lauantai 26. syyskuuta 2015

Tuumaa hän

Mun mielestä on ihanaa, kun oon saanut elää niin monen lapsen eri kehitysvaiheet lävitte. Tämmösessä isossa perheessä kun sen huomaa niin hyvin, kuinka hyvin paljon riippuu lapsen perusluonteesta kuinka se (hän) reagoi ja ottaa eri vaiheet itse käsittelyynsä ja toisaalta osaltaan se luonne ei sitä muuta mikskään, että niitä vaiheita vaan on olemassa , olit sää mimmonen tyyppi tahansa.
 
Kaikille meillä on tullut just viisvuotiaina semmonen havahtuminen siihen, että täs ollaan erillisiä ihmisiä perheen kans ja käsitetään vähän ajan kulua ja semmosta ittekin. Pienempi lapsi kun on jossain vaikka hiekkakasalla, niin ei se sillätavalla hetken siellä oltuaan ymmärrä, että onks oltu nyt viistoista minuuttia vai tunti ja viistoistaminuuttia. Mä luulen, että aika moni joka vie lapsiaan hoitoonkin (pieninä taaperoina) saa kuulla tästä sieltä hoitajilta. Että lapselle se tavallaan on se ja sama onks se mutsi jossain vartin vai neljä tuntia. (tokihan sitä varmaan kun tulee nälkäuniharmistus niin jokainen lapsi saattaa muistaa että mulla oli muuten äitikin ja haluaisin sen just nyt tänne, mutta tiiätte varmaan mitä nyt tarkoitin).

Viisvuotiaina meillä on kaikki järjestänsä alkaneet miettiä ajan käsitystä siinä mielessä, että miltä se itsestä tuntuu ja sitten tätä perheestä erossa olemista. Meillä tämä toisiks nuorinkin, joka siis at the moment on viisvuotias,  meni nyt kerhoon, joka on kerran viikossa kaksi ja puoli tuntia. Tää aika tuntuu kotona kasvaneelle lapsitaimelle aika pitkältä (ja äidille, äidille se tuntuu ikuisuudelta!) mutta silti täysin käsiteltävissä olevalta (jopa äidistä). Sinne mennään reippaasti ja siellä ollaan reippaasti ja sitä odotetaan innolla aina kun edellisestä on kotiin tultu. Silti lapsi osaa mietiskellä, että mitä äiti ehkä ehtii tekemään sillä välin kotona, nukkuuko pikkuveli koko sen ajan ja moniko isommista sisaruksista tulee sillä välin kouluistansa jo kotia. Lapsi tuumii välimatkoja kodin ja kerhon välillä ja pitää tärkeänä kysyä joka kerta, että varmastihan sitten taas haetaan hänet kun aika koittaa. Ensimmäisellä kerralla hän kävi läpi myös sellaista skenaariota, että jos iskä oliskin tulossa hakeen ja menis vaikka auto rikki siinä matkalla, että kai äiti sitten on puhelimen lähellä, jotta kuulee jos iskä tienpäältä soittaa ja pyytää hakemaan. (tää keskustelu jatkui myös sillä, että kukahan senkin auton sitten korjais, kun meidän autot on pruukanneet tuleen korjaamolta entistä rikkeimpinä takaisin, mutta mää muistaakseni keksin siihen jotain näppärää vastaukseks, kuten esimerkiks että no äiti korjaa).
 
Ihan hirveen ihanaa on huomata lapsessa tää kehitys. Nää meidän lapset kun kasvaa täällä sillätavalla ihan itteikseen, sanois joku varhaiskasvattaja varmaankin. Mulla on perusjutut tietenkin, joita meidän perheessä kaikki noudattaa ja tekee, mutta niistä niin suuri osa tulee varmaan tässä elämisen mukana luonnostaan, etten mää osaa tehdä niistä mitään listaa, että missä vaiheessa tääkin otetaan opettelun alle. Tai oikeastaan: kus tänne oot syntynyt, niin suurinpiirtein siitä se alkaa, opettelus.
 
Meillä nää lapset saa oikeastaan tän varhaislapsuutensa olla just semmosia kun ne on, ilman että mää lähden niitä sen enempää muokkaamaan mihinkään yhteiskuntakelpoisempaan suuntaan. Jos ei piirtäminen kiinnosta, niin ei tarvi. Kynään ne on kaikki kuitenkin tarttuneet aina jossain vaiheessa, ihan joka ikinen. Mulla on perussetti kaikkea hirveen kehittävää askarrustarviketta joita laitan tyrkylle säännöllisin ajoin. Hamahelmiä (sorminäppäryyttä), muovailuvahaa (mielikuvitusta indeed), paperia ja  vesiväritssormiväritmitkävaanvärit (sotkua tuhrua ja ihanaa taidetta ja riemua ja seinille ripustettavia elämyksiä),  vähän silkkipaperia ja muuta nykerrettävää liiman ja saksien kera. Mun ei itte tartte todellakaan olla mikään trendikäs askartelijapaskartelija, itse asiassa mä en tee juur mitään koskaan, mutta lapset meillä on aina askarrelleet. Mä laitan kamat esille, autan saksien ja liimojen ja suttujen kans ja olen siinä läsnä, mutta ei mun päästäni tule mitään minkä osaisin itte vääntää ideasta joksikin konkreettiseksi. Mä olen kerran maalannut taulun. Kuuluisan tauluni. Ihan siis oikein maalarin vehkeillä sen sutikoin ja tuumailin silmät sirrilläni ihanaa teostani, jossa oli siis äitihahmo pieni vauva käsivarsillaan. Lapsi numero yksi sanoi, että hieno tuoli. Hämmästykseeni hän tarkensi, että nojatuoli! Toinen käänsi sen poikittain että tajuais mitä siinä kuvataan (eikä tajunnut sittenkään). Kun lapset sitten hehkutti, että äiti maalas taulun, mee kattoon iskä! Niin iskähän se meni ja sanoi että mistä ihmeestä keksitkin ton idean. Miten niin, mietin minä, monen lapsen äitinä siinä. No siinä olikin ihan selvästi orava köllöllään lämmittelemässä nuotion lämmössä!! Miettikää sitä. Ja mun isä oli taidemaalari. Tähän ei taida olla kellään mitään lisättävää?
 
Meidän lapset on yks toisensa jälkeen olleet kyllä hyvin liikunnallisia (kun sanotaan tälläi hienosti). Kiipeilevät puissa, potkivat palloa ja juoksevat nyt yleensäkin hullunrinkiä tai jotain maanista maratonia ympäri kämppää aina kun muulta tekemiseltään kerkeevät. Silti ne on olleet koulussa ihan paikallaan pysyviä lapsia. Saivat vissiin tarpeekseen juosta siinä ennen kouluikäänsä.
 
Mutta palataanpa tähän viisvuotisikään. Kun siis meillähän on kirjoja nurkat väärällänsä ollu jo ammoisista ajoista lähtien ja lapset on kyllä saaneet kuulla ääneenlukua ja oppia kirjan ääreen rauhoittumisesta siittä ensparkaisusta lähtien. Silti kaikki ei ota kirjoja niin elämänsä asiaksi kuin toiset ja tääkin on ihan täysin sallittua mun mielestä. En mäkään ole vanhempieni kopio (kuten jo yltä kykenimme lukemaan) , joten miks mä olettaisin omien lapsieni toimivan just kuten minä? Mutta tää nykyinen viisvuotias on nyt jämähtänyt kirjoihin. Mun tuli yks ilta kurkku oikein kipeäks, koska olin aamukahvin kyljestä lähtien paapattanut ääneen kaiken mitä meiltä suurinpiirtein sattu kädenojennuksella löytämään kirjahyllystä. Aika ihanaa!
 
Seuraavana syksynä tää ihana viisvuotiaani onkin jo kuus ja istuu kuuntelemassa osan päivästä eskarin kirjoja ja juttuja. Meillä on tää hetkemme tässä ja kaikessa arkisuudessaan, tavallisuudessaan ja  välillä puuduttavuudessaankin se on ainutlaatuista, eikä koskaan palaa. Ihan niin kuin joka muukin hetki, jokaikisen kanssa.
 
 
Arvaatte kai mitä tää kuva sai mussa aikaan. Pienen poruhetken. Tossa se on, mun nykyinen viisvuotiaani. Enkestä.
 
 
 

9 kommenttia:

  1. Hahah haluun nähdä sen taulun :D En kyllä itsekään ole kovin taiteellinen, suttuja osaan piirtää!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi apua, luoja mua varjelkoon siltä että se ikinä löytyis :D Mulla ei ole mitään muistikuvaa tunginko sen roskikseen vai menikö jonnekin tallinvintille! Mulle ei todellakaan ole nää taiteilijan lahjat periytyneet yhtään, oikein pikemminkin ne vähäisetkin mitä ihmisillä yleensä on, on jotenkin ninkuin multa puuttuneet aina :D

      Poista
  2. Ihana kirjoitus <3 Mäkin voisin ny porata vähän <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kitta <3 no mä vähän enemmänkin. Ja kummallinen pala kurkussa....

      Poista
  3. Vastaukset
    1. Kiitos! <3 On mun näköinen kyllä ihan :D

      Poista
  4. On sitte vähä äitinsä näköönen kaveli. Ihana!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sannis ihana <3 On kyllä semmonen kehveli tuo kaveli, että mullon tässä vuos aikaa opetella päästään irti edes hetkeks... *vyäää*

      Poista
  5. ihana pohtiva ikä,meilläki se alkaa jo hahmottua esiin ;) miks aika menee kiitämällä eteenpäin?

    VastaaPoista