maanantai 30. marraskuuta 2015

Hyssyttelyn nössöttelykulttuuri

Nyt sitten.
Jokainen ottaa itseään niskasta kunnon otteella ja liepasee lähemmäs peiliä. Sieltä sitten katseleekin sua semmonen tyyppi takasin, jolle sää voit kertoa murhees ja huoles -ja se ne myös ratkasee.

Kun tässä suakelin maailmassa ei sais sanoo kellekään mitään oikeista asioista.

 Ei sais sanoo, että tiätkö en käy sun kaupassa kun se on ihan helkutin kallis ja siellä on surkea valikoimakin. Että ulise vaan pitkin yleisönosastoja arvostuksen puutteesta, jos sä asiakasta syytät niin varmaan se sen jälkeen sinne tuleekin kipinkapin...not?

Ei sais sanoo ravintolassa, että tiäkkö tää on hirveetä moskaa ja oikein ällistyttää, että ootte tämmösen saanukin aikaiseksi. Että miten työ oottakin onnistuneet! Samaan aikaan sekä mautonta että pahan makuista - se on jo taito se! Ihan tätä elämystä varten tulinkin tänne ja tulen varmaan toistekin juu.

Ei sais sanoo, että tiäkkö tää sun järjestämä juttu on fiasko. Jonkinmoinen surkea yritelmä, paljon melua tyhjästä -systeemillä ei oikein alkuunsaa kansanliikettä sinnepäin, päinvastoin aiheuttaa oikeestaan vaan enempi negatiivista julkisuutta kuin positiivista. Että tee paremmin jos tehdä meinaat.

Ei sais sanoo, että älkää ydistykset valittako jos ei teillä tapahdu mitään ja elätte täysin kuolleessa ilmapiirissä - ittehän te se yhdistys olette! Pist itte tapahtumaan tai lähde livokkaan sieltä vinkumasta. Sun tilalles vois tulla vaikka joku aikaansaavampi.

Ei sais sanoo, kaikille niille jotka ruikuttaa pakolaisille syydetystä rahasta, kuinka ne ei arvosta mittään vaikka me kuinka niille miljoonia syydetään, että voi kuulkaa, paljon enemmän mua sapettaa se raha joka syydetään niille jokka menee sen viemään Alkoon, tai vaihtoehtosesti jollekin trokarille ja Alkoon. Tai jokka menee kotiin makaamaan kämppäänsä läskiensä viereen, vietyään ensin lapsensa jonkun toisen maksamilla verorahoilla hoidettaviks.

Ei sais sanoo tärkeetä työtään korostavalle hoitajalle, että on teissäkin sellaista sontasakkia, että ihmetellä saattaa, kuinka moiseen valiojoukkoon on sellaista päässytkin livahtaan. Vanhuksia häpäistään, järjestelmällisesti potilaita kohdellaan huonosti ja joka vuosi tapahtuu satoja väärinkäytöksiä liittyen hoitotyössä tapahtuneisiin virheisiin. Idiootti ihminen on idiootti hoitajanakin, ei se ammatti siitä vielä mitään fiksua kuitenkaan (valitettavasti) tee.

Ei sais sanoo muodikkaasti masentuneelle, että ryhdistäydy nyt jo sinäkin siinä. Yhden tutkimuksen mukaan masentuneita autto pelkkä placebolääke yhtä paljon kuin ihan oikeatkin terapiamuodot - eli siis  tajuatteko, se että ihminen vaan luuli saavansa jotakin lääkettä joka hänet nyt tästä pimeydestä vie valohon ja kas hän meni sinne ihan itte. Itte! Että lakatkaa ny märehtimästä sitä napanöyhtäänne ja ottakaa vastuu siitä että täällä pallolla saatte tallata. Hirveetä tuhlausta siihen nähden, kun täällä on vakavasti esimerkiks syöpäsairaita ihmisiä jokka arvostas elämää ihan täysillä jos vaan siihen osallisiks pääsisivät.

Ei sais sanoo, että niin sanottu uskovaisuus on aika monelle pelkkä kulissi olla kusipää itte. Puhutaan takanapäin, juorutaan niin että leukapieliin iskee kohtapian kuluma ja kaikki hyväkin tehdään mahdollisimman suureleisesti, jotta kaikki ny varmasti näkkee. Sitten voi aina mennä rukoileen anteeksantoo ja saamaan toisilta samanlaisilta synninpäästön, että oot sää hyvä ihimine! Siinäki nytte kaikki pahat sanas kerrot ja oot niin katuvaa! Niv varmaan, siihen asti kunnes taas meet ja teet. Ei tainnu mennä ihan niinku Isosa Kirjasa sanottiin.

Ei sais sanoo, että opettajakin voi olla epäreilu ja tyhmä. Että opetusmetodit on sieltä kotosin, mistä opettaja ittekin ja pieniltä killisilmäsiltä lapsilta vaaditaan semmosia mihin opettajasta ittestään ei oo. Oppilaiden pitää kulkea jalkasin koulumatkansa, pienempien melkein kolme ja isompien jo vajaat viiskin kilsaa. Silti suoranmitan pääsä koululta asuva opettaja köröttää töötevänä joka päivä autolla kouluun. Oppilaiden pitää muistaa asioita ulkoa paljon ja muistuttamati, mutta opettajat itte sanoo yleisimmäks syyks (koulun, luokan, oppilaan) asioista ilmoittamattomuudelle ettei voi kaikkea muistaa.

Ei sais sanoo, että kaupan kassa on yks kurppa kans, kun suupielet roikkuu alaspäin jo kauppaan sisälle mennesä ja jos meet sanoon sille edes moi, niin et sano toista kertaa, sevverta vaivautunu hiljaisuus laskeutuu sen jälkeen paikalle, kunei tartte edes vastata, tietenkä.

Ei sais sanoo, että jos sulla joku juttu ei toimi: sun pisnes ei pyöri, kaverit ei tykkää ja työnantajatki kiertää kaukaa, niin kannattasko tehdä jottain toisin kun ennen. Kauppa käy kun sullon hyvää tavaraa semmosella hinnalla että se kannattaa ostaa. Sitte taas jos sullon huonoo tavaraa kalliilla, niin tuskinpa on rymmäkköö sinnepäin. Ja siinon viä semmonen, että asiakas päättää onkse sun tavara hyvää vai ei, sulla ei siihen oo mitään sananvaltaa tiäkkö. Kaveritki vois tykätä jos sääkin joskus soittasit, jos sääkin joskus pitäsit sanas ja olisit viä siä takanapäinkin kiva. Ihan semmosia helposti ja halvalla toteutettavia seikkoja nuokin.

Sitte toi työnhaku. Ei sais sanoo, että voi jessus mitä kaikenmaailman hihannyhtäjiä siihenki sakkiin mahtuu. "Ansio"luettelossa jokku kakskymmentä seittemän edellistä työpaikkaa kakskymentäviis vuotiaalla ei ihan kerro sitä, että oon ollu vaan pätkätyöläinen ei mun asenteesa siis mittää vikkaa oo. Myöskään semmonen ei ihan ilolla saa ajatteleen just sua ekana, kun palkkaamista mietitään, että et edes itte hae sitä paikkaa, vaan aikusella ihmiselläkin on näköjään äitiä ja isää ja vaimoa, jokka ny täsä ton markun puolesta vähän käy kyselemäsä. Ja jos ny sitte oot sinne paikan päälle ihan itte jopa päässy, niin myöskään olkien kohauttelu ei oo just niitä merkkejä, jokka saa aatteleen että tässäpä meillä onkin innovatiivinen yksilö oikein, kai me tää otetaan!

Ei sais sanoo, että aika monen työttömän työttömyys johtuu tasan siitä, ettei niistä oo tekijöiks. Että on tullu kouluttauduttua ihan niin täysin sopimattomalle alalle, että yht aikaa sokkee ja kuurokin olis ollu parempi opinto-ohjaaja siinä vaiheesa, kun näitten tulevaisuutta on ruvettu kattoon.

Ei sais sanoo, että aika monet laiskat lapset on laiskuutensa oppineet kotoa, samanlaisia vetkuja vätyksiä siäkin notkuu ja koita siinä sitte jotai valistaa, että eiku pitäs aktivoda ny näitä pikkupilttejämmä jottei tuu kansantauteja.

Eiku kato, sanoinpa vaikkei saanukka.




sunnuntai 29. marraskuuta 2015

Jos jotain teet, tee kunnolla

Enste mukavuudet: rakkautentäyteistä ensmäistä adventtia kaikille. Niille jokka ei siitä perusta, niin sunnuntaita sitte. Hoosiannat voi jättää suosiolla meille niistä hihhuloiville jos ei nappaa omalla kohalla.

Numeroidut sunnuntait ennen joulua koskettavat järjestelmällistä (siis anteeks mitä?!) luonteen puoltani kovasti ja onhan tässä sitä sanomaakin ilmassa tietenkin, mä diggaan tosi paljon, kuuntelen täs samalla toisella korvalla telkkarin Ylen Ykköseltä kun Kallion kirkossa joku kuoro vetää oikein kunnolla joulua sydämiin!

Mun sanomani tälle päivälle menee kuitenkin sinne kritisoimisen puolelle, koska joskus sitäkin nyt vaan täytyy antaa, vaikka kuinka koittas olla solidaarinen ja osallistua vaan joulumielenosoituksiin ja rakastaa kaikkia.

Kritiikissä on kakki mahdollisuudet hyvään, siihen että joku joskus olis jopa paremminkin (kaikkien puolesta), mutta taitolaji se sekin on - sekä kritiikin antajan puolelta että saajan! Itte en ole hääppönen siinä mielesä, että hyvin usein mulla on tapa sanoa asioita ilman krumeluurisanoja. Tiedättekö? Jos vaikka ostan laatikollisen mansikoita ja ne on kaikki mätiä, niin voi olla että sanon asiasta sen oikealla nimellä. Että en rupee siinä maalaileen ilmoille mitään viljelijän rankasta arjesta, huonoista keleistä ja kaiken ankeudesta muutenkin, vaan sanon että nää on surkeeta tavaraa, mieti mikä sulla on johtanu tähän tilanteeseen ja korjaa se as soon as possible. (täysin hypoteettinen esimerkki sittenniin) Kaikille se ei tietenkään sovi, toiset (kaikki?) ei kykene toimimaan (kuuntelemaan) sanaakaan ilman voitelua, tiättekö. Pitää sanoa ne sanat jotka se vastaanottaja haluaa kuulla, vaikka sen kaiken järjen mukaan pitäs tietää ne ittekin. Ja jos se ne tietää, niin sille ei niitä pitäis kai jokasen erikseen korostaa enää, eihän?

Eilen täällä oli kaupungin joulunavaus. Mainostettiin rankalla kädellä, kerrottiin kuinka tapahtuma kestää aamusta iltaan kellonaikoineen oikein, että NYT pitää mennä ostamaan joulu omasta kaupungista eikä raahata niitä pennosia sinne muualle. Ihan hyvältä kuulostaa tähän asti, vai mitä? Sastamalan kaupungin, kuten varmaan monen muunkin kaupungin, mainoslauseet korostaa sitä, että ei tartte mennä minneen muualle, tuu tänne, täältä saat. Ja nyv varsinkin saat, kun täällon tämmönen erikoistapahtumakin! Niin.

Mentiin sitte sinne joulunavaukseen.Lapsiperheenä tietenkin täytyy miettiä, että tähtääkö sen aikansa mihin kohtaan, kun on päiväuni-ikäisiä porukasa mukana. Päivän joulu"hulinan" kestoksi oli siis ilmoitettu kello 9-16.45 (tapahtuma PÄÄTTYISI ilotulitukseen kello 16.30 ja kestäisi noin viisitoistaminuuttia). Me, kuten moni muukin lapsiperhe, päätettiin tähdätä menemisemme sinne iltapäivään, kun vettäkin satoi ja tuuli kuin misäkin. Aateltiin , että alotetaan kierroksemme ihanilla leivoskahveilla jossakin lämpimässä ja ostellaan sitten joulua mukaamme sieltä, kuten mainokset pyysi, kerran.

Yllätys olikin melkoinen, kun mentiin kaupungin keskustaan ja se oli typöti tyhjä. Tori paisto pimeenänsä, torilla oleva torikahvila oli sulki ja torin laidalla oleva toinen kahvila oli kiinni sekin. Ihmisiä kävi - meidän siinä ihmetellesä että mistäs täältä sais kahvia tai edes lämmintä kättä - siinä kymmenen minuutin aikana varmaan kolmekymmentä rynkimässä kahvilan ovella ja ihmettelemäsä samaa. Sitten ne(kin) ihmiset vaan lähti pois.

Me sitten siinä kuukleteltiin ihmeisämmä että mikä täälä on auki ja jouduimme toteamaan, ETTEI MIKÄÄN. Lauantaina kello kolme et pääse mihinään kahveelle jos oot meidän kaupungin keskustassa liikkeelle. Pikkasen pisti naurattaan, että meidän PISKUISEN KYLÄN KAHVILA olis kyllä ollu auki! Että hetken harkittiin jätetäänkö ilotulituksekki kattomatta ja lähetään, mutta porukan nappuloiden vuoks aateltiin sinnitellä. Mentiin sitten vesisateesta siihen "ostoskeskukseen," jossa näkyi valoja. Siellä oli yks urheilukauppa täys väkkee ja se olikin hieno homma! Mutta siinä se sitten olikin, meinaan kun kaikki muut kaupat oliki kiinni. Paitti ruokakauppa, mutta kunen mää ny ajatellu mitään ruokaa laittaa joulupaketeihin, ainaka vielä hankittua leipää... Siinä kaupan aulassa oli kyllä väkeä vesisadetta piilosa. Mekin sitten seistiin siinä muiden mukana ja hetken päästä tajuttiin, että siittä keskeltä kuuluva älämölö oli jotain ohjelmaa. Sanon älämölö siks, että naisihmisen lähes taukoamaton puhe johonkin mikrofooniin kuulosti siltä kuin joku olis sukelluksisa aika syvällä ja puhuis samalla kokoajan jottai. Vika ei ollu tietenkä siinä naisihmisesä vaan tekniikasa, joten kukaan ei ny huolestu mistään semmottista. Sitte ku joku taputti hanskat paukkuen, niin me muutamat ihmiset siellä taaempana tajuttiin että sielä oli vissiin jotain nähtävääki ollu. Harmi vaan ettei kukaan etummaisena seisovia enempää tietenkä nähny mittää. Yritettiin sitte lapsia tyrkkiä ihmisten väleihin, mutta en tiä näkikö nekään mittää mutta saatiinpa aikaa ainaki kuluun hiukan.

Mutta kahvihammasta kolotti siis edelleen, meilloli se puoltoista tuntia aikaa odottaa tän kaiken huipennusta  (how ironic) ja ihmiset meiän ympärillä oli aika ärreitä kans. Osa läks sielt vallan poikke, kunei kerran ollu mitään. Mää ymmärsin kyllä täysin. Mutta me aateltiin ny saada sitä kahvia ja mentiin sitten Hesburgeriin, koska se ny oli auki. Siellähän se aika mukavasti sujahtikin. Enste seistiin liikkumattomas jonos, sitten odotettiin vielä tilaamisen jälkeenkin neljää kahvia kauan. Ei se mitään, kun kahvi oli kuitenkin hyvää, todella hyvää! Otettiin pahvimukimme mukaan ja meiän isäntä haki ruokakaupasta pullat ja mehut pikkuväelle. Sittev vaan pihalle tuuleen ja sateeseen seisoon likomärälle toriaukeelle ja nauttiin jouluntunnelmasta.

Mää luulenkin ny tiätäväni mitä tällä kaikella haettiin. Tää oli niinkun lähimpänä sitä ensimmäistä joulua niinku! Ankeet olot ja mittään ei oo missään. Juu päästiin tunnelmaan! Vähän vaan ihmettelen, että mitä ne kauppiaat oikein oli ajatellu, jokka vissiin oli kustantamasa tätä ilotulitusta niinku, kun sehän on siis niille rahanmenoa. Jotenkin mun järki sanois, voi kyllä olla että oon vääräsäki, että sitte tarttis niinku viä enemmän sitä tuloakin. Voi olla että mää en vaan tajua mitään yrittämisestä, mutta mun mielestä on pikkasen hankalaa kannattaa paikallisia yrityksiä jos niitten ovet on lukosa ja valot sammuksis. Vai?

Lopuks viä: ilotulitus oli aivan supermahtava! Kyä oli niin isoja raketteja etten tiä oonko ikinä nähny!
Että kiitos niistä, oli hienouksia ja elämyksellisiä. Mutta ens vuonna me suunnataan naapurikaupungin joulunavaukseen, nautitaan siellä kuitenkin oikeesta joulutunnelmasta, kun jotkut ihan oikeesti viitsii tehdä jotain ylimääräistäkin (saati sen vertaa että pitäisivät kauppansa edes auki), joten mieluusti kannatamma kauppaa siellä. Ja yhden yhtikäistä kirjoitusta paikallislehdissä enkä oman kylän nettisivuilta halua enää lukea, jossa Paikallisen Konkurssiin Menneet är yy:n jäsenet haukkuu täkäläiset ihmiset siitä, kun ei kannateta paikallista kauppaa.

Melkonen sunnuntai muuten, tääl paistaa aurinko just nyt kuin kesällä!



perjantai 27. marraskuuta 2015

Joulu tulee, olen jo puolivalmis!

Siis todellakin, historiallisesti varmaan toista kertaa tällä vuosituhannella olen marraskuun puolella tonttuinhommissani lähes loppusuoralla. Siis että ne tonttuinrapinat on suurimmaksi osaksi hankittu ja paketoitu! Muutama juttu vielä ja ne on kaikki pulkassa. Siis tajuatteko? En melkein usko itsekään. Pohjustuksena prosessin laajuudelle voin sanoa, että meidän lähipiiriin kuuluvia ihmisiä on reilusti yli kaksikymmentä. Olen nyt sitten tässä taputellut itseäni olkapäille hienosta suorituksesta, koska yllätin todellakin jopa itseni tällä kertaa. Mitään sellaista stressiähän mulla ei ole lahjustushommista, koska mä yksinkertaisesti rakastan lahjojen antamista. Olen kaupoissa kuin ihmemaassa ja mietin joka hyllyn kohdalla kenet voisin just silläjollain ilahduttaa. Se on ihanaa!

Koska en ole miljonääri , niin taitavahan siinä saa olla, että löytää budjettiin sopivat jutut kaikille. Mutta minä en ole koskaan ajatellut, että se lahjan rahallinen arvo olis se jota saaja katsoo millään silmällä. Onnekseni siis materialismikulttuuri ei ole vallannut alaa täällä huudeilla, ja jos minusta riippuu niin ei tule koskaan valtaamaankaan. Lapsille(kin) voi antaa tavaraa ilman että se tekee heistä kiittämättömiä kerskakuluttajia, jotka pitää kaikkea itsestäänselvyytenä. Kasvattaminen on pitkään kestävä prosessi, mutta jos itsellä on jotkut hyvänä pitämänsä arvot, niin en näe mitään syytä etteikö ne arvot välittyis lapsillekin, oli maailma ympärillä minkämoinen tahansa.

Itse pirttiä en ole vielä jouluun viritellyt, ihana mies sen sijaan oli asetellut yhdet valot ulos puuhun kerran kun olin jossain opiskelujutuissani iltasella. Ensimmäinen adventti on jo kahden yön päästä ja silloin meillä on kynttilät ikkunoilla ja laitetaan pikkujoulukuusi keittiöön ja siellä se onkin sitten loppiaiseen asti vähintään. Itsenäisyyspäivänä pidetään pikkujoulut täällä meillä koko perheelle, syödään ja tunnelmoidaan ja kunnioitetaan Suomen itsenäisyyttä tietenkin. Joskus meidän itsenäisyyspäivään kuului aina kävely raikkaassa talvi-ilmassa, siis lumihangessa hei ihmiset, mutta viime vuosina se on ollut melkoisen haastavaa mahdotonta.

Vettä siellä nyttenkin sataa, mutta silti me meinataan sinne suunnata poikain kanssa ihan kohta, käydään vähän asioilla ja sitten muidenkin kotiuduttua alkaa se odotettu viikonloppu omine karkkipäivineen ja muine itsensä hemmotteluineen eiks ni perjantaitraditioineen.

Yhteiskuntakatsauksessani  (siis jos mulla olis sellainen *eeehhhhehh*) vois olla poimintoina vaikka Finlandia-palkinto, joka sinällään on minulle aivan ykshailee kuka sen sai (Laura Lindstedt), sillä en ole ehdokkaita lukenut, vaan lähinnä varmaan puhututtaa hänen "kiitospuheensa" joka sisälsi yhteiskunnallista kannanottoa eli siis poliittista suomimista muun muassa veron"välttelijöistä" ja niin edelleen. Ennen kuin ehdin edes asiaan tarttua, piti kyllä, niin joku muu oli jo tarttunut ja kirjoittanut pääkohdat siitä mikä teki sinänsä aivan loistavasta asiasta (eli mielipiteen esilletuomisesta) kornin. Lindstedt siis sai itse (nähtävästi useampaan kertaankin) rahoitusta kirjansa tekemiseen juuri säätiöiltä joita ylläpitävät suuryritykset. Eikä mitään pikkusummia edes. Toiseksi, hän piti siis kiitospuhetta verovapaasta kolmenkymmenentuhannen euron palkinnostaan *virn*! No, onhan hänellä vielä mahdollisuus tehdä kuten opettaa, kuten sanonta kuuluu. Lahjoittaa rahansa niille joilla ei ole ja jopa itse alkaa kustantamaan oman elämänsä sillä aikaa kun kirjoittaa näitä kirjojaan (joita on peräti kaksi nähtävästi olemassa).



Hyvää alkavaa viikonloppu ihan jokaiseen kotiin, levätkää, rakastakaa, halatkaa, kiittäkää!

keskiviikko 25. marraskuuta 2015

Voehan kilin kellit!

Ihan on ollut taas elämää täälpäin, vaikka muillekin jakaa.

-  Tuolla kaupungintalolla ovat miettineet, että meidän luonnonkauniilla paikalla sijaitseva loistavan loistava, kaikkien rakastama ja hyvin kaupunginkin mielestä toimiva koulumme pitää siirtää, tai siis sen sisältö pitää. Yläkoululle jäi tyhjiä huoneita kun siirsivät lukiolaiset kaupungin keskustaan mokomat ja sinne sittev vaan noin meiän pikkunaperot, asvalttipihalle ihmetteleen isomman kokoluokan koululaisia ja potkiin toisiaan maata aktiviteettien ollessa nollassa. No tota. EI. Olimme sitten keskustelu-ja informaatiotilaisuudessa eilen keskustelemassa ja informoitumassa. Ja informoimassa! Informoimme esimerkiksi hyvin yksimielisesti että ei. Ja koska joukossamme on viksujakin ihmisiä (siis muakin viksumpia, ehhh hehh, voitte varmaan kuvitella että niitä löytyy), niin siellä esitettiin myös kansan riveistä suoria ja varteenotettavia ehdotuksia muista säästökohteista vaihtoehtona tälle (Kiikan koulurakennuksen tyhjennykselle ja myymiselle). Mahtavuutta! Mutta kyllä on ollut särkipääkin. Varsinkin kun kaupungin mainostama otakantaa.fi -sivusto kärsii valtavista teknisistä ongelmista, niin että ota siinä sitten jotain kantaa ja et edes saa kirjautumista niin pitkälle että pääsisit dna:tasi vuodattamaan niille jotta varmasti olet erittäin erityisen vahvasti ja vakuutetusti kirjautunut. Mutta kun aikans räpelsin niin pääsinpä kuin pääsinkin sinne ja kannanottoni onpi siellä. * ugholenpuhunut *

-Jonsei tosa ollu tarpeeks, niin meidän autookin päin kaahas satunnainen autoilija ja nyt on yks auto tuusan nuuskana. Onneksi ihmiset säilyi ihmeen kaupalla ja sattuman tuurosella - mutta silti olen kasvattanut sarven otsaani. Äiti-ihminen lapsia autossaan ajaa suoraan auton eteen koska ei vaan katsonut kuulemma (montako autoa jonossa ohi meneekään). Kiukultani en kykene sanomaan mitään lohduttavaa tähän tilanteeseen (esimerkiksi että ei varmaan tahallaan sitä tehnyt), koska siellä liikenteessä ei vaan herpaannuta. Ei. Koskaan. Ei. Ikinä.

-Sitten viä toi talvikin tuli ja meni jo! Ärpäskutti mutta onpas taas kuraa ja pimeetä. Ihanan kotosaa  siis, joulun aika on kuraperinteiden aikaa...

Viime vuonna oli kans ilmoja pidelly - kuraa vuodesta 2014 siis

-Tää blogiparka on jäänyt taas ihan sivurooliin mun elämässäni, kommentteihin en meinaa ehtiä vastaan millään ja kirjoittamaankaan kaikkea mitä ehdottomasti haluaisin. Mutta ystävät rakkaat, kaikki on kuitenkin pelkkää positiivista polkkaa täällä näin, että eipä syytä vaipua murheen suohon (as if!). Kunhan aivokiireet hellittää, niin olen taas astialla (oi mää niin inhoon ton astialla olemisen käyttöä missään muussa yhteydessä kuin kuvaamassa juurikin astialla olemista ja niin vaan käytin! Shit!). Yllättäen olen löytänyt toimintaa sieltä ja täältä ja kaikki hirveen kiinnostavia ja kehittäviä, yhteiskunnallisia koulutuksia ja mitä kaikkea. Mää niin menisin kaikkiin jos mää olisin monta persoonaa! (ja nyt kukaan ei sano mittää :D )

Eips muuta! Paitti että katoitteko Kuppilat kuntoon, Jyrki Sukula just tänään? Siellähän oli meidän kaupungin rafla tällä kertaa kyseessä. Ihania maisemia ainakin täältpäin näytettiin (tai tuoltpäin, mä asun toisessa suuntaa) joten menkää jostain kurkkiin jos kiinnostaa (tuli Neloselta).

Eipä sit muuta, kuin hyvää yötä, Kiikka kuittaa tältä päivältä raporttinsa tähän. *muis*

P.S. Mitä teille kuuluu? Toivottavasti hyvää!




-

maanantai 23. marraskuuta 2015

Aah! Sain ihanan haasteen!

Nea Kädenjälkiä sydämessä- blogista laittoi kymmenen kysymyksen haasteen, kiitos ihana, näin minä sitten vastasin niihin:



1. Kuvaile elämääsi 5 adjektiivilla täyteläinen, iloinen, rakastava, rönsyilevä, kehittyvä
2. Jouluaaton kohokohta? Oijoi, yksikö vain?! No sitten se on se hetki kun on syöty, on joulupukiteltu ja kaikki vaan on niin täynnä iloa ja eloa. (Jos olisin ollut tylsä ja keski-ikäinen itseni vakavampi, niin olisin vastannut että joulurauhan julistus.)
3. Millaisia joulu perinteitä teillä on? Mitä meillä EI olisi? Hehhee! Meiltä löytyy kaikki! Joulupuurot "manteleineen" (se on rusina, koska niin monena vuonna mantelin joku nielaisi että otettiin näkyvämpi aines kehiin), kuusenkoristelu, Suomen Turun joulurauhan julistus, ulkoilua, joulusaunaa, koko ison perheen jouluateria, joulupukin kopistelut, jne jne.
4. Kumman kaa: Jaakko Saariluoma vai Jukka Hilden? Hilden. *en voi uskoa että vastasin mitään omg omg omg*
5. Kerro 3 elämän ohjettasi? Luota läheisyyden kaikenkattavaan voimaan, anna itsellesi armoa, naura joka päivä paljon.
6. Millaisia lapsenkasvatus metodeja suosit? Johdonmukaisia!
7. Millaiset asiat tekevät sinut onnelliseksi? Perhe, koti, ystävät, jonkun hyvän asian edistämiset, yhdessäolo, suomalaisuus.
8. Millaiset asiat tekevät sinut surulliseksi? Vääristyneet mielipiteet, epäinhimillisyys, luovuttaneet.
9. Mitä haluaisit sanoa 5 vuoden takaiselle itsellesi? Mene sen mahakipusi kanssa lääkäriin ja vaadi ultrausta! Go go go!
10. Kerro bravuuri ruokasi resepti? Kysyin populalta mikä on mun bravuurini. Kiltisti sanoivat ensin että "kaikki mitä sä teet" ja sitten että makaronilaatikko. Boring varmaan monen mielestä, mutta näin se meillä tehhään:
MEIKÄLÄISEN MAKARONILAATIKKO (meidän mittasuhteilla):
*Keitä tummia makaroneja melkein kilon pussi
*Paista reilu kilo paistijauhelihaa, pilko sipulia sinne sekaan paistumaan kans
*Mausta jauheliha paistamisen aikana pippuriseoksella ja "hyvä mauste" (oma tavaramerkki hehhe) - mausteseoksella joka meillä siis sisältää mm kurkumaa, muutamaa mausteseosta ja vähän sokruakin...
*Laita kahteen vuokaan pohjalle kerros keitettyjä makaroneja
*Pilko ja asettele päälle Koskenlaskija- sulatejuustoa (työnnä kuumien makaronien sekaan oikein)
*Jaa jauheliha niihin kahteen vuokaan
*Laita taas kerros sulatejuustoa niiden lihojen päälle
*Laita päällikerros makaronia kumpaankin vuokaan
*laita pari munaa ja maitoa reilusti kulhoon, sekoita ja kaada vuokaan /x 2
*Ripottele päälle juustoraastetta (emmental)
reilu 200 astetta ja semmonen neljäkyt minuuttia keskitasolla, vähän uunista riippuen (kurkista koska juusto on susta sopivan näköistä niin se on valmista). Anna lootien tekeytyä hetki ennen kuin alat syömään :)
Kiitos Nea kivasta haasteesta! En nyt haasta kettään, kun mulla on mielestäni joku toinenkin haaste jossain roikkumassa, niin koiran nyt ensin selvitä näistä, jookosti. Heippa-ti-hei!

sunnuntai 22. marraskuuta 2015

Raha on ihmistä varten, eikä ihminen rahaa varten

Kun ajatellaan ja sanotaan, että välitetään muista. Niistä pienemmistä, heikommista, hauraammista, vanhemmista, sairaammista, köyhemmistä - niin enemmän kuin usein kuulee sanottavan "hyvä sun on". Hyvä sun on olla myötätuntoinen, kun sulla on asiat hyvin.. Hyvä sun on hoivata , kun sä oot terve. Hyvä sun on antaa, kun sulla on mistä ottaa!

Hyvä mun on.

Niin mun onkin. En minä ala itseäni mitenkään kurjistamaan kenenkään edessä vaan siksi, että olisin jotenkin enemmän hyväksytty silloin. Kun on kurjaa ja kipeetä ja rahojakin joudun laskemaan. Vaikka se onkin totta, niin silti kaikki muukin on totta. Välillä sitä on minullakin rankkoja aikoja, rahoja ei voi käyttää hultteimesti meilläkään ja elämän paljonpuhuttu ohut lanka on tullut kyllä koettua vähän liiankin useesti. Silti hyvä mun on.

Kun mulla on perhe joka mua rakastaa. Aatelkaa! Iso porukka josta tiedän, että aina ne musta tykkää vaikka olisinkin ärsyttävä (joskus ehkä harvoin). Kun mulla on koti, jonne aina on ikävä kun on reissussa, jossa voi olla kalsareissa ja hiukset pesemättä ja silti tuntea elävänsä elämän parasta aikaa. Kun mulla on elämässäni ihmisiä, jotka on erilaisia kuin minä ja joiden elämään olen saanut kurkistaa tutustumalla ja viettämällä aikaa niiden kanssa.

Hyvä mun on!

Jos voin jotakuta auttaa olemaan vähemmän yksinäinen, niin autan. Autan siksi, että voin, en siksi että jotenkin tuntisin itteni paremmaksi silloin. Jos rupee itseään jalostamaan, niin siinä ollaan kyllä vähän väärillä jäljillä mun mielestä silloin.

Jos voin jotain auttaa antamalla omistani, niin autan. Koska voin. En siksi, että saajan pitäis olla sitten kiitollisuudenvelassa mulle lopunikäänsä, vaan siksi että jos mulla on jo, niin mihin minä lisää tarvin, jos jollain vieressä ei ole juur ollenkaan.

Jos voisin, ottaisin tietysti kaikkien sairaudet pois, mutta siihen en taivu minäkään, vaikka aika moneen musta onkin hehhe! Mutta jos voin oloa helpottaa, niin helpotan.

Koska hyvä mun on.

Omaisuus, se raha ja muut härpäkkeet, on asia joka saa ihmisissä yleensä esille sen pahimman. Köyhällä on oikeus haukkua kaikkia joilla on enemmän. Rikkailla on oikeus ylenkatsoa niitä, jotka eivät jaksa välittää itsestään sen vertaa, että asiansa kasassa pitäisivät. Aina joku on enempi jotain: tyhmempi, köyhempi, riistäjämpi, parempi. Suomalaisen luonteeseen kuuluu olla aina jostain katkera, oma lottovoittokin menettää yllättäen arvonsa, jos naapuri saa saman verran.

Mutta ihminen on ihan saman arvoinen, oli se missä tilanteessa elämässään vaan. Ihmisenä meitä ei arvoteta omaisuuden, eikä edes älyn, mukaan. Me ollaan kaikki meitä. Se on päivänselvää, että auttaa kuuluu jos auttaan pystyy. Ei siin sen kummempaa mun mielestä ole.

Materialistisessa maailmassa ei pidä kuitenkaan suin päin pelätä materiaa, koska se on meidän kaveri, kuulkaa. Se on meidän apu ja helpotus. Se, joka sanoo muuta on kyllä mulle selityksen velkaa, miks näin ei olisi. Kylmässä ilmassa kun hellät ajatukset ei auta kovin pitkälle. Nälän kurnimista ei hiljennä rukoukset eikä virtuaaliset tsempit. Kyllä siihen tarvitaan ihan konkreettista apua, sitä materiaa. Ja ollaan onnellisia, että sitä on olemassa (edes jollain), jolloin sitä on mahdollista jakaa niillekin jotka sitä ilman ovat jostain syystä jääneet. Se on yksjasama kelle sitä sitten enste jaettu on ja millä perusteilla, kaikki kun kattoo ympärilleen niin jos tarvitseva näkyy, niin anna. Ihan vaan siks että pystyt.

Joulu on yks oiva tapa löytää auttamisen muotoja, jos et muuten oo sitä tyyppiä joka esmes menee ihmisille jutskaileen ja tarjoon apuaan. Jouluna on helppoo olla kiva! Kaupoissa ja virastoissa on kaikenmaailman paketti- ja joulu(mieli)puukeräystä, kirkon diakoniatyöt (soitat vaan  lähiseurakuntaan tai laitat sähköpostia, niin kylläs saat neuvoja) auttaa joka vuos niitä joilla on vähempi tai ei jopa yhtään, kuntien sosiaalitoimistot tekee samaa ja monet vapaaehtoiset järjestelmät aktivoituu näin joulun alla olemaan välikätenä autettavan ja auttajan välillä.

Ei sun tartte sitä tän enempää miettiä, kun päätät vaan, että tänävuonna sää autat kans, jos sulla on hyvä. Eikä aina tartte olla edes sitä rahnoo mitä antaa, voihan sitä näin ensilumien (tännekin tuli, huomasko kaikki tän maininnan!) aikaan mennä lakaseen naapurinmummon rappuset ja moikata sunnuntaitervehdyksen siihen perään. Tai tutkailla onko sun kylässäs niitä epäonnisia joilla ei oo sähköjä, nekin tarvii apua vaikka niillä olsikin vaikka mitä ittellänsäkin. Vie termarissa kahveet, kutsu perunakattilan äärelle tai tarjoa lämmin sauna.

Koska hyvä se on semmonen juttu, että se leviää nopeemmin kuin lentävät siansorkkataudit ja kus jokanen auttas jotain, niin kaikilla olis jo aika hyvä.

lauantai 21. marraskuuta 2015

Vatsakkainasettelun aika, folks!

Kyllä, luit oikein, enkä (tässä nimenomaisessa kohtaa nyt ainakaan) kirjottanut väärin. On aika vatsakkainasettelulle. Kaikki, joilla toisilleen on jotakin kriittistä sanomista nähkääs, on aika asettaa vatsakkain ja sitten sen asiansa voipi sanua. Katsokaas, kun aika usein hutkitaan ihmisiä asioina, pidetään lauseita luonteina ja päätöksiä persoonina. Puhujanpöntöstä on niin hyvä pilkkalauluja laulella ja nyrkkiä näyttää, mutta kun se toinen onkin siinä ihan lähellä, on aika puhua itse ihmiselle. Miten silloin sanansa valitsee kukin? Miten asiansa esittää kukin? Miten korvansa virittää kuuntelemaan, kukin?

Erilaiset, jopa vastakkaisetkin, mielipiteet kun eivät ole pelkästään huono asia. Itseasiassa, minua itteäni melkeinpä pelottaisi olla tilanteessa, jossa kerta toisensa jälkeen ollaan vaan suorilta käsin samaa mieltä. Koska asioista keskustelu ja erilaiset näkökulmat varmistavat sen, että asiaa on katsottu joka suunnasta ja silti tultu tähän johtopäätökseen. On myös äärimmäisen tärkeetä ymmärtää miksi toiset on eri mieltä ja silti katsoa, että tehty päätös on se kaikkeist oikein siinä tilanteessa.

Tämän vuoksi mä ainakin ajattelen, että meillä on oppositio, tiedättekö, ne jotka on vähemmistössä mielipiteineen, mutta eivät silti aina välttämättä väärässä. Tämä on asia, jota ei kaikki edes puolueiden omat kannattajat ymmärrä tai muista - kummaltakaan puolelta puhujanpönttöä tuolla eduskunnassakaan. Että jokaista tarvitaan tekemään töitä tämän maan eteen. En ymmärrä esimerkiks semmosta näkökulmaa, että oppositio iloitsis jostakin hallituksen päätöksistä, jotka osoittautuis sitten vaikka myöhemmin virheiks. Eikö ne oppositionkin edustajat asu kuitenkin Suomessa, kasvata mahdollista perhettään täällä ja elä ja ole näiden päätösten seruraamusten kanssa joka päivä? Että mitä hienoa on nauraa omalleen? Oikeanlainen oppositopolitiikka vahvistaa hallitusta ja edistää myös opposition asemaa. Mun mielestä ihan positiivista sekin, siis, olis.

Nykyään täällä vallitsee tilanne, että asetetaan vierekkäin täysin erillisiä asioita ja sitten aletaan kritisoimaan. Tiedättekö: maahanmuuttajat ja ylityölisät. Sama kuin sinä sanoisit ettei tää nyt ole reilua, että sun kanssa samassa työpaikassa olevalla on mukavampi puoliso kuin sulla. Että et sää halua omastas kuitenkaan luopua, mutta sen kivemman tarttis ruveta oleen jotenkin vähemmän nice, niin olisit tyytyväisempi sitten. Nojuuei.

Sitten on tämä valinnanvapaus näissä sote-asioissa, joka on mun mielestä saanut ihmiset käyttäytyyn perin kummallisesti! Ensin meinaan ollaan kovasti sitä mieltä, että muu kuin julkinen terveydenhoito on pahasta, koska se on mahdollista vaan niille joilla on vääryydellä hankittua rahaa lompsassaan ja ne joilla on vähemmän rahaa lompsassaan, joutuvat tyytymään julkiseen puoleen. Sitten kun tehdään niin hieno päätös, että se maksaiskin vaan saman verran, kuin julkinenkin, että kaikilla olis silloin mahdollisuus mennä sinne niin halutessaan, niin sekin on saatanastastamoisesta! Kun ihan käsittämätöntä tämmönen peli on, että ihmisille annetaan joku vapaus. Ei se kuulkaa käy. Määrätä se pittää ja mieluiten niin, jotta kaikki olis tyytymättömiä. Silloin suomalainen on onnellisimmillaan, vastustaessaan täten yhteisrintamalla ulkomaisia riistoyrityksiä kun kupeksivat yhdessä siinä nälkävuoden pituisessa julkisenpuolen jonossa. Ainoa mikä saattaa siinä sitten harmittaa, vähän, on se ettei pääse ensmäisten joukkoon jonottamaan ilmaista ämpäriä jonkun minkäliemaalaisen ketjuliikkeen avajaistapahtumaan. Täytyyhän sitä kauppaa nyt kannattaa, kun sieltä saa muuten aika halvalla kaikkee kivaa, jota muuten ei tulis ehkä edes hankittua, mutta jos nyt sitten kun kerran.

Mutta nyt minä menen tuijottamaan tiukasti pilviä, josko ne pudottais muutaman hiutaleen tännekin meinaan. Vähänkö oon kateellinen suomalainen, kun just meidän kylälle ei ole lunta tullut kuin ehkä kolme hiutaletta. Piti ihan pistää telkkaristakin Hiihdon Suomen Cup tulemaan, jotta olis lunta edes siellä. (On tää vaikeeta olla ihminen ilman katkeruutta ja kateuden tuntua!)

P.S. Mikään ei oo mitään ilman loppukevennystä ja tämän blogin kevennys tulee suoraan mun sähköpostistani. Minähän työni takia saan useita kymmeniä meilejä joka päivä, joissa on milloin mitäkin (kaupan). Koska ovatten mokomat huomanneet varmaan muualtakin, että niitä posteja ei tule edes avattua, niin hyö ovat alkaneet panostaa niihin otsikoihin. Täytyy sanoa, että tää on kyllä lähes tän vuoden paras otsikko, siinämielessä että kyllä pikkasen enempikin pisti miettimään mitä ihmettä ne on ajatelleet! "Järjestä firman pikkujoulut ampumaradalla Virossa". No en kyllä tasan järjestä. Miä meen ettimään niitä vatsoja, mieluummin.





torstai 19. marraskuuta 2015

Once more: subjektiivinen päivähoito-oikeus

Olen käynyt paikallisesti keskustelua subjektiivisesta päivähoito-oikeudesta. Tässä pääkohtia omista ajatuksistani.

Varhaiskasvatus on sana, jota käytetään nykyään, kun puhutaan jonkun muun tekemästä vanhemmantyöstä jotakin muuta kuin omaa lasta kohtaan. Alan ammattilaiset ovat varmasti paikallaan, siitä ei ole kyse. Vaan varhaiskasvatukseen - siis pienen lapsen kanssa elämiseen - ei kuulu mitään mihin ei kukin suht täysin sielun ja ruumiinvoimin varustettu vanhempi itse pystyisi, edellyttäen että on paikalla sen lapsen kasvaessa. Moni taho puhuu lasten eriarvoistumisesta, jos päivähoito-oikeutta millään tavalla rajattaisiin, mutta kansankielellähän se tarkoittaa, että vanhemmat sen lapsen eriarvoistavat jos eivät itse lapsensa tarpeellisesta kasvatuksesta huolta pidä. Tästä päästäänkin taas siihen seikkaan, että kaikki lähtevätkin sieltä vanhempien hyväolon ylläpitämisestä joka verhoillaan joksikin lapsen oikeudeksi kasvaa muualla kuin kotonaan. Ja kukaan ei varmaan kiistäkään, että jokainen joka ei pysty siitä lapsestaan itse huolehtimaan on sen hoitopaikkansa ansainnut. Mielestäni sellaisten vanhempien kykeneväisyyden analysointi kuuluukin ottaa asiaksi esimerkiksi neuvolasta käsin, eikä varmuuden-vuoksi-periaatteella antaa hoito-oikeutta niillekin joita "ei vaan kiinnosta". Perhetyöhön lisäpuhtia, jotta hoidetaan se ongelman ydinkin eli vanhempi (koska lapsilähtöinenhän se ei ole kuin niissä erityistapauksissa, että lapsella on todettu jokin kehitystä tms varten tarvittava tukitoimi johon vanhempi ei pysty tarjonnallaan vastaamaan) eikä siivota vaan lasta pois jaloista. Eikö se olisi tervehdyttävämpi alku myös sille, että vanhemmuudessaan väsyneet eivät jatkaisi uusien lasten vanhemmiksi tuloa (joka on yllättävän yleistä vaikka oma tilanne olisi huonokin), vaan kenties voimaantuisivat hoitamaan jo niitä olemassa olevia?!

Vanhempana oloon kuuluu lapsen kasvusta huolehtiminen kaikin puolin, myös se sosiaalistaminen ja kaikki muu normaali tekeminen. Vanhempihan sen päätöksen lapsestakin on tehnyt, ei yhteiskunta, joten vanhempien pitäisi hoitaa leiviskänsä loppuun asti. En voi käsittää missä vaiheessa on vieraannuttu niin paljon lähtökohdista, että jopa lapset halutaan johonkin oikeuteen vedoten laitostaa ilman että sille on aiheellista perustetta. Lapsia on alettu tekemään yhteiskunnan hoidettaviksi, joka sinänsä on täysin kaksijakoinen asetelma muutenkin, koska kaikki käytännössäkin todeksi todetut tulokset tukevat sitä, että niin vanhukset, sijoitetut lapset, kuin vaikka vakavasti sairaat vastasyntyneetkin hyötyvät kaikkein eniten kodista ja kodinomaisista olosuhteista, ja esimerkiksi vanhempiensa ja läheistensä läsnäolosta (ja kosketuksesta). Jos tämä asia tiedetään ja tunnustetaan jo niidenkin kohdalla, joita kaikki olosuhteet osoittaisivat muuten laitospaikalla (tarve sairaanhoidolle, tarve tiheälle lääkärin/terapeutin konsultaatiolle, elämän ylläpidolle tai vaativille muille hoito-toimenpiteille tms) mutta silti heitä koitetaan mahdollisimman monin tavoin kotiuttaa heidän parhaakseen - niin miksi ihmeessä oireettomat, terveet, normaalit pienet pirpanat katsotaan kuuluvan suurimmaksi osaksi lapsuutensa korvaamatonta aikaa kodin ulkopuolelle?

Lapsen oikeus on olla kotona, jos siellä edes toinen hänen vanhemmistaankin on. Minä en ymmärrä miksi kukaan ei haluaisi sen lapsensa kanssa olla, jos on itsekin kotona.

Ankan kansi kuvassa siksi, että en ihan ensimmäisenä olisi osannut odottaa tuollaista
kuvaa sukuseuran lehdestä löytäväni. Mutta arvata saatte kelle kuvan tyypeistä olen sukua!

P.s. Muuttamatta mitään mikään ei muutu.

keskiviikko 18. marraskuuta 2015

Postin lakko ampuu itseään jalkaan

Vähemmän ilahtuneena taas luin, kuinka jälleen joku työntekijäryhmittymä uhkaa aloittavansa lakon. Tällä kertaa kyseessä on postilaiset. Sieltäpäin sitten kerrotaankin, että lakon aikana tulee olemaan suuria häiriöitä, katkoksia ja jopa viikkojen viivästyksiä postinjakelussa.

Onkohan postilaiset tässä lakolla uhatessaan huomanneet sellaista seikkaa, että joskus voi käydä jopa niin, että kukaan ei huomaa sitä poissaoloa - ja paluuta yrittäessään huomaakin että tulikin tehtyä itsensä toimettomaksi? Kuinka noloa sekin olisi.

Minä meinaan veikkaan, ettei tavallisen kansan sympatiat nouse kovinkaan korkealle, kun netistä voi lukea uutisia, sähköpostilla saa selvitettyä virallisempiakin asioita ja sosiaalinen media vie jouluiset tervehdyksetkin perille mielin määrin ilman jakeluhäiriön häivääkään (jos ei nyt sähköt mene, luonnonvoimien puhkuroinnille kun ei voi kukaan mitään).

Että voipi olla, posti, että lakkonne menettää tehonsa ja erilaisten jakelujärjestelyjen kehittely saa vaan uutta pontta alleen tämän seurauksena. Siitä siis kiitos, jo etukäteen!

Ei, minulla ei ole mitään postilaisia vastaan. Minä en vaan kertakaikkiaan hyväksy lakkoilua. Vaikka syynä olisi mikä. Minä ainakin kätevästi lopetan sen ainokaisenkin sanomalehden tilauksen jos meinaatte pitkäänkin lakkoilla. Eipä tarvitse sitten tulevaisuudessakaan maksaa mistään mikä ei tule! Koska ilman uutisiahan me ei jäädä, vaikka kuinka mieltänne osoittaisitte.

Tällaisia päiviä

Mulla oli eilenillalla kielenpäällä kirjoitusta todellakin, mutta kun jo valmiiksi ihan liian myöhään täällä kupeksin ja yritin olla tietysti rivakka, niin netti se siinä sitten jökki ja odottelin sen korjaantumista (eli korjasin sen, *röyhistys*) ja sitten piti päivittää kone (tai siis se vaan päivitti, piti taikka ei *öhh*) ja sitten en kyllä enää jaksanutkaan mitään. No nyt se aihe on sitten tyystin kadonnut mun mielestä ja saatte tyytyä vaan tähän sekalaiseen kuulumisjöpinään, mitä multa nyt aina tulee (halus kukaan tai ei, muahhh):

Maanantaina puuhasin muun muassa tätä. Onko teidän kunnissa tätä mahdollisuutta? Valtuuston kokousta pystyy seuraamaan livenä netistä! Oli muuten mielenkiintoista (välillä, välillä meinasin pudota jakkaralta), vaikka en ihan juu viittä tuntia jaksanutkaan palaveerausta seurata, kuhan nys sev verran että sain sämpylät väännettyä!
Jos (eikun siis kun) noi näyttää sun silmääs pikkasen löysiltä läjiltä, niin se johtuu siittä, että ne on löysiä läjiä. Kuuluu reseptiin, jonka olen muuten ennenkin täällä julkaissut (enkä ota siitä ittelleni mitään krediittiä kun se tuli partiolaisten leipojaisiin osallistumisen mukana mullennii). Klik, jos kiinnostaa (kyseistä tekstiä saa selata jonkinkin verran alaspäin ennen kuin hunaja-porkkana-sämpylät sieltä tulevat eteen, olen ollut vissiin jorinapäällä silloinkin *viheltelee*)!

 
Mä ilahduin äsken ihan oikeesti, kun löysin tän sylikuvan puhelimesta. Se on maanantailta ja olen siitä ääri onnellinen. Mulle meinaan tuli aamun tunteina (kyllä, olen ollut köökissä jo ennen kuutta tänäaamuna ja silloin tulee ajateltua kaikkea aina jonkun ihmeellisen ahdistuksen kautta) sellainen olo, että en näe lapsiakaan ikinä tällä viikolla, kun on noita (kivoja!) menoja muka niin paljon kalenterissa. Sitten kuvissa olikin toi ja mulle tuli hyvä mieli. (muutenkaan mun ahdistuksella ei ole mitään todellisuusperää, kun ajattelee, että olen kaikki muut vuorokauden tunnit lasteni kans, paitti muutamat iltaisin nyt kun on menoja , mutta aamupää.... tiedättehän te sen olon. Ennen kofeiinia ja sillai.)

En ole tämänkään heppulin kuulumisia päivitellyt hetkeen, mutta Papu Papanaattori Pablondeeruksen olo ja elo on pelkkää hyvää täynnä vaan. Koira on kiltti, ihana, rakas, tärkeä, iloinen ja terve. Kaikkea hassunhauskaa hän kyllä osaa järjestää, menemällä esimerkiksi jostakin aidan raosta (mitenniin meillä aita vähän vaatis fiksausta) joka kesällä oli vielä korsiston peittämä pöhheikkö ja nyt sellainen sopiva kolonen siitä mennä, niin toiselle puolelle - ja sitten alkaa hirveetön hätä, koska samaa reittiä EI voi tulla takaisin ja sitten tämä pieni pörrönassu on pihaportin takana vinkumassa ihan yksin. Että josko joku päästäis takaisin kotiin, kun vähän pelottaakin olla sillä puolella. Yhtenä iltana, kun piti vielä illan viimeiseksi päästää koirat pihaa haisteleen, niin tätä ei tietenkään löytynyt mistään, siis talon sisäpuolelta! Hetken siinä sitten kipsittiin etsimässä jo nukkuvien lastenkin huoneissa ja sieltähän se poeka löytyi, yhden koululaisen kainalosta peiton alta! Tää on niin lasten kainalokaveri, että ei voi olla enempää. Tunkee aina sinne missä on ahtainta ja eniten vaan porukkaa, niin sinne sekaan sitten! Voiko enempää olla koira just lapsiperheeseen sopiva? Tosin meidän toinenkin koira  on just samanmoinen, joten ollaan kyllä onnekkaita - ja onnellisia näistä.

Näillä on kans aina joku pyrkimys jonnekin ittensä tunkea! Mun ihanat! Pikkasen oli vilakka keli ja hanskat lämmitti hyvin taskussa. Ehh heh. Mun rakkaat nuorimmaiseni.

Jostain (oisko taivaalta?) se aurinkokin iski paistamaan taas eilen, vaikka ensin olikin pelkkää harmaata. Piti oikein ottaa kuva, kunei ikinä tiedä koska se todellinen pimeys iskee ja seuraava arskanpaiste olis vasta joskus ( kevväästi). Kattokaa kuin hienosti mun uus tukka kimaltelloo! Mä oon ottanut nyt näköjään tän äläteetätäkotona -hoitomuodon osaks elämääni, eli vaalentamalla hiuksiani (siis tahtoo sanoa PÄÄNAHKAANI) olen saanut psorin oireita lievennettyä oikein todella. Monella muulla on alkanut taas syksyn  (ja "talven") tullen oireet paheneen, mulla onneks kopkopkop lieveneen näillä konstein. Tai emmää tismalleen tiedä millä konstein, mutta ainakin tässä vaiheessa luulen sen johtuvan tästä värjäyksestä.

Eilen mä sitten kokoustin uudessa pestissäni puolueen kunnallisjärjestön hallituksen jäsenenä ja mua rupes melkein naurattaan se (kolme tuntia kestänyt) tilanne. Kun tais (eikun oli) olla melkein elämäni ensimmäinen paikka, missä mun ei tarvinnut sanoa mitään, koska kaikki muut sanoi jo ne asiat joista mäkin olin samaa mieltä! Tiedättekö, ei tapahdu ihan joka hetki, eikä kerta, eikä vuosi. Saivat varmaan musta ihan väärän kuvan, kun vaan nyökyttelin siellä, mutta enkai mä päivänselvyyksiä ala siellä toistelemmaankaan heh. Toisaalta, kaikki toimintamallit on mulle edelleen vielä opettelua, vaikka paljon olenkin yhdistyksissä kokoustanut ja peruskäytännöt kyllä tiedän, niin näissä on silti vielä opettelmisensa (joten viisas immeinen istuu ja kuuntelee ja opettelee ja joskus myös jopa minä teen niin). Kunnallisjärjestö kun on tämän kunnan kaikkien yksittäisten itsenäisten järjestöjen yhteistoimintaelin ja hetken menee, että silmityn näissä nimissä ja porukoissa, että mihin kukin kuuluu, mitä edustaa ja mistä kukin tulee niin sanotusti. (ja mistä tuulee...) Kiva on kuitenkin olla mukana, tosi kiva ja olen ihan rauhallisin mielin edelleen siitä mitä tuleman ikinä pitääkään. En tiedä kuinka paljon te muut mietitte tällaisia, mutta kyllä mua, vaikka kuinka telkkarin eduskunnan täysistunnon ääressä ääntäni korotankin, silti jännittää sinne itse aiheeseen  mukaan meneminen. Että menen ja todellakin annan itsestäni sinne jotakin, että minä olen osa sitä (saatikka se puoli kuinka paljon sieltä saan ihan vaan itselleni). Se on vähän sellainen huima tunne (aika paljonkin itse asiassa), vaikka suurimmalle osalle täkäläisilläkin se on varmasti jo niin tuttu juttu, että eivät ehkä nää asiaa enää mitenkään ihmeellisenä, vaan ihan normaalina osana elämäänsä, jopa elämäntapana (niin kuin se onkin. Aate ei ole mikään harrastus. Se on mukana aina, vaikket ikinä osallistuis mihinkään!). Huomenna olen menossa yhteen tilaisuuteen mukaan tuonnemmaksi maakuntaan ja nään taas uusia ihmisiä tältä saralta.

Jonkun mielestä kaikki tää on varmaan ihan tylsintä hommaa ikinä, mutta mä olen ihan liekeissä. For real!




maanantai 16. marraskuuta 2015

Helppo huudella

Minä olen äärimmäisen surullinen, tietenkin, kaikesta mitä maailmassa on taas tapahtunut. Pariisi -meidän ihana, kaunis, jännittävä, lempeän kuuma Pariisimme!- on ollut järkyttävän teon kohteena ja moni ihmishenki turhaan menetettynä. Ilmiselvää on, että tällaisen jälkeen tulee surun mukana ihmisiltä vihanryöppy ties ketä kohtaan, jotka joidenkin mielestä "sallivat" tämänlaiset tapahtumat. Sellaisen sanoja on kyllä täysin kykenemätön ajattelemaan mitään millään hivenelläkään järkeä, jos kuvittelee esimerkiksi että maahanmuutto-suopeat ihmiset olisivat tämän jotenkin sallineet. Ihmiset ovat ihmisiä, Syyriassakin. Ihmiset ovat pahoja, Suomessakin.

Itse yllätyin ehkä eniten muutamankin tuttavani sosiaalisessa mediassa julkaisemista lällättelyistä, että kyllä nyt surraan mutta kukaan ei välitä muualla maailmassa kokoajan tapahtuvista kansanmurhista. En todellakaan käsitä mistä tuollainen ajatus kumpuaa - paitsi sanojan omasta kapeasta maailmankatsomuksesta tietenkin. Koska minä olen todellakin ollut tietoinen, kauhuissani ja välillä lamaantunutkin siitä mitä maailmalla tapahtuu. Vuosikausia! Luen päivittäin uutisista kuinka löytyy lisää joukkohautoja, joissa on esimerkiksi pelkästään naisia ja lapsia. Kuinka 10-vuotiaita lapsia on vaimoina kaikenmaailman heimopäälliköille. Kuinka jossakin Suomessa kirkkoa haukutaan ja siitä erotaan ovet paukkuen homokantojen vuoksi, eikä kukaan mieti kuinka paljon kirkkokin tekee humanitääristä työtä juuri noita edellämainittuja asioita ehkäistäkseen. Kuinka suomalaiset lähtevät barrikaadeille koska heiltä meinataan viedä kaksi arkipyhää lisineen, vaikka kokoajan maailmassa on HÄTÄ.

Minä olin reilut kaksi vuotta sitten Pariisissa, jossa jouduin ihan keskellä rauhallista torstaipäivää yllättävään tilanteeseen. Lentoasemalta löytyi hylätty laukku keskeltä terminaalia ja koska sitä ei ollut kukaan tiettyyn aikamäärään mennessä noutanut, niin terminaaliin tuli jeeppikaupalla sotilaita, tila tyhjennettiin sadoista ja taas sadoista matkustajista äärimmäisen nopeasti ja yhteen isoon aulaan suljettuina saatoimme vain toivoa, että pomminpurkuvälineet päällä laukkua noutamaan menneet saisivat työnsä tehtyä ilman että räjähtäisimme kaikki ilmaan. Sillä väkijoukossa, tungoksessa, ahtaudessa minunkin rintarepussa killuvan kaksikuukautisen vauvani edessä seisoi käsi rynnäkkökiväärin liipaisimella tuimailmeinen barettimies. Heitä oli joukossamme lähes yhtä paljon kuin meitä matkustajiakin oli ja voin kertoa - ketään ei naurattanut. Silti, ei minua niin kovasti edes pelottanutkaan. Koska mitä minä olisin sillä pelon tunteella siinä tilanteessa muuttanut? Tai mitä joku hysterisoituminen olisi auttanut?

Tilanne olisi voinut päättyä toisinkin tavallaan, mutta se päättyi kuitenkin hyvin. Meidät päästettiin uudesta tarkastuksesta yksi kerrallaan takaisin odottamaan lentoamme ja kaikki jatkui kuten ennenkin. Jos siinä tilanteessa alkaisi pelkäämään, niin pelätähän saisi busseissa, takseissa, kaduilla, metroissa, ostoskeskuksissa, kodeissa. Tietenkään kukaan ei toivo mitään tapahtuvan, kaikki haluavat suojella omiaan. Mutta itse voi päättää miten sen suojelun tekee. Oletko sinä enemmän suojassa, jos vihaat kokoajan? Auttaako se tosiaan mielestäsi? Tiedäthän siinä tapauksessa, että terrorismihan tehdään juuri vihan vuoksi. Miten sinä siis eroat siitä, ajatusmaailmaltasi? Opetatko lapsiasikin vihaamaan, varmuuden vuoksi, esimerkiksi turvapaikanhakijoita ja heidän kansalaisuuksiaan?

Liekö olen hömelö, mutta mielestäni vihaan ei voi vastata vihalla. Se ei silti poista, etteikö tekoja tuomittaisi. Mutta sovitaanko kaikki muutkin epäkohdat pelkästään raivolla ja inholla teidän elämässänne? Toivottavasti ei.

Juuri nyt ihmisyyteen pitää uskoa, kun siihen usko on ehkä haurainta. Mutta jos ei sitä pidä johtolankanaan, niin mitä sitten. Pitäisikö mennä kaduille huutamaan, ettei me suostuta tähän (mihinkään)? Auttaisikohan? (voinette kysyä sitä sieltä, missä niin jo tehdään). Vai lopettaa kaikki yrittäminenkin ja vaan olla ja varmuudenvuoksi tuomita kaikki muut? (senkin sukseeta voi kysyä sieltä missä niin jo tehdään!). Minä olen äärimmäisen surullinen kaikesta - niin surullinen että se tuntuu ihan jossain pohjia myöten -, mutta olen myös aivan varma, että meidän jokaisen panostuksella on oikeasti jotain merkitystä. Kun me nyt vaan luotetaan päättäjiimme ihmisinä, nostetaan ensinnä se naama pois sieltä omasta navasta ja katsotaan eteenpäin, sinne sun tulevaisuuteen, mun tulevaisuuteen, meidän lastemme tulevaisuuteen. Mitä näkyy?

Sinähän sen päätät millä sinä rakennat sinun osasi. Negatiivisuudella vai positiivisuudella. Jos ei osallistu näihin raksahommiin ollenkaan, niin voipi olla, että sanomma jotta tyhjät tynnyrithän ne eniten kolinaa pitääkin.



Ihminen. Rakentuu tietyllä tavalla, emmekä voi siihen asiaan liiemmin kyllä vaikuttaa. Sensijaan voimme vaikuttaa siihen minkälainen ihminen olemme, toinen toisillemme esimerkiksi.

Tälläinen asenne mulla. Vähän kaikkeen *virn*.
P.S. Hyvää hääpäivää meille! Sitä vietimme jo eilen, käymällä ihan kahdestaan ostoskeskuksessa joulusalajuttukaupoilla. Meillä on hyvä olla näin, arjessa ja juhlassa.
 

lauantai 14. marraskuuta 2015

Herätys


 
Kuva meidän reissultamme heinäkuussa 2013. Pariisi vei sydämen, vaikka en osaa oikein edes selittää miksi. Näitä järkyttäviä terrori-iskujakaan ei voi eikä pysty käsittämään, voi vaan koittaa luottaa huomiseen ja ihmiseen ja siihen, että hyvä voittaa loppujen lopuksi. Aina. Pus och kram!

perjantai 13. marraskuuta 2015

Kun ihminen on vähän herkkä - jaa VÄHÄN!

Kovin on muodikasta puhua tästä aiheesta, erityisherkkyydestä, kun siitä tuli justiinsa telkkaristakin joku ohjelma. Mutta muodikasta se ei kyllä ole esimerkiks mun elämässäni, koska sehän on ollut aina mun elämääni. Lisää tietoa wikipediasta!

Kuten kaikkia muitakin piirteitä, niin myös näiksi löytyy monia eri vivahteita ja variaatioita, mutta kaikille tyypillisinä lie se, että mitä sitten tunnetaankin (haistetaan, maistetaan, kuullaan, nähdään, kärsitään, iloitaan, murehditaan...) niin se tehdään pikkasen isommilla volyymeillä kuin niin sanotut tavalliset. Joo kuullostaa ehkä ittellenikin enslukemalta hiukan selittelyltä, että joku vaan löytää taas yhden syyn lisää olla äänekkäin hohottaja tai se nurkassa vapiseva ujo. Mutta eihän se sitä tarkoita.

Se tarkoittaa sitä, että ihmisellä on aistimisessaan ja aivojen toiminnassaan sellaisia eroja niihin tavallisiin jotka korostavat tiettyjä asioita. Osa on ajatteluun liittyviä: osataan punnita vaihtoehtoja etu-ja takaperin moneen kertaan jo siinä vaiheessa kun toiset vasta silmittyy tilanteeseen, mietitään kaikki kauhuskenaariot heti alkuunsa -koska jonkunhan nekin täytyy miettiä- ja semmosta muuta. Minä itte oon ajatellut aina, että sehän on hyvä että joku (eli minä tässä tapauksessa) olen kokoajan kartalla kaikesta, koska silloinhan mikään ei tule niin suurena järkytyksenä tahi yllätyksenä yleensäkään, jos ja kun jotain lopputulemaa alkaa tapahtumaan. Kaik on ollu tiedossa, joten oolrait, se meni sitte näin, joten eikun seuraavaan suunnitelmaan käsiksi -siinä vaiheessa kun toiset on jossain ihmetyksen ääriporteilla että kuija täsä nyn näin kävi ja mitä me nyt ikinä tehdään. Olen kuitenkin saanut tietää, että kaikillehan se ei ilmene näin, vaan on myös tästä kaikesta etukäteen päässä heiluvasta vaihtoehtojen laumasta ahdistuvia ihmisiä, jotka joutuvat siinä sellaiseen pyöritykseen, etteivät välttämättä kykene juuri siinä tekemään mitään. Heille saattaa kehittyä tämän vuoksi hyvin huono itsetunto (aivan suotta ja turhaan) , heitä saatetaan pitää ujoina ja vetäytyvinä ja saattavat itsekin tuntea olevansa ujoja vetäytyviä ihan omaks parhaakseen, kun tilanne on vaan liikaa.

Ittestäni jos jatkan, koska olen itteni paras asiantuntija aahhhahh, niin erityisherkkien ominaisuus mennä mukaan toisten ihmisten tunnetiloihin on kans aika melkoista. Jos huoneessa on kakskytä ihmistä, niin sinne sekaan mennessä siis tulee sellaiset fibat jo heti, kellä on niin sanotusti kepakko jossain missä ei ehkä tarttis olla ja toisaalta kuka on ihan mahdottoman herkillä just silloin. Sitten sitä ikään kuin ajautuu siihen samaan pilveen esimerkiks sen kepakkoihmisen kans ja alkaa tunteen ihan hirveetä pelkoa siitä mitä nyt tuleman pitää. Vaikka se ei liittyis mitenkään itseen. Vaikka mistään asiaanliittyvästä ei edes keskusteltaisi.

Tämän kun itsestään tiedostaa, niin sen pystyy jotenkin nielemään, korkeintaan kun joku sanoo viikonpäästä että mulla oli sillon sitäjatätä mielessä, niin sitä on vaan että "joo mää kyllä niinkun tiesinkin". Hehh. Mää kyllä jätän jo tonkin sanomatta, koska en jaksa alkaa selittään aina että mitenniin. Koska sitenniin. Sen näki susta päältä hei kamoon. Muut ei vaan osannut kattoo, tai jotain.

Toi tuollainen ilmapiirien haistaminen johtaa kyllä usein siihen, että sitä haluais aina ilmapiirin olevan hyvä ja kaikilla olevan asiat niinku buenosti.Sitten sitä ottaa itte omille niskoilleen sen ilmapiirin ylläpitämisen. Joomitäsullemuutenkuuluukunoottäälläihanyksin, niinhänvarmaantarkoittiyleisestieikäniinkuinettäjuurisinä, onkokaikillanyttarpeeksikaikkeavaivoinkotehdäjotainvieläteidänhyväksenne. Sen jälkeen, oli tapahtuma kuinka kepeä ja iloinen hyvänsä, sitä on ihan poikki, kaikkensa antanut, kaikki tuntosarvet ihan lerpallaan, koska kaikki mahdollinen empatiasympatiahömpätiä on käytetty niihin tilanteisiin. Tankit tyhjinä sitä raahautuu kotikoloonsa ja miettii montako päivää menee tästä toipuessa tällä kertaa.

Noiden tunneilmastojen haistelusta päästäänkin siihen viralliseen haisteluun, meinaan ihan kaikki muutkin immeisellä olevat aistit saattavat olla huomattavasti tarkemmat kuin normaalisti muilla. Itselläni on aina ollut äärimmäisen tarkka hajuaisti ja se nyt ei onneksi elämää kovin paljoa rajoita (kun en anna tehdä niin edgä dinägään haide pahalle didden edhän), mutta voin vain kuvitella kuinka kärsimystä on niillä jotka esimerkiksi kuulevat kaiken äänimaailman "liian" kovaa. Kakofoniaa toisensa perään, luultavasti hermoja vihloen. Auh.

Usein erityisherkkiä pidetäänkin jotenkin juroina, kun me vetäydytään aina välillä jonnekin tuijottamaan tyhjyyteen. Mutta se on sitä itsensä kans toimeen tulemista, akkujen lataamista, kaikesta toipumista ja uuteen valmistautumista. Erityisherkkä ei välttämättä ole siis sisäänpäinkääntynyt vaikka tarvitsee välillä aikaa omissa oloissaa. Vähän kuin ralliferrariformulakaara, senkin tarvii pysähtyä kuitenkin tankkauksen ajaksi, vaikka kuinka olisi moottoritie kuuma...

Se, mikä ihmisessä sitten on erityisherkkää ja mikä ei, niin lie veteen piirretty viiva ihan tavallisessa kanssakäymisessä ja elämässä, tai ei sellaisia viivoja tarvinne edes vedellä. Ihminen on mitä on, vähän tunteikkaampi jossain, mutta silti minäkin osaan olla aika teräshermo toisissa asioissa. Olen nimittäin hyvinkin tyyni toisissa tilanteissa, kuten lasteni syntymissä esimerkiksi. En muista itkeneeni , vaikka ne ovat olleet elämäni kaikkein ihmeellisimmät onnellisimmat hetket. En minä häissänikään kyynelehtinyt, en ilosta enkä kauhusta eeeeh hehh. Mutta kun Maamme-laulu soi, niin itku tulee heti. Vertaistukiryhmässä mainittiin myös Veteraanin iltahuuto- laulu ja minä en meinaa pystyä sitä edes kirjoittamaan, ilman että ihan oikeasti itken oikein kunnon itkut. Urheilijan noustessa palkintopallille olen aivan liikutuksesta likomärkä naamaltani, yllätysyllätys. Eläinlääkärin vastaanotolla avustaessa näki vaikka mitä, mutta vaikka sydän oli mukana ja välillä säpäleinä, niin en minä siellä koskaan itkenyt. Mutta ilahtuessani jonkun ystävän, jota näenkin vaikka lähes päivittäin, jostain yhtäkkisestä kivasta lauseesta, saatan purskahtaa siitä hetkellisestä onnentunteesta itkuun. Joo tälläinen minä oon! Yllätyitkö? Vai tunnetko kenties jonkun kaltaiseni?

Jos joku nyt aattelee, että onpa kiva, taas jotain juttuja vähän niin kuin allergiset ja vegaanit jotka täytyy nähdä toisesta korvallansa suurinpiirtein ja ottaa jokapaikassa huomioon ettei vaan Yliherkät Persoonat Ry loukkaantuisi. Eipä suinkaan! Me herkkikset pidetään kyllä hyvin huolta itseistämme ja samalla kun me opitaan aina itsestämme uutta ja lisää, niin sunkin kannattaa avartaa omaa ajatusrepertuaarias niin, että et ehkä oletakaan aina kaikista jotakin tiettyä, ennen kuin tiedät. Anna mahdollisuuksia omalle ajatuksen vapaudellesi. Jos se näyttää ankalta ja kävelee kuin ankka, niin tiedättehän.. se voi silti olla joku muukin vesilintu. Vaikka joutsen.

Minä rakastan olla juuri tälläinen. On aivan suunnattomat hienoa, että tunnen tunteita niin syvästi. Ehkä siksi juuri kiinnynkin joihinkin ihmisiin niin kovin (liiankin kovin)? Koska jos joku tuntuu mukavalta, niin sehän on suoraan mun sydämeni pohjassa heti. Ja voi olla varma, että minä otan ystävyyden tosissani ja aitona asiana. Sama pätee kyllä myös itsensä puolustamiseen ja sen sellaiseen. Katson aika pitkään kun minua heitellään pikku heitoilla. Tai paskalla. Sitten otan tykin ja laukaisen kaikki sileäks. Minua saa ja pitää ja voi venyttää, mutta jos ei ole valmis seurauksiin, niin kannattaa jossain vaiheessa vetäytyä.

Erityisherkkänä sitä suhtautuu toisiin ihmisiinkin niin kuin erityisen herkästi. Jonkun vaikka poliitikon töksähtävä ilmaisu saa usein erityisherkän miettimään, että mitä tällä on oikeasti tarkoitettu sanoa mutta olosuhteiden ollessa kenties tietynlaiset, tuli asia ulos sitten noin. Sitä koittaa oppia ymmärtämään jokaista ihmistä perinpohjin sieltäkin mikä ei päällepäin näy. Toisaalta toisia ei vaan voi ymmärtää, vaikka kuinka haluaisikin ja oikeasti yrittäisi kaivaa sieltä pimeydestä. Jos joku esimerkiksi valehtelee, vaikka vähän, vaikka harmittomasti, niin sitä ei vaan voi ymmärtää. Että miksi! Mitä ihmettä se ihminen on ajatellut?! Onko se noin tyhmä vai luuleeko se että me muut ollaan?! Erityisherkkä on usein äärirehellinen, raadollisuuteen asti.

Pitääkö kaikkien herkkisten nyt sitten hengailla vaan kaltaistensa seurassa ja kulkea tuolla antennit sojossa, että missä olet mun lajitoverini? Nojuuei! Jotkut meinaa, että on pareekin ettei esimerkiks puolisoissa ole molemmat hyvin herkästi reagoivia ihmisiä ja ymmärrätte varmaan miks. Ja ihan muutenkin, on hirveen vapauttavaa kun oppii siltä toiselta niitä hetkiä elämäänsä, jolloin ei tarvi hytkyä vaikka hytkytyttäiskin, että maailma rakentuu kyllä vaikka en just minä oliskaan sitä yötämyöden rakentamassa välttämäti. Ja sellainen tavallisiin ihmisiin lukeutuva voi opetella suunnitelemaan, varautumaan ja pohtimaan vaihtoehtoja jo ennakkoon, varsinkin jos se on sille itselleen kannattavaa toimintaa. Mutta kuten kaikessa, niin tässäkin: ei oo parempaa kuin istahtaa vaikka tuntemattomien keskelle ja huomata kuinka vierustoveri on just samaa maata. Kun joskus sitä tarvitsee niitä hetkiä, jolloin tuntee tulevansa ymmärretyksi jo puolesta sanasta. Se on huikeeta se.

Mutta, jottei nämä elämän realiteetit NYT unohtuisi, niin makaronilaatikko uuniin ja jotain viihdykettä kuumeessa makoilevalle kuopukselle. Omaa päätäkin särkee ja silmää kirveltää juuri leikattu sipuli. Revi siitä sitten ittelles perjantai.













torstai 12. marraskuuta 2015

Eilinen meikän kans - tuuks mukaan?

Koululaisten lähdettyä maailmalle alkoi äiskän duunipäivä tiskeillä. Näitä nyt riittää pitkin päivääkin hoidettavaksi, mutta enpä tainnut muita kuvata kuin tän aamun, ehhheh.
Ja kahvilla palkitsee itsensä hän! Kiva kuralieju ilmakin pihalla, vettä loikannut mukavasti viime päivinä. EN ole kuitenkaan unohtanut kuinka hienoa syksyä saatiin vietellä pitkään, joten kestän tän vielä kuin nainen. Ens viikolla ehkä en enää...
Aina on aikaa epäedullisille selfieillekin (näköjään), koittakaa kestää, tälläistä tää mun elämä on!

Jep. Bruno. Koirat kuuluu jokapäiväiseen elämäämme, mokomat ihanat karvaturjakkeet.
 
Jos haluais ahdistua, niin nyt olis sen paikka! Ei pal naurata kun lukee Aamulehdestä kuinka pitkä tai siis lyhyt päivä meillä onkaan tässä vaiheessa vuotta. Auts.

Näitä ei auringonlaskut haettoo, mun aamukahvilla (ja Aamulehdellä) on aina näitä liikkuvia osasia mukana!

Mähän en stailaa niin en tätäkään mennyt päättömäksi muokkaamaan, vaikka hirvee oonkin. Mutta aina on siis aikaa kuvata miten PAINONPUDOTUS sujuu ja ihan itte totean että hyvin sujuu, kun housutkin meinaa pudota päältä. Ja siis tässä kuurissa on syöty pullia ja kakkuja ja leipää ja kaikkea.  Aika kiva, vai mitä? Kaikkee vaan paaaljon vähemmän ja ruuuuutkasti vettä, niin hyvä siittä tulee!

 
Kauppareissulle menossa, tää on näitä äiskän elämän jännimpiä hetkiä aina, kun oot pukenunna lapset PUHTAISIIN vaatteisiin ja sitten niiden pitää kulkea kaiken moskan ja liejun läpi autolle (tietenkin ITTE, MINÄITTE!) ja sitten vaan veikkauksia sisään kumpiko vai molemmatko kaatuu viimeistään puolen metrin päässä autosta rähmälleen. Tänäpä ei kaatunu kumpikaan! WUHUU!

Tää tais olla sitä jännitystä. Tai sitten ihan mun normaalia ilmettä vaan sano...

Kaupalla
 

Kiva toi maa, mä kyllä haravoin, mutta joku toi meille lisää noita lehtiä varmaan kun selkäni käänsin. No nyt ne on viittävaille maatuneitakin jo, että antaa rikastuttaa maata vaan siinä niin. (Ja EI sukkia!).

Tehtiin siis parit ostokset..
 
Lounasaika!

Välillä vähän kahvia koneeseen taas valmiiksi, koska oli tiedossa iltapäiväksi vieraita, ihan parasta!

Mää ja Dyson treffataan joka päivä, kun tykkään kuljetella sitä pitkin meidän huushollia...

Ja koska kura, niin Vileda. Aivan ehdoton, en tiedä miten voisin elää ilman höyrymoppia enää!

Vauhdista huolimatta koitan välillä myös hiljentää tahtia ja vaan olla, hämäränhyssyaika on tehty siis näille kynttilöille ja niiden tunnelmalle, joten käyttäkää niitä!

Laihikseen voi siis ihan hyvin kuulua myös kermavaahto ja mansikkahillo räiskäleiden päällä!

Kattokaa, meillon samanlaiset ihanat ilmeet! Mun oma pikku apulaiseni joka keittiöhommassa!

Taaimmainen tuntee suurta kateutta juuri nyt, mutta kyllä hänenkin aikansa vielä koitti. Odottaminen ottaa vaan 2-vuotiaana joskus luonnonpäälle...

Yritä siinä sitten kuvata, pitää kulhoa paikoillaan ja vielä katsoa ettei pikkujäbä putoa jakkaralta! Mullon aika moneen taipuvat kädet, näemmä *muahh*!

Kyllä mää oon ihana!
 
Vieraat toi ihanan kyltin Pärnun- tuliaisina! Öö, nimenomaan, mähän oon aina sanonut!

Ja päivään mahtui myös lukuläksyn kuutelua, meidän Papu on kyllä sellanen tapaus, että menee AINA sinne missä joku lukee tarinaa, hassu koira! Mutta ihana.

Ruuanlaittoa, tässä vol neljä tälle päivälle, siksi kovin pienet määrät... (joo ala edes kysy miks mää teen neljä eri ruokaa samana päivänä, olen vaan niin ajautunut tähän tilanteeseen!)

Joka päivä on kiikkustuoliaika! No ei ihan kyllä ole, mutta näköjään eilen oli, heh.

Ja seiskaluokkalainenpa leipas sämpylöitä, hiukan oli hyviä, oli melkonen homma vahtia itteeni, etten syönyt viittä sillä aikaa kun porukka lähti lenkille illanpimeyteen.

Tykkään katsoa aina kun ehdin Holby Cityn sairaalaa telkkarista ja AINA mukana mukissa vettä. Lisää haen sitä mukaa kun tyhjenee. Suosittelen, lämpimästi.

Kyllä mä tän nautiskelunkin osaan, yksi sämpylä, maistui taivaalliselta. Kiitos lapseni!

Ja talon hiljennyttyä lasten osalta nukkumaan, oli aika vaan olla, lueskella, selata telkkukanavia ja samalla rapsutella kissaa varpailla. Kyllä tää elämä on ihmisen parasta aikaa!

tiistai 10. marraskuuta 2015

Mitä meille kuuluu juuri nyt?

Huomenta *sumun keskeltä lausahtaa hän*. Meillä on ollut ihan tavallinen aamu taas (tähän asti) kun koululaiset on saatu matkoihinsa ja pienten kans leikit aloitettu heti siitä salaman paikasta kun silmänsä auki iskivät. Molemmat on alkaneet heräileen samaan aikaan kun kellotkin, mutta ei se nyt niin haittaa, kun menevät illallakin tarpeeksi ajoissa sitten nukkumaan (tänk juu pimeys että se mahdollistuu).

Havahduin tossa miettiin, että hitsi vie, joulukin tulee ja pitäis vissiin alkaa tonttuinpuuhiin. Mä itse asiassa tykkään siitä ihan hirveesti, vaikka se onkin vähän bittersweet - tilanne joka vuosi. Kun on hiki (ja märkää ja kuraa ja harmaata) ja sitten tungeksit niis kaupoissa ja sitten tietenkin kun koitat olla taloudellinen ja mielikuvituksekas yhtä aikaa, niin tietenkin silmiis osuu seuraavasta kaupasta halvemmalla nekkiin mitä ostit kauheella vaivalla sieltä edellisestä! Hetkellisesti ottaa ehkä pattiin hei! No sellaista se on. Joka vuosi. Silti mä tykkään, koska mä haluan ilahduttaa lapsiani ja läheisiäni nyssäköillä ja nyyteillä, mä jokaisen ihmisen kohdalla mietin että tästä se varmasti erityisesti tykkäis - mä jopa valkkaan joulukortit saajan mukaan ja kyllä vain: katson meille tulleiden joulukorttien kuvia sillä silmällä, että ne on meille valkattu *virn*!

Syksy on ollut mukava, tietyllä tapaa rauhallinen oikein ja ollaan paljon oltu ihan vaan keskenämme (vaikka on meillä porukkaakin käynyt, että ei sen puoleen). Eilenkin kävin kirjastossa yhden mukaan ilmoittautuneen nassikan kans ja tuotiin silti kaikille halukkaille lukemista mukanamme, joita sitten innolla alkoivatkin heti tutkia kun kotia asti pääsimme. Ihan tollasia tavallisia, mutta kivoja juttuja siis ollaan tehty. Mä jotenkin kiinnitän niihin nyt ihan hirveesti huomiota ja ne tuntuu sydämessä asti, jokainen.

Marraskuu on tuomassa mukanaan myös muutoksia sen suhteen, että muualla opiskeleva tyttönen alkaa ehkä hivuttautumaan kohti opiskelijaboksia, jotta vuorokauden tunnit riittäis nukkumiseenkin joskus. Heh, olen kyllä henkisesti valmistautunut, mutta onhan ne aina kuitenkin muutoksia myös meille, tänne kotoväelle. Niinhän se on, että kun on paljon lapsia ja ne on enste aina "kaikki" pieniä porukalla - niin sitten ne yhtäkkiä on (melkein) kaikki isojakin yhtä aikaa. Joukkokato iskee huusholliin meinaan! Oikeesti, kuullostaa varmaan hassulta, mutta mun mielestä meidän kaikki lapset on jo ihan isoja, vaikka siis nuorin on kaks ja puoli! Mutta ei se ole mikään vauva enää ja mä niin tiedostan kuinka nopeesti se kasvaa tosta kaksjapuolesta kahteentoistajapuoleen ihan hujauksessa. Ja vielä nopeemmin se on koululainen, toiseksnuorin menee jo ens vuonna eskariinsa ja eka hammaskin on lähtenyt. Ei ole mikään taapero sekään enää. (pikkasen hirvittää tää vauhti mutta koitan kestää kuin nainen)

Eipä tässä nyt muuta sitten, sille paremmalle elämälle kuuluu sitä samaa tasaisen hyvää, eli hiljaa hivutellaan lukemia alaspäin ja oloa ylöspäin, niin sanotusti. Jotta jostain valittaankin pääsisin tähän, niin mainittakoon, että toinen käsi on itkupotkuraivarin arvosesti kipee ollu taas ja mä melkein en kestä. Mutta eiköhän se tästä, kun en oo huomaavinani.

Loppukevennyksenä pätkä mun eilisestä elämästäni, kun 8-vuotiaan kans olin sillä kirjastoreissulla ja tuli puheeks koululla käyvä kirjastoauto (josta koululaiset luokittain saavat lainata kirjoja kouluun).
Äiti: Silloin ei käynyt koululla kirjastoautoa kun mää olin pieni.
Poika: Niin kun siittä on niin kauan aikaa, ettei tainnut olla kirjojakaan vielä.

Ihan tässä tuntee elävänsä kuulkaa! Nyt kutsuu autoleikit ja tiskikone (ja ryppyvoidepurkki ehhehh)!










maanantai 9. marraskuuta 2015

Äiti ja maailma (johan paatoksen lykkäs)


Äitijalapset. Äitijakoti. Äitijavaimo. Äitijaura. Äitijaomaaika. Äitijaystävät. Äitijamaailma.
Voi että, kun meiltä äideiltä odotetaan nim pal kaikkee. Oo hyvä, ellet paras, siinä ja tosa. Silti et saisi ninkun ittees korostaa, etkä lähtee minnekän pidemmälle sooloilemaankaan. Kun mitä ihmisetki sanois. Ja naapurit. Ja lapsekki kärsis. Kaikkee tommosta.

Mutta silti ihan tutkijoita myören on päästy lopputulemaan, että äireet itte olis niinkun eniten niitä, jokka niitä odotuksia laittas. Ninkun ittellensä. Kuullaan ääniä pääsä jostain esimuinaisista muoreista, jokka pärjäs vaikka oli sata astetta pakkasta tuvasa, ainokainen jauhoklönttiki jääsä, kymmenen mukulia parkumas elämääns ja joku rutto järsis viä jalkaaki siinä samalla. Silti pystyttiin pyörittään rukkia ja jauhinkivee ja pilkkoon klapei ihan hyvi. Ei ihme jos tulee paineita, tommosesta superheroilusta. Kyä tulis mullekki, jos ei äänet mun ympärillä peittäis niitä kokuttelevia ääniä nin tehokkaasti, hehh hehh.

Entisvanhaan sitä naisväki eritotenkin kärsi kaikenmoisista estehistä elonsa tiellä, kuten ei saanu sannoo kotonans mittää, ei kylillä mittää, eikä oikei ollukkaa mikkää, paitti lapsillens, se äiti. Sitte kun tuli nää mahdollisuudet vaikuttaa, pääs äänestään ja yleensäkin sinne minne muukki, niin yhtäkkiä alettiinki sanoon, jottei se sopis äireeihmiselle. Joku asioitte hoitamine!

Jos toi ny kuulosti sun korviis kovin vanhanaikaselta, niin edelleen se kyllä on sillon tällön havaittavissa ilmasa. Että äidille sanotaan kuinka sää kerkiät tai jotaiv vastaavaa, jos jonku muarin mieli halajaa jonnekki yhdistystoimintaan mukahan. Sillai kuitenki vähä toruenki asia sanotaan, ettäs plikka ymmärrät ettei sum paranis keretä, jos omaa parastas osaat täsä keskustelusa lukea.

Mää kyllä ihan ymmärrän, koska emmää aina ittekkä oo tajunnu kerkeemisiäni, enkä oo kyllä aina kerennykkä. Tiättekö. Ruuhkavuodet ja sillai. Mutta mulla on kuitenki se sama äidinsydän ja samat äidintuntosarvet ja samat äidinsilmät jokka valvoo jokaista rassaustakin mun lasteni elämäsä ja mää osasin kyllä hiljentää kun sen aika oli. Ja mää tein sen siks, koska mää itte katoin sen maailman tärkeimmäks asiaks ikinä, enkä siks että joku ulkopuolinen määritys olis mua siihev velvottanu.

Mää rakastan olla äiti ja haluan olla joka päivä maailman paras äiti omille lapsilleni. (Kaikki varmaan ny huomas ton sanan "haluan", koska ainahan se ei toteudu suinkaan, mutta mimmonen äiti määkin olisin jos sanoisin etten edes aikois yrittää olla?)


Silti mää haluan mennä sekaan maailmaan tän huushollin ulkopuolellakin. Mää haluan osallistua, vaikuttaa, olla mukana tekemäs hyvää ja parempaa. Mullon hirvee tarve siihen. Ei siks, että kokisin olevani jotenki niin hyvä että pystyn, vaan siks että koen mulla olevan velvollisuuden antaa takasin. Tää maa(ilma) on pitäny kuitenkin musta hyvää huolta ja mun vuoro on tehdä samoin, tiätteks.


Mullon hirveen hyvä olo tän asian takia. Ei niinku sillai, että mää täälä pikkasen muita parempi ihmine niinkun henkseleitäni paukuttelev vaan samalla kuv viheltelen jottai katupoikain laulua. Ei. Kun sillai syvemmästi tää tekkee hyvää. Kun jotenkin mää koen, että jos ikinä pystyn minä vaan päivänä millä vaan teollani yhdenki ihmisen elämän tekeen pikkasen paremmaks, niin se on ollu sev väärtti. Sen, että välillä on mentävä illanpimeyteen kokoustaan. Sen, että välillä soot ihan yksin jossain puurtamas jotain kirjelmää valmiiks, vaikka muut loikois kotonansa.


Nää silkkitukkaset elämän ilot on sen arvosia, että niitten äiti rakastaa koko maailmaa nim paljo, että haluaa pitää siittäki hyvää huolta. Sillon siellä on parempi elää kaikkien.

P.S. Kyä meilläkin vietettiin isänpäivää ja ihkusti vietettiinki! Porukka koolla ja pöytä täys antimia, lahjapaperit rapsas aamuvarhain ja illalla viä käytiin tunnelmoimas hautuumaalla. Kuullostaa aika tavalliselta ehkä, mutta oli kaikkeutta meille. Pus!