sunnuntai 18. lokakuuta 2015

Onko puuttuvat unelmat joku ongelma?

Eilen kun häärin pihalla (en mitenkään korosta omaa ahkeruuttani, enhän )niin mun päässä suorastaan vilisi kaikkia aiheita, jotka olis melkeinheti pitänyt päästä kirjoittamaan tänne teidän pällisteltäviksi. Mutta kaikesta minua ympäröivästä tekniikasta huolimatta en ole niin addiktoitunut somettamiseen, että olisin tänne rynninyt kesken kaiken. Itseasiassa, koska ei pitänyt kenkään maailmalta (no, bussilta) saapuvan lapsosenkaan vuoksi päivystää puhelinta, niin mulla ei ollut sitäkään ulkona. Suorastaan pako älymaailmasta, eikö?! Nyt sitten, kun olis tässä tämä kone, niin pää mojottaa tyhjänä kuin ...no joku tyhjä juttu. Tynnyri vaikka. Paitsi että meidän tynnyrit on aina täynnä jotain p..moskaa. Mutta ei puhuta nyt siitä. Vaikka just puhuinkin...


No eilen kuitenkin mä mietin noita unelmia. Kun elämässä pitää olla jotain unelmia. Ihmisellä pitää olla jotain mistä haaveilla ja mitä tavoitella ja mitä odottaa. Kuulemma.

Mutta entäs jos niitä ei ole? Mulla nimittäin ei juurkaan ole. Ja tähänhän ei nyt lasketa niitä kunpa-lapset-olisi-aina-terveitä-ja-löytäisivät-paikkansa-maailmassa - höpötyksiä. Nehän on itsestäänselvyyksiä, ei ne ole mitään unelmia. Mutta mulla ei ole mitään muutakaan, mihin just nyt pyrkisin niin kovasti. Siis kun mulla on tämä luonteenpiirre, josta en pääse eroon (kun en edes halua, välttämäti, kai, ainakaan joka hetki) jonka vuoksi unelmat on mulle ihan hirveetä piinaa. Meinaan kun, joku unelmoi jostain, vaikka uudesta sohvasta. Tietynlaisesta ja tietynhintaisestakin. Sitten: nothing. Sama haaveilu vaan jatkuu vuodesta toiseen ja huokailu sen sohvan perään. Silti ei säästetä vaan ostellaan kaikkea muuta jotka ei edes miellytä välttämäti. Ei juma, mulla meinaa lähtee järki päästä ihan siinä jo pelkästä vieressä katsomisesta. Koska mulle kaikki mitä minä (muka) haluan, on sellaisia projekteja, että niitä kohti sitten pyritäänkin! Siinä ei aleta lepsuileen ja hönkäileen tekemättä mitään, vaan sen eteen tehdään suunnitelma ja siinä pysytään. Daa. Koska kaikkihan tässä maailmassa on melkein mahdollista, jos vaan on valmis tekeen sen eteen asioita - ja paljon. Jos haluaa asua bambumajassa viidakossa, niin tiedättekö: sinne vaan! Siellä niitä on muitakin. Että ihmiset vois niinkun oikeesti miettiä, että onko ne haaveet ja unelmat siis synonyymi jaskanjauhamiselle vai vaan sellaiselle yleiselle nitinälle, että mikään ei tipahdakaan naaman eteen tekemättä mitiä? Ja mä en nyt millään tavoin tarkoita että unelmointi olis per...jantaista, etteikö sitä sais tehdä. Sen suhteen vois vaan viettää hiljaisen hetken ittensä kans ja miettiä onko tää vaan joku mitä en oikeesti koskaan haluaiskaan, vai onko tää oikeesti mun tavoite johon tähtään.

Ja kuten paatospäissäni jo mainitsin, niin jos ei niitän unelmia ole just tällä nimenomaisella hetkellä, niin onko se pahasta? Onko ihminen silloin mennyt valmiiks monttuun makkoomaan ja oottaa vaan siellä hiljaa ekaa ropsausta isänmaanmultaa päällensä?

Onko mulla joku ongelma, jos multa puuttuu unelmat? Vai olenko vaan sen ikäinen, että tää liittyis jotenkin ikääni?

Itseasiassa ilman mitään sen kummempia tavoitteita eleskely ei ole sieltä helpoimmasta päästä. Siihen sisältyy se, että jos nyt ei halua sinne kuoppaan ihan vielä loikoomaan, niin pitää riemu repiä näistä torstaitakin tavallisemmista päivistä. Pitää etsiä heräämisen ilon aihe siitä samasta touhusta ja sen saman touhun olemassaolosta, jota on eletty jo iät. Kattiloissa valmistuva ruoka on edelleen jauhelihan ja makaroninperunoidentairiisin näköisiä kaikkien näiden vuosien jälkeenkin ja et voi huijata itseäsi jaksamaan vielä tuon tai tämän hetken ja sitten. Koska kun "sitten" koittaa, on meininki edelleen vaan tätä samaa.

Siinä mun mielestä on työnsarkaa. Että ollaan onnellisia, ilman että tehdään se onni aina mitä erilaisimmilla konsteilla. Luulenpa, että elämästä voi löytää ihan ennenkokemattomia uskomattomia juttuja pelkästään sen kautta, ettei odota mitään, eikä ole edes menossa minnekään. On vaan. Vai?

5 kommenttia:

  1. Mä oon kans enemmän semmonen tekijä kuin haaveilija. Jos mulla on joku todellinen tavoite niin kyllä se myös toteutetaan eikä vaan puhuta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jes! Joku toinenkin "sairastaa" tätä tekemisenmeininkiä :D

      Poista
  2. Kyllä. Kun on vaan. Silloin on parasta. Ehkä parasta mulle on ne hetket lun oon kipeenä ja on vaan pakko olla. Siinä sitä pitää maata sohvalla, pitää hengissä ja silmällä lapset ja on vaan pakko keksiä tekemistä että ne lapsetkin vaan olis. (Eikä karkailis näkymättömiin talon uumeniin ja sit pitäus nousta hakemaan)
    Parhaita muistoja on eräs flunssa kun vaan pelattiin pienten kaa yhtä peliä sohvalla. Itelläkin on silloin helponpaa, kun syy vain olla.
    Ei mulle kukaan oikeesti näitä vaatimuksia kanna tai näitä liian isoja saappaita anna kuin mä itse.
    Ja sehän se vaikeinta on. Olla vaan (sinut) itsensä kanssa. Ja hyväksyä vaan itsensä. Siinä sitä sarkaa riittää.
    Mutta hitsi, tästä rankasta työstä ei makseta. Vaikka kyllä tää työstä käy ;)
    -tyrvis-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta muuten, tuo sairastaminen ja olemisen kehittely! Minä "pelasin" huojuvaa tornia lasten kans yhden joululoman järkyttävän horkkakuumeen ja sen jälkitilojen kourissa. Kurkottelin sohvalta vaakatasosta sohvapöydälle jonne kasa oli pinottu - hyvin meni pyhät niinkin. Nimimerkillä tais huojua muukin kuin torni :D

      Poista
  3. ei kait se mikään ongelma ole,jos ei oo unelmia :D höh,kukin taaplaa tyylillään ;) mulla niitä on,mutt...ei puhuta niistä nyt ;)

    VastaaPoista