lauantai 17. lokakuuta 2015

Kun sais itselleen sanottua

Aamulla herätys kuuluu pikkunassikan suusta, iloisella - aina niin yhtä iloisella - äänellä, että "huo-men-ta-äi-tee!". Siinä se pallopää katselee sitten pinnasängystänsä sen äiteensä rupusta aamunaamaa ja nauraa minkä kerkiää. Vaikka kuinka yrittäis, niin kovin pahalla päällä (herättämisestä) ei voi olla.
 
 
Aamupalalle tömistää pian porukkaa, lauantai kun on, ihan omaan tahtiinsa, kaikilla kuitenkin tukat somasti pystyssä ja unihiekat vielä silmillä. Kahvinkeitin korauttelee aamuenergiat tulolleen ja pälinä alkaa olla jo melkosenmoinen, kun lapsväki keskustelee dinosaurusten kokoeroista ja tulevasta majaprojektistaan, jota aikovat mennä vielä rakentamaan. Viisivuotias ilmoittaa, että hän on etuoikeutettu enimpään isänapuun, koska on viisi. Ja se sopii kaikille.
 
 
Leivänpaahdin pojauttaa leipiä ilmaan ja paistuneen ruisleivän tuoksu sekoittuu sopivasti kahvin aromiin. Ollaan naurettu muuten meidän leivänpaahdinta, että sillä on ihan oma elämä kans vissiin, kun välillä se on ihan tylsistynyt ja leivät pysyy siellä sisempänä vaikka kuinka olis "pompanneet". Toisinaan vikine hypäyttää ne niin korkeelle, että onpa karannutta leipää joskus etitty sanomalehtipinostakin, kun ei ole heti silmiin osunut siitä paahtimen lähistöltä, varsinkaan aamusilmin katseltuna.
 
 
Katsahtelen aamu-uutisia toisella korvalla (eikun silmällä, eikun miten tää meni) olkkarin sohvan uumenista, koska siellä keittiössä menee ne dinosaurukset. Pojat kulkee perässä välillä tyköni ja kyselevät jotain tarkennuksia tietoihinsa, kuten onko joku-saurus kuitenkin painavampi kuin joku-toinen-saurus , joka on taas korkeampi. Siinä sitten on oltava tarkkana, kun antaa näin elämää suurempia neuvojansa etiäpäin.
 
 
Koirat kohkottaa hetken päästä pakkasilmaa turkissaan pihalta tuoden pitkin poikin, ne on kans sen pikkunassikan tavoin ihan yhtä iloisia joka alvarin aamu, niin kuin ei oltais nähty moneen sataan vuoteen tai kuunaan koskaan. Rapsutuksia ja hönkäilyjä ja kunnon kuolaisia halauksia siinä sitten vaihdellaan ja aletaan miettimään miten loppupäivä vietettäis. Tai ainakin seuraavat tunnit.
 

Ei sitä paljoa kyllä ettiä tarvi, sitä tekemistä täällä, kun laitetaan kumpparit jalkaan ja pomppa niskaan ja pihalle hetkeks seisomaan - aika pian silmiin osuu ja mieleen muistuu kaikki ne hommat joihin vois tarttua ja siitä sitten vaan. Onhan sitä hommaa ja onhan se puuduttavaa ja sisällä sohvalla istuessa se tuntuu ihan yhtä tylsältä kuin kaikki muukin tekeminen silloin kuin siihen täytyy ryhtymällä ryhtyä. Mutta kun sitä sitten tehdään, niin se tunne on vaan jotenkin korvaamaton ja selittämätön. Teet työtä jolla on tarkoitusta, teet työtä jolla on merkitystä. En oikeastaan ymmärrä miten muuten sitä vois päivänsä arvokkaammin viettää.
 
 
Kun sais itelleen sanottua ja sais itseään senverta edes kuunneltua, että ymmärtäis että elämä on arvokasta tällaisenään, ei tarvitse tavoitella mitään muuta, kun kaikki on tässä. Että ne mietteet siitä riitänkö minä tälläisenäni, ansaitsenko tämän elämäni muka jotenkin vähempi kun en kulje tuolla hakemassa meriittejä listaani, pitääkö tämän riittää muillekin, jos se riittää minulle? Saako tyytyä vähempään ilman, että on luovuttaja?


P.S. Kiitos edelliseen sairaskertomukseeni kommentoineille, tilannehan on tässä aina vähän niin ja näin, kivut ja olot tulee ja menee ja aina en niitä jaksa edes itse itselleni sanoa. Mutta nyt helpotti sanominen ja oleminen helpotti siinä mielessä, että kädet pelaa jo, selkä nyt kulkee mukana muutenkin *heh*.

8 kommenttia:

  1. Good!
    Niinpä. Riitänkö näin? Riittääkö tämä elämä näin? Tässä kotona?
    Tässä pihassa? Riittääkö lasten leikki keskenään? Tarvitaanko aina monta harrastusta, ennenkuin näistä ja meistä kasvaa kunnollisia, taitavia, sosiaalisia, aikaansaavia ihmisiä?
    Onko ihan väärin olla tyytyväinen siihen että läksyt on saatu tehtyä, ja koko ajan ei joku ole menossa jonnekin. Välillä tunnen suurta epäonnistumista, lammistumista, huononmuutta vahvojen, reippaiden, jalsavien , harrastavien ystävien keskellä.
    Kun meillä ei ole mitään hienoa, vaan tämä elämä. Tämä tavallisuus.
    Ja yksi oppimisvaikeuksinen lapsi joukossa. Riittääkö se, että näistä saisi rauhassa ja vähemmällä kohkaamisella toivottavasti ihan jees tyyppejä?
    Riitänkö minä lapsilleni, ihan vain tavallisena kotiäitinä. Joka on aina paikalla. Mutta ei tajua antaa laatuaikaa. Vaan antaa muuten kaiken aikansa?
    -tyrvis-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tyrvis, nyt sait mut kyllä kyyneliin. Niin naulan kantaa. <3

      Poista
  2. Voi ei, mä en sitten tippaakaan oo aamuihminen.. kuljen niin kärttysäkkinä sen ensimmäisen puolituntia kunnes saan kaffia ja murua rinnan alle :) sit alkaa yleensä kirkastuun!
    Hihitin itsekseni täällä tuolle paahtimelle :D metkan oloinen vekotin!

    VastaaPoista
  3. Tämän blogisi löytäminen on kyllä merkittävä asia minun elämässäni.
    Välillä ja enimmäkseen huumorilla mennään. Ja toiste uidaan syvissä vesissä. Kuitenkin kiitollisena, onnellisena ja tyytyväisenä.
    -tyrvis-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä en kyennyt vastaamaan mitään, kun julkaisin tämän kommenttisi. Pieni niiskutus kun vaihtui parkumiseksi suoraan sanoen. Oih Tyrvis <3

      Poista
  4. Siis tarkoitan omaa elämääni tuolla edellisellä.
    -tyrvis-

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu mää jummarsin, tosin se sama pätee kyllä tännekin :D

      Poista
  5. ihania aamuja,huumorilla höystettyjä :) toisin ku meillä,huohhhhhh... :P hulppea leivän paahdin,paras aamun aloittaja ;)

    VastaaPoista