lauantai 30. tammikuuta 2016

Aina oon inhonnu ja nyt teen itte!

No "inhonnu" on kyllä aika vahva sana tässä tilanteessa (mää niin koitan kovasti käyttää sanoja niiden oikeessa merkityksessä, tiedättekö, ettei ne kohtaa inflaatioo nääs - paitti sillon kun pitää liiotella, eihän siitä mittään tuu josei tee sitäkään oikein) koska en minä minkäänlaista inhoa ole kyllä tuntenut, en, mutta sanotaanko että sellainen pieni vilun värähdys on iskenyt iholle, kun tästä on puhuttu.
 
 
Tarkoitan siis keväistä siemeninnostusta! Nyt kaikki puutarhaa miettimään! Oi kuinka ihanaa on piirrellä kasvimaa jo valmiiksi näin hankien notkuessa! Mjääh.
 
 
Mutta nyt siis kävi näin, että huomasin itse miettiväni - siis vain miettiväni, en sentäs selaillut mitään inspiraatiokuvia tai piirrellyt viivoja ruutupaperille! -mitä ja missä sitä taas myllätään ensi keväänä. Vähän tunsin jopa innostustakin. Lapset, nuo luomakunnan kaksijalkaiset jänöjussikat, jotka nyrsii porkkanaa sellaisenaan aina kun niille huomaan kuoria kun sitä on saatavilla, muistelivat itsekseen yksissä tuumin, että omat porkkanat maistui kyllä ihan sikahyviltä. No niin maistui! Ja tässä ei nyt puhuttu sitten niistä oranssinvärisistä villalanganpätkistä, joita onnistuin silloin yhtenä vuonna viljeleen. Eli niitä siis ainakin. Jos laitettas vähän pidemmälle pätkällekin kuin viimeksi, sille metrille ei kovin montaa porkkanaa loppuviimeks mahtunutkaan kasvamaan kun hyvin harvensi.Ai miten niin mun täytyy jokainen tenkkapoo aina oppia oman käden kautta. No tietenkin täytyy!
 
 
Ja perunoita. Niitä on päätetty laittaa ainakin kahta laatua, varmaa varhaisperunalajiketta Timoa ja sitten Annabellea, joka on mennyt meidän makuelämyksien joukossa jopa täydellisen siiklin ohi, melkeinpä. Katotaan nyt kasvaaks se. Meillä.
 
Kaikkee pikkunäperrystä laitetaan tietenkin kans ja koska yksi lapsukainen teki taivaallisen hyviä täytettyjä kesäkurpitsoja tässä yksi ilta, niin niitä todellakin laitetaan!
 
Eli meidän pläntillä viljellään ensi kesänä ainakin:
-perunaa
-porkkanaa
-kesäkurpitsaa
-salaattia
-tilliä
-pikkutomaattia
-kevätsipulia (vaimikäsennimion, sen mistä syödään ne varretkin?)
-kurkkua s#####a, ei ole oikein tykännyt kasvaa meidän kasvihuoneessa vaikka aina yritetty ollaan!
 
Ei tunnu paljolta, mutta kyllä sitä työtä jo tuossakin on tällaiselle haaveilijalle. Lisäksihän meillä kasvaa jo valmiiksi
-raparperia
-mustaherukoita
-punaherukoita
-karviaisia
-omenoita (kolmea eri lajiketta)
-luumuja (kahta eri lajiketta)
-kirsikoita
-päärynää
 
ja ruohosipulitupsas.
 
Pitäisikö sitä kokeilla jotain muutakin? Tuleeko kellekään mieleen jotain? Mitä te viljelette?
 
Minähän en mikään puutarha(kaan) ihme ole, joten kaikki mitä onnistun kasvattamaan on aina plussaa ja suurta ihmetystä. Muistan kyllä sen ensimmäisen kesän, kun perunoita sain hakea omalta maalta. Joka kerta kiersin näyttämässä multaämpäriä kaikille ja päivittelin , että aatelkaa noin vaan hain perunat tosta pihasta. Kävinpä kaupoilla ilman rahhoo. Ja muah muah muah. No mitä voi odottaa ihmiseltä jolle kuivausrumpu oli yksi elämän ihmeistä ja niitä kuivia pyykkejä ihmeteltiin kyllä kahvipöytiä myöten. Minä se taidan olla vähän sellainen nykyajan juntti. Kaikki, kaikille muille päivänselvyys, on jollakin tapaa suuri riemun hämmästys minulle.
 
 
Nyt on mentävä lauantaisaunaan, jotta tuntuukin lauantailta. Heipähei, teille kaikille!
 

perjantai 29. tammikuuta 2016

Mitä (mun) lapset oikeasti puhuu?

Istutaan ruokapöydässä: minä, 5v ja 2v. Viisivuotias tyhjentää lautasensa ensimmäiseksi ja toteaa pöydästä noustessaan "Fak juu". Muutaman (jähmettyneen) sekunnin jälkeen kaksivuotiaskin toteaa iloisesti hymyillen "Fakjuu mun rakas äiti". Huom. Tarkoittivat toivottavasti tänkjuu sanoa, mutta.... no, ei mennyt niin kuin Strömsössä!
 
Legendaarista alkaa olla jo tämä 5-vuotiaan erityisspesiaalista herkustaan (jota ei siis saa edes ihan joka karkkipäiväkään todellakaan) käyttämä ilmaisu. Lapsi siis tarkoittaa "kolaa", mutta sanookin -tattadaa- "kaljaa"! Ei ollenkaan tule mitään hämmentäviä hetkiä missään. Kuten täpötäydessä Hesburgerissa kysyttäessä minkä juoman ottaisit siihen lastenateriaan ("No saanks mä äiti kaljan") tai muuten vaan kotiäitien täyttämässä kassajonossa supermarketissa. "Ihana äiti kun ostit mulle oman kaljan", totesi hyvin onnellinen poika kolapullo ostoskärryissään. Ehhhhhh. Ihana äiti on vähän punainen nyt...
 
Tai, kun puhun puhelimessa sellaista vähän ehkä virallisemman sävytteistä puhelua ja yhtäkkiä viereen pelmahtanut 2-vuotias kimauttaa " Äiti, aisssaaatana sattu varrrpaaseen! Puhalla!".
 
Tai, kun istun sielläniin, missä halutaan yleensä yksisteen istuskella, mutta meillähän ei ole sitä lukkoa siinä ovessa, niin 5-vuotias tulee puhelimen kera , linja tietenkin auki,  paikalle ja ilmoittaa että "äiti tässon puhelin kun joku soittaa ja mää sanoin että sää kakkaat kyllä viä varmaan kauan". No tota.... sano että äiti oksentaa myös eikä millään kykene puhumaan ainakaan...vuoteen. Tai kahteen.
 
Joskus äiti saattoi vähän innostua ja esimerkiksi muistipelit meni ihan kutitteluksi, jotta vastapuolta saisi hämättyä unohtamaan kaiken muistetun, niin koululaiselta on lipsahtanut hekotuksen lomasta "Lopeta tai mää kerron äitille!"..... no anna tulla!
 
Joku maailman hoksa tuli yhtäkkiä isommallekin, jo kouluikäiselle siis ja tokaisi kesken kaiken (tuttujen, hyvin hyvin tuttujen!) äitiystävien ja näiden lapsiystävien keskellä, että "Äiti onks mullakin sisko muka". Miten niin muka.... NIITÄ ON KOLME!!
 
Niin, että tällä tavalla. Esimerkiksi. Voi niitä kielenkantojaan käytellä.



Sellainen en-keksi-otsikkoa kirjoitus

No niin, perjantaihan se. Piti oikein varmistaa, että näin myös on, sillä ihan himppasen tuo väsymys hidastaa ajattelun menemistä sinne minne pitäisi. Tällä kertaa en edes ole valvonut siksi ettei uni tulisi, vaan siksi että makuuhuoneemme seinässä oli helikopterikenttä ja kuorma-autojen lastauspaikka koko viime yön. Mitä? Eikö muka ollut? No ainakin kovasti kuulosti siltä. Maalämpöjärjestelmän jonkun ihmeen sisääntulokohdan kiertovesipumppu systeemi kodinhoitohuoneessa (eli makkarin seinän sisällä as I said) oli kovin vaivainen. Huohkis sentään, en nyt muista itse termistöä, jota käytiin läpi kello 23:45 ja siitä eteenpäin, mutta teille varmaan riittää tieto, että kuullosti siltä hiton helikopterilta (fata-fata-fata-fata!!!) ja kuorma-autoilta (RRRRRRRRRRRRRRR) ja tietenkin vielä peruuttavilta kuormureilta (RRRRR-VHIIIIII-RRRRR-VHIIII). Ja kaikki tuo volyymimelska niin kovaa, että ei pystynyt makuuhuoneessa toisen puhetta kuulemaan. Mainittakoon nyt, että kaksivuotias veteli sikeitä hela tiden , kopterista välittämättä pätkällistäkään.

Tsiisas, mutta otti koville värkkäys ja parisuhteen koossa pitäminen tuohon kellonaikaan ja noilla energiavarastoilla. Mutta jotakuinkin aamukin tuli ja rauha on edelleen maassa. Tosin unikin on melko tajuton ja tänään olisi vielä tehtävääkin, mutta nyt ei vois kyllä vähempää innostaa. Toki toki, silti silti. Kyllä minä tästä.

Tietenkin minä sain väsyneeseen päähäni aloittaa oma kirjoitusprosessini myös juuri tänään. Tottakai, näinhän se kuuluu tehdä. Olen yhtä aikaa innoissani, hurmioitunut, kauhuissani ja vähän sellainen, että nauran vaikka näen kirveen tulevan kohti.

Yhtä kivaa päivää teillekin!

torstai 28. tammikuuta 2016

Ei tekis pahaa kellekään lukea tämä kirja!

Leeni Peltosen "Valvomo - Kuinka uneton oppi nukkumaan".


Tiedossanne varmasti on, että minäkin siitä olen avautunut eräät kerrat, kun oikein tekee tuskaa räpytellä unen puutteen raapimia silmäluomia täällä. Syksyllä pääsin myös mukaan kirjan tekijän uniryhmään ja se oikeastaan sekä avarsi, että supisti maailmaani kummallisesti yhtä aikaa. Meitä on samanlaisia siis muitakin - no daa, vaikka senkin jotenkin tiesin niin silti se on jollakin tapaa paradoksaalisen iloinen yllätys - ja sitten toisaalta, ehkä olen itse kuitenkin sinut tämän kanssa paljon enemmän, kuin monet muut ovat kertoneet olevansa. En esimerkiksi ole ennen ymmärtänyt, että tätä vaivaa jotkut häpeävät - esimerkiksi työelämässä kertoa tarkemmin, oikeastaan kenellekään. Nyt toki ymmärrän kovastikin, kun olen tutustunut moniin mielenkiintoisesti erilaisiin ja silti niin samanlaisiin unettomiin.
 

Jos jotakin voi yksi (minä) ihminen nyt tässä toivoa, niin että kaikkien ihmisten asenne tähän asiaan muuttuisi - siis niiden, joiden ei ole aiemmin ollut oikein kohdallaan ehkä tai vielä yleisemmin: joilla ei ole oikein ollut koko asennetta, koska eihän ole ollut oikein mitään asiaakaan mihin asennoitua. Valitettavasti unettomuutta on kautta aikain vähätelty, lääkärit eivät ole olleet millään tavoin tietoisia mistä päin lähtisivät asiaa hoitamaan ja kanssaihmiset nyt yleensä ihmettelevät, että onpa kumma kun ei uni kelpaa, kyllä mulle vaan kelpais!
 
Tässä kirjassa kerrotaan kirjoittaja Leenin unitarina. Siihen on helppo samaistua ja siitä on helppo ottaa myös sieltä täältä osia ja oivalluksia itselleen. Kirjassa on myös loistavasti kuvailtu tunnetiloja ja sosiaalisia tilanteita ja miltä ne tuntuu siitä väsyneestä ja miltä se kaikki ehkä näyttää muista ihmisistä. Lisäksi kirjassa on loistavia tietopläjäyksiä uniasioista eri lähteistä lainattuina.
 
 
Suosittelen siis tätä kirjaa ihan kaikille. Olit sitten itse uneton tai et, niin köyhempänä et kirjaa käsistäsi laske, jotakin tästä kaikki saa. Plussana sellainen ainaisluettavuus: kirjaa voi selata sieltä täältäkin ja poimia juttuja uudelleen milloin vain.
 
 
P.S.Itse olen saanut kirjan itselleni kiitokseksi osallistumisestani uniryhmään, mutta tämän blogikirjoituksen kirjoitin ihan omasta halustani ja innostani tämän asian ympärillä, eikä ole siis kyse mistään blogiyhteistyöstä. Mielipiteeni kirjasta ovat täysin omiani (as if sitä kukaan epäilikään).

keskiviikko 27. tammikuuta 2016

Voiko vanhempainillasta tulla virkistyneenä kotiin?

Yksiselitteisesti: voi. Katsokaas, kun mulla taas eilen oli sellainen. Yläkoulun seiskaluokkalaisten vanhempainilta (ollut niitä jo tätä ennen kolme siinä tasan samassa koulussa) ja aiheena oli valinnaisainevalinnat (niitäkin ollut jo ne samat määrät aiemminkin) ja asetelma saattaisi kuulostaa ensikuulemalta kovinkin tylsältä. Tää on jo nähty -jutulta. Ja niinhän se tavallaan sitä olikin, nähty jo. Opettajankin olin jo tavannut muissa kokoontumisissa, niin että mikä sinne paikalle sitten oikeastaan veti taas?

Koska.
Lapselle se on se ainoa kerta. Hän on seiskalla juuri nyt , eikä ollut sitä männävuosina tai tulevina. Hänellä on valinnaisainevalinnat juuri nyt , tämä on hänen elämäänsä ainutlaatuisena sellaisena. Tottakai minä osallistun!! Ei tulisi mieleenikään mikään muu. Sitä paitsi, tekee aina hyvää nähdä muita lapsen koulukavereiden vanhempia ja vaikka olen itsekin sitä samaa koulua käynyt, niin aina ne tilatkin jotakin muutosta kokevat tässä vuosien varrella : sitäkin on kiva käydä katsomassa, että miltä siellä näyttää juuri nyt, kun oma lapseni viettää siellä kuusi tuntia elämästään joka arkipäivä. Ei ole mikään pikkujuttu meinaan!

Ja.
Tällä kertaa koulu olin todella tehnyt ylläripyllärin meille kaikille (varsinkin jotka olimme siellä vuosikausia istuneet juhlasalissa kuuntelemassa sitä samaa luentoa ja esitelmää tästä aiheesta) ja muuttaneet systeemiä erilaiseksi! Menimme töötevinä kahvin tuoksu nenässä sen oman lapsen kotiluokkaan ja (ihan sairaan hyvän) kahvin ja (erittäin valitettavan herkullisen kermaisan hyvän) laskiaispullan jälkeen jäimme niille sijoillemme istumaan. Saimme seuraavat kolme varttia seurata luokanohjaajan, rehtorin ja opinnonohjaajan esittelyä omasta aiheestaan , kukin siis vartin kerrallaan ja sitten jatkoimme ryhmänä tutustumaan valinnaisaineiden tiloihin ja aineiden opettajiin. Siis ei mitään pitkää luentoa juhlasalissa? Ei mitään minä kerron ja te kuuntelette - asetelmaa? Siinä me kuulkaa jutustelimme kuin kahvipöydässä konsanaan vaan ja ensimmäistä kertaa niihin vuosikausiini olin ihan valppaana koko systeemin ajan, kun sai jutella ja kysellä ihan rennolla ja välittömällä asenteella siinä tilanteessa.

Kyllä olin niin toheissani, että hyvä kun kotiin maltoin lähteä! Puhuinkin muille kanssa-vanhemmille, että ihan kuin olisin ollut kavereiden kans vähän vapaalla *eehh hehh*. Ja enhän minä edes mennyt suoraan kotiin, vaan kruunasin kaiken menemällä alennusmyyntiostoksille! Miettikää! Whoop whoop, siis tiistai-iltana meidän pikkukylällä! Siis katsokaas, kun meidän kylän Salessa oli tapahtunut joku kärähdys, joku johto tai jotakin, ja nyt niitä tuotteita jotka jollain tavalla ehkä päällisin puolin haiskahtivat kärtsälle, niin myytiin sieltä puolella hintaa pois. Arvatkaa vaan, kun tällainen suurperheinen pääsee ruokakauppaan alennusmyyntiostoksille, että mitä siitä seuraa... *DING*! Sanotaan vaikka nätisti, että nyt on kilokaupalla meillä jugurtteja, varmaan viittä eri makuakin ja viilejä niin paljon kun jaksoin kotiin kantaa. (Muun muassa).

Että aika onnistunut ilta, vai mitä? Lapsetkin oli nukkumassa kun kotiuduin, paitsi viisivuotias joka odotti äidin sadunlukemista (ja sen tietenkin sai). Ajatellen, että eilinen päivä alkoi kamalat flunssanoireet luissa kolotellen, niin ei voi tosiaan etukäteen alkaa itselleen poteroa kaivamaan, koska lopetus oli aivan loistava (ja särytön)!

tiistai 26. tammikuuta 2016

Poliittinen ilmakupla

Ennen vanhaan sanottiin, että ihminen puhui itsensä sinne ja tuonne pallille. Vaikka taitohan se oli sekin, niin joka kerta silloin ei lie ollut kyse kuitenkaan kovin taitavasta ihmisestä muuten (palautteen perusteella ainakaan arvioituna). Tietenkin sellaisessa kohtaa, jossa supliikkia miestä (naista) tarvittiin, niin osuivat henkilö ja toimi hyvinkin varmaan yhteen. Kylät oli pieniä ja metsiköiden saartamia, jos ei hevosta naapurikylille asti valjastettu menemään, niin muuta ei tiedetty kuin se mitä puhuttiin.
 
Nykyään somen (sosiaalisen median) voima on niin suuri ja mullistanut oikeastaan koko poliittisenkin kulttuurin, että voidaan puhua melkein samasta ilmiöstä. Joku onnistuu somettamaan itsensä jonnekin, onnistuneella markkinoinnilla siis, ja saattaa paistatella hyvinkin kauan ja korkealla, huolimatta siitä onko niinkään asiantuntija alallaan vai vaan somettanut itsensä näyttämään siltä.
 
Otetaan tähän vertailukohdiksi vaikka kaksi kansanedustajaa.
 Toinen puurtaa paperipinojen keskellä iltakaudet, kuuntelee huolestuneiden kansalaisten asioita kotiovellaankin ja tekee kovasti töitä laittaakseen asioita paremmalle tolalle. Hän myös tuntee suurta maailmantuskaa kuten poliitikot yleensäkin ja auttaa konkreettisesti elämässään olevia ihmisiä - tuttuja ja tuntemattomia - vaikkapa antamalla autokyytejä sateisena päivänä kyydittömille, viemällä naapurin vanhukselle postit joka päivä ja viemällä ruokakasseja vähävaraiselle lapsiperheelle jonka tietää laskevan pennosia lähikaupassa joka kerta siellä käydessään. Joskus hän saattaa päätyä jonkun paikallislehden sivulle ryhmäkuvaan, koska oli tekemässä työtään jossakin kokouksessa muiden kanssa. Ihmiset saattavat silmät sirrillään katsoa, että kuka se tuokin on, ikinä nähnytkään. Hänestä esimerkiksi vaalikampanjointi on äärimmäisen kiusallista muuten, mutta asioista hän voisi kyllä puhua vaikka kuinka pitkään!

 Toinen muistaa kirjoittaa kaiken mainostamisen arvoisen someen. Kaiken, mistä katsoo itselleen olevan hyötyä! Tietenkään sinne ei kirjoiteta yhtään omaa mielipidettä, koska niitä harvoin edes on, sillä julkisuuskuvahan ei ole puhtoinen jos ilmaisee jonkun oman ajatuksen. Sille nimittäin on aina joku joka on eri mieltä ja tälle ihmiselle se on kauhistus. Kaikkien kanssa ollaan periaatteessa samaa mieltä - siis jos siitä vaan on hyötyä itselle. Sosiaaliseen mediaankin linkitetään muiden kirjoituksia ja mielenilmaisuja, se on turvallisinta ja niissä on aina se takaportti, että joku ei tykkäisikään. Tällainen henkilö ottaa aina esille kameran, kun essu puhtaana ja silitettynä poseeraa esimerkiksi leipäjonossa työskennellessään. Se, että samaisessa leipäjonossa käy viikosta toiseen pyyteettömiä vapaaehtoisia, usein vähäosaisia itsekin jotka silti antavat itsestään niin paljon vielä muille, ei tietenkään ole edes mainitsemisen arvoinen asia. Tämä henkilö myös muistaa opetella kaikki oleellisimmat  lauserakenteet, joilla asiat sanotaan ympäripyöreästi sanomatta oikeastaan silti mitään. Sillätavalla saadaan jotkut kuvittelemaan, että tässä oltaisiin jollakin asialla oikein ja että nämä olisivat jotenkin henkilön omia mielipiteitä.
 Some aiheuttaa nimittäin joskus sokeutta ihmisissä ja hyvin harva huomaa kuinka siinä kuuluisassa pässinnarussa tulee oltua ja mentyä just tasan sinne minne viedään. Joillakin ihmisillä on myös ihan tarve hypetykseen jonkun ilmiön ympärillä, koska se yhdistää ennemminkin niitä ihmisiä kuin niinkään edistäisi yhtään kenenkään asioita. Ihmisille ei olekaan ehkä niinkään tärkeintä se, että saadaan mitään oikeasti merkittävää aikaiseksi, kunhan vaan pyöritään yhdessä ja ollaan me. Vähän kuin porukalla mielenilmaukseen lähteminen, viidennentoista kaverin kohdalla alkuperäinen syy on jo hämärtynyt, mutta ei se mitään, kun on mukava olla reissussa!
 
Toinen vaihtoehdoista yllä tuntuu epäreilusti kohdellulta vääryydeltä ja toinen törkeältä pyrkyriltä, näin äkkiseltään. Onko näistä vaihtoehdoista jompikumpi sitten jotenkin väärempi kuin toinen? Ei tietenkään. Maailma saa mitä ansaitsee ja tällaiselle somesysteemille on nyt tilausta. Unohtaa ei kuitenkaan sovi, että vaikka toisella on nostetta (ansioilla tai ilman) niin se hiljainen puurtaja ei silti huononnu yhtään astetta tällä asetelmalla.
 
Toivottavasti maa(ilma) vaan huomaa, että toisten puheita lainaamalla ei ole itse mielestään vastuussa mistään, ei myöskään maa(ilma)sta, joten vastuuta ottavan johtajan sellainenkin porukka tarvitsee ja siihen ei riitä pelkkä somekuninkuus. Vastuunottaja tekee päätöksiä, eikä käytä aikaansa sormella osoitteluun. Vastuunottaja kehittää ratkaisuja, sen sijaan että jäisi jumittamaan ongelmien ympärille.
 
Politiikkaa yleisesti ajatellen, ei kuitenkaan ihan jokaisen tarvitse olla perinpohjainen asiantuntija aivan kaikessa, ollakseen pätevä siinä omalla paikallaan. Riittää, että on aito itsensä sellaisenaan kuin on niine tietoineen ja taitoineen kun on, itsensä, -koska muutenhan koko äänestämisen periaate on niin sanotusti turhaa (äänestitkö sinä mielikuvaa vai mielipidettä?)!

*neulan hakuun lähdössä*

sunnuntai 24. tammikuuta 2016

Eläimen hankkimisen ABCDE ja F

Syystä jos toisesta ihmisten nyt vaan tekee aina välillä mieli hankkia itselleen päänvaivaa eläimiä ja oli ne syyt sitten mitkä tahansa, niin muutama asia sun pitää tietää kuitenkin jo ennen. Huom siis PITÄÄ, ei niin että olis hyvä tietää, vaan että pitää.
Kuvan kessu ei liity mihinkään, paitsi että on ihana.

-Maksoi elikko mitään tai ei siinä hankintahetkellä, niin tulevaisuudessa luultavasti maksaa, joskus paljon ja joskus vieläkin paljommin. Ja usko mua: se isoin lasku tulee ennalta ilmoittamatta. Koiras juoksee jonkun auton vinkuraan (itsestään puhumattakaan) tai hevosella jää varsa kaksinkerroin synnytyksessä sinne tulonpäälle. Siinä vaiheessa on sillailla pikkasen myöhäistä alkaa miettimään mistä alettais säästään rahaa tän tilanteen hoitamiseen, se on niin kuin toimittava. At the moment. Joten: oli sulla kana taikka hevonen, niin varaa hoitokassaan valuuttaa. Jos esimerkiksi viidensadan euron säästäminen tuntuu ylivoimaiselta, niin älä hanki sitä eläintäkään. (ja sanoin viisisataa, vaikka kana ehkä saa tehdä aika temput että siihen kertalaakista viissataa menee, mutta toisaalta hevosesta ei saa hoidettua kuin yhden jalan sillä, että noin niin kuin keskimäärin tuo summa lienee aika hyvähkö.) Sama ohje pätee muuten oli vakuutusta tai ei!

-Tee etukäteen selväksi ihan konkreettisesti paperiin kirjaamalla, että mitä sinä teet jos hätätilanne tulee sen elikkosi kanssa. Printtaa netistä hätäteurastusohjeet kanaa varten ja laita kirves hollille jos niikseen tulee, kirjaa eläinlääkäripäivystyksen numero (ja päivystävän eläinsairaalankin numero) ylös ja muutaman sellaisen ihmisen numero joilta voi saada sen isomman eläimen kanssa tusaamiseen apua (tai pienemmänkin). Onko itselläsi kuljetuskalustoa? Kellä on? Kirjaa kaikki ylös (ja voit puhua näiden ihmisten kanssa asiasta etukäteen). Kun se ripakinttu sitten astuu vaikka rautanaulan keskelle kavionpohjaansa kesäyönä, niin ihan et just silloin ala miettimään syntyjä syviä, - vaan silloin pitää toimia!

-Eläin tarvitsee koko elämänsä ajaksi hoitajan. Eläin ei pärjää missään elämänsä vaiheessa omine nokkineen. Toki on vähempihoitoisia ja enempihoitoisia, mutta silti systeemi on sama. Eläintä ei oteta, koska elämäntilanne NYT on siihen sopiva. Eikö ollut viime viikolla? Onko sitten parin vuoden päästä? Minua niin riipasee tyyli, jossa esimerkiksi koira otetaan kuin harjoitusvauvaksi nuoren parin perheeseen ja sitten kun sen kans on pärjätty, niin voidaan alkaa miettiä ihmislastakin. Yllättäen tuleekin sitten ilmoituksia näistä "annetaan muuttuneen elämäntilanteen vuoksi" lemmikkiparoista, jotka väistyvät sen ihmislapsen tieltä, koska elämässä ei ollutkaan enää tilausta niin sanotusti niille. Vielä riipaisevampaa on "ehkä joskus sitten viiden vuoden päästä voidaan ajatella uutta koiraa". Eih....*voihkii hän*. Mutta ymmärränhän minä, että sellaisia muutoksia elämäänkin tulee joskus joillakin, että kaikille osapuolille on parasta olla eri osoitteissa. Sekin puoli kannattaa miettiä siis hyvin etukäteen; onko minulla sellaista ihmistä kenen puoleen voisin kääntyä, miten toimin siinä tilanteessa, kehen otan yhteyttä. No harvalla ehkä sellaista paikkaa on tarjolla omasta takaa, mutta proseduuri kannattaa kuitenkin käydä mielessään hyvin läpi. Tässä vaiheessa tulee valveutuneet kasvattajat framille: kun hankkii lemmikkinsä kokeneen ja tunnollisen kasvattajan kautta, niin saa apukoneiston näihin vaikeisiinkin luopumistilanteisiin. Keltaisenpörssin kauppiaat ei näitä palveluita tarjoa!

-Edelliseen vähän liittyen, niin tulet huomaamaan tietynlaisia muutoksia elämässäsi eläimen tulon myötä. Osa menemisistä rajoittuu, toisaalta ihan hirveästi saat uutta tilallekin (niin halutessasi). Jokaiselle extempore risteilylle ei lähdetä, koska hoitajan tai hoitopaikan hankkiminen ei olekaan ihan helppoa (kun muilla ihmisillä on omakin elämä yllättäen, tuut huomaan) tai toisaalta sitä ei haluakaan välttämättä enää olla pois karvamukuloidensa tyköä niin tiheään kuin ennen ( ehkä tuli viipotettua , joskus). Sitten toisaalta taas melkein elukalle kuin elukalle on nykyään vertaisryhmiä netti pullollaan, on näyttelyitä, ties mitä harrastusjuttuja ja muita kokoontumisia. Kyllä siinä naama lervahtaa parikin kertaa hämmästyksen kiemuralle ("Mitä mun elämälle on tapahtunut"!?) kun huomaa keskustelevansa asiantuntevaan sävyyn kanojensa luonteista tai menee puhumaan ihan ventovieraalle ihmiselle kuin parhaallekin tuttavalle, koska tallissa puhisee saman emän siskon isän naapurin sukuinen polle. Että maailma on pieni! Niin. Tämä sama asia pätee siitä huolimatta oletko itse niinkään avarakatseinen ekstrovertti, joka haluaisi jutella kaikkien ihmisten kanssa kaikkien ihmisten kanoista. Tai koneista. Deal with it. Oot jo syvällä siinä.

-Väistämättä eläin kuin eläin tuo mukanaan myös epämukavuutta. Sohvalla telkkarinkatsominen kehräävä kissa kinttuja lämmittämässä on se palkkapäivä, mutta sen eteen saat kyllä tehdä jobisi tottavieköön. Syötät matolääkkeitä vastaanpyristeleville kissoille hiki otsalta valuen silloin kun muut ovat kynttiläkutsuilla tai saunomassa tai muuten vaan valitsemassa itse miten elävät. Hevosenpaska (jota nätisti lannaksikin kutsutaan) haisee aina hevoshuushollissa, vaikka luojan tähden ne hevoset ei ole edes talossa käyneetkään! Yhdeksänkymmentäviis prosenttia ajasta et edes sitä huomaa, mutta kun huomaat niin se on aina epäsopivalla hetkellä ja se saa sut ärtymään. Melkein mistä tahansa elukasta lähtee joskus ainakin karvoja ja niitä on sitten niinäkin aikoina kun ei elukka niitä just levitä, niin  löydettävissä kyllä pyykkien seasta ja kaappien alta niin, ettet huomaa just mitään eroa siihen onko joku imuroinut aamulla vai ei ja tasasesti läpi vuoden. Valitettavasti mokomat elukat ei osaa olla sen siistimmin kuin muulloinkaan myöskään silloin, kun sinä olet siivonnut, kun teille tulee himppasen hienompia vieraita tai oot menossa jonnekin allergiselle kylään. Päinvastoin, silloin tapahtuu taatusti joku karvojen superlähtö, ainakin meillä on täytynyt käydä näin! Sä et voi suuttua siitä kuitenkaan sille eläimelle, etkä oikeastaan ittelleskään.

-Sitten vielä lopuksi, kun otat jonkun eläimen tietenkin sen lajin ominaisuuksien vuoksi (ja tietenkin suht pitkän harkinnan ja ylläolevien asioiden hyväksymisen kautta), niin vaikka sulla olisi se eläinlääkärin numero pikavalinnoissa ja ajattelet että lääkäri hoitaa hoitamisen ja sinä laskun maksamisen ja kaikki ovat tyytyväisiä, niin silti sulla itselläkin pitää olla tietoa sen lajin hoitamisesta ja erilaisista jutuista juuri sen kohdalla. Otat itse selvää asioista, luet ja kyselet. Lapsista ensikertalaiselle kerrotaan paljonkin asioita neuvolassa, mutta eläinten neuvolantäti olet sinä itse. Ei kai sitä erikoislääkärinveroiseksi tarvitse ihan taipua, mutta perusjutut olisi hyvä olla hallussa. Miten hoitaa minkäkin eläimen pikkunaarmuja, mitä ei jollekin saa missään tapauksessa syöttää, minkälaisia on ensioireet juuri tämän lajin yleisimpiin sairauksiin. Eläimet opettaa samalla sulle niin paljon muustakin, joten ällös huoli, oot saamapuolella kuitenkin vaikka välillä tylsältä tuntuiskin.
[Tähän vielä yhtenä lisäkaneettina sanoisin, että siitä huolimatta, että koskaan enää mikään ei sun elämässäs ole kuin ennen, sen jälkeen kun olet jonkun elikon ottanut hoteisiisi, niin sellainenkin asia pitää muistaa, ettei saa antaa sen eläimelle elämisen ottaa kuitenkaan valtaa liikaa tai jopa kokonaan itselleen. Tiedättekö? Tokihan se oma mussukka saa olla kaikki kaikessa, mutta jos homma menee siihen, että tapaat sun vieraitas ulkona tuulessa ja viimassa, koska sun fiinipuudelin päikkäreitä ei saa häiritä nyt tälläillä vieraiden ihmisten läsnäololla tahi kahvikuppien kilinällä, niin silloin on menty liian pitkälle.]

Jos nyt nuo luettuasi edelleen olet sitä mieltä, että sinuahan ei jotkut aabeeceet paljoa pysäytä, niin eipä muuta kuin onnea ja monia iloisia hetkiä valitsemasi lajin parissa! Ne hyvät puolet eläinten pidosta on kyllä varmasti valmiina jo meistä useimpien tiedossa, mutta kun jaksaa muistaa, ettei se ole aina pelkkää palluttelua ja munien keräilyä, niin ollaan ihan valtavan hyvällä tiellä jo.

Tässä muutama osoite mistä pääsee alkuun:
Evira
Suomen hevosenomistajien keskusliitto ry
Suomen Rotukanayhdistys ry
Suomen Kennelliitto
Suomen kissaliitto
Suomen kaniyhdistys

P.S. Tässäkin, kuten monessa muussakin, on kirvoittajana ollut tosielämän tilanne. Sen enempää asian yksityiskohtia ruotimatta avaan kuitenkin, että kyseessä oli todella pahasti loukkaantunut eläin, jonka omistaja kuvasi eri kuvakulmista ja latasi nettiin kysyäkseen mitä pitäisi seuraavaksi (sen kuvaamisen lisäksi nähtävästi siis) tehdä. Käsityskykyni ei riitä mittaamaan sitä tunnetilaa, mikä siinä vaiheessa tuli... ymmärrätte toivottavasti miksi! Minä en kovinkaan helposti kyllä herkistele tai horju, mutta tämä sai minut kyllä äärimmäisen säälin ja surun valtaan. Ehkä surullisinta asiassa on vielä se, että tuokaan ihminen tuskin ymmärsi tilanteessa mitään kummallista, vaan toimi mielestään niin kuin siinä tilanteessa osasi (oletan). Jos oma tekstini saa edes yhden ihmisen käymään läpi asioita ennen kuin tekee mitään eläinhankintoja, niin olen saavuttanut tavoitteeni. Tai miksipä ei jo sellainen, jolla eläimiä on! Kyllä meinaan tulee ittenkin käytyä Evirankin sivulla saamassa tuoreimmat uutisoinnit asioista, -eikä se muutenkaan omien tietojen päivittäminen koskaan tee huonoa vissiin  *virn*.




perjantai 22. tammikuuta 2016

Perjantai on aina hyvä päivä, pohdiskeluunkin


Heissulivei! Olen ollut enemmän tai vähemmän "pelkästään" lasten kanssa kotona reippahat kaksikymmentä vuotta. Mahtuuhan siihen sekaan paljon kaikenlaista: työtä, opiskelua, järjestötoimintaa ja harrastuksia (yhtä aikaa, väliaikaisesti, silloin tällöin, miten vain), mutta siis kaikenkattavasti voisi sanoa että päävastuu lasten hoidosta on ollut minulla - koska olen ollut täällä paikalla enemmän. Silti, mikään tästä ei olisi meillä toteutunut, ellei mies olisi ottanut omaa osaansa tähän kasvatusvastuuseen. Meillä ei olisi näin monta lastakaan todellakaan, jos en tietäisi, että maailman paras turvaverkko mitä voi äidillä ja lapsilla olla on tuo mies joka meillä asuu. Yhtäläillä minä olen hänen. Työmatkat - ja yrittäjän työasiat yleensäkin -mahdollistuvat kun on molemminpuolinen ymmärrys näiden asioiden päälle.

Se ei silti tarkoita etteikö minua ihan kamalanpaljon ärsyttäisi, jos mies lapsia nukuttaessaan ei senvertaa tajua katsoa, että onko se lapsparka riisunut edes esimerkiksi kolmia villahousuja jaloistaan tai muuta vastaavaa, kun sinne peiton alle on pujahtanut. Tai että nakit ruisleivän päällä ei käy kolmena perättäisenä päivänä ruuaksi vaikka lapsille kuinka maistuisikin tietenkin.

Siitä huolimatta, että tottakai noista ylläolevista esimerkeistä (jotka taivohan tähden on vaan jäävuoren huippu) keskustellaan, jotta asiat menis jatkossa enempi oppikirjan mukaan, niin silti mun täytyy ymmärtää sekin seikka, että miehellä on myös oikeus kirjoittaa omat lukunsa siihen oppikirjaan. Ja ne luvut ei minua välttämättä ihan hirveästi ilahduta, mutta minulla ei ole niistä yhtään sen enempää (eli ei yhtään) valitusoikeutta, närästysoikeutta tai murjotusoikeutta, kuin miehelläkään minun kasvatusteeseistäni.

Tottakai on asioita, jotka on tietyllälailla oli vanhemman sukupuoli mikä tahansa. Terveydelliset seikat (se ruoka ja ne nakit!) ja toisaalta mukavuus /käytännöllisyys versus epämukavuus /epäkäytännöllisyys. Eli ulkona ollaan asianmukaisesti pukeutuneina  ja nukkumaan mennessä ei pidetä montaa vaatekertaa yllä jos ei talon lämmitysjärjestelmä ole prakannut tai muu hyyde iskenyt makuukammareihin.

Mutta sitten on nämä muut seikat, jotka on täysin epäolennaisia muussa paitsi ehkä omassa tietyllä tavalla järjestäytyneessä mielessäni /mme.  Ulkotakki ja housut voivat olla keskenään eri sarjoista ja värit reväisty yhteen kuin taidemaalarin oksennuksesta. Ei merkitystä! Vaaveilla voi olla (aikuisten) miesten sukat vedettynä nivusiin saakka "vaatteena" sopivalla kelillä eräissäkin ratsastuskisoissa ja sillä ei pitäisi olla mitään merkitystä, jos lapsella on hyvä olla ja pukimet ajaa niille nimetyn asian...
Ruokaa ei aina tarvitse laittaa lautaselle kuin neuvolan ruoka-aineympyrässä on tapana sarakkeittain, vaan ne voi kääräistä omituisen näköiseksi puuroksi siihen kaikki, perunatkastikkeenporkkanaraasteenraejuuston, ja asetella viinirypäleen keon keskelle kuin kirsikan kakkuun.

Miehen tapa olla vanhempi saa olla miehen tapa ja se saa poiketa siitä naisen tavasta olla vanhempi, olis jopa ihan suotavaakin. Lapsikin kun on sekoitus useampaa kuin yhtä ihmistä ja hänestä muotoutuu vielä siinä niin kuin kolmannenlainen ihminen, niin määrittääkseen sen oman tapansa olla ja elää, on ihan hyvä nähdä että tapoja on useita. Ainakin kahta erilaista nyt ensalkuunsa!

Minkä takia naisia yleensä joskus sitten niin hirveästi riipoo, kun mies tekee kaiken väärin erilailla? No veikkaisin villinä korttina, että siksi kun se koto on usein naiselle kaikki; järjestys ja toimintatavat on muotoutuneet ja muodostettu jonkinlaisiksi jonkin vuoksi ja kun siitä poiketaan, tuntuu että mies a) tulee vaan sotkemaan kaiken hyväksi havaitun b)sanattomasti arvostelee naisen tapaa koska toimii itse eritavalla. Vaikka ei, ei ne miehet sitä niin (pitkälle) ajattele - miehet vaan tekee mitä omaan mieleensä milloinkin juolahtaa. Ja välillä ne juolahdukset on kaikkea muuta kuin putkessa meneviä (silloinhan niillä olisi joku näköyhteys kuitenkin johonkin...toiseen asiaa, eikö olisikin?) vaan ovat kuin sattumanvaraisesti taivaalta tipahtelevia pulunkakkoja. Plups siellä ja plöps tuolla, tuollapa ei ollenkaan, mutta tuolla sitäkin enemmän. Siinä se miehen logiikka, noin niin kuin yksinkertaistettuna.

Meidän naisten kontolla on tässä parisuhdetilanteessa olla sallivana osapuolena näiden asioiden suhteen. Se tarkoittaa, että miehen tapa käy. Ei muttia! Sellainen seikka, että nainen kenties siellä kotona niitä juttuja enempi tekee, on ihan sivuseikka jos mies ei kysy neuvoa tai apua. Etkä todellakaan sano, että joku naapurin Jorma on noissa kotihommissa paljon kätevämpi. Sinäkään et halua kuulla, että työpaikan Sirkka tekee muuten paljon parempaa kastiketta kuin sinä *virn*.

Olen joskus kuullut todettavan, että on miestenhommia ja sitten niitä naistenhommia ja kaikki feministit varmaan kirkuu aariaa, kun sanon että niin munkin mielestä on. Tai niitä vois kategorisoida että toisenlaisia hommia ja sitten niitä vielä toisemmanlaisia hommia tai miten kukin nyt haluaa. Niihin ei mielestäni kuitenkaan lukeudu lastenhoito. Lastenhoito on tasan tarkkaan kummankin hommia ja molempien niin sanotusti sataprosenttisesti. Ei niin, että ajankäytön suhteen menisi tässä nyt kaikki tasan, vaan niin, että molempien huoleksi kuuluu mitä meidän lapsille kuuluu. Miten meidän lapsia hoidetaan ja mikä heille milloinkin on parasta. Tämän asian ajatteleminen on molempien homma.

Voihan toki olla ja varmasti onkin, monissakin perheissä tilanteina, että "mikä meidän lapsille on parhaaksi" toteutuu esimerkiksi sillä, että äiti hoitaa heitä kotona (yhtäläillä se voisi olla isä, että sillä ei sinänsä ole tässä mitään merkitystä) jolloin isän osalta se päivän kulku jää mietintöjen ulkopuolelle. Toisaalta, siinä tapauksessa moni muu asia, esimerkiksi työssäjaksaminen lapsen valvotettua edellisen yön sitä isääkin tai työasioiden hoitaminen niille aiotussa ajassa jotta kotiintuloa odottava toinen puolisko saisi oman päivän rupeamansa myös päätökseen, jäävät nyt sen kotoa poislähtevän huolehdittavaksi. Näin se perheen yhteinen hyvä kuitenkin on molempien ansiota, vastuulla ja oikeus eritotenkin ja se toimii (esimerkiksi edellämainitun esimerkin tapaisesti), jos se on molempien yhdessä niin päättämä. En sanonut haluama , koska aina ei ole kyse siitä mitä kukin haluaa.  Joskus (aina) elämässä on vaan tehtävä päätöksiä ja niihin päätöksiin pitää sitoutua. Jos jollakin on tilanne, että on kallis asunto vaikka ja sen ylläpitäminen vaatii molempien palkat (jos niitä töitä oletetusti on, kun on kerran kallis asuntokin, juu nou thö point) niin sitten ei vitistä että mää olisin halunnu olla kotona ja oon katkera tästä lopunikääni. Toisaalta, jos ollaan päätetty että lapset on kotihoidossa ja vaan toisella on työpaikka, niin sen kotiin jäävän pitää sitoutua myös siihen päätökseen. Kukaan, siis kukaan, ei kasva suoraan sellaisessa ilmapiirissä, jossa ollaan kokoajan omaan olinpaikkaan tyytymättömiä. Haaveita, päämääriä, tavoitteita ja väliaikaisia päätöksiä saa olla, mutta niihinkin pitää vanhempana sitoutua oikealla asenteella. Se kuuluu siihen vastuuseen joka on vanhempana - ja sanoisin minä, että puolisonakin. Mukapäätökset kuitenkin jatkuvine natkutuksineen sais mutkin ottamaan jo eron itsestäni, jos sille tielle rupeaisin! *hihhei*

Niistä miestentöistä ja naistentöistä tulikin mieleeni, että meillä ne asiat on jakautuneet osaksi niin perinteisesti, että puuttuu enää vellikello jota kilkutan ruoka-ajan tullen ja toisaalta sitten käytännön (eli elämän tuon siipan kanssa yhdessä, kaksi vuosikymmentä!) saattelemina hyvinkin epätavallisesti.

*Minä tykkään tehdä ruokaa ja leipoa. (mutta mies tekee parasta uunilohta)
*Pelkäsin pitkään auton tankkaamista, koska kerran tankki aivan tyhjänä olin kaukana kotoa kylmäasemalla ja tankin korkki ei auennut. Sen trauman seurauksena mies tankkasi autoni vuosikausia minulle valmiiksi. (itseasiassa "vika" oli jotenkin korkissa joka imaisi itsensä kiinnemmäksi ja vika poistui autonkin poistuttua!). Nykyään tankkaan itse kyllä jo, mutta jos valita saan niin omalla kylällä, ettei vaan käy tenkkapoo.
*Mies vaihtaa autonrenkaat ja öljyt.
*Minä pesen pyykit (en pidä sitä minään urotyönä, kun taas miehelle se on järjetön kauhistus ja epätoivo iskee pelkästä ajatuksestakin).
*Minä asennan televisiot, luen kodinkoneiden käyttöohjeet ja etsin viat tai muut korjaustoimenpiteet netistä tai ohjekirjoista ja korjaan ne myös.
*Mies pesee matot!
*Mies katsoo lasten kanssa piirrettyjä/lastenelokuvia mielellään!
*Minä luen lapsille kirjaklassikoita ja joskus tietopohjaisiakin juttuja
*Mies laittaa useammin tiskit koneeseen, mutta minä pesen aina altaan röörit ja muun ympäristön.
*Mies ostaa vaatteita meille muille reissuiltaan ja useimmiten oikean kokoisia ihan kysymättä.
*Minä muistan lasten syntymäajat ja hammaslääkärit ja parturit ja sellaiset.
*Mies vaihtaa kukkamullat ja kasvattaa ruusuja ja orkideoita.
*Minä leikkaan nurmikon ja kolaan lumet.
*Minä olen 95 prosenttia ajastani lasten kanssa, 80 prosenttia ajastani yksin lasten kanssa.
*Mies lähtee mieluummin vaikka heti uudestaan kauppaan jonkin unohduttua!
*Minä koitan ajoittaa kaikki menemiset ja tulemiset samaan lähtemiseen aikatauluttamalla ja jos jotakin jää niin sitä ollaan ilman *heh*

Siinä niitä, nyt jotakin. Mites teillä nämä asiat menee? Kiva jotenkin itsestäkin näin huomata, että hyvin me tää klaarataan, täydennetään sopivasti toisiamme ja pääasiahan on se, että kaikki hommat tulee kuitenkin hoidettua!

P.S. Vaikka olenkin aikaani jäljessä ja tiedän sen (Finlandia palkinto vuodelta 2014, mutta Kuplanpa joulupaketti vuodelta 2015) niin silti suosittelen:

keskiviikko 20. tammikuuta 2016

Keksiviikko part 2

No moi taas! Mähän oon ihan vauhdissa tän blogini kans taas nykyään, onpa hienoa! Aattelin tulla ihan vaan semmosen kertomaan, että järkytyin ihan totaalisesti tuossa äsken. Itseasiassa tämä asia järkytti mua jo aiemmin postista saapuessaan, mutta se järkytys vei muistinkin ja äsken sitten naputtelin menemään....
 
Miettikää nyt, kahdeksasta lapsesta TOISEKSI NUORIN  lähtee sille taipaleelle, jolle ei ihan heti loppua näy. Seuraavaa lausetta ei ole vaikea veikata: e-n e-h-k-ä k-e-s-t-ä. Jaa että olenko pikkasen sisimmältäni ripustautuva äiti? En. Olen aivanhelkkarinpaljon hyvin ripustautuva äiti, noin niin kuin mitä sisäisiin fiiliksiin tulee. Toki koitan elää ihmisiksi ja peitän kaikki moiset mietteet tän reippauden ja elämä nyt vaan on sellaista että se kulkee kulkuaan lausahdusten alle. Silti, kun tuo vielä kotona kiharoitaan heilutteleva poikaseni sanoo, että en kyllä nyt tänäpä menis kerhoon, niin otan hänet avosylin vastaan, että ei kuule tarvikaan! Ehdit vielä niin paljon joutua menemään pois kotoa, että onpa hieno jos nyt vielä saat valita. Kerho on siis kerran viikossa ja on kyllä tykännyt olla siellä joka kerta todella paljon. En yhtään pistä kuitenkaan pahakseni, että tänä tautiaikana välillä kotoillaankin (ihkua lukea facebook- päivityksiä, että missä sitä tätä tuota tautia taas onkaan...)
Joo, tiedänhän minä, että taudeilta ei välty kotonakaan olemalla. Koululaiset kuskaa pöppendöörejä kotio ja kaupoista ja mistä lie ovenkahvoista klähmien niitä tulee jokatapauksessa kuitenkin. Silti, mä voin vaikka vannoa, että me sairastetaan ruttotauteja promillen siitä mitä päivähoidossa / sunmuissakerhoissa käyvät perheet yleensä täällä. Kun ei ole sitä tarvetta kuitenkaan juosta jokahetki jossain virikkeissä kodin ulkopuolella, niin mikäs tässä, tää valinta sopii meille (ja on toiminut jo monta vuotta).
 
Mutta ens syksyn blogipäivityksen  voi olla itkuaparkua kyllä, koska mun pieni kiharapääni lähtee esikouluun ja mä en ehkä kestä sitä.
 
 

Njoo, olen mä nyt muuutakin ehtinyt jo tänään tehdä. Kuten lukemaan Harry Potteria koululaisille, siis 10- ja 8- vuotiaille (sai muutkin kuunnella, mutta niitä ei olis voinut vähempää kiinnostaa sillä hetkellä). Meillä on ollut aiemmin vähän lyhkäisempiä teoksia, mutta nyt kun joulupukki toi Harry Potter ja viisasten kivi -kirjan, niin mehän luemme! Ylläolevan kuvanlaiset maisemat oli meidän sohvannurkastamme lukuhetken alkaessa.

Olen varmaan ennenkin noin tsiljardi kertaa sanonut, että olen ihan lukuhirmuhiiritoukkahullu ihmisiä ja koitan tautia tartuttaa jälkipolveenkin. Omanlaisiaan lukijoita noista on tullutkin, meidän 8-vuotias poikanen on esimerkiksi ihan hulluna kaikenlaisiin kokkikirjoihin. Lukee niitä läpeensä ja tulee kyseleen multa kaikkea ihmeellistä, kuten mikä on kumkvatti. Meillä on meinaten ikivanha ruokakirjasarjakin (jostain varastosta löytynyt joskus) jossa on eri reseptejä maailman suurinpiirtein jokaisesta kolkasta ja ihan tulee sellainen kylmä rinki peffan alle, kun lapsi tulee silmät luottamusta loistaen selittämään kuinka haluaa kokata mun kans jotain bulgarialaista perinneruokaa jossa ensin juostaan joku sika kiinni metsästä, tai jotain. Yritä siinä sitten johdatella lapsi helpompien reseptien pariin ilman että innostus laskee astettakaan! Ei ole aina niin helppoa olla äiti *virn*.

Mutta helppoa tai ei (luultavasti ei...) niin mun miehenä olo on varmaan aika kiitollista, tänäkin aamuna sain kukkasia! Ja kyyyyllä, luit oikein:aamuna. Mies nimittäin vei lapset kouluun ja haki samalla maitoa kaupasta JA toi mulle kukkapuskan. Mitäs siihen sanotte? Kannatti kieriä rappusissa, vaimitensemeni...

Mutta jottei menis ihan paistatteluks, niin astuin mä koirankakkaankin. Paljaalla jalalla. Että ihan on normaalia katastrofialttiutta silti, vaikka nyt onkin oltu kopkopkop ilman (uusia) verenvuodatuksia tahi mäiskeitä tässä päivänpari. (ja ihan kyllä saan syyttää itseäni tostakin kikkarasta, ihan meinaan omin pikku kätösin annan sille saakelin koiralle omenankaroja syötäväksi, vaikka tiedän että noin siinä sitten käy - mutta kun se menee automaattisesti, eikä se gagga heti tule muistuttamaan asiasta siihen syöttöpaikalle....)

Edelleen aivan loistavaa päivää teille ja iltaakin, tais pimetä just kun tässä näpytän.

Keskiviikkoa!

Nonniin, josko äkkiä pinkaisis kirjoittamaan jotakin, ennen kuin saattuu taas jonnekinpäin jotakin. Meinaan niin vaan (onneksi!) jäi onnettomuusraporttisarjamme kaksiosaiseksi ja saimme eilen viettää vahingottoman illan täällä meidän anti-rauhallisessa kodossamme.

Oma kankkuseni (aaahhh hahhhh hahh, siis kankkuni mun! ettet vaan luullut nyt mitään....) on ihan hyvällä mallilla, tai siis miten sen kukin haluaa nähdä. Hirveähän se on, ihan kamala suorastaan! Punaisen purppuran, sinisen violetin kirjava, ihmisen pään kokoinen mötti. Kulkoo kuitenkin hyvin tossa mukana, joten olkoot nyt sitten. Ainoa mikä riipoo ihan hirveesti on siis autoon istuminen. Sattuu niin että väkisinkin sanon parit ausaamarit siinä olin sitten yksin tahi seurassa liikekannalla. Muuten ollaan ihan oukkidoukit, joten tää on jo voiton puolella hei *jihuu*! Tosin uimahalliin en nyt kehtoo lähtee, en vaikka mikä olis itsetunnon taso muuten. Senverran kamala näky jotta saa isäntä liottaa lapsia niinkauan kunnes edes väri haalistuu muutamat kymmenen astetta hailakammaksi.

Asiasta hyvin kätevästi seuraavaan: lukaisin taas vähän sukumme historiaa, tai siis vähän hassua sanoa sukumme...Kun ihminenhän koostuu aika monen suvun yhteenliittymistä (toivottavasti ehhhhehh) ja kaikki ne on tavallaan ihan yhtä voimakkaina siinä kun sukua "opiskellaan", - mutta toisaalta piirteitä voi olla vahvemmin itte kullakin jostakin tietystä suvusta juuri. Minä olen nyt tähän äidinpuolen sukuuni kiinnittänyt tän huomioni ja sieltä siis puhun kun nyt tästä historiasta puhun. Meinaan äitini oli karjalainen (ja karjalaisuus minussa on hyvin paljon esillä, olen huomannut ja niin on kyllä kaikki muutkin huomanneet) ja senaikanen suku on sitten aikoinaan sinne lipunut sekä savostapäin että pohjoisesta. Tämä pohjoinen ilmansuunta hyvinkin tulee esiin näissä ihmisten ulkonäöllisissä piirteissä: ovat olleet pieniä ja "käppyräisiä" osaltaan nuo sukulaiset. Noo, minun äitihän sopi hyvinkin tuohon kuvaelmaan pienenä sitkeänä ihmisenä, vaikka itse olenkin tälläiseksi kaapiksi kasvanut (tullee sitten toisen puolen suvusta tämä koko, hehhhe). Ja nyt kun puhun itsestäni kaappina, niin todella tarkoitan sellaista leveää suurta korkeaa kaappia. Olen aina ollut sitä mieltä, että esimerkiksi hartiani nyt vaan on pikkasen normimittoja suuremmat ilman mitään reenejäkin (ja kaikki mua yhtään ylimääräisiltä leveysasteilta suojelkoot) ja osa vaatteista (esimerkiksi takit!) on olleet ihan hirveyksiä tälläisen ihmisen sovitella päälle. Ihan oikeesti, kun kokolappu saa olla melkosia numeroita, että johonkin muotoonommeltuun rotsiin saa molemmat kätensä ujutettua. Juu talkin about nolot hetket, en koskaan sovita takkejakaan missään muualla ihmisten nähtävillä siis kaupoissa, vaan aina sovituskopeissa. Koska kiitti vaan katseista, tiedän olevani jättiläisharteinen. Nähtävästi luonto on kuitenkin ajatellut mua muovatessaan, että kun levittää kaikkea muutakin,, niin ei pistä äkkiseltään niin kovasti silmään - eikä varmaan pistäkään juu. Ihmiset ei hetikatsomalta arvaa minkäkokoisia vaatteita käytän, siis ei edes vaatetusalan ihmiset ammattilaisina töissään. Vaan olipa taas ihanaa, kun yhtä ihanaa vintagevaatetta haaveilin itselleni ja myyjä sitten sitä kuvaili ja mittaili, myös hartioista ja omiakin hartioitaan, joita kuvaili kuntosalin punttiennostelun jäljiltä leveiksi. Pieni toivonkipinä tietysti heräsi ja mittailin sitten omatkin ladonoveni. Niin vain kuulkaa olin tuota ihmistä melkein kymmenen senttiä leveämpi sitten ihan heittämällä harteista *o-i-h*. Ihana ihana ihminen kuitenkin minulle kirjoitti, että hyväthän ne hartiat on, mekko vaan huonoa kokoa.... Näin sitä saa kamalankin asian kuulostamaan ihan kivalta, jotkut. *kiitollisena toteaa hän*.

Noin siis harhauduin pois siltä polulta mitä olin sanomassa: siis tämä sukuhistoria ja lappilaisuus. Vai onko se lappalaisuus? No mitä ikinä onkaan, niin kiehtovaahan se on! Ajattelinkin, heti jonain vuonna kun aikani repeää siihen, tutkia vähän enemmän tätä sukuasiaa. Se nyt ainakin on jo moneen kertaan todettu, että ollaan kovaäänisiä (laulamaan kuulemma, mutta kai se muuhunkin äänenpitämiseen pätee) ja isonenäisiä. Hah! Mielenkiinnolla odotan ensimmäistä sukukokousta johon pääsisin, että semmottiako me sitten ollaan!

Oletteko te tutkineet sukujanne? Mitä on tullut esiin? Isänpuolen suvustakin on asiaa vaikka kuinka, kun olen tarinoita kuullut, mutta siitä sitten taas toisella kertaa. Sukujutut lie aina vähän vanhempien ihmisten hommia kait, mutta minä kyllä tykkään tutkia kaikkea tämmöstä. Lapsillekin sitten joskus kiva tietää kaikki mahdolliset kiekuransa omien vanhempiensa suvuista.

Aurinkoista pakkaspäivää meiltä sinne!

tiistai 19. tammikuuta 2016

Kuuluisa kananlento

Eilinen onnettomuuspostaus sunnuntaista saa kuin saakin jännittävää jatkoa eilisillasta. En oikein edes tiedä mitä tapahtui, tai siis miksi, mutta tulin meidän yläkerran rappuset alas persuu ja kylki paukkuen, toinen nilkka seittemän solmussa. Jepjep! Sillai sitten päätin jytyyttää. Laittaisin jos kehtaisin teille komian kuvan siittä mustelmasta, joka koristaa bebaa ja reittä. On meinaan värin kirjoa ja kokoa vaikka muille jakaa!

Mutta eipä siitä sen enempää, elossa ollaan linkuttaen, ontuen ja voihkien, mutta ollaan kuitenkin. Ihan pikkasen väsyttääkin, kun sen edellisen yön vahdin sitä Pyypin päätä, viime yön pidättelin ärräpäitä, kun kokoajan sattui vaikka olisin ollut millaipäin. No josko ens yönä olisin vaikka niin poikki että jo uni tulis...

En tiedä oletteko huomanneet, että unettomuus ja uniasiat on olleet esillä viime aikoina televisiossakin ja lehdissä? Leeni Peltosen Valvomo-kirja ilmestyy ja kertoo tästä pitkään ihmisiä vaivanneesta asiasta - haastatteluissa olen bongannut muun muassa fiksun unilääkärin, joka kertoi että vaikka olikin jo taannoin erikoistunut näihin asioihin, niin hälle jossakin seminaarissa valkeni ettei oikeastaan mitään tiedetä näistä uniongelmista. Niinpä! Lääkärit on sitä mieltä yleisesti, että joko ihminen stressaa unensa pois (ja sanoo että lakkaa stressaamasta) tai sitten elintavat on muuten niin kehnoja ettei ymmärretä elää oikeammin unen suhteen. Niin tietysti, ei osatakaan. Kaikkihan me juodaan illalla vielä pannullinen kahvia, syödään raskaasti ja katsellaan älylaitetta silmämunat vilkkuen ja ihmetellään sitten miksi ei uni tule. Not. Ja yleisimmin uniongelmiin, oli ne mitä vaan, tarjotaan lääkkeitä "avuksi". Jepjep!

Mä esittelen kirjaa sitten vähän paremmin, kun sen saan itselleni. Olen siis ollut mukana sellaisessa ryhmässä liittyen tuohon unettomuuteen ja kirjaankin vähän.

Mitäs sitten vielä? Ulkoiltiin aamulla poikien kanssa ja koirat meuhkas sisällä melkoseen malliin. En sitten ottanut niitä heti ulos mukaan, kun ajattelin etten pääse ontumalla niitä seuraamaan samaan tahtiin kuin yleensä, kun kuitenkin poikienkin mukana piti pystyä jotenkin kulkemaan. Siitäpä riemastuneena meidän pörröpersenaamaturkki oli päättänyt hypätä olkkarissa väliaikaisesti majaa pitävälle uudelle parisängylle ja kusasta lätäkön siihen keskelle. Jukopliute...

Ihan tässä jännityksellä oottelen mitä kaikkea huisia tässä tapahtuukaan vielä. Minne seuraava mustelma pläiskästään ja mitä kaikkea vielä muutenkaan saadaan hajotettua tai tuhoon tuomittua.

Sellaista, pitäkää hyvänänne!

maanantai 18. tammikuuta 2016

Perhe-elämää ei sen enempää

Eilen oli taas menoa ja meininkiä näillä koordinaateilla, jotka osoittaa meidän talon kohtaa. Ihan semmosta normisettiä, melkeinpä. Kaksvuotias kulki (pelkkä) pipo päässä ja oli Pyyppi (tyyppi *eks muka tienny*). Koska pipa oli joltain vauvemmalta ajalta, niin oli pikkasen tiukka ehkä ja peitti korvatkin sillätavalla , että saatiin huutaa jotta pikkukaveri kuulikin jotain. Päivänselvää meininkiä, mutta varmaten näyttäs ulkoopäin katottuna hieman oudohkolta. Siihen hässäkkään pässäkkään tuli (tai ei se mitään tullut, vaan haettiin *saivartelee hän*) poika Tampereelta Varalan urheiluopistolta  jossa oli viettänyt viikonlopun A-juniorien maajoukkueryhmän leirillä (taekwon-dosta). Komeeta oli ollut ja treenit tuntuivat vieläkin jossainpäin. Minä pistin kamppeita pesukoneeseen ja olin niin mahottoman ylpeä mun reippaasta lapsestani. Ei ole mikään itsestäänselvys, että kaikki nuoret harrastais liikuntaa. (vaikka se olis jossakin muodossa tuiki tärkeetä ihan jokaiselle). No Pyyppi rupes kans harrastaan liikuntaa ja juoksi se liian tiukka pipo päässä päin kivitason reunaa. Onneks oli pipo, vähän pehmensi. Mutta tietenkin mä menin ottaan sen pipon sitten pois lohdutushalatessani ja parkuhuudon tilanteen rauhoituttua otin taas askeleita sinne pyykkipeijaisiin päin - kunnes kas vain taas kuului hirvee parkaisu. Pyyppi oli kuin olikin juossut vielä toisenkin kerran sitä kivitason kulmaa päin ja tällä kertaa tuli sitten tällikin , kun ei kerran ollut sitä pipoa....

Suakeli mutta pelästyin, kun verta valui pitkin päätä. Muutenkin tuli sellaista livakkaa liikettä meidän huusholliin, isäntä kohkotti, kaikki muutkin paikalla olleet kohkotti pakastimella ja vesihanalla ja koirat tietenkikn haukkui ja kohkotti koska kaikki ihmistekin kohkotti ja minä yritin pitää sitä pientä ihmistä paikoillaan vaikka ympäristö menikin kuin pikakelattu elokuva siinä meidän ympärillä. Onneks, kun sitten saatiin päätä puhdistettua sen verran, että nähtiin minkälaiset teutamat siellä mahtoikaan olla, niin näkyi pienen pieni nirhama vain, kynän pään kokoinen. Joka oli lakannut vuotamastakin hetimiten melkein, mutta mun siihen laittama kylmä vesi tietenkin avitti kammottavaa verenvalumisnäkymää vaaleassa lapsenpäässä... (ja tiedoksi: päässä ei ole edes kuhmua tällä hetkellä, joten alles gut. Päinjuoksemisen syyksi luulemma että poitsu on vain kasvanut niin paljon ettei itsekään ole ihan kartalla  siitä ettei mahdu enää siitä kulman ali juoksemaan kuten ennen!).
 
 Ja koska muutenkin oltiin jo vähän sekalaisen oloista sakkia, niin tottahan mä uuniakin siivosin siinä kaiken tämän keskellä. Mitä, etteks te muka tee tämmösiä hommia just silloin kun on saatu siivottua veret lattialta ja hiljennettyä vauhkoontuneet elikot? Mutta me tehdään, koska sinne uuniin nyt oli makaronilaatikosta kuohunut yli sörsseliä oikein komeesti aiemmin päivällä ja sanoin silloin miehelle, että kunhan uuni jäähtyy niin muistetaanhan tämä putsata. No muistettiinko? Ei todellakaan! Ja kun plikka väänsi hienoja pekoni-suletajuusto-nyyttejä menemään uuniin, niin ai kuinka hieno sinervä käry tulvikaan sieltä kuumenemaan laitetusta uunista meidän köökkiin (ja vähän muuallekin). Tää on vakio, näin käy aina!.No mutta nyytit oli hyviä, ihan siis superherkullisia ja kärykään ei haise enää kovin paljoa mistään turtuneeseen nenään, jos en puistele päätäni niin että hiukset helmuaa *ehhhhehh*.
Pyyppi
 
Sunnuntaiaamuna oli päät ehjinä vielä


Miten te vietätte mieluiten sunnuntai-iltaa? Samoin kuin meillä, ehkä? Mutta palohälytin ei tällä kertaa alkanut moikaamaan, joten jotain ollaan mekin opittu (ainakin siirtämään hälytin kauemmaksi uunista jos ei muuta!).

Noo, yö meni periaatteessa rauhallisesti, paitsi teutaroinnin takia mun piti tietenkin sitä rauhaa kukkua valvomassa. Kävin tarkistamassa Pyypin  tilannetta kännykänvalolla tasaisin väliajoin ja tiedättehän sen tunteen, yön pimeyden ja väsymyksen tuomat kaikki pelot: se että laps juurikin nukkui ihan rauhallisesti, oli mun mielestä sillä hetkellä merkki kaikesta mahdollisesta epäterveestä.
 
Tänä aamuna jo lenkillä, terveinä ja kunnossa!


Uutta lunta sateli hiljakseen, ihanaa!
Tänäaamuna tää sotcom jatkui, kun laittelin fiksuna äitinä kahden nuorimmaisen ulkovaatteita  (ja yleensäkin vaatteita, koska kyseiset naperoiset olivat vielä nukkumassa ) esille, jotta on oikein komiaa sitten siitä hypätä vaan haalareihin kuin pienet palomiehet ja lähteä viemään yhtä tytsyä bussipysäkille jotta pääsee työssäoppimispaikkaansa, - niin tottahan toki sekin meni ihan putkeen, hukkaputkeen nimittäin. Toinen ääliö saakelin idiootti minen kestä yhtään tälläistä koirista oli meinaten jättänyt perskarvoihinsa kakkelssonin roikkumaan (anteeks vaan jos tuli liikaa realiteetteja ilman varoituksia silmille, mutta niin ne tuli tälläkin!) ja sillehän oli oikein oiva paikka tipahtaa siihen mun laittamiin vaatteisiin. Tie-ten-kin. (Koiran) onneks meni vaan sisävaatteille!! Mutta että pesin siinä sitten shittaa vaatteista ja jynssäsin mattoakin aamunpuhteikseni, kun kerran olin kaiken niin hienosti järjestänyt että moisellekin oli sopivasti aikaa. Mää vaan sanon että riittäs jo nää ylimääräset siivoustoimenpiteet, kun niitä ihan perustoimenpiteitäkin on riittämiin ja niidenkin välttelemisessä on ihan työnsä...

Mutta nin vaan ehdittiin mekin Hölmölät bussille ja ulkoiltiin kiiltokuvaperhemäisesti sen jälkeen ihanassa pumpulilumisateessa tässä meidän huudeilla, ihan kuin ei oltaiskaan astetta hulinamaisempaa perhettä ollenkaan. Käveltiin hitaasti mutta varmasti peltotietä pitkin postilaatikolle ja haettiin kainaloomme läjä Aamulehtiä. Katseltiin keltaisena heräävää taivaanrantaa ja kuunneltiin pakkasen nirskunaa (ja pusikoissa piipittäviä pikkulintuja!). Lämpimät kaakaot ja muhkeat kinkkuleivät siihen päälle sitten kotona, niin voiko tästä päivä oikeastaan enää parantua? Paskasta huolimatta?

Ihanaa talvipäivää kaikille! Nautitaan lumesta ja valosta! Ja muutenkin, elämästä!

sunnuntai 17. tammikuuta 2016

Täällä minä, siellä sinä

Ystävyys on kuin järven pinta
jos ei sinne katso niin
ei siellä mitään näy.
Ystävyys on kuin liikkumaton metsä
jos et sinne mitään sano
ei sieltä mitään kuulu.
Ystävyys on kuin tuuleton päivä
jos et ota askeltakaan
ei ihosi tunne mitään.
-L.K.-

Kuten näkyy, olen viime aikoina ollut aika saamaton sanaton täällä blogissa. Koko elämääni on värittänyt silti kirkkaan eri sävyt, toisaalta aika pehmeätkin ja lempeät. Elämä on ollut täyttä ja hyvää, joka ei silti tarkoita etteikö olisi ollut vastusta jos toistakin. Elämä on silti ollut hyvää! Minulla ei ole tarvetta kertoa jokaista tämän perheen nuhaa tai käynnistymätöntä autoa facebookissa otsikolla AINA ELÄMÄ POTKII JUURI MINUA PÄÄHÄN tai EIKÖ ELÄMÄSSÄ VOISI OLLA JOTAIN HYVÄÄKIN KUN AINA TÄTÄ SAMAA PASKAA . Yllättävän moni kokee tuollaiseen tarvetta ja kieltämättä alun huolestumisen jälkeen sitä alkaa pikkuhiljaa miettimään, että ei se siitä kuulkaa parane jos ei sitä paranna. Itkemällä ei saa kuin naaman rumaksi, että jos sitä on haussa niin sitten siitä vaan. Jos facebookista alkaisi laskemaan, - tai uskomaan -, niin yllättävän iso osa ihmisistä olisi masentuneita, vailla elämänhalua ja täysin kykenemättömiä ottamaan realistista näkökulmaa mihinkään. Enkä oikein usko että niin olisi oikeasti. (toisilla toki voikin olla). Ihmisillä on vaan tietynlainen tarve isontaa asioita varsinkin ja eritoten omalta kohdaltaan. Juuri tämän ihmisen väsymys on muita suurempi, työpaikka muita hirveämpi, puoliso paskempi ja lapset aina joko muita sairaampia tai jotenkin enempi rassaavampia. Lisäksi oma kiire on muita kiireempi, nälkä suurempi ja rikkoutunut maljakkokin muita säpäleisempi.
 
Tämä ilmiö huolestuttaa minua siinä mielessä (sen lisäksi että ottaa päähän lukea kun aina vaan vastustaa, varsikin maanantaisin ja varsinkin aina), että nämä ihmiset on mielestäni aika isossa vaarassa masentua oikeastikin, syrjäytyä oikeastikin ja katkeroitua oikeastikin. Kun heidän silmissään muut ovat jotenkin onnistuneet paremmin elämään elämäänsä. Muilla on parempi tuuri joka ikisessä asiassa, koti samoilla vermeillä kuitenkin kauniimpi, lapset samoilla kasvukivuilla kuitenkin kiltimpiä ja vastoinkäymisetkin tietenkin ihan pikkiriikkisiä, jos ollenkaan olemassa olevia. Tämä ajattelutapa vie tietenkin sille katkeruuden pitkälle tielle, jossa ei loppua näy. Vaikka oikeasti nämä onnettomien kulkukorttia mukanaan kuljettavat ihmiset on ihan yhtä hyviä, parhaita, päteviä, tekeviä, onnistuvia, kuin kaikki muutkin. Heidän silmänsä ei vaan nää sitä niin, - eikä korvansa kuule, eikä sydämensä tunne.
 
Sen lisäksi, että nämä ihmiset pälyilevät muita sillä arvioivan tuimalla silmällä ja tavallaan nostattavat omaa pahaa mieltään miettimällä elämän epäreilua asetelmaa toistuvasti - he ovat sitä mieltä että muut ihmiset ovat jollakin tapaa heille selvitysvelvollisia siitä paremmasta elämästään.
 
 
"Miksi tuosta ystävästä ei enää kuulu nykyään mitään?" Käykö tämä kysymys joskus sinun mielessäsi ajatellessasi minua? Mitä sinä ajattelet syyksi?
 
Tässä muutama oikea syy mistä valita
 
-Kiire (tunnetaan myös nimellä monipuolinen elämä), joka ei tarkoita etteikö minulla olisi myös kiireetöntä vapaa-aikaa, jonka vietän itseni ja perheeni kanssa. Minulla on velvoitteita ja minulla on menoja. En pidä julkista kalenteria kuitenkaan siksi, että sinulle ei tulisi paha mieli. Soittaessasi ja kysyessäsi tapaamista varaudu tähän oman elämäni osuuteen, ettei minun tarvitse kuluttaa seuraavia viikkoja hyvittelemiseesi. (Koska en siihen enää lähde).
-Omat asiat, niissäkin riittää pohdittavaa ja minä en pidä tiedotustilaisuutta niistä facebookissa enkä kaljakuppiloissa. Minun ei myöskään tarvitse selittää yhtään kellekään, mitä mietin kun yksinäni mietin, eikä kertoa kauanko sen miettiminen kestää ja koska sen aion lopettaa. Jos sanon, että nyt ei sovi, niin älä kysy miksei, jos et halua saada vastaukseksi että se ei itseasiassa kuulu sinulle. koska se ei kuulu sinulle, kaikella ystävyydellä!
-Voimaton ahdistus  joka iskee silloin, kun kuuntelee kolmatta neljättä viidettä kierrosta saman ystävän samoja ongelmia jotka eivät vie minnekään. Neuvot ei auta tietenkään (koska niitä ei kuunnella saati kokeilla), eikä edes aika kaikkien kohdalla, että ihminen itse ymmärtäisi jotain logiikkaa asioissa (toimit näin- toimiiko- ei toimi- mitä teet- toimit samoin- toimiiko-ei toimi- mitä teet- toimit samoin...). Minä en millään pahalla tarkoita kenenkään ongelmia moittia, tai niiden ratkaisemattomuuksia, mutta minä en kaikkea jaksa määrättömiin kuunnella. Sellaisen ihmisen apu löytyy jostain muualta kuin minulta. Olet tervetullut kertomaan uusista ongelmistasi milloin vain. Tai vielä parempaa: elämäsi positiivisuuksista!
-Ystävyys on molemminsuuntaista: minä kuuntelen ja sinä puhut... Tämä on ehkä kaikkein surullisinta huomata. Usein nämä ihmiset on kaikkein vilkkaimpia ja seurallisimpia ja silloin kaikille, jopa minulle itselleni, tulee ensin tunne että tässä jutellaan puolin ja toisin. Että tämä on kivaa yhdessäoloa! Kommunikointia! Sitten alkaa huomaamaan, että vaikka alkaisikin vaikka omasta varpaastaan puhua asiaa, niin keskustelu kääntyy siitäkin puolessa välissä lausetta jotenkin siihen toiseen ihmiseen. Taitavasti ja sujuvasti. Sitten sitä miettii hiljaa itsekseen että vaatiiko itse jotenkin liikoja tilanteelta,  vai olisiko todella kuitenkin oikeutettu myös jonkinlaiseen esilletuloon? Joskus sitä on niin ystävänkipeä, että hyväksyy tilanteen ja antaa toisen puhua itsestään, kerrasta toiseen. Koska sitä ajattelee olevansa mieluummin edes jonkinmoisessa seurassa kuin ilman seuraa. Surullista ja myönnän itsekin olleeni yksinäisyyden pelossani tuossa tilanteessa ihan omaa syytäni.
 
Nykyään minä rakastan yksinoloa. Harvemmin sitä pääsen missään kokemaan, mutta osaan kyllä olla yksin ja itseksenikin, vaikka toisessa päässä taloa katseltaisiinkin lastenleffaa niin että tilulilulittanit soi. Yksin sitä saa ajateltua elämän palikat paikoilleen, kiirekin talttuu kun miettii sen rauhassa lokeroihinsa, pääsee sinuiksi ajatustensa kanssa ja tietää mitä mieltä mistäkin on, eikä vain luule tietävänsä (ja olevansa).
 
 
-Minä tiedän, että elämä kulkee todella nopeaan. Lapset kasvavat hujauksessa. Mikään ei kestä ikuisesti, ei hyvä eikä huono.
-Minä tiedän, että kielteisen some-kulttuurin ja valituksen voi sulkea pois sivuiltaan, ainakin melkein kokonaan ja jättää ne sinne omaan rauhaansa. Maailmaa voi muuttaa hyvällä käytökselläkin. Siihen täytyy vaan olla itse valmis.
-Minä tiedän, että rakastan luontoa ja vuodenaikoja, lunta eritoten ja pakkasta! En haluaisi asua ainaisessa kesässä vaikka saisinkin sellaisen valita. Tarkenen aika hyvin, en palele helposti, kunnon talvi on niin minun juttuni.
-Minä tiedän, minkälaista elämää haluan elää, mitä pidän hyvänä ja mitkä asiat mielestäni ovat ikäviä. Uskallan sanoa ne myös ääneen (ja sanonkin).
-Minä tiedän mitä minä kestän ja mitä en. Ja toimin sen mukaisesti. En häpeä sitä, että pidän huolta itsestäni. Enkä pyydä sitä anteeksi.
 
 
Minä pidän ystävinäni ihmisiä , jotka eivät moiti minua hiljaiselosta, vaan hyväksyvät minut sellaisenaan kuin olen ja missä olen. Minulla on ystäviä, joiden kanssa yhteydenpito on yhtä  ristiinsoittelemista. Toiselta on tullut puhelu kun itse on ollut varattuna jossain. Sitten käy sama toisinpäin! Mutta tämäkin kertoo kuitenkin, että toisiamme on ajateltu, yhteys pysyy vaikka sanoja ei vaihdetakaan aina. Minulla on myös ystävä, joka asuu kaukana ja kyläilemään ei päästäkään hetken (saati saman vuoden) ajatuksella, vaan vielä pidemmän tähtäimen suunnittelulla. Silti yksi sanakin jossakin viestissä riittää kertomaan, ymmärtämään, enemmän kuin tuhannen turinaa koskaan. Minulla on myös ystävä jonka kanssa otetaan harvemmin yhteyttä vaikka nähdäänkin useammin ihan ohikulkeissa, mutta kun otetaan, mennään suoraan asioiden ytimeen. Ja minulla on ystävä, joka on nuoresta iästään huolimatta opettanut minulle paljon elämästä, omastaan ja omastani -niin ja ystävyydestä!
 
Joten, ystäväni, täällä minä olen. Ja siellä sinä olet. Jos kaipaat minua, minuun saa ottaa yhteyttä. Voit myös olla ottamatta, enkä silti ajattele että et olisi siellä. Voihan olla, että käyt myös sormi ojossa ylläolevaa listausta läpi ja laitat mielessäsi minut miettimään yhteyksiäni kuhunkin suuntaan.
 
Mutta täällä minä olen ja sinä olet siellä. Minä pidän kaikista ystävistäni, hankalista räpätädeistäkin niihin maan hiljaisiinkin, jotka kerran vuodessa jotakin murauttavat. Minä pidän jonninjoutavista juttutuokioista vakavampiin pohdintoihin asti kaikista missä vaihtuu sanat. Minä pidän postikorteista, pidän pienistä tekstiviesteistä, pidän siitä, että kerran vuodessa toivotetaan hyvät joulut sosiaalisen median kautta ja laitetaan sydämellinen hymiö perään. Pidän sanattomasta viestinnästä, pidän yhdessä hiljaa olemisesta. Pidän teräväkielisistä sanailijoista, pidän myöntyväisistä hymyilijöistä. Minä pidän kaikista ystävistäni!
 
Mutta minä olen täällä, koska tämä on minun elämäni täällä. Sinä olet siellä, joka on sinun elämääsi. Joskus tiemme kohtaavat, joskus eivät koskaan.
 
Minä olen lakannut vaatimasta ihmisiltä asioita, odotuksena että ihmiset tekisivät samoin minulle.  
 
Minä, täällä.


torstai 14. tammikuuta 2016

Kivatsut


Minä ja mukulat ollaan niin nautittu! Talvi on tullut ja me puhjataan ulkona hullun lailla, vaikka viima vihmoo naamaa välillä ilmeet paikoilleen jähmettäen.







Totanoin. Meillä on täällä tämmönen jepsukka, joka on sitä mieltä että melkein mistä vaan voi tintata. Ja jos tinttaa jollekin muulle kuin äidille, niin yleisin lause mitä tulee kertomaan, on "X kiusaa". X on sitten ihan kuka tai mikä vaan : joku sisarus, iskä, (todella tyhmä) legopalikka, autoradan pätkä, you name it. Kiusaaminen taas tarkoittaa, että ei mennyt niin kuin pikkujeppe halusi! Palikka ei mennyt silmäyksestä kohdilleen, autoradan muoto oli cväärä, iskä ei antanut kymmenettä mandariinia, isoveli ei päästänyt tietokoneelle paukuttamaan spotify-listaa. Juu, tää on nyt tätä!

Spörröturkit nauttii ihan yhtälailla kuin me ihmisetkin näistä keleistä - ja en voi kuin kiitellä siitäkin ilosta, että lattioille sulaa ainoastaan lunta - ei siis kuravettä tai mutapaakkuliejua, kuten yleensä.

Ikkunassa sitkeästi roikkuvasta (joulu)tähdestä huolimatta meiltäkin on nyt se _joulu_ siivottu pois ja kuusikin viety pihalle (jos olen unohtanut mainita, kun se vielä krhm tossa vähän aika sitten ihan komeesti meillä nökötteli vielä). Ei tuntunut niin pahalle lainkaan, kun on tuota lunta eli jotain ihkukivaa tekemistä kuitenkin joka päivälle (ja katselemista!).

Kyllä mä sen tiedän, että te musta tykkäätte *muah hah haa*... (Ja jos tunnistit missä tuo teksti lukee, niin kyllä, tämä mummo on sitäkin puuhaa täällä kilkutellut menemään! Ou mai gaad !) Hyvät torstait nyt sitten kaikille!

P.S. Suku lisääntyi tyttövauvalla eilen! Ehkä en kestä, ihanaa!

perjantai 8. tammikuuta 2016

Sissus sentään!!

On se hyvä, että tekniikka pitää meitä varppeillaan, ettei liikaa luoteta kaiken toimivuuteen. Eilen olin päivittämässä vähän blogini ulkoasua, kun (sattumoisin, mutta enhän minä sitä silloin tiennyt...) alkoi tapahtua nettimaailmassa kummia. Blogin kaikki systeemit julkoasussa heittelehti sinnesuntonne, välillä näkymättömiin ja päällekkäin, enkä edes päässyt kirjautumaan bloggeriin asian korjatakseni (koska silloin luulin itse tehneeni jotakin maailmankaatavaa siinä tuunatessani fontteja) ja lopulta kun olin tukka kauhusta pystyssä menossa facebookista pyytämään joltain apua, niin enhän mä päässyt sinne facebookiinkaan. Mulla on joskus aikoja sitten yhteen blogiin tullut joku pöpö ja se on jättänyt muhun pienimuotoisen kauhun. Kun monen vuoden blogi oli yhtäkkiä pelkkää koodikieltä! 

No kaikeksi onneksi kyseessä oli nyt vain joku isomman laatuinen vika (tai laajemman laatuinen), joka koski nettiä yleensä, eikä siis mun blogiani tai henkilökohtaisesti meidän nettiä (sillä se jos mikä on kuitenkin lakkoillut ja kenkkuillut aika lailla sen jälkeen kun se vaihdettiin "parempaan ja nopeampaan", huoh). Nyt kaikki näyttäs olevan ainakin omin silmin ihan kohdillaan ja päästään taas kirjailemaan.

Täällä on nyt sitten arki alkanut kokonaisten kahden päivän voimalla ja ihmeiden kautta ollaan kuin ollaankin ihan hyvin raiteillaan. Minä itte olen jopa saanut jotenkinpäin nukuttuakin ja se on tietenkin edesauttanut sitä, että olen omasta mielestäni ollut ihan tikissä jo aamusta alkain.

Kovasti olen koittanut satsata terveelliseen sapuskaan ja aika pitkälle olen sitä sapuskoinutkin. Pikkasen lipsahti ehkä lätyn ja kermavaahdon puolelle yhden kerran, mutta sen jälkeen taas on kaikki ollut ihan kuten Kuplan Kuntokirjassa sanotahan. Hehhh.

Sitten myö tehtiin lasten kans seinälle lappunen, jossa on niin kuin asioita meillä olemisesta. Sieltä löytyy muun muassa kohta "Ei puhuta rumia - käytä sensijaan mielikuvitusta" ja sitten mietittiin kaikkea hymörististä mitä voitais suustamme päästellä ihan vapaasti. Kaikkee tommosta, oltiin niin tosi yksimielisiä kaikesta ja minä vanha kettumuori ajattelin että näin sitä lapset kohta kasvattaa ihte ihteään, kun mun ei tarvi kuin lisäillä lappuun aina tarpeen tullen uutta painavaa asiaa ja perille menis. Hahh. Synnyinkö joskus eilen ehkä?! Kulu ehkä noin tunti ja yläkerrassa tapeltiin kenen vuoro olla tabletilla (paperissa luki että "OLE REILU KAVERI, MUISTA VUOROT" ), mutta kukaan ei just sillä hetkellä muistanut yhtään mitään. Käytettiin sujuvasti muun muassa sanoja saakelin munapää (sieltä yläkerrasta) ja jukolauti (täältä alakerrasta). Että suunpesun paikka oli meille kaikille samantein! Tälläi meillä...

Asiaa jotenkin paikatakseni haastoin lapsosia pelaileen mun kans ja sain kuulkaa niin köniini kuin vain voi olla! Muistipelissä luulin jo voittavani, kunnes toinen otti kamalan loppukirin. Kimblessä viisvuotiaalla kävi kokoajan semmonen mäihä poksautellen kutosia noppaan yks toisensa perään, että aloin jo epäileen jotain pelimanipulointia. Vaihdettiin sitten seuraavaan peliin paikkoja ja vuoroja ja vaikka mitä ja silti vaan hävisin! Mutta olin reilu kaveri ja nielin tappioni ihan ... no toisella nielasulla.

Tänään on ollut ihan lämmin päivä, kun aamullakin oli vaan kakskytäviis astetta pakkasta mittarissa. Todellakin, kaikki niin riippuu siitä mihin vertaa. Pikkasen kyllä pelkään, että meiän kanat halkee kohta, kun ollaan viety lohdukkeeks muka kylmästä niille extrapaljon kaikkee hyvää sokkaraa. Ihan niin kuin tää kylmä olis jotenkin meiän ansioo ja sitä sitten hyviteltäs heh heh. Mutta plussan puolella on kanalan asteet ollu, kun vesi on ollut sulana koko ajan. Mulla oli jo Munanetistä bongaamani ensiaputoimenpide kyllä takataskussa, jos joku kerta ei oliskaan lämpö siellä piisannut. Sitten oltais meinaan tuotu kanat meiän pesuhuoneeseen! On se hyvä ettei jouduttu tähän meneen, koska mä luulen, että esimerkiks Tampereelta opiskelemasta viikonloppulomalle saapuneen lukiolaisen mielestä olis saattanut olla järkytys löytää suihkuun mennessä kanoja. Kun sen mielestä me ehkä muutenkin asutaan ihan böndellä jo valmiiks :D
Kun niistä kanoista puhuttiin, niin tässäpä munavoita karjalanpiirakalla - söin kaks(kolme).
On se taitava, tuo poika, peittään äitinsä riutuneen ryydman-naaman ja kuvatulos on sangen herttainen!
Aamupalana oli kaurapuuroa ja mustikkasoppaa. Niin kova nälkä oli, että söin ennen kuin tohdin ottaa kuvaa!
Joskus oli puhe siitä, että mihin ne poltettavat roippeet laitetaan ennen kuin ne poltetaan. No vaikka ja mitä keksintöjä leijaili ilmassa, mutta nää putelit leijaili huuhtelun kautta tonne koriin, jonka pohjalla on siis (paperin lisäks, näköjään) pussikin, ettei mahdolliset vedet lattialle lirise. Juu toiset sisustaa asettelemalla klapitkin johonkin riviin tai jonoon varmaan, mutta meillä ne on Pirkka-kassissa kunnes minä heittelen ne takan loimuavaan kitaan.
Tämä on niin hirveä kuva, että. Mutta tääkin on todellisuutta, hei vaan kaikille jotka ette ole sitä vielä tavanneet. Yöpaituli, lökäpöksyli, sukkahousuli ja koiran karvuli. Ahh. Hahh.
Jotta verkkokalvonne eivät vaurioituisi lopullisesti niin tommonen kuva loppuun. Moiks! Ja hyvää perjantaita kaikille säädyille!

keskiviikko 6. tammikuuta 2016

Loppiainen maalla

Tänä vuonna onkin ollut ihan hassu loppiainen. Ollaan meinaan saatu päivä iltaa myören kulumaan siihen, että mikään paikka ei jäätyis tällä tiluksella. Pakkaset paukkas oikein kunnolla meinaan paikalle ja kun ei ole kuitenkaan kunnon lumihankea antamassa eristettä, niin putkethan sitä meinaa jäätyä jokapuolella!

Tallilla piti saaha hevosille vedet- saatiin.
Kanalassa piti kattoo että pärjääkö ne kotkottimet - pärjäs!
Kotona meinas toimenpiteistä huolimatta köökinnhana jo jäätyä hetkeks - saatiin auki!

Ja kokoajan vielä tulipesien lämmitystä ja puiden kantoa ja tulien kohentelua tietenkin. Ihan meni koko päivä siinä eikä tehny tiukkaakaan.

Autopuoli oli sitten jo omansa työmaa sekin, kun ei sitten meinannu käynnistyä millään. Onneks kuitenkin lopulta lähti huriseen, niin pääs lapset elokuviin kattoon Dinosaurusta. Sitten ollaankin vaan taas lämmitelty, eristetty, sulatettu ja hoidettu niitä elukoita ettei nes jäätyis. (Meidän keeshond on kyllä oikea vällypalttoo, makaa kylmimmällä kivilaatalla eteisessä tassut kohti kattoa ja naattii kun ei ole hiki sitten yhtään! )

Huomenna alkaapi koulut , joten skidit on olleet jo tovin nukkumassa ja katotaan ny mimmoset hetket meillä aamulla koetaan kun kukonlaulun (haha, tai siis ennen, kun se meidän kukko ei varhain laula!) aikaan noustaan pimeyteen ja jääkauteen. Mutta tästä se sitten taas lähtee ja vastaan ei auta pyristellä vaikka kuinka hieno olis ollutkin vaan jatkaa lomailua!

Mutta joulu meiltä ei ole vielä lähtenynnä. Ei todellakaan keretty ees kuusta viedä pihalle siinä kaikessa muussa touheessa. Niinpä vaan siis kynttelikötkin loistaa loimottaa ikkunoilla, kun mun mielestä nekin vähän niin kuin lämmittää - ainakin mieltä!

Mukavaa tynkäviikonloppua kaikille *vinks*!