maanantai 2. marraskuuta 2015

Notkahdin nopeemmin kuin luulinkaan *hups*

Elämä. Tuo arvaamaton pikku turnee, jota täällä kaikki jollakin omakshavaitulla tyylillä matkaamme. Yllätti mut, mokoma pikku pa...istinpannu.

Mähän sanoin, että kerron tasan täällä kuinka en onnistu tässä mun jutussani ja nyt ollaan, hyvät naiset ja herrat, just siinä tilanteessa. Että on tullut notko ja kas vain, edelleen istuskelen ihan tyynni tyytyväisenä siellä notkon pohjalla eikä mulla ole kiire muka mihinkään! (ainakaan lenkille, muahh).

Mutta tiättekö, kun sitä miettii aina sillon tällön jos sattuu oleen kotona / kylillä / ihan missä vaan jottai härdelliä noitten penskojen suhteen, että miks niitä onnkaan nyt sitte tullu käspuoliin hankittua. Niin täsä, täsä tulee ainakin yks kohta missä niitä voi surutta käyttää selityksenä: lapsilla oli karkkeja nin paljon, että munkin täyty niitä syödä, ettei niille olis tullu maha kipeeks vaikka esimerkiks niinku.

Heh. Höh.

Olispa tää hurtta seissy mun edessäni sillon kun menin kopeloimaan karkkikippoja. Mutta ei! Sillon oltiin kyllä ihan jossai muualla. Sittenkun yritän kattoo englantilaista poliisisarjaa, niin tohon tultiin ihan muina koirina tönöttään.

Siis kaikki lähti siittä (lapasesta) kun lapset oli lauantaina Veikkolassa kisoissa (ja toivat muuten mukanaan kaikki kultaa ja kunniaa!) ja tulivatten niin myöhään kotia (ysin jälestäkö se ny oli) että vaikka kuinka halloweeniteltiin, niin ei vaan ehditty syödä kaikkia herkkuja alta poes. (tai siis eivät ehtineet, en osallistunu vielä tosa vaiheesa). Sittemmää vanhana evakon lapsena alotin sen mahottoman järsimisen, kun tajusin ettei nää tästä huvene ennen ensjouluaviikkoakertaa muute ja saatoin popsasta parit (kouralliset) aina ohi kulkeisa. Siittä tuli sitte semmonen ihme olo, joka jatku seuraavanaki päivänä. Joo-o, jatku se! Meinaan kun värkkäsin lihapullia, niin siinä sitte söin niitä ihan huomaamattani vaikka kuinka paljon. Tajusin vasta pöydästä noustessa, että oi tynnyri kummää oon täys.

Sillai. Sillai se vaan kävi. Ei sen kummempia mieliteon huuteluja joita enste muka siinä muodon vuoks vastustelisin, e-hei. Kunhan istuin pöytään ja söin.

Mutta, näkyyks mun katumus ny varmasti sinne asti? Orgaanista, vihreetä ja reilua kauppaa tursuaa näytön täydeltä. En voi olla siis läpeeni paha immeine kunkerta tämmöstäki teen. Oli muuten ihan hyvää! Sittenkun googlasin ja tein uuden kupillisen vähän vähemmän kuumalla vedellä, PIKKU VINKKINÄ vaan että suattaapi olla kitkerä maku jos sen tulikuuman veten holauttaa tohon päälle. *njyah*.


Kauhees tällingis täs lohnotin oottelin , josko meille olis tullu kahvivieraita illalla, mutta ei sitte tullukka. Senverta olin itteni tunteva yksilö kuitenki täs situatsuunissa, että laitoin tarjottavat pakastimeen, etten sitten niinku syöny niitä "pois pilaantumasta" kuten muuten herkästi olis saattanu käydä.

Vaikka mä ajattelin, etukäteen ja itte tilanteessakin, että ei tää ny mikään maailmanloppu ole (eihä?) jos pikkasen (enempikin) syä - niin yllättävän iso morkkis siittä tuli. Ei kyllä tehny mennä syömään lisää (no ei kai, kun olin jo ihan täys), että se onneks oli tunteista päällimmäisenä. (ees jotai hyvää).  Mutta hetkemmää olin ihan että mitvit, eiks musta edes tähän oo. Neljäkymmentäkolmevuotias vailla minkäänlaista ittekuria.

Mutta sittemmää join sitä vihreetä teetä ja se rauhotti mua (juu nin varmaan) ja mää aattelin että tää olikin se mun juttuni tänäpä ja näillä mennään. Että jonkun täytyy olla se huonoki esimerkki. Ei oo voittajia ilman viimesiä.  Että kyllä mää kuitenkin koko viikon sitä ennen (tiistaista lähtien, se on melkein koko viikko kummää sanon että on) söin ihan viksusti.

Ja nyton taas maanantai ja eikun kevveesti kohti tätä päivää. Aurinko paistaa niin, että olen herennyt miettiin josko esittäsin joulupukin tontulle (tunnetaan meilläpäin nimellä määitte) pyynnön ja menisin hankkiin ehkä jopa ainakin siis kattomaan semmottia aurinkolaseja joissa on vahvuus. Kun mulla ei kuulkaa ole mitään. Ollu ikinä. Ja mullon tähän sitä paitsi tosi parempi perustelukin, kun se, että haluaisin joskus olla kans kuuli ja kulkee tual tunnistamattomana kato ja sitte heittää ne kakkulat tonne ohtikolle sillai että hiukset menee sitte nätisti siinä samalla. Kun kyllä mää sevverta nään tohon lähietäisyydelle, että voin jottai kahvikuppia esmes siemailla ilman että ihan sokkona siinä heilusin. Niin siis, kun mun auto on siis semmonen pakettiauton mallinen ja nähtävästi tarkotettu joillekin lippispäisille korstoloille, koska siinä on aurinkolippa semmonen sentinkokonen klisu. Ei sitte auta mittää ja oon joskus joutunu pysäyttään koko biilin kunen oo nähny mitään eteeni kun tuol auringos ajelen. Että sillai mullon ihan liikenneturvallisuus myös täs mun arskalasi-hankinnassani mukanaki, joten kais mää voisin. Ehkä.

Mukavaa viikkoa kuitenki kaikille siristelijöille, ja niille jo valmiiks kuuleillekki.

5 kommenttia:

  1. älä nyt pienistä lannistu :D

    VastaaPoista
  2. Sitä on liikkeellä ;D *seliseli*

    VastaaPoista
  3. Kyllä sitä saa joskus vähä notkahtaa :D Ei haittoo <3

    VastaaPoista
  4. Mulle kävi joskus taannoin kun olin karkki ja herkkulakossa että yhen kerran ihan pokkana vaan aloin syömään jotain sukulaatia enkä oikeesti muistanut, MUISTANU, että oon mukamas lakossa :D
    Siihen loppu se lakko..:))

    VastaaPoista
  5. Hauskan oloinen blogi sulla. Jään seuraamaan :) Herkkulakko on (kaikkien muiden hyvä- lakkojen ohella) kyllä sellainen, joka ei taatusti multa onnistuisi. Kauheassa sokerikoukussa olen minä.

    VastaaPoista