meikäläisten olevan siellä... *no hupsista vähänkö kova ääni meillä ehkä*.

Illan käytinkin sitten pyykinpesun lisäksi leipomiseen, väänsin mokkapaloja pari pellillistä ja kakkupohjan valmiiksi huomista varten. Lauantaisauna on muuten tuonut elämäämme pikantin lisäsäväyksen, kun herra Uhmaikäinen ei haluaisi poistua kyseisestä höyryhuoneesta enää ollenkaan nähtävästi. Hoi laari laari laa mutta että siitä lähtee ääntä vielä viisitoistaminuuttia saunasta kantamisen jälkeenkin! No mutta, kun lukee tossa muutama rivi ylempänä olevaa tekstiä äidistänsä, niin ihmekö tuo oikeastaan.

Mukavaa viikonloppua, pääsiäistä, kaikkea! Sinulle! Teille!

P.s.Kirjoitan tämän puhelimella. Luoja yksin tietää mitä tästäkin tulee!

perjantai 25. maaliskuuta 2016

Miten viettää pitkäperjantaita (ja miten ei...?)

No vaikkapa niin, että jonkun mies unohtaa ottaa kellosta herätyksen pois aamuksi ja niin sitä sitten herätään. Kello seitsemän, viisi minuuttia yli, kymmenen minuuttia yli.... Jep. Tässä vaiheessa mieskin tajusi, ettei ihan osannut ottaa sitä torkkua pois päältä ja lähti aika rivakasti keittiöön sitä opettelemaan. Siinä sitten, puoliksi unisena, puoliksi naurusta (älkää kertoko miehelle kuitenkaan että olin enemmän huvittunut kuin hermostunut, heh, ettei vaan ota tavaksi) virkistyneenä vedin peittoa korviini ja ajattelin, että ehkäpä vielä hetken voisin nukkua. Hah! Olenko jotenkin ihan ummikko yhtäkkiä?! Tietenkin kuopus pomppasi ilosta pinkeänä sängystään ja halusi katsella kanssani Kaapoa aamutelkasta. No ei ollut huono herätys tuokaan, kun oikein ajattelee!


Muuten ollaankin oltu kuin (todella pitkää) pyjamapäivää viettävät ja ollaan vain löysäilty. Lapset touhunneet leikkejään, me aikuiset käyty työsähköposteja läpi ja sitten tietenkin, kuten varmaan toivottavasti jo huomasittekin, uudistelin blogin ulkoasua. Sen seitsemänsataa kertaa meni pieleen, mutta tällaiseksi sen nyt sitten jätin. Jotenkin olen niin pelkistetyn ulkonäön perään, että ei mitään rajaa, tämäkin on siis "koristeellisin" versio mitä lopulta kykeni katselemaan. Enkä tällä mitenkään tarkoita ettenkö tykkäisi muiden koristeellisista blogeista, päinvastoin! Samalla tavalla kuin tykkään lasipöydistä ja harkiten asetelluista koriste-esineistä -jonkun muun kotona!

Ja kuulkaa. Vaikka täällä on satanut lunta männäviikolla ja vaikka keli on nytkin kovin harmaa ja pilvinen, niin minulla on ihan kevät mieli. Haluaisin jo kaataa muutaman puun ja alkaa siitä (taas) rakentamaan pihaa entistä enemmän mieleiseksemme. Ja ennen kuin kukaan ehtii sanomaan mitään, niin minä olen tunnettu siitä ettei yhtään puuta kaadeta turhaan. Tälle tontillekin kun taloa suunniteltiin, niin paikka määrittyi sen mukaan, mistä vähiten jouduttaisiin puita kaatamaan tieltä. Nyt kuitenkin viimeisten vuosien säät on koetelleet tämänkin tontin heikoimpia pönöttäjiä siihen malliin, että vaaralliset puut pitää kaataa ennen kuin kaatuvat jonkun päälle. Joten sellaista tiedossa tälle kevättä, tämä kyllä piti olla jo syksyn hommia, mutta oli vähän turhan märkä syksy siihen tällä mutatontilla.

Keväisiä ajatuksia itse kullekin!

torstai 24. maaliskuuta 2016

Ilo on täällä!

Ehkä maailman kamalin ruokakuva, mutta tätä minä tänään söin! Mustaa makkaraa ja salaattia. Energiaa ja voimaa!


Rakas synttäripoika 6 vuotta! Ihana, kultainen, kiharapäinen ilopilleri. Kävimme sankarin toiveen mukaisesti lounaalla yhdessä ja sen jälkeen oli herkkujen vuoro kotona. Pyhien aikaan juhlitaan sitten (vielä) isommalla joukolla tulevaa eskarilaista.


Toisinaan sitä vähän väsyttää, toisinaan sitä jaksaa mitä vaan. Tänään on ollut hyvä päivä  ja kun kävin kaupassa pikkupoikien kanssa, olin niin iloinen, kun siellä ei ollut ruuhkaa (ne vapautetut aukioloajat nähtävästi toimivat) ja muutenkin kaikki on sujunut niin hyvin. Kukaan tuttu ei ole ajanut ojaankaan, vaikka kelit on olleet haastavat kaiken sen lumen ja sohjon kanssa.
 
Nyt vain näin lyhyesti, koska olen koittanut kääntää pyykkikelloani aikaisempaan sen ainaisen iltamyöhäisen sijaan ja siellä olisi nyt sitten sitä viikattavaa.


Vietätte sitten pääsiäistä tai nautitte sitten vain muuten näistä tulevista päivistä, niin ottakaa niistä irti iloa, toivoa, lepoa, rauhaa ja rakkautta.

tiistai 22. maaliskuuta 2016

Rakas rasisti

Ajattelin kirjoittaa, koska ilmiselvästi olet jo kaivannut kuulla kuulumisiani.
Aloitetaan minusta.
Minä tunnen suurta inhimillisyyttä pakolaisia kohtaan. Se on tunne joka ei välttämättä tule äkkiseltään ja ensimmäisenä, mutta se on kuitenkin aina se joka ratkaisee (jos ratkaista tarvitsee). En koe olevani - enkä tiedä maailmassa kenenkään muunkaan olevan - sellaisessa asemassa, että voisin määritellä ihmiset jonkinlaiseen arvojärjestykseen pelkästään sen vuoksi missä maassa ovat syntyneet. Ihmisten taitoja, tietoja, kykyjä ja vaikka luonteenpiirteitä voi mitata monella tapaa, mutta ihmiset ovat ihmisiä eikä se asia miksikään siitä muutu vaikka kuka huutaisi rajoja kiinni. Eli olemme sinun kanssasi, rakkaani, aivan nenät samaan suuntaan.
Tietenkään minä en salli kenenkään tekemiä rikoksia, en kenenkään julmia sanoja tai solvauksia, en kenenkään aiheuttamaa väkivaltaa tai sen pelkoa. Toivon todella, etten tunne yhtäkään sellaista ihmistä, jonka mielestä mikään teko millään tavoin suurenee tai pienenee, tekijästä riippuen. Kommenttiboksiin saa ilmoittautua, jos tällaiseksi tunnustautuu! Rikoksista kuuluu rangaista, aina. Minusta Suomen koko rangaistusjärjestelmä vaan on jonkinlainen sekoitus ylikehittyneiden hyysääjien ja jonkinmoisen kapeakatseisen lainvalvojien välillä. Fokus on tekijässä, vaikka pitäisi olla teossa. Teot, mitä ne ovatkaan, eivät ole takaisin otettavissa, joten asia on hyvin yksiselitteinen mielestäni. Sen sijaan jos aletaan tutkiskella joka kerta tekijää yksittäisenä tapauksena, vyöryy kaiken maailman Empatia Symposiumit paikalle ja kohta sitä saa lukea lehdistä, kuinka enempiin rikoksiin syyllistynyt pääsi vähemmällä, koska ne nyt vaikuttivat tuomioon alenevasti - ja muita täysin käsittämättömiä tuomioita. Tämähän ei saisi olla totta, eihän?! Vaan kun on. Voinet olla kanssani samaa mieltä tästäkin, vai mitä? Tuskin sinunkaan mieltäsi hivelee väkivalta, sen pelko tai sen kohteeksi joutuminen? Olemme siis edelleen yhtä rintamaa, sinä ja minä.
Minä olen ollut koko ajan (kun tämä asia pinnalla keskusteluissa on ollut)  hyvin avoin tämän asian suhteen, että mitä mieltä minä olen. Yhden ainoan kerran minua on sanottu suoraan sillä nimellä. Sillä joka alkaa s-kirjaimella.  Kuulin, että minunlaiseni haluavat tulla raiskatuksi ja haluavat että jonkun kulttuurieron takia me suomalaisen kulttuurin (mitäseikinäonkaan? kännääminen? ei-kirkossa-käyminen? masentuminen ja vähän lisää kännääminen? ) ylläpitäjät taivumme vieraan kulttuurin alle omamme unohtaen. Miksi sinä, sen suomalaisen suojeltavuuden kuva, mietit noin sinun maannaisestasi? Eikö rasismiksi sanottu puhteilusi siis johdukaan vihastasi tiettyä kansallisuutta kohtaan, vaan se onkin vihaa sellaisia ihmisiä kohtaan jotka on mielestäsi... no... idiootteja? No mutta, sittenhän me todellakin olemme samaa mieltä, sillä tunnen täysin samoin. Pahoittelut tässä tapauksessa rasisti -nimityksen käytöstä, koska ethän sinä ole rasisti laisinkaan. Oletkin vain ihmisiä mielipiteiden mukaan kategorisoiva tyyppi, kuten me meikäläisetkin pruukaamme olemaan. *fistbumb* Ihan tosi iso hatunnosto kuitenkin sinulle siitä sosiaalisesta nopeudesta, joku voisi puhua jopa ylinopeudesta, jolla olet ehtinyt tutustua jokaikiseen maahanmuuttajaan ja toteamaan heiltä tämän niin totaalisen tyhmyyden että eihän siinä muuta voikaan kuin toivoa että mänis pois jonnekin pimiään luolaan ja pysyis siellä niin kauan kuin happea riittää hengitettäväksi asti tällä telluksella. Ihan samalla tavalla minä kuule mietin Donald Trumpista.  Että me ollaan niin yhdestä puusta veistettyjä sun kanssas!
Sitten vielä loppuun tämä tällainen vähän ikävämpi osio, mutta kai me tämä kestetään, yhdessä, kuten kaikki muukin. Kun sinä niin  sanot, että minä täällä pienessä kyläpahasessa kotiäitinä kupsatessani olen jotenkin vastuussa siitä, että jossain muualla päin Suomea tapahtuu jotain rikollista jollekin, mutta vain maahanmuuttajien toimesta, suomalaisten teoista minä en ole vastuussa (tässä on sinulla varmaan joku logiikkakin, mutta kerrot sen sitten joskus toiste niin minäkin pääsen siihen mukaan). Niin olisiko mitenkään mahdollista, että se olisitkin sinä, joka on vastuussa muun muassa Valtterin (11v) järkyttävistä kokemuksista rasismin kohtaamisessa joka päivä? Että se olisitkin sinä, joka edesauttaa Suomessa tälläkin hetkellä monen pienen lapsen pelkojen toteutumista, ylläpitää ihonväriin pohjautuvaa koulukiusaamista ja opettaa eteenpäin epäkunnioitusta ja huonoja käytöstapoja?  Sinä, joka perustelet tekosi peräänkuuluttamalla näiltä tulijoilta kunnioitusta ja hyviä käytöstapoja?? Kyllä, me olemme aivan taatusti tässäkin täysin samaa mieltä siitä, että taktiikkasi on nyt päässyt vuotamaan ja vähän on jopa saattanut lirahtaa ihan omille kintuillesikin asti.
Joten, siinä samalla kun kuivailet itseäsi, niin eiköhän todeta, että näytetään sitä parempaa esimerkkiä mekin, eiköstä vain. Että suomalaisenkin kulttuurin edustaja voi joskus mokata vaikka harvinaistahan se on tietenkin kun ollaan kuitenkin sivistyskansaa ja että adjektiivien puutteista kärsiviä löytyy kyllä kantaväestöstäkin ihan kuormaksi asti mutta kuka niitä aina ehtii laskeen. Ja jos se elämä Suomessa ahdistaa niin kovin, niin nyt saa kuulemma halvalla lentoja vaikka Kreikkaan. Siellä voi sitten olla sen oman kansakuntansa edustaja vähän niin kuin euroviisuissa vaan ja kulkea kaljamaha pöllöllään rööki huulessa ja huudella törkeyksiä karaokessa jollekin paikalliselle pavarotille, joka luulee osaavansa laulaa meidän kansallisveisujammekin paremmin kuin me. Sillä kukaanhan ei nyt suomalaista kunnon kännilaulantaa  voita, se on selvä. Aikuineeen naineeen mä oooon. Niin kaunista. Oothan siis sinäkin, aikuinen. Naiseudestasi en ole niin tarkka, koska kannatan suuresti seuraava savolaista kuvailua ja sen moninaista sisällöllistä kauneutta: suattaahan sitä ollannii vuan suattaahan sitä olla olemattannii.
Semmosta oikein hyvää ja tyypillisen suomalaista kevättä sinulle toivottaen,
Suvakkisi

maanantai 21. maaliskuuta 2016

Kaiken kaikkiaan, kaikki aikanaan, kaikkea kaiken aikaa, aikaa kaikkeen

Making of the pasta. Ilari seuraa tarkkaan valmistusprosessia, jotta osattaisiin jatkossa myös itse tehdä yhtä hyvää.
Ja hyvää kyllä olikin, oi elämä sentään. Ihan lähi-Salen parmesaanikin maistui muuten tosi hyvältä tässä, vähän öljyä, siihen juusto ja oi nam.
Ja koska ollaan syöty (tavallista paremminkin), niin ollaan me käyty lenkilläkin. Koti siintää tuolla kaukana, mutta minun lenkkikaverini jaksoi oikein hyvin! (itseasiassa minulle tuli hiki siinä perässä pysymisen vauhdissa)
Jipii kun on hyvä fiilis! Tai jotain *ehh hehh* !


Suomalaisuuden ytimessä: pullanleivontaa! Ihmisissä on perustaltaan kaikenlaisia ominaisuuksia joita arvostan, mutta erityisesti sitä halua kokeilla kaikenlaista rohkeasti.
Onnistumisen iloa! Molto bene!
Kavereita!
Astetta haastavampaa trivial pursuitia, sisältäen käännöshommia suomesta italiaan englannin kautta. Mutta oli meillä hauskaa!

Suora lainaus: "Berlusconi oli väärässä". Eli meillä syötiin suomalaista kotona tehtyä pizzaa -  ja tykättiin*wuhuu*!
Meillä on ollut niin mahtavaa, ettei sanat riitä kertomaan. Ihan kuin meidän perheeseen olisi pujahtanut siitä puuttunut osanen ja kaikki oli hyvin luontevaa elämää koko ajan. Lapset puhuivat englantia hienosti (ja osa suomea, sitäkin oikein hienosti) ja lopulta meidän viisivuotiaankin puhe oli tällaista minulle: "Äiti saisinko vielä potaton koska se oli very good".

Että suosittelen, edelleen, kaikenlaista vaihto-oppilastoimintaa, jos vaan on mahdollista. Mukavaa viikkoa kaikille!

P.S. Luvat kuviin saatu ko henkilöltä, joten no worries sen suhteen!

torstai 17. maaliskuuta 2016

Molto bene!

No niin. Absurdia tai ei, niin istun tässä olohuoneessani kuuntelemassa kun Lana Del Rey laulaa (ei livenä sentään, siis mitä sä luulit) ja super-duper-mukava italialainen näpyttää tietokoneella ja puhumma tässä samalla kaikkea. Ilmassa tuoksuu niin maan perusteellisesti kaneli, kun leivoimma pullaa tänäpä. Menestys oli taattu ja kanelipullan salainen matka kohti Italiaa lähtee just täältä meiltä, luulenpa. Niin innokkaasti leivonta onnistui myös häneltä (nuorelta mieheltä, siis).

2-vuotias Rudi höpöttää päärynää jyystäen tuossa samalla kaikenlaista (suomeksi, saanen huomauttaa) ja hänelle vastataan ihan mennen tullen millä kielellä kommunikoiva sattuukin kohdalle. Hetki sitten meillä nimittäin puhuttiin aika runsaasti myös ranskaa, kun yhden lapsen kaveri oli täällä ja yhteinen kieli löytyi etelä-eurooppalaisista kielistä vieraillamme. Miettikää! Meillä! Täällä mettänperällä!

Kuulostaako sekavalta? No sitä se vähän ehkä onkin, mutta niin super hienoa, oikeasti, että itken jo valmiiksi että tämä tulee ihan pian taas loppumaan. Ihan suotta pelkäsin yhtään mitään pinnistelyä etukäteen, meille sattunut tyyppi on ihan best ja sujahti kyllä joukkoomme mennen tullen. Aivan mahtava kokemus, tietomme Italiasta on jälleen lisääntynyt ja jotenkin tehnyt jo koko maasta sukulaiskansamme. Suosittelen!

Mutta niin vähissä on aikani, että tämän enempää en ehdi. Täällä eletään hyvin tiheästi joka hetki, iloa, eloa, oloa, päivän rutiineita ja uusia touhujakin. Palaillaan, kun täältä taas toetaan...



perjantai 11. maaliskuuta 2016

Perjantaitsau

No niin! Täällä sitä ollaan ja istuskellaan soffalla ihan muina kielinaisina. Kuopus vetelee sikeitä keskellä keittiön lattiaa ja toipilaat toivuskelee jossain omissa koloissaan, mutta muuten olen täällä ihan itteksein, koska muut menivät karkkipäiväostoksille.

Syy kuopuksen koisahtamiseen lie se, että ulkoilimme justiin aivan niin hienossa kevätsäässä kuin vaan voi tässä vaiheessa vuotta kuvitella olevan. Meitä oli melkoinen karavaanikin, kun messissä oli kaikki kynnelle kykenevät ja kaksi koiraakin vielä. Tai siis ainahan meitä on melkoinen karavaani, mutta nyt vähän vielä melkoisempi. Ehhheh.

 
Näin lyhyestä kaunis tällä kertaa! Ihanaa perjantaita itse kullekin!

torstai 10. maaliskuuta 2016

Phuuh

 
Taisin mainita lomaltapaluupostissani, että mulla oli siinä muutakin pestävää samaan syssyyn, kuin vaan lomapyykit ja loman -aikana- kertyneet- pyykit. Vanhin kissa oli vähän merkkaillut,*inhotus*, ja jotain vanhuuden pöllöyksiähän tuo lienee, koska ei ole tietenkään sitten pentuaikojen moista tehnyt. Nyt, kuten kuvasta näkyy, merkkasi sitten jotain muutakin. Ai että kuvassa ei näy mitään? No sepä se. Merkkasi kokonaisen runkopatjasängyn. *sanonko kovan sanan, sanonko*.
 

Jep. Ämpäri ja lapsihan se siellä. Neljäs sairastunut järjestyksessään, kuva siis eiliseltä. Tänään ollaan jo numerossa viisi. Että kyllä tässä viikko vierähtää jotta kaikki on käyty läpi. Huoh.


Ja mulla olisi ihan tätäkin hommaa täällä ilman ylimääräistä pyykinepsua, mutta toisaalta sängyn pesemiseen en sentään minäkään taipunut, joten uusihan se oli ostettava.

Joku ehkä saattaa (eikä saata, kunhan hölisen!) muistaa että meillä oli ylimääräinen sänky olohuoneessakin maisemaa kaunistamassa odottamassa siirtoa yläkertaan, mutta arvatkaahas kehveliä. Eihän se minnekään meidän rappuskoloseen mahtunut mennäkseen sinne missä sitä todellakin tarvittiin. Niin että näin edullinen sänkyostos muuttui ihan joksikin muuksi: meillä on ylimääräinen sänky alakerrassa, mutta yläkertaan jouduttiin sitten hakemaan kaupasta uusi. Kuinka epää onkaan, hei! Mutta en kehdannut laittaa vaihtaria lattiallekaan nukkumaan, hehe. Mutta nyt joku matkamies maan, joka tänne väsyneenä käy, voipi päänsä kallistaa meidän olohuoneen(kin) nurkassa kököttävälle sängylle. Että semmosta sitten ootellessa, vai.

Onneksi voi nyt oikasta ja hiukan huilata - ja kuunnella Suomen eduskuntaa ja hallitusta suorana teeveestä. Ihan parasta viihdettä tän kaiken keskellä. Mutta sen vaan sanon, että kyllä aina silloin tällöin kannattaa avata ovensa jollekin sellaiselle vieraalle joka aiheuttaa sen supersiivousvimman, koska niin on kuulkaa pesty joka ikinen kolonenkin mitä tästä talosta löytyi. Kädet huutaa sitä hoosiannaa, kuten asiaan kuuluu, mutta olipahan sen arvoista. Karvaisempi koira tosin koetteli hieman liikaa siivoojattaren hermoratoja, kun juosta rimputti pitkin vastapestyjä lattioita - ei edes ne jäljet mittään, mutta ne karvanlähtöajasta johtuvat sinne tänne leijailevat irtokarvat! Kiva oli niitä irrotella lattiasta sitten, kuivalla lattiallahan ne liukuu tosi kätevästi yleensä jonnekin piiloon kaappien alle, mutta nyt ne jämähtivät tasan siihen mihin laskeutuivatkin ja niin - huoh.