tiistai 8. joulukuuta 2015

I did it my way

Voi kamala kun musta on tullu ihan hirveee muisteloittija. Onk tää vanhuutta vai mitä tää on? Kokoajan teen jotain ihme katsauksia menneeseen ja sitte fundeeraan miten ne asiat on ny. Tsiisas  (sekiv viä!) mutta alkaa jo itteeniki karmiin.

Mutta siis mää oon jostain syystä miettiny tätä mun elämääni aikuisena, perheellisenä naisena ja sitä koko systeemiä niinku alusta lähtien, minkä näköseks se muodostu(ki näköjään). Kyä tuli aika munnäkönen elämä! (vaikka itte sanonki)

Ei ollu meinaa ihan helpointa olla määitte siinä alusa. Olin suht nuori kuitenkin rouvana ja sillai. Kuitenki, vaikka en sillai itteeni tuntenu yhtään vielä siinä vaiheesa (niinku mitä mää haluan elämältä and stuff), niin mulla oli semmonen näkemys (näköjään) kuitenki että paljon ihmisiä pitää olla. Elämässä, perheessä, yleensäkin. Se oli jotenki hirveen luontevaa vaikka en ollu todellaka semmosesta perheestä itte kotosi. Hassua jotenki.

Mää on miettiny, että ehkä siks mun tää iso lapsilukuni ei mua itteeni oo oikeastaan rasittanu tai hämmästyttäny sen enempiä, koska meillä oli alusta lähtien meidän yhteisessä elämässä paljon porukkaa koko ajan. Mun lapsuuden perhettä oli aina meidän pöydän ympärillä kun oli joulut ja juhannukset ja siskon lapset kuulu meidän elämään lähes joka koulujen loma ennen kuin omat lapset edes oli joulua nähnykkä ja kaikkee semmosta. Just kattelin valokuvia viime vuosisadalta (aaahhhhhahhha mikä ilmasun muoto!) joltakin talvilomalta, kun meidän sohvalla on ihan oudon näköstä porukkaa istumassa suut naurusa. Ne on meidän kyläilevien lapsosten kyläileviä kavereita ja jääny kirjottamati albumin kylkeen keitä heidän nimensä ovat. Voi sentäs! Mutta tupa on ollu täys kyllä melkein aina.

Vaikka iso perhe on ollu aika monelle ihmiselle semmonen alkuhämmästys, että jokku on sitä oikein ääneenki päivitelleet sitten, niin en oikeastaan muista yhtäkään varsinaista tilannetta että joku olis asiasta haukkumaan ruvennu (tai no yhden henkilön kyllä, mutta sitä ei ny lasketa koska kai silläkin jokku jalommat tarkotusperät oli vaikka ei osannukka kovin jalosti sitä ilmasta) . Eri asia on ihmiset jokka ei tunne ja jossain netisä huutaa ilmanstonmuutosta ja mitä lie maapallon tuhoa meidän isoperheisten niskoille. Ne on asia erikseen enkä niitä ota itteeni ollenkaan. Kyläläiset on kyllä saattaneet ihmetellä, mutta siihen se sitten onki jääny. Varmaan siks, että ei se ihmettely oo johtanu mihinkä ja tilanne oo varsinaisesti muutenka muuttunu sen perusteella ja sitte sikskin kun täällä on tosi paljon isoja perheitä sattumoisin. Eikä olla muuten millään raamattuvyöhykkeellä tai semmosella mitä nyt ovatkaan (eikä haittais vaikka oltaiski, mää vaan selostan tätä teille) vaan ihan muualta tänne muuttaneetki tulee aika pian toteemaan, että täällä tosiaan neljä lasta on vielä pieni perhekoko, että eipä ole tämmösiä kyliäkään ihan joka joenmutkasa vastaan ennen tullu. No hep!

Ehkä siks mun onkin ollu kauheen hyvä kasattaa isoo perhettä just täällä, kun se ei ole mikään ainutlaatuinen ja silmiinpistävä asia näillä huudeilla. Ehkä siks sitä onki tottunut koko asiaan ja sitten kun menee jonnekin vähän pitemmälle, niin ihmiset putoo jakkaroiltaan kun ne kuulee lapsiluvun määrän (ja melkein ittekin putoo siittä reaktiosta). Eikä tää kahdeksan ny mun mielestä ole edes paljon! Sillai kun aattelee.

Mutta yhtään en ole kyllä tömänny semmoseen, että ai sää oot vaan äiti. Päinvastoin musta ittestäni tuntuu välillä siltä, että jotkut kaikki muut pöydän ympärillä istuvat on jossain tohtorinväitösputkissa ja tehneet vaikka mitä uraihmeitä ja isoja asioita oikeasti ja mää oon ollu kotona lasten kans. Silti mää en oo koskaan hävenny sitä asiaa, enkä mun perhettäni. Mää on ihan hurjan ylpee tästä sakista ja oon ihan innoisani oottamassa että tää vaan lisääntyis isommaks ja isommaks (siis kolmannesa polvesa, tarkotin hölmöt, mää oon itte niin vanha jo ettei lisääntyminen ihan tapahdu niinku hollywoodisa, jossa taitaa botoxien tuoman nuoruuden lisäks jokku lisääntymis-tsydeemitki saada nuoruusruiskeitansa, meinaan vaan). Mutta sillai oon huomannu ittestäni, että koitan sanoa (jos tulee tilanne jossa se sanoa niinku kuuluu) sen "kahdeksan" sillai ohimennen tostanoin vaan, että ihmisetki ottais sen sillai että se on tolle ihan normaalia joten ei tehdä tästä ny mitään numeroa (aaahhh hah ha, sehän on numero....). Joskus onnistun ja joskus en. Tai siis koskaan en. Ihmisten reaktiot vaan on joko niin että ne lopettaa kaiken itte asiasta puhumisen ja tarkentaa että jaa kahdeksan lasta, onko sulla kahdeksan lasta , siis sanoiksää kahdeksan lasta!?  Tai sitten niitten naama kertoo että niillä hetkeks veret seisahtu pääsä ja niitten ajatukset huutaa noita edellä olevia kysymyksiä ja luultavasti muutamia siihen lisääkin, mutta ne ei vaan sano sitä siinä hetkesä ääneen. Sitte hetken päästä tai viikon päästä tai toisesa seminaarisa saattaa tulla tämmänen ihminen kuiskaan, että olikos se niin että sulla on lapsia totanoinniin kahdeksanko se oli. Oikeesti, ihania ootte kaikki! Mää tykkään kyllä kertoo ihmisille etten oo moineskaan lapsiluvustani ja näyttää että ihan oon yhteiskuntakelponen ihminen siittä huolimatta että oon ollu kakskytävuotta kotona. Juu nou.

Ja mää oon kans sitä ajatellu, että kuinka paljon mua täsä hetkesä harmittas, jos en olis eläny kuten olen tullu eläneeks. Jos mulla ei olis näitä pipanoita täälä repimäsä mun nutturaa päästäni sulostuttamas päiviä (ja öitä), niin mistä määkin täsä istusin kiittämässä? Että trallalaa, oonpa tehny kakskytävuotta täs töitä ja saavuttanu joulubonuksenki jopa, kyä ny kelpaa sitte olla nimmeinaan. En tiä kans, en osaa edes kuvitella sitä omalle kohdalleni, vaikka oikeesti pidänki arvosa töitten tekemistä ja kaikkea kehittävää, tiättekö. Mutta se työura ei kuitenka anna sulle iltasuukkoa eikä aamuhalia, joten olis kyä vaikee ajatella sitä elämän tarkotuksena.  No ei mun tarttekka.

Jokku mun kans sillon yhdeksänkymmentäluvulla lapsia samaan aikaan saaneet on nyt sanonu, että emmää kyllä jaksais ja onneks ei oo sitä vaipparumbaa ja sotkua. En osaa edes ajatella mistä ne puhuu! Mää en osaa todellakaan kuvitella ettei mulla olis edelleen pieniä lapsia, koska en kai mää ny vielä nin vanha ole etteikö niitä tossa ollavvois! Jotenkin. Mun elämään kuuluu nää lapset ja just näin, että ne on tulleet kolmella eri vuosikymmenellä mun elämääni.

Ne on mun elämääni. Ne on elämää.

Täsä täytyy ihan taputella itteensä olkapäille ja olla kiitollinen että tein omannäkösen elämän tästä, enkä menny mihinkä semmoseen mukaan ollenkaan, että mikkä on ne normit ja millai ihmiset keskimäärin elää. Tää on mun elämä ja onnistuin muuten tekeen siitä aika hitokseen hienon!

Semmosta. Ankeahkon edellisen postauksen olon jälkeen siis kaivauduin kohti valoa ja löysin taas johtotähteni. Good night everybody!

4 kommenttia:

  1. Kun kerran tykkäät niin mä jatkan taas. Olen samaa mieltä, että jokaisen pitää tehdä elämästään omansa näköinen. Vaikka jos mun mieheltä kysytään, niin mulle tärkein asia on mitä naapurit sanoo....No, mä en halua riidellä kenenkään kanssa enkä halua liioin aiheuttaa juttua pihapiirissä ja silti musta tuntuu, että meidän perhe tekee taloyhtiössä molempia. Mutta ehkäpä elämämme on siltikin meidän perheen näköistä. Lapsia olisin halunnut enemmänkin, mutta talous ei kerta kaikkiaan ole antanut myöden. Siksi ihailen aina kaikkia suurperheitä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihku Sari! Niinpä se on että just jokaisen elämän sois olevan niiden oman näköstä <3 Mä kyllä tunnistan itteni siitä, että mäkin hirveesti haluaisin että kaikki tykkäis musta tai ei ainakaan aattelis että onpa kamala :D Mutta en oo kyllä varmaan kovin hyvin onnistunut, mutta mää kyllä aina punnitsen että sanonko mää nyt tähänkä mitään vai oonko vaan olevinani. Tärkeet asiat on sitten ne joista sanon koska en vois olla sanomatta, silloin se kiristävä olo olis niinku pahempi kuin jonkun paheksunta :D

      Poista
  2. Täällä ollaan nimenomaan sillä mainitsemallasi raamattuvyöhykkeellä ;D (lievästi hyvä ilmaisu) ja isoja perheitä on aika paljonkin. SILTI, aikasta monelle tuntuu mun ja tuon ja sun perheen koko olevan sen elämän isoin ongelma :D
    Mutta tyylinsä kullakin, mehän vain porskutetaan etteenpäi eikä välitetä niistä, ku meillä on ihan kivaa näin ja me tykätään tästä <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Just niin, Salla, on välillä kyllä ihmeellistä kuinka toiset ottaa elämänmurheensa siitä että jotkut tykkää isosta perheestä :D :D Ei voi käsittää! <3 <3

      Poista