keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Noi heissan!

Näin se alkoi tämäkin päivä, kahdella leivänkänttysellä ja juomingit siihen päälle. Hiukan oli aamulla tukkoista, kun olin taas ennen kuutta jo hereillä ja menin muka ottamaan pikku nokoset sen jälkeen, kun lapsonen oli heitetty pysäkilleen. Hah niin joo varmaan, mä mitään nukkunut! Kuuntelin kun kaksi koiraa kipitteli makkarin oven takana sen tuhanteen kertaan edes takaisin, tsipiti tsipiti -ripiti ripiti.... *aaargh*! Sen lisäksi mietin jotakin tyhjänpäiväistä siinä, enkä todellakaan siis uinahtanut silmäystäkään. Uah.
Mutta kun muut oli saatu matkoihinsa ja nämä kotolaisetkin ruokittua, niin otin oman aamupalani ja herättelin itseni oikein kunnolla. Ihan hyvä sinänsä, koska blogin eilinen postaus oli saanut ihmiset innokkaiksi ja sain kirjallisten yhteydenottojen lisäksi jopa puheluita asian tiimoilta. Niin hyvä juttu! Tämä tuo uutta toivoa tulevaan ihan meille jokaiselle, kun ihmiset uskaltavat sanoa mielipiteensä ääneen, vaikka se mielipide olisikin jotakin muuta kuin se ikuinen" ruvetaan lakkoon" ja "eihän me tähän nyt suostuta" - mantra. Kun ihmiset oikeasti ymmärtävät, mistä tässä on kysymys.

 
Mutta eihän tämä mun elämä nyt kuitenkaan ole pelkkää hallitusta ja leikkauslistoja, enimmäkseen se on tätä aivan ihanaa touhuilua näiden pikkupoikasten kanssa. Tässä yritettiin ensin lukea vähän kirjaa, rauhassa ja seesteisinä, mutta näinhän nämä meidän ilmeet nyt sitten kertoo sen todellisen luonteemme *eeh hhe*. Niin ja aina kun sanotaan, että lapset osaa ottaa ilon pienistäkin elämän asioista, niin epäilen tämän tavan tarttuneen hieman minuunkin tässä vuosien varrella (tai sitten olen muuten vain pikkasen hupsu) (tai molempia). Nauroin meinaan katketakseni, kun pojat oli mun kainaloissa ja kyselin siinä kirjan sivuilta aina vuorotellen, että "Rafu, missä on ruskea rusetti" ja tuohon tapaan. Ja joka ikinen kerta, kun sanoin "Rudi..." niin tämä kaksivuotias pikku-ukkeli sanoo kuin vanha savolaisukko, että "no mittee". Siis voi apua *virn*.

Ja kun selkäni käänsin, niin pojat vipelsi pihalle ja puuhun. Kiitti vaan rakas siippani, kun karsit sitä alaoksistoa tuosta, nyt nuita ei pidättele enää mikään. Hiukan huusin pruu takaisin, että sain vaatteita kiskottua niille päälle, kun kuitenkin on syyskuu. Tosin sillä mitään vaikutusta tainnut olla, sillä jonkin ajan päästä nuorempi pyysi itselleen vaippaa (ei sitten mitään tajuakaan miten oli osannut itseltään sen edellisen riisua ilman että vaatteet kuitenkaan olisivat poistuneet päältänsä) ja toinen meni pelkissä sukissa huppari päällä pitkin nurmikoita. Nää on näitä luomuipanoita nähkääs, niin niillä on vähän tämmösemmät otteet tähän maailmaan...

Päivä on ollut ihanan aurinkoinen tänään, vaikka mistään vielä on kesää jäljellä- tyyppisestä lämmöstä tai edes häivähdyksestä ei voi kyllä puhuakaan. Se on syksy nyt ja ihan nätti syksy onkin, ainakin vielä.

Mä luulen, että nyt mun on aika mennä heittämään kävelylenkki, koska musta tuntuu että tämä päivä ei ollut vielä tässä tämän ajatustyön osalta. Paljon on tehtävää, mutta ei auta muu kuin tarttua toimeen. Asenteet muuttuvat ajatus kerrallaan ja ihmiset oppivat ymmärtämään ihminen kerrallaan. Minä olen ihan innoissani, tästä se hitaasti kiiruhtaminen alkakoon.

P.S. Tervetuloa uudet lukijat! Ja onpa osa lähtenyt poiskin. Hyvä että ihmiset oikeasti välittävät vielä jostakin, vaikkapa siitä mitä lukevat. Silloin sitä tietää, että kirjoituksilla on ollut jotakin merkitystä, vaikka joskus jollekin se merkitys voi tarkoittaa jotakin negatiivistakin. Toivottavasti ei mitään traumoja kuitenkaan jäänyt kellekään, mun sähköpostiinihan voi laittaa viestiä tulemaan, jos haluaa kertoa syvimpiä tuntojaan ilman julkista kommentointia.

3 kommenttia:

  1. Voi meillä on kans tommosia luomuipanoita(apinoita) :D Ei se niin nuukaa oo <3 :D

    VastaaPoista
  2. ihania pikku apinoita :) meiltäki niitä löytyy ;)

    VastaaPoista