sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Täällä minä, siellä sinä

Ystävyys on kuin järven pinta
jos ei sinne katso niin
ei siellä mitään näy.
Ystävyys on kuin liikkumaton metsä
jos et sinne mitään sano
ei sieltä mitään kuulu.
Ystävyys on kuin tuuleton päivä
jos et ota askeltakaan
ei ihosi tunne mitään.
-L.K.-

Kuten näkyy, olen viime aikoina ollut aika saamaton sanaton täällä blogissa. Koko elämääni on värittänyt silti kirkkaan eri sävyt, toisaalta aika pehmeätkin ja lempeät. Elämä on ollut täyttä ja hyvää, joka ei silti tarkoita etteikö olisi ollut vastusta jos toistakin. Elämä on silti ollut hyvää! Minulla ei ole tarvetta kertoa jokaista tämän perheen nuhaa tai käynnistymätöntä autoa facebookissa otsikolla AINA ELÄMÄ POTKII JUURI MINUA PÄÄHÄN tai EIKÖ ELÄMÄSSÄ VOISI OLLA JOTAIN HYVÄÄKIN KUN AINA TÄTÄ SAMAA PASKAA . Yllättävän moni kokee tuollaiseen tarvetta ja kieltämättä alun huolestumisen jälkeen sitä alkaa pikkuhiljaa miettimään, että ei se siitä kuulkaa parane jos ei sitä paranna. Itkemällä ei saa kuin naaman rumaksi, että jos sitä on haussa niin sitten siitä vaan. Jos facebookista alkaisi laskemaan, - tai uskomaan -, niin yllättävän iso osa ihmisistä olisi masentuneita, vailla elämänhalua ja täysin kykenemättömiä ottamaan realistista näkökulmaa mihinkään. Enkä oikein usko että niin olisi oikeasti. (toisilla toki voikin olla). Ihmisillä on vaan tietynlainen tarve isontaa asioita varsinkin ja eritoten omalta kohdaltaan. Juuri tämän ihmisen väsymys on muita suurempi, työpaikka muita hirveämpi, puoliso paskempi ja lapset aina joko muita sairaampia tai jotenkin enempi rassaavampia. Lisäksi oma kiire on muita kiireempi, nälkä suurempi ja rikkoutunut maljakkokin muita säpäleisempi.
 
Tämä ilmiö huolestuttaa minua siinä mielessä (sen lisäksi että ottaa päähän lukea kun aina vaan vastustaa, varsikin maanantaisin ja varsinkin aina), että nämä ihmiset on mielestäni aika isossa vaarassa masentua oikeastikin, syrjäytyä oikeastikin ja katkeroitua oikeastikin. Kun heidän silmissään muut ovat jotenkin onnistuneet paremmin elämään elämäänsä. Muilla on parempi tuuri joka ikisessä asiassa, koti samoilla vermeillä kuitenkin kauniimpi, lapset samoilla kasvukivuilla kuitenkin kiltimpiä ja vastoinkäymisetkin tietenkin ihan pikkiriikkisiä, jos ollenkaan olemassa olevia. Tämä ajattelutapa vie tietenkin sille katkeruuden pitkälle tielle, jossa ei loppua näy. Vaikka oikeasti nämä onnettomien kulkukorttia mukanaan kuljettavat ihmiset on ihan yhtä hyviä, parhaita, päteviä, tekeviä, onnistuvia, kuin kaikki muutkin. Heidän silmänsä ei vaan nää sitä niin, - eikä korvansa kuule, eikä sydämensä tunne.
 
Sen lisäksi, että nämä ihmiset pälyilevät muita sillä arvioivan tuimalla silmällä ja tavallaan nostattavat omaa pahaa mieltään miettimällä elämän epäreilua asetelmaa toistuvasti - he ovat sitä mieltä että muut ihmiset ovat jollakin tapaa heille selvitysvelvollisia siitä paremmasta elämästään.
 
 
"Miksi tuosta ystävästä ei enää kuulu nykyään mitään?" Käykö tämä kysymys joskus sinun mielessäsi ajatellessasi minua? Mitä sinä ajattelet syyksi?
 
Tässä muutama oikea syy mistä valita
 
-Kiire (tunnetaan myös nimellä monipuolinen elämä), joka ei tarkoita etteikö minulla olisi myös kiireetöntä vapaa-aikaa, jonka vietän itseni ja perheeni kanssa. Minulla on velvoitteita ja minulla on menoja. En pidä julkista kalenteria kuitenkaan siksi, että sinulle ei tulisi paha mieli. Soittaessasi ja kysyessäsi tapaamista varaudu tähän oman elämäni osuuteen, ettei minun tarvitse kuluttaa seuraavia viikkoja hyvittelemiseesi. (Koska en siihen enää lähde).
-Omat asiat, niissäkin riittää pohdittavaa ja minä en pidä tiedotustilaisuutta niistä facebookissa enkä kaljakuppiloissa. Minun ei myöskään tarvitse selittää yhtään kellekään, mitä mietin kun yksinäni mietin, eikä kertoa kauanko sen miettiminen kestää ja koska sen aion lopettaa. Jos sanon, että nyt ei sovi, niin älä kysy miksei, jos et halua saada vastaukseksi että se ei itseasiassa kuulu sinulle. koska se ei kuulu sinulle, kaikella ystävyydellä!
-Voimaton ahdistus  joka iskee silloin, kun kuuntelee kolmatta neljättä viidettä kierrosta saman ystävän samoja ongelmia jotka eivät vie minnekään. Neuvot ei auta tietenkään (koska niitä ei kuunnella saati kokeilla), eikä edes aika kaikkien kohdalla, että ihminen itse ymmärtäisi jotain logiikkaa asioissa (toimit näin- toimiiko- ei toimi- mitä teet- toimit samoin- toimiiko-ei toimi- mitä teet- toimit samoin...). Minä en millään pahalla tarkoita kenenkään ongelmia moittia, tai niiden ratkaisemattomuuksia, mutta minä en kaikkea jaksa määrättömiin kuunnella. Sellaisen ihmisen apu löytyy jostain muualta kuin minulta. Olet tervetullut kertomaan uusista ongelmistasi milloin vain. Tai vielä parempaa: elämäsi positiivisuuksista!
-Ystävyys on molemminsuuntaista: minä kuuntelen ja sinä puhut... Tämä on ehkä kaikkein surullisinta huomata. Usein nämä ihmiset on kaikkein vilkkaimpia ja seurallisimpia ja silloin kaikille, jopa minulle itselleni, tulee ensin tunne että tässä jutellaan puolin ja toisin. Että tämä on kivaa yhdessäoloa! Kommunikointia! Sitten alkaa huomaamaan, että vaikka alkaisikin vaikka omasta varpaastaan puhua asiaa, niin keskustelu kääntyy siitäkin puolessa välissä lausetta jotenkin siihen toiseen ihmiseen. Taitavasti ja sujuvasti. Sitten sitä miettii hiljaa itsekseen että vaatiiko itse jotenkin liikoja tilanteelta,  vai olisiko todella kuitenkin oikeutettu myös jonkinlaiseen esilletuloon? Joskus sitä on niin ystävänkipeä, että hyväksyy tilanteen ja antaa toisen puhua itsestään, kerrasta toiseen. Koska sitä ajattelee olevansa mieluummin edes jonkinmoisessa seurassa kuin ilman seuraa. Surullista ja myönnän itsekin olleeni yksinäisyyden pelossani tuossa tilanteessa ihan omaa syytäni.
 
Nykyään minä rakastan yksinoloa. Harvemmin sitä pääsen missään kokemaan, mutta osaan kyllä olla yksin ja itseksenikin, vaikka toisessa päässä taloa katseltaisiinkin lastenleffaa niin että tilulilulittanit soi. Yksin sitä saa ajateltua elämän palikat paikoilleen, kiirekin talttuu kun miettii sen rauhassa lokeroihinsa, pääsee sinuiksi ajatustensa kanssa ja tietää mitä mieltä mistäkin on, eikä vain luule tietävänsä (ja olevansa).
 
 
-Minä tiedän, että elämä kulkee todella nopeaan. Lapset kasvavat hujauksessa. Mikään ei kestä ikuisesti, ei hyvä eikä huono.
-Minä tiedän, että kielteisen some-kulttuurin ja valituksen voi sulkea pois sivuiltaan, ainakin melkein kokonaan ja jättää ne sinne omaan rauhaansa. Maailmaa voi muuttaa hyvällä käytökselläkin. Siihen täytyy vaan olla itse valmis.
-Minä tiedän, että rakastan luontoa ja vuodenaikoja, lunta eritoten ja pakkasta! En haluaisi asua ainaisessa kesässä vaikka saisinkin sellaisen valita. Tarkenen aika hyvin, en palele helposti, kunnon talvi on niin minun juttuni.
-Minä tiedän, minkälaista elämää haluan elää, mitä pidän hyvänä ja mitkä asiat mielestäni ovat ikäviä. Uskallan sanoa ne myös ääneen (ja sanonkin).
-Minä tiedän mitä minä kestän ja mitä en. Ja toimin sen mukaisesti. En häpeä sitä, että pidän huolta itsestäni. Enkä pyydä sitä anteeksi.
 
 
Minä pidän ystävinäni ihmisiä , jotka eivät moiti minua hiljaiselosta, vaan hyväksyvät minut sellaisenaan kuin olen ja missä olen. Minulla on ystäviä, joiden kanssa yhteydenpito on yhtä  ristiinsoittelemista. Toiselta on tullut puhelu kun itse on ollut varattuna jossain. Sitten käy sama toisinpäin! Mutta tämäkin kertoo kuitenkin, että toisiamme on ajateltu, yhteys pysyy vaikka sanoja ei vaihdetakaan aina. Minulla on myös ystävä, joka asuu kaukana ja kyläilemään ei päästäkään hetken (saati saman vuoden) ajatuksella, vaan vielä pidemmän tähtäimen suunnittelulla. Silti yksi sanakin jossakin viestissä riittää kertomaan, ymmärtämään, enemmän kuin tuhannen turinaa koskaan. Minulla on myös ystävä jonka kanssa otetaan harvemmin yhteyttä vaikka nähdäänkin useammin ihan ohikulkeissa, mutta kun otetaan, mennään suoraan asioiden ytimeen. Ja minulla on ystävä, joka on nuoresta iästään huolimatta opettanut minulle paljon elämästä, omastaan ja omastani -niin ja ystävyydestä!
 
Joten, ystäväni, täällä minä olen. Ja siellä sinä olet. Jos kaipaat minua, minuun saa ottaa yhteyttä. Voit myös olla ottamatta, enkä silti ajattele että et olisi siellä. Voihan olla, että käyt myös sormi ojossa ylläolevaa listausta läpi ja laitat mielessäsi minut miettimään yhteyksiäni kuhunkin suuntaan.
 
Mutta täällä minä olen ja sinä olet siellä. Minä pidän kaikista ystävistäni, hankalista räpätädeistäkin niihin maan hiljaisiinkin, jotka kerran vuodessa jotakin murauttavat. Minä pidän jonninjoutavista juttutuokioista vakavampiin pohdintoihin asti kaikista missä vaihtuu sanat. Minä pidän postikorteista, pidän pienistä tekstiviesteistä, pidän siitä, että kerran vuodessa toivotetaan hyvät joulut sosiaalisen median kautta ja laitetaan sydämellinen hymiö perään. Pidän sanattomasta viestinnästä, pidän yhdessä hiljaa olemisesta. Pidän teräväkielisistä sanailijoista, pidän myöntyväisistä hymyilijöistä. Minä pidän kaikista ystävistäni!
 
Mutta minä olen täällä, koska tämä on minun elämäni täällä. Sinä olet siellä, joka on sinun elämääsi. Joskus tiemme kohtaavat, joskus eivät koskaan.
 
Minä olen lakannut vaatimasta ihmisiltä asioita, odotuksena että ihmiset tekisivät samoin minulle.  
 
Minä, täällä.


5 kommenttia:

  1. kiitos <3 :D Juuri näin,ystävyyden kukka kuihtuu,jos sitä ei muista molemmat kastella ;) halauksia <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos itsellesi että oot ystävä <3 halit takaisin!

      Poista
    2. Kiitos itsellesi että oot ystävä <3 halit takaisin!

      Poista