lauantai 19. syyskuuta 2015

Mutsi-teini-mutsi-teini

Istuin tossa yks päivä pytyllä ja mietin, että mitähän mun teini nyt aattelee. Ei siitä, että istuin siellä, vaan siitä, mistä just puhuttiin.

Koska teinien kans kaikki puhuminen on niin valtavan merkityksellistä. Aina, ihan jokaikinen ja ainoa kerta, sitä ajautuu siihen veret seisauttavaan tilanteeseen (ennemmin tai myöhemmin) jossa miettii jäikö tämä nyt sille ikuisesti mieleen. Tätäkö se nyt sitten loppuelämänsä miettii.

Koska kaikkihan me muistetaan joitain tilanteita meidän menneisyyydestä, jos ei olla muistejamme vallan tässä menetetty vaikka ikää onkin ehkä tullu... Kivoja juttuja, kurjia juttuja, varhaisempia, myöhäisempiä. Aika pitkään sitä oli itselläkin joku juttu, joku tilanne, jonka muisti tyyliin "silloinkin se mulle niin sanoi!". Yleensä kyse on silloin äidistä, siinä sanojana.

Sitten kun olet itse siinä äitinä ja sun suusta pääsekin milloin mitäkin, niin tuleekin kiire. Ensin se verien seisautus ja sitten kiire. Alat kelaamaan, että sanoinko mä just nyt liian ohimenevällä äänellä että "aha"? Luuleeko se nyt etten mä välitä? Se kyllä sanoi että kaikki on ok, mutta tarkoittiko se? Ymmärsikö se nyt varmasti että mä vaan katsoin ettei koira juokse auton alle ja siksi en katsonut siihen päin kun juteltiin? Tietääkse että sitä rakastetaan? Tunteeko se sen?

Tossa noin kirjoitettuna tuo kaikki tuntuu kovin kevyeltä. Ja hassulta. Mutta melkein jokapäiväisessä elämässä tulee noita tilanteita, että ohittaa jonkun sanat liian nopeaan, kysyykin hetken päästä että mitä sä sanoitkaan, kyselee seuraavana päivänä niitä asioita joista oltiin edellisenä jo juteltu. Ja aina se sama pelko iskee, vaikka kuinka siinä itselleen selvittää että meillä on perusturvallisuus taattuna näille lapsille ollut siitä hetkestä kun heidät on maailmahan puserrettu, että kyllä se kestää normaalin elämän. Ei ne rikki mene ja täytyyhän sitä oppia ettei elämä kohtele aina niin hellin kätösin.

Mutta joskus ne menee rikki. Joskus se nuori onkin niin hauras ja ihan henkäyksen kevyt, liian valmiina kaatumaan. Kuka ne huomaa ja missä vaiheessa edes, kun kaikkia ei huomata ikinä.

Kun teinien kanssa on kaikki niin partaalla. Ollaan aikuisuuden partaalla, kotoamuuton partaalla, oman elämän muutoksen partaalla. Ennen niin vapaasti heitetyt keskustelut ja kommentit voivatkin milloin vain kirjautua sen teinin loppuelämäksi muistettavien lausahdusten kirjaan joten sitä saap olla tarkkana että sanoo sitten jotain merkityksekästä vaikka olis mikä tilanne. Kuten että pasta ei ole kypsää kun sen heittää keittiön seinään ja se takertuu siihen, vaan silloin kun olet keittänyt sitä noin minuutin vähemmän kuin pakkauksessa sanotaan. Sensijaan että sanot jotain sentyylistä että "no silmillään sen näkee onko se hyvää!".

Siksi sitä huomaa joskus istuvansa pytyllä ja miettivänsä, että kunhan täältä selviydyn niin menenpä kysäsemään mitä kuuluu. Ja sanon että on rakas. Ja että aina voi soittaa äidille, jos ei tiedä kauanko jotain pitää keittää.

P.S. Lauantai-ilta, saunailta, löhöilta, perheilta. Onnenilta.

3 kommenttia:

  1. Ihanaa mietintää,pohdittavaa tosiaan roppa-kaupalla <3 Niinpä. Kun osaiski kannustaa nuorta teiniä oikein,mutt joskus sitä itelläki menee sormi suuhun,mites nyt...Ja miten hauraita ovatkaan,jokainen omana persoonanaan erilainen...Nuoren tapakin ottaa yhteyttä on erilainen,jokaisella omat keinonsa.

    VastaaPoista
  2. Oi vitsi, mulle tuli jotenkin hyvä mieli tästä kirjoituksesta :) Olet niin ajatteleva ja rakastava! ♡

    VastaaPoista
  3. <3!
    Justiinsa noin!
    Aina mietin, mitä tulikaan sanottua ja mitä se mahtoi kuulla...tajuaakohan se ihan oikeasti että olen sen puolella nyt ja aina.
    Ihanasti osasit pukea sen sanoiksi.

    VastaaPoista