lauantai 31. lokakuuta 2015

Äiti


Tämäkin pieni haalaripoika kävi tänään sytyttämässä kynttilän mummunsa haudalle. Ette koskaan ehtineet tavata, mutta olisit varmasti tykännyt tästä vekkulista - ja hän sinusta.

Elämä jatkuu, sanotaan, mutta elämä myös päättyy. Mitä sinä olet sanonut viimeisiksi sanoiksi, vaikka äidillesi? Minä sanoin hei hei äiti.

Nyt täytyy mennä vähän itkemään ja sitten keittämään kahvit.

Tein itte

Nyt sitä sitten taas saa. Meinaan lukea negatiivisuutta melkein yhtä joka puolelta kuin yleensäkin, kun mikä tahansa jonkunpäivänviettotapa on käsillä. Aina Joku ei vietä, aina Joku ei tykkää ja jostain kumman syystä sitten aina  sen Jonkun mielestä muutkaan ei sais tykätä eikä viettää.
 
Mää ny päätin sitten, että teen ihan oman päivän. Nimen nappasin kelttiläisten suunnalta ja kaiken muunkin jostain sieltä sun täältä. Täten julistan siis meillä tän päivän alkaneeks ja joka vuos täst etteenkinpäin näin vietettäväks.
 
TALVEN ALKAMISEN PÄIVÄ
 
Sitä vietetään silloin kun lokakuu vaihtuu marraskuuks. Josse ny ei satu viikonlopuks ja sää et halua sitä viikolla viettää, niin ihan kuten itte haluat voit valita edeltävän tai jälkikäteisen viikonlopun. Katto ny kuitenki sevverta kalenterias, jos vieraita kutsut, ettei ne joudu teillä alvariinsa ramppaan kun on toi isänpäiväki kuitenki samoilla tienoilla tapana ollu järjestää. Josset kutsu kettää niin se on up yours sittevvaa.
 
Viettämisen pääkohraks vois sanoo, että oo niinkon haluat. Verkkareisa, juhlakostyymis, muovilta haiseva peruukki hiestämäs sun päätäs. Ihan miten ikinä tykkäät!
 
Sitte järjestely. Kato sun huushollias - no katoitko - ja siin sullon järjestely. Olik nopee? Ei tartte kato muuta. Jos haluat, niin laita jotai. Jos et halua, niin älä hyvä ihmine laita! Lupa onny virallisesti annettu, ettei tarvi laittaa kato. Josei taho. Jokku kaivaa kädet moskasa kurpitsoita tyhjäks, jokku laittaa muovisia oransseja päniköitä jokapuolelle, mutta mää lupaan että sää et tarvi mitään noista ja oot silti ihan siel huipulla tän viettämisen kans.
 
Eli. Nyssulla on homman nimi, aika ja paikka tieros, järjestelytki tehty ja sitte se itte huipentuma. Miten sää vietät tän päivän! No
-vaihda talvirenkaat, joset oo jo vaihtanu ja pitäs kuitenki
-löhöö sohvalla tai käy lenkillä
-siivoo tai laiskottele
-oo kun kotonas tai mee (kutsuttuna) kylään jollekki
-tee hyvää ruokaa tai kasa voileipiä ja ota kirja kätees
-rakasta sun lapsias ja muuta perhettä
-kutsu vieraita tai ole omines
-vie kynttilöitä haudoille jos tuntuu että haluat siellä käydä tai mieti poismenneitä immeisiä joka päivä tai siis sillonkun mielees ne muutenki tulee, ihan yhtä pyhiä nekin ajatukset on!
-maalaa lapselle kissanaama (jollai vesipestävällä värillä) josse haluaa
-maalaa ittelles kissanaama (jollai vesipestävällä värillä) jos haluat
-älä maalaa kissanaamaa yhtään kellekään, tai mitään muutakaan naamaa, vaan laita kurkunsiivut silmille ja rentoudu
-kato että lapsilla on hanskoja tulevan talven varalle
-tee jalkakylpy (paitti jos oot menos toteuttaan seuraavaa kohtaa nii tee vasta sen jälkeen suasittelen)
-haravoi
-älä haravoi vaan suunnittele ens vuoden kukkaistutuksia
-älä suunnittelekaan vaan kastele olemassaolevat viherkasvit ja kato onks ne viä hengiss
-viikkaa pyykkejä
-älä viikkaa pyykkejä vaan leivo pipareita
-jos et oo ajatellu tota eilen, niin tee se taikina ja leipokaa ne piparit huomenna
-tee sitä mistä tykkäät, tee velvollisuutes jokka täytyy
-rakasta!
-hiljenny aatteleen hyviä ajatuksia
 
No ni? 
 
Ja ihan ilman mitään yhteyttä mihinkän, mun eilinen sapuskani, joka ei sisällä mustaa kalaa vaan vähäsen totanoin kärvää paprikajauhetta jota ei ois kannattanu iskee pannulle jossa ei ole yhtään rasvaa (tai emmää sitä pannulle iskeny, vaan siihen kalaan ja kummää sen sitte käänsin niin... pannussahan se oli). Tai siis hyvää se oli silti ja maku ny kuitenkin on se tärkein eikä kuvauksellisuus, vaikka sekin on aika tärkeetä kyllä (kuten varsinkin mun omista kuvistani täsä blogissa ootte huomannukki ehhh hehh).
 

 
 

perjantai 30. lokakuuta 2015

Kukkelikuu!

Arska se paistaa tänkin perjantain alkaneeksi. Hei vaan sillekin!

Nyt otetaan tämä perjantai vastaan ilolla ja energialla, ei mötkötetä mitään persuja, saagimeita, eikä muita jonninjoutavia asioita, vaan katotaan pihalle, mennään pihalle ja tehdään ittelle hyvä olo sisäisesti ja ulkoisesti.






Eilenkin oli niin hyvä päivä! Oliko teillä? Hyvää viikonlopun alkua! (olenpas mää ny pelkkää toivottelua koko muija).

torstai 29. lokakuuta 2015

Laihduttamisen anatomiaa - osat Aaa ja Bee (ja vähän Cheekin)

Kiitos kiireelle! Ommeinaan pysytty kuosisa niin että kilotgrammat vaan paukkuu. Mutta tiättehän te ittekin tän saman: kun on sopivasti tekemistä ja menemistä (muttei mitään stressiä niistä kuitenkan, koska siitähän me EI tykätä) niin sitä ei kerkee seisoskeleen jääkaapin ovella miettimässä mitä sitä seuraavaks söis - ja siinä miettiesä tietenkin suu käy kun täytyy maistella. Kun on etukäteen päässä ne jutut mihin täytyy ehtiä, niin sitä miettii jo etukäteen koska syö. Ja se on kuulkaa jotain se.

Mää vähän avaan teille tätä mun näkökulmastani, ei oo mikään uus juttu ja varmaan kaikki muutkin oppaat ja ohjeistajat (mitä mää en suinkaan siis ole kumpaistakaan mutta kuhan sanon) sanoo, mutta mun oma pää ei meinaa pysyä siinä mukana.



A NIINKUIN NÄLKÄ
Kun nälkähän on semmonen asia, että se pitäis oikeestaan länsimaiselta ihmiseltä poistaa. Nälän tunne. Kun kyllä me muistetaan syödä (vähän liiankin usein) ja ei nyt tosta vaan heitetä veiviämme, vaikka ei kokoajan telttailtaskaan siinä keittiön lattialla. Kun ommeinaan olemassa semmosia sapuskoita, että kun niitä laitat suuhus, niin sun ruhos huutaa hetken päästä että ei olla muuton syöty kuukauteen, ruoki mut nyt heti jollain karhunkokosella köntäleellä. Sun oma kroppas siis huijaa sua ihan sata nolla ja sää uskot sitä. Vaikka sää oot itte se, joka sitä sapuskaa laitto suusta sisään hetki sittenki ja laitat siis vaan lisää.

Sitten toisaalta jotkut aattelee, että laihtuu sillä hetkellä kun tuntee nälkää. Että kun mun maha onny kurninu kaks tuntia, nin kai mää edes vähän oon laihtunu ja voin sitte taas ottaa illalla pullan. No ei. Se ei mee noinkaan.

Kun oikeesti, sekä painoa pudottaessa että muutenkin, sun täytys olla sitä sun nälkääs ovelampi. Sun täytyy olla sitä kokoajan edellä. Sitä ne aina tarkottaa kun ne hokee että säännölliset ateriavälit. Kun syöt terveellistä sapuskaa tasasesti (sillonkin kun sulla ei oo nälkä! How weird is that?) niin sulla on elämäs niinku hallussa niiltä osin. Sää ruokit sun kroppaas ja se toimii kuin kone siittä palkaks. Hehh.
Koska noinhan se menee. Ihmisen kroppa on semmonen, että se alkaa luuleen nälänhädän iskevän mualimaan, jos sää pidät liian pitkät ruokavälit. Sitte se jemmaa kaikki pahikset (rasvat) varmuuden vuoks ja siinä sää sitte oot, nälisäs kärvistelly ja löysät ei vaan lähde.

Onhan toi epäterveellinenkin puoli  (ittensä näännyttämine) tietysti tossa laihtumisessa olemassa, mutta en suosittele kellekään. Hyi sentään. Koska ihminen tarttee energioita pitkin päivää ja kaiken pelittämiseen, niin kantsis sitte syöttää ittelleen sitä hyvää ja tehokasta oloa eikä mittää unettavaa koomaa, eiks ni.

Eli: ruoki ittees tasasesti ja terveellisesti ja senlisäks liiku, niin sulla pitäs olla kaikki niinku hanskas.

B NIINKUIN KÄYTÄNNÖN TOTEUTUS
Niin. Kun ei me olla tääl missään elokuvassa kuitenkaan (vaikka mää aika julkisesti ny olenkin tässä mun projektissa, ei mitään paineita, ei mitään paineita, ei mitään paineita) niin noinkin suht yksinkertanen elämäntapaohje ei ole yhtä selkee siinä vaiheesa kun elät sitä sun elämääs. Kun on niitä kaikkia muuttuvia osasia siinä mukana, kuten perhe, hetkittäinen vakava-asteinen laiskuus, kaupan just sulle sopimaton valikoima, yleinen vitutus ja alati piinaavat mieliteot. Ne pikkasen laittaa kapuloita sun rattaisiis, tsiisös sentään. Mikään ei ole ihanampaa, kun hyvän mielen hyristessä koko huushollissa mennä pöydän ääreen ja juoda pullakahveet. Tai illalla lasten mentyä nukkumaan syödä ihanat savukalaleivät aikuisten kesken. Tai katsoa yks tunnin hassunhauska ohjelma ja samalla harjotuttaa käden liikettä sipsipussista suuhun ja takasin.

Nynnoihin täytyy keksiä jotain muuta tilalle. Ei oo ihan maailman helpointa. Henkilökohtaisesti kun mulle ei riitä, että syön porkkanan. Mää en voi syödä MITÄÄN. Muutaku sillon kun ittelleni sanon että ny on aika syödä jotain luvallista. Ei siis mitään napostelua mulle, ei edes tervellisillä aineksilla, koska seKIN riistäytyy käsistä ihan tosta noin vaan.


Miä teen niin, että päätän etukäteen miten tää homma menee. Ja tälläi se sitten menee:

-yks herkkuruokapäivä viikossa, EI! tarkota mättöpäivää vaan jotain ekstraa vaan, esimerkiks kolme ruisleipää ruuan kans, oi nam

-syön vuorokaudessa tietyn määrän ja tietyt ateriakerrat vaikka mikä olis, illan viimenen ruoka on illan viimenen, eikä muutu toiseks viimeseks vaikka joku alkais paistaan keittiössä ihanaa kinkkumunakasta josta riittäs sullekin

-annan itelleni luvan mieluummin johonkin vähän kuin kiellän kokonaan jos tulee erikoistilanne , kuten eilen kun leivoin pullia ja pipareita: päätin jo ennen alottamista että voin ottaa yhden pullan ja yhden piparin ja se tosiaankin riitti mulle, ei ees tehnyt mieli enempää mikä on siis taivahan toiseks suurin ihime melkein, ja nautin joka suupalallisesta täysin siemauksin, väittäsin että jopa enempi mää niistä nautin nyt kuin sillon kun tungen suuhuni seisaaltani jo kaks pullaa ennen kuin pääsen edes kahvipöytään asti

Sitten viä tää yks kaikkeist vaikein päätös:
-jos joku menee överiks niin se oli sitten se hetki ja siitä jatketaan niinkun ei mitään, periks ei anneta

Miltäs kuulostaa? Onko joku muu tässä alkuvaiheessa prosessia just nyt?

P.S. Taustaa vähän sitä tietämättömille: mää olen ollut sillä kuuluisalla superdieetillä muutama vuos sitten ja se onnistu mulla täydellisesti. Noudatin ohjeita pilkuntarkasti ja painoa läks niin että korvissa soi. Punnitsin siis kaiken ruokani ja en mää nyt mitään suurensuurta nälkääkän nähnyt, välillä suorastaan en meinannut jaksaa syödä mutta söin silti tietenkin, koska käskettiin (ja määhän oon hyvä tekeen mitä käsketään jos sille päälle satun).Mulle vaan, ehkä ehkä ja ehkä sano lääkärikin, puhkes psoriasis ja ppp just sitte sen rääkin päätteeks ja yhtenä isona sysäyksenä saatto olla se mullistava aineenvaihdunnallinen muutos elimistössä ja no, semmonen ittensä rääkkääminen äärirajoille (kuka kuulee just nyt Cheekin laulun korvissaan?) suoraan sanottuna. No, mutkien kautta ollaan aika hyvässä tilanteessa just nyte ja olenkin nyt ihan mun oman elämäni supernaisdieettikuurilla, jossa koitan ihan omin päiten ottaa huomioon mun kaikki omat juttuni ja kroppani reagoinnit eri asioihin. Paino putoo varmaan hitaammin, mutta putoohan se. Eniten toivoisin energiamäärän lisääntymistä ja semmosta yleistä hyvää oloa. Ja sitä että läskit lähtis, emmää sitä kiellä, koska näinhän se on.

P.S.2. Mää ny sitte mainitten viä tänkin, yhtenä vinkkinä mikä mulla on käytössä, vaikka se joillekin saattaa olla ahdistava ajatuksenakin: käyn joka aamu vaakalla. Käyn. Siinä sitte on silmien edessä faktaa ja itte päätän sitte päivän aikana mitä sille faktalle teen. Jos mulla ois esim mielestäni menny edellinen päivä keveellä sapuskalla ja silti vaaka näyttäs jotain muuta, niin ehkä mun kantsii miettiä oonko keränny nestettä vai mikä ny on (eli oonko juonu tarpeeks vettä, tahtoo hän suomeks tällä sanoa). Tai sitte jos ittellä on kevyt olo ja vaaka on samassa kun eilen, niin jatkasin vaan samaan malliin, koska se olo kertois mulle että oikeella tiellä ollaan.  Ja koska yleensä tälläi aluks (keski-ikää kolkuttelevasta naisihmisestä nyt ainakin) lähtee sitä nestettä reippaasti, niin kyllä vaan: joka aamu on vaaka näyttäny vähemmän kuin edellisenä aamuna, näinä huimana kolmena kertana kun olen siihen kapineelle astunu siis.


tiistai 27. lokakuuta 2015

Eikai sua vaan huijattu oo?

Voi rakkaat lukijat, mun täytyy nyt kertoa teille. Kuten mut tuntevat tietää - eikä tarvi edes tuntea, riittää että lukee edellisen postauksen ehhh hehh - niin ruoka on mulle maailman ihanimpia asioita. Minä nautin syömisestä, erilaisista makuelämyksistä ja nautin siitä että saan tehdä ruokaa läheisilleni. Olen ääriäini myöten ruualla rakastaja, siis. Mutta ääret ne on täyttyneet muustakin kuin rakkaudesta, kuten olette varmaan tajunneetkin. Ei kukaan maailman ihminen (paitsi ne inhottavat nopea-aineenvaihduntaiset ainaishoikkikset, jotka väittää syövänsä suklaalevyjä sun muuta samalla kun makaavat sohvalla ja silti ne on niin tikissä, että päivä melkein paistaa läpi, niistä ei nyt puhuta koska kateus kaivaa mun kurkkuuni just pakoväylää sentakia!) pysty syömään määräänsä enempää ilman että se näkyy jossain. Varsinkin jos ei liikahdakaan paikoiltaan melkein. Mullepa on tämä mullistava kemiallinen prosessi todellakin pamahtanut päälle, ylle ja ympärille, koska kerta. Olen ollut laiska. Olen ollut kipeä joka puolelta ja aina vaan odotellut, että sitten kun ei satu mihinkään niin menen vähän liikkumaan. Olen käynyt ehkä kaks kertaa juoksulenkillä tänä syksynä. Sillä ei ehkä tätä ruotoa pidetä kuosisa vielä, näillä ravintomäärillä. Ja sitten kun totesin, oikeastaan melkein itkua vääntäen taas tänäaamuna, että ei tää sattuminen kyllä lakkaa ikinä. Ei se vaan lakkaa. Taas oon viime yön asetellut käsivarsiani varmaan tuhanteen eri asentoon ja koittanu saada edes vähän nukuttua. Ei juu ihan oo virkistävää mun vaivainen uneni, kun viime yönäkin olin Vladimir Putinin joku tulkki! Pikkasen oli painajainen pahimmasta päästä,sillä ihan en vielä näillä tämän syksyn venäjänopinnoilla ole pätevä tohonkaan hommaan.


Mäski.

Niinkun ne posket vois niinkun olla tommoset.
 
Niin ei siinä muu nyt auttanu, kuin ottaa itteeni niskasta kiinni ja laittaa hiki virtaamaan. Ja virtashan se ihan kiitettävästi. Mitään miellyttävää se ei ollut, kuin ehkä ensimmäisen minuutin, sen jälkeen tuli liian hiki ja pyörrytti ja oksennuttikin. Semmosta se onkin. Kestää niinsanotusti hetken , että se liikunnan suoma euforia töytää taas mun osoitteeni ja alkaa tehdä gutaa. Sitä ennen on vaan kestettävä , että tää on hyvin epämukavaa. 

 
Ei tullu hymyä vaikka kuinka yritin. mää lupaan ilmottaa isoilla kirjaimilla koska taas tekee hyvää liikkua sillai, että menee sinne hengästymisen puolelle. Kun pelkät rivakat kävelylenkit ei auta täsä nyt mitään, pitää mennä lujempaa ja pidempään. Ei kyllä yhtään huvittais. Ei. Joudun pakottaan itseni. Häpesin jopa lapseni edessä omaa huonoa kuntoani, kun puuskutin ja mietin että posahtaako multa pää vai sulanko ensin märäks läiskäleeks lattiaan.
 
Toivottu vaikutushan sillä kuitenkin oli, sitte jossain vaiheesa hengityksen tasaantumisen ja kunnon suihkun jälkimainingeisa. Jopa imuroin samantien ja jopa vetelin höyrymopilla lattioita samantien. Jee. Sitä olotilaa mää kaipaankin ja odotankin ja tavoittelenkin, että taas riittää virtaa tehdä ja olla. Mää tiedän, että se tulee kyllä, kun vaan jaksan. Mää tiedän myös, että se on silmänräpäys kun osaan selittää ittelleni miksei mun just nyt tartte jaksaa. Siks mää ensin ajattelinkin, että en edes kirjota tätä tänne. Että laitan sitten joskus kuukauden päästä tehokkaan päivityksen siitä kuinka ihan ohimennen vähän lisäsin liikuntaa ja olo on niin ihku ollu siittä lähtie. Ja jos se menis niinku puihi, niin sitten en kirjottasi mitään. Win win mulle (muka). Paitsi että nymmää kirjotan tän kumminkin, koska tää on asia joka on mulle tärkee. Blogistania on pullollaan fitnessjuttuja, joissa kaikki tuntuu niin helpota. Ollaan jo siinä kunnosa, että vaikka oltais viikon flunssaa podettu, niin ei ainaka paisuttais vaatteista ulos silläkän aikaa. Vaikka oikeesti se alottaminen, ryhtyminen, se ittensä alkua pidemmälle saattaminen on se kaikkeist vaikein juttu. Se on ihmisluonnon vastasta laittaa ittensä tekeen jotain joka ei (enste) tunnu hyvältä.
Mun lounaani. Muut söi taivaalliselta tuoksuvaa nakkisoppaa. Olin äreä ja söin kaiken lautaseltani, vaikka vanhasa muistisa on kuitenkin sen turruttava ällöttävyys.
No jaksaa jaksaa! V..otti päähän jo heti alkuun sekin, että aurinko paisto ja mun kamalan törkyset keittiön ikkunat okein loisti kärpäsenpaskaa. En alkanu peseen, vaan lähdettiin viemään viisvuotiasta kerhoon ja muutenkin asioille.
Tosa vaiheesa olin vaan ilonen, että en ollu ulkona vaan lämpimän auton sisällä.
 

Ulkona meinaan oli kylmä! Asteet näytti kolmea, mutta tuuli teki siittä varmaan miinus kolmesataakolmen. Hrrr. Mutta me ulkoiltiin, me kurastuttiinkin vähän ja nyt toinen meistä on päikkäreillä ja toinen ei vaikka talo onkin hiljanen vielä hetken ja kaikki mahdollisuudet olis täten ilmassa. Mutta maha huutaa  vaativasti jotain ja sitä "jotain" täytyy kohta mennä tekemään. Sitten vaan kaikki maailman hillinnät kohdilleen, että en syö kilon möttiä kerralla menemään.

Tää onny vähän rankkaa aluks, mutta kai se tästä. Jos mää retkahdan oleen sohvapottaatti taas, niin sitten retkahdan. Sitten täytyy koittaa nousta sieltä uudestaan. Ja uudestaan.

maanantai 26. lokakuuta 2015

Suljettu sydämeen

Kuten kätsästi tuli mainittuakin jo, viikonloppuna vaikutin Helsingin ilmanalassa mukanani nuorin tyttäreni ja tietenkin kasapäin matkaodotuksia - not! Meillä ei ollut ennen sunnuntaita mitään suunnitelmia, kunhan mentäisiin ja oltaisiin. Ja me niin mentiin ja oltiin.

Tiättehän te, kun reissuilla jotkut haluaa että on jotain tuttua kokoajan mahdollisimman paljon. Niinkun juhlamokat kanarialla ja semmosta. Toiset taas halajaapi kaikkea just erilaista kun mitä kotikylä näyttää. Niin mekin meinattiin nähtävästi, sillä
Käytiin mm Alepassa !

Otettiin jokapaikassa näitä selfieitä ...

siis jokapaikassa....

....useimmiten ei olis ollut niin väliskään, mutta kun se oli niin kornia!

Niin. Tässä siis hissiselfie vailla vertaa. Olis pitäny
kattoo siihen peiliin, pönttöseni,
eikä siihen kameraan.
(Muutenkin näytän siltä kuin olisin nielaissut matkakumppanini välipalaksi.)

Tässä ihana katsomokuva sunnuntailta jolloin kuvaaminen meni muutenkin putkeen
(sinne hukkaputkeen). Porsche ei ollu mun sponsori, vaikka siltä ny vähän näyttäski.
Heti varmaan muute luulitte.

Vitsit että syöminen se vaan on ihmisen parasta aikaa!
Fransmannista sai tommosta

Ja Memphisistä tommosta! Molemmat oli meidän hotellin viekkussa olevia ravinteleita, joista sai niinku alennusta.
Ettette vaan luule mittää.

Kahvi on mulle aina kamala ongelma. Kun pää vaatii,
mutta maha ei kestä mitävaan. Toi ei saanu mua hakeen toista
kupillista.


Tämmänen kuittaa kyllä aina vähän sen, jos kaffe on persikasta. Porkkanakakku on mun lempparia ja tää oli top kolmosessa!

Hyvää toikin oli, mutta kyä se kesällä oli freesimpi kokemus,
niinku kuumaa ja jääpalasia samasa putelisa

Parasta oli kuitenki se kuleksiminen ja oleminen





Sunnuntaina oltiin sitten aamusta asti jäähallilla, kun siellä oli Helsinki International Horse Show!
Niin. Olishan sitä joku näprämpi oottanu, että semmonen henkilökunnan edustaja olis hakenu kaulupakkinsa poikke.
Muutenkin mun elukkakuvat oli sitä taattua meikäläisenlaatua, kolmekymmentä sarjaotosta tyhjästä kentästä (no idea miks ja milloin), ohivilahtavia hevostenhahmoja, puolikkaita immeisiä ja kaikki vähintäänkin yhtä tärähtäneitä kum määki. Mutta sev voitte arvata, että nautin kuitenki joka solullani, niillä tärisevilläkin!

Tää oli, tää oli, tää oli, kamalaa. Siis ihanaa mutta kamalaa. Kun Nipsu (ratsastajan nimi) voitti semmotteen Dressage Knockout-kisan (kouluratsastusta, eli EI pomppelehtimista esteiden ylitte siis) ja sitte senlisäks että ne sai palkinnon, niin toi heppa Solos Lacan jäi niinku eläkkeelle just siinä! Ihan hirveetä! Se ratsastaja itki, sen hevosen hoitaja joka kuulutettiin paikalle nin itki ja juontaja, semmonen miäs, sekin itki. Ihan hirveetä! Siltä riisuttiin kilpavarusteet siinä yleisön edesä ppois ja laitettiin vaan tavalliset suitset päähän ja se ratsastaja (Nipsu) mennä töpssötti sitte sillä ilman satulaa sieltä poikke.
Täsä vaiheesa mää paruin täyttä häkää muiren kans.
Onneks sille oli kuitenki tieros kivat loppuelämän päivät, kun joku sponsori oli luvannu sille jotai sen (hevosen) rakastamia namusia sen loppuelämän ajaks. Aika ihanaa. Tosin mahtoko ne tietää mitä ne lupas. Ku meilläkin hevoset on vuosia tota vanhempia, että voi olla herkkujen kulu korkee!
 
Sial oli kaikkee muutaki ohjelmaa, tämmöttis pikkusia jumppareita esimerkiks, tuli huiviloittensa kans sinne tanssahteleen.





Ja sitte nää. Talkoolaiset. Tänä vuonna ne oli tonttuja (punasia), joku vuos ne oli smurffeja (sinisiä). Nää nimet on sitte ihan mun omia päätelmiä, etttei joku ny herry niitä julkisesti semmottiks kutsumaa.
Oli siä Sanni Grahn-Laasonenki. Piti jonku puheen monella kielellä
ja pikkasen häiritti kyllä takeltelu siinä enkunkielesä. Mutta vaan pikkasen.
Ehkä sitä jännitti. Kyä mua olis ainaki.

Sitte meiän naapurikylän likka yhtäkkiä siä huiteli palkintoa saamaan. Meinaan Karoliina
Setälä Huittisista tai semmotteen Pressiloimen. On niinku lupaava talentti! Nih!
(toi pinkkitakkine)

Sitte tää pääasia. Ihanat pomput! Aahh! Pirätin henkeeni jokasella esteellä aina. Ihme ku aivot viä pelittää.
(tosta voi olla eriäviäki mielipiteitä mutta pitäkää ne vaan ominanne ny)
 
Parasta oli kuitenkin koko reissun yhteisanti, semmonen kaikkeus. Ku oltiin. Ja oltiin senki jälkee.
Vaan. Siinä.
Kyä oli kommeeta tääki. Nukkumine. Oikein
monella kielellä, ettäs ymmärrätte.
 
Ny sitte ollaan kotona. Koittakaa ny jaksaa taas mun kanssani. Mää kyllä jaksan kun justiin hain voimia tualta etelästä, nin kerta.

P.S. Reissaaminen yhdesä oman lapsensa kans on sydäntä riipovan ihanaa. Samalla kun se on nin parasta ja ilosta, niin se on myös sen tajuamista, että lapset kasvaa ja nää hetket on niin korvaamattomia. Tajutonta, miettikää nyt. Eilinen ei koskaan enää palaa ja huomena tääkin on jo eilistä. Määniinenkestä.