maanantai 16. marraskuuta 2015

Helppo huudella

Minä olen äärimmäisen surullinen, tietenkin, kaikesta mitä maailmassa on taas tapahtunut. Pariisi -meidän ihana, kaunis, jännittävä, lempeän kuuma Pariisimme!- on ollut järkyttävän teon kohteena ja moni ihmishenki turhaan menetettynä. Ilmiselvää on, että tällaisen jälkeen tulee surun mukana ihmisiltä vihanryöppy ties ketä kohtaan, jotka joidenkin mielestä "sallivat" tämänlaiset tapahtumat. Sellaisen sanoja on kyllä täysin kykenemätön ajattelemaan mitään millään hivenelläkään järkeä, jos kuvittelee esimerkiksi että maahanmuutto-suopeat ihmiset olisivat tämän jotenkin sallineet. Ihmiset ovat ihmisiä, Syyriassakin. Ihmiset ovat pahoja, Suomessakin.

Itse yllätyin ehkä eniten muutamankin tuttavani sosiaalisessa mediassa julkaisemista lällättelyistä, että kyllä nyt surraan mutta kukaan ei välitä muualla maailmassa kokoajan tapahtuvista kansanmurhista. En todellakaan käsitä mistä tuollainen ajatus kumpuaa - paitsi sanojan omasta kapeasta maailmankatsomuksesta tietenkin. Koska minä olen todellakin ollut tietoinen, kauhuissani ja välillä lamaantunutkin siitä mitä maailmalla tapahtuu. Vuosikausia! Luen päivittäin uutisista kuinka löytyy lisää joukkohautoja, joissa on esimerkiksi pelkästään naisia ja lapsia. Kuinka 10-vuotiaita lapsia on vaimoina kaikenmaailman heimopäälliköille. Kuinka jossakin Suomessa kirkkoa haukutaan ja siitä erotaan ovet paukkuen homokantojen vuoksi, eikä kukaan mieti kuinka paljon kirkkokin tekee humanitääristä työtä juuri noita edellämainittuja asioita ehkäistäkseen. Kuinka suomalaiset lähtevät barrikaadeille koska heiltä meinataan viedä kaksi arkipyhää lisineen, vaikka kokoajan maailmassa on HÄTÄ.

Minä olin reilut kaksi vuotta sitten Pariisissa, jossa jouduin ihan keskellä rauhallista torstaipäivää yllättävään tilanteeseen. Lentoasemalta löytyi hylätty laukku keskeltä terminaalia ja koska sitä ei ollut kukaan tiettyyn aikamäärään mennessä noutanut, niin terminaaliin tuli jeeppikaupalla sotilaita, tila tyhjennettiin sadoista ja taas sadoista matkustajista äärimmäisen nopeasti ja yhteen isoon aulaan suljettuina saatoimme vain toivoa, että pomminpurkuvälineet päällä laukkua noutamaan menneet saisivat työnsä tehtyä ilman että räjähtäisimme kaikki ilmaan. Sillä väkijoukossa, tungoksessa, ahtaudessa minunkin rintarepussa killuvan kaksikuukautisen vauvani edessä seisoi käsi rynnäkkökiväärin liipaisimella tuimailmeinen barettimies. Heitä oli joukossamme lähes yhtä paljon kuin meitä matkustajiakin oli ja voin kertoa - ketään ei naurattanut. Silti, ei minua niin kovasti edes pelottanutkaan. Koska mitä minä olisin sillä pelon tunteella siinä tilanteessa muuttanut? Tai mitä joku hysterisoituminen olisi auttanut?

Tilanne olisi voinut päättyä toisinkin tavallaan, mutta se päättyi kuitenkin hyvin. Meidät päästettiin uudesta tarkastuksesta yksi kerrallaan takaisin odottamaan lentoamme ja kaikki jatkui kuten ennenkin. Jos siinä tilanteessa alkaisi pelkäämään, niin pelätähän saisi busseissa, takseissa, kaduilla, metroissa, ostoskeskuksissa, kodeissa. Tietenkään kukaan ei toivo mitään tapahtuvan, kaikki haluavat suojella omiaan. Mutta itse voi päättää miten sen suojelun tekee. Oletko sinä enemmän suojassa, jos vihaat kokoajan? Auttaako se tosiaan mielestäsi? Tiedäthän siinä tapauksessa, että terrorismihan tehdään juuri vihan vuoksi. Miten sinä siis eroat siitä, ajatusmaailmaltasi? Opetatko lapsiasikin vihaamaan, varmuuden vuoksi, esimerkiksi turvapaikanhakijoita ja heidän kansalaisuuksiaan?

Liekö olen hömelö, mutta mielestäni vihaan ei voi vastata vihalla. Se ei silti poista, etteikö tekoja tuomittaisi. Mutta sovitaanko kaikki muutkin epäkohdat pelkästään raivolla ja inholla teidän elämässänne? Toivottavasti ei.

Juuri nyt ihmisyyteen pitää uskoa, kun siihen usko on ehkä haurainta. Mutta jos ei sitä pidä johtolankanaan, niin mitä sitten. Pitäisikö mennä kaduille huutamaan, ettei me suostuta tähän (mihinkään)? Auttaisikohan? (voinette kysyä sitä sieltä, missä niin jo tehdään). Vai lopettaa kaikki yrittäminenkin ja vaan olla ja varmuudenvuoksi tuomita kaikki muut? (senkin sukseeta voi kysyä sieltä missä niin jo tehdään!). Minä olen äärimmäisen surullinen kaikesta - niin surullinen että se tuntuu ihan jossain pohjia myöten -, mutta olen myös aivan varma, että meidän jokaisen panostuksella on oikeasti jotain merkitystä. Kun me nyt vaan luotetaan päättäjiimme ihmisinä, nostetaan ensinnä se naama pois sieltä omasta navasta ja katsotaan eteenpäin, sinne sun tulevaisuuteen, mun tulevaisuuteen, meidän lastemme tulevaisuuteen. Mitä näkyy?

Sinähän sen päätät millä sinä rakennat sinun osasi. Negatiivisuudella vai positiivisuudella. Jos ei osallistu näihin raksahommiin ollenkaan, niin voipi olla, että sanomma jotta tyhjät tynnyrithän ne eniten kolinaa pitääkin.



Ihminen. Rakentuu tietyllä tavalla, emmekä voi siihen asiaan liiemmin kyllä vaikuttaa. Sensijaan voimme vaikuttaa siihen minkälainen ihminen olemme, toinen toisillemme esimerkiksi.

Tälläinen asenne mulla. Vähän kaikkeen *virn*.
P.S. Hyvää hääpäivää meille! Sitä vietimme jo eilen, käymällä ihan kahdestaan ostoskeskuksessa joulusalajuttukaupoilla. Meillä on hyvä olla näin, arjessa ja juhlassa.
 

5 kommenttia:

  1. Maailman tapahtumat pistävät kyllä hiljaiseksi! :(

    Hyvää hääpäivää kaikesta huolimatta teille ! <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Näin on Selina <3 Ja kiitos paljon! :D 19vuotta tuli täyteen :D

      Poista