keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Keskiviikkoa!

Nonniin, josko äkkiä pinkaisis kirjoittamaan jotakin, ennen kuin saattuu taas jonnekinpäin jotakin. Meinaan niin vaan (onneksi!) jäi onnettomuusraporttisarjamme kaksiosaiseksi ja saimme eilen viettää vahingottoman illan täällä meidän anti-rauhallisessa kodossamme.

Oma kankkuseni (aaahhh hahhhh hahh, siis kankkuni mun! ettet vaan luullut nyt mitään....) on ihan hyvällä mallilla, tai siis miten sen kukin haluaa nähdä. Hirveähän se on, ihan kamala suorastaan! Punaisen purppuran, sinisen violetin kirjava, ihmisen pään kokoinen mötti. Kulkoo kuitenkin hyvin tossa mukana, joten olkoot nyt sitten. Ainoa mikä riipoo ihan hirveesti on siis autoon istuminen. Sattuu niin että väkisinkin sanon parit ausaamarit siinä olin sitten yksin tahi seurassa liikekannalla. Muuten ollaan ihan oukkidoukit, joten tää on jo voiton puolella hei *jihuu*! Tosin uimahalliin en nyt kehtoo lähtee, en vaikka mikä olis itsetunnon taso muuten. Senverran kamala näky jotta saa isäntä liottaa lapsia niinkauan kunnes edes väri haalistuu muutamat kymmenen astetta hailakammaksi.

Asiasta hyvin kätevästi seuraavaan: lukaisin taas vähän sukumme historiaa, tai siis vähän hassua sanoa sukumme...Kun ihminenhän koostuu aika monen suvun yhteenliittymistä (toivottavasti ehhhhehh) ja kaikki ne on tavallaan ihan yhtä voimakkaina siinä kun sukua "opiskellaan", - mutta toisaalta piirteitä voi olla vahvemmin itte kullakin jostakin tietystä suvusta juuri. Minä olen nyt tähän äidinpuolen sukuuni kiinnittänyt tän huomioni ja sieltä siis puhun kun nyt tästä historiasta puhun. Meinaan äitini oli karjalainen (ja karjalaisuus minussa on hyvin paljon esillä, olen huomannut ja niin on kyllä kaikki muutkin huomanneet) ja senaikanen suku on sitten aikoinaan sinne lipunut sekä savostapäin että pohjoisesta. Tämä pohjoinen ilmansuunta hyvinkin tulee esiin näissä ihmisten ulkonäöllisissä piirteissä: ovat olleet pieniä ja "käppyräisiä" osaltaan nuo sukulaiset. Noo, minun äitihän sopi hyvinkin tuohon kuvaelmaan pienenä sitkeänä ihmisenä, vaikka itse olenkin tälläiseksi kaapiksi kasvanut (tullee sitten toisen puolen suvusta tämä koko, hehhhe). Ja nyt kun puhun itsestäni kaappina, niin todella tarkoitan sellaista leveää suurta korkeaa kaappia. Olen aina ollut sitä mieltä, että esimerkiksi hartiani nyt vaan on pikkasen normimittoja suuremmat ilman mitään reenejäkin (ja kaikki mua yhtään ylimääräisiltä leveysasteilta suojelkoot) ja osa vaatteista (esimerkiksi takit!) on olleet ihan hirveyksiä tälläisen ihmisen sovitella päälle. Ihan oikeesti, kun kokolappu saa olla melkosia numeroita, että johonkin muotoonommeltuun rotsiin saa molemmat kätensä ujutettua. Juu talkin about nolot hetket, en koskaan sovita takkejakaan missään muualla ihmisten nähtävillä siis kaupoissa, vaan aina sovituskopeissa. Koska kiitti vaan katseista, tiedän olevani jättiläisharteinen. Nähtävästi luonto on kuitenkin ajatellut mua muovatessaan, että kun levittää kaikkea muutakin,, niin ei pistä äkkiseltään niin kovasti silmään - eikä varmaan pistäkään juu. Ihmiset ei hetikatsomalta arvaa minkäkokoisia vaatteita käytän, siis ei edes vaatetusalan ihmiset ammattilaisina töissään. Vaan olipa taas ihanaa, kun yhtä ihanaa vintagevaatetta haaveilin itselleni ja myyjä sitten sitä kuvaili ja mittaili, myös hartioista ja omiakin hartioitaan, joita kuvaili kuntosalin punttiennostelun jäljiltä leveiksi. Pieni toivonkipinä tietysti heräsi ja mittailin sitten omatkin ladonoveni. Niin vain kuulkaa olin tuota ihmistä melkein kymmenen senttiä leveämpi sitten ihan heittämällä harteista *o-i-h*. Ihana ihana ihminen kuitenkin minulle kirjoitti, että hyväthän ne hartiat on, mekko vaan huonoa kokoa.... Näin sitä saa kamalankin asian kuulostamaan ihan kivalta, jotkut. *kiitollisena toteaa hän*.

Noin siis harhauduin pois siltä polulta mitä olin sanomassa: siis tämä sukuhistoria ja lappilaisuus. Vai onko se lappalaisuus? No mitä ikinä onkaan, niin kiehtovaahan se on! Ajattelinkin, heti jonain vuonna kun aikani repeää siihen, tutkia vähän enemmän tätä sukuasiaa. Se nyt ainakin on jo moneen kertaan todettu, että ollaan kovaäänisiä (laulamaan kuulemma, mutta kai se muuhunkin äänenpitämiseen pätee) ja isonenäisiä. Hah! Mielenkiinnolla odotan ensimmäistä sukukokousta johon pääsisin, että semmottiako me sitten ollaan!

Oletteko te tutkineet sukujanne? Mitä on tullut esiin? Isänpuolen suvustakin on asiaa vaikka kuinka, kun olen tarinoita kuullut, mutta siitä sitten taas toisella kertaa. Sukujutut lie aina vähän vanhempien ihmisten hommia kait, mutta minä kyllä tykkään tutkia kaikkea tämmöstä. Lapsillekin sitten joskus kiva tietää kaikki mahdolliset kiekuransa omien vanhempiensa suvuista.

Aurinkoista pakkaspäivää meiltä sinne!

1 kommentti:

  1. minä oon vähän tutkinu sukujuuria,mutt sitäkin enemmän isä ja muut sukulaiset...

    VastaaPoista