lauantai 5. joulukuuta 2015

Tylsä kristitty -and proud of it

Uskonnot. Seurakunnat. Tiedätte varmaan kuinka moneen lähtöön niitä on. Monet jotka siirtyvät esimerkiksi "perinteisestä" tapauskovaisuudesta ja tapaseurakuntaelämästä varsinkin  jonkin herätysliikkeen pariin, kertovat aika usein syyksi sen uuden seurakuntansa tunnelman. Kokoontumiset, hetket, koko seurakuntaelämän systeemi kietoutuu johonkin tietynlaiseen osallistavaan tunnelmaan, joka kiehtoo ja kannattelee ihmisiä, vetää puoleensa ja pitää mukana.

Meillä täällä tavallisten parissa (ymmärtänette ilmaisun vitsikkyyden, kaikki me ollaan yhtä tavallisia lopulta, tai yhtä erilaisia vaikka; tavallisella tarkoitan tietenkin tätä yleisintä uskontoa meillä täällä) ollaan tunnetusti luterilaisen vakavia. Kirkossa saa vain veisata ja joskus ehkä joku kiltiksi persoonaksi tunnettu artisti laulaa muutaman joululaulun. Ei harrasteta mitään kansanheiluntaa kanttorin tahtiin, eikä varsinkaan naureta hyvänen aika, vaan ollaan kuuliaisen hiljaa ja totisena kaikki menot (aamen saa sanoa, mutta senkin oikeessa kohtaa sitten!). Ei siinä mitään vikaa tietenkään siinäkään tavassa ole! Ei! Kyllä minä myönnän että joskus oikein tekis mieli juosta suununtaiaamuna kirkkoon täältä hyrseenmyrskeen keskeltä, se ettei kukaan vaatis multa mitään osallistumista muutakuin hiljaa omissa oloissani olemalla kuulostaa hyvinkin houkuttelevalta vaihtoehdolta aika ajoin. Harvoin sinne kuitenkaan ehdin, tai edes tulee lähdettyä vaikka ei varsinainen kiirekään siis olisi, koska viikonloppuaamut ovat ne ainoat hitaat ja pitkät hetket, kun saa jos ei nyt ihan nukkua niin ainakin makoilla pidempään ja olla yöpaidassa kahvimukin kanssa siihen aikaan kun muu kansa istuu jo selät suorina puupenkeillä. Silti se on ajatuksena aika sopivan pelkistettyä, sillekin on tilauksensa.

Tosin välillä tulee mieleen, että mikä ihme siinä meikäläisten uskomisessa on niin mahdottoman vakavaa. Ja juu, tätä miettiessä silmissäni vilkkuu periamerikkalainen gospel-kuoro, jossa lauletaan niin että tukka heiluu päässä ja ollaan pukeuduttukin vaatimattomasti kullanvärisiin silkkiviittoihin. Että mikä meidät saa miettimään, että kaikenlainen äänen pitäminen on paheksuttavaa ja jotenkin vähemmän asiaan perehtymistä? Että astetta vakavammat on niitä oikeammin uskovia? Enkä nyt millään tavoin tarkoita että nauraminen vaikkapa olisi kenenkään uskonnon tai uskon pilkkaamista. Tarkoitan ihan normaalia (pikkasen isompaa normaalia) skaalaa tunteiden näyttämisessä.

Minun täytyy nyt uskoa, että seurakunnissa on tarpeeksi ruotoa seisomaan niillä sijoillaan, vaikka ovista paukkaisikin sisälle tällainen isoääninen emäntä, joka nauraa kuin tursas silloin kun jotain koomista tapahtuu (eikä vasta kotona) ja joka yhtälailla voi puhua ihan hyvin sekä armosta (joka on muuten isoin juttu ikinä) että politiikasta samalla suunavauksella ja joka diggaa yhtä paljon suht raskasta rokkia ja hiljentymisen olotilaa.

Seurakunnathan on meidän kuvia, meidän ihmisten. Ei ne ole mitään valmiiksi pykättyjä instituutioita (tai ei ainakaan pitäisi olla), vaan jäsenistään muodostuneita ja jäseniensä näköisiä. Joten kappeli soikoon, täältä tullaan! Joulunajan kirkolliset tapahtumat on niin kuin taas käsillä ja eikun sinne vaan mukaan ja äänen kera!

 
Siispä näissä aatoksissa ihanaa lauantai-iltaa kaikille, täällä parannellaan flunssaa (tai minä kovasti toivon että tämä olisi parantelua, vaikka tuntuu siltä että pahentelua) ja kohta painellaan lämpimään saunaan. Ulkona vesi ropisee ikkunaan, mutta onhan meillä täällä silti kuiva ja hyvä. Ja huomenna on Suomen synttärit, viikon päästä sitten kauneimmat joululaulut.

Joku sanoo, ettei sateessa ole mitään hienoa. Onhan.

4 kommenttia:

  1. <3 ihana sade-kuva :) tiiäkkö,mulla tuli mieleen yks runon pätkä:"Nyt metsä kirkkoni olla saa..." :) en minäkään rynni sunnuntaisin kirkkoon,vaikka se oma vakaumus takana onkin. Mutta metsään kyllä,siellä jos missä saan olla yksin ja rauhassa.;)

    VastaaPoista
  2. Word! <3 Itse tykkään menevimmistä messuista ja vapaamuotoisemmista tilaisuuksista, erilaisten liikkeiden ja kirkkokuntien messuissa on tullut vuosien mittaan käytyä etsimässä "sitä omaa". Olen tosi laiska käymään kirkossa. Pitäisi ehkä useammin. Sieltä kuitenkin saa itsekin niin paljon, vaikka tietenkin se ihan oma henkilökohtainen yhteys yläkertaan on tärkein.
    PS. Niin fanitan Higher Groundia, mikä ehkä menee lähimmäs sitä jenkkigospelia!

    VastaaPoista
  3. Uuh. Painavaa asiaa :] mulla on kausia, että löydän itseni seuraamasta jotain messua vapaaehtoisesti ja sitten on se muutama kerta vuodessa kun olen vapaaehtoisesti avustamassa messussa ja toki sitten ne kun siellä joutuu työn puolesta kykkimään.
    Eihän meidän luterilaiseen tapaan sovi millään vauhdikkuus. Vakavuus ja herran nuhteessa ja kurissa eläminen on a ja o. Armo nyt on lisävaruste, mutta kuitenkaan armokeskeisyydessä ei saa elää. Se voi johtaa väärille teille.

    Ei kun siis.. Ihana kirjoitus. Tunnistan tuosta paljon sitä ihmettelyä, jota kohtaan työn puolesta. Menkää ja täyttäkää ne vakavat kirkon penkit äänellä, ilolla ja naurulla. Luterilainen juna on hidas kääntymään ja siihen kääntymiseen ja uudistukseen tarvitsee juurikin niitä ihan tavallisia ei joka sunnuntai kirkossa käyviä seurakuntalaisia. Aamen ja ugh. Olen puhunut ja nyt voi sitten antaa ryöpyn aamenen väärin käytöstä ja yleisestä kiihottamosesta ;)

    VastaaPoista