tiistai 1. syyskuuta 2015

Mikset sä tykkää musta?

Ei, nyt en trendikkäästi ole maahanmuuttokeskustelun ytimessä, vaan ruikutan ihan kuulkaa omiani vaan. Kun pitkään (taas, ainahan mä tän asian perään poraan, niin kauan kuin tulen elämään, huh heijaa) olen antanut mieleeni taas tulla murhetta mäistä ystävyys-asioista. Koska: olen niin pikkumainen nähtävästi, että pieninkin välinpitämättömyys tusauttaa sydämen kertaalleen väärään rytmiin, kunnes taas siitä tokenen. Ikuinen ongelmanydinhän on se, että itselle on tärkeitä ihmiset joille itse ei ole niinkään juur tärkeä. Siis kuullostaapa pahalta, kun tohon sen noin kirjoittaa, mutta miettikääs nyt hetken tätä laajemmaltikin .... niin eiks ookin aika surullista? Suorastaan traagista.


-On niin vietävän kiusallista olla tilanteessa, jossa luulet olevasi niinkuin saman"arvoisena" muiden kanssa. Että me ollaan kaikki tässä näin ja tunnetaan toisemme yhtäpaljon ja tehdään tätä jotain juttua mitä nyt ikinä tehdäänkään siinä ja kaikilla on hyvä mieli, tai ainakin kaikki näyttää siltä että olis hyvä mieli ja hymyillään ja nauretaan ja jutellaan kaikki toisillemme. Sitten, joku vahingossa päästää suustaan sen ohimenevän maininnan siitä kuinka "niin viimeksikin siellä tarjapirjomirjan luona oli niiiin hauskaa" ja sitten ne kaikki muut nyökyttää ja myöntelee että niin olikin muuten tosi hauskaa ja sä olet siinä että voi perse, siis mua ei ole taaskaan kutsuttu jonnekin, jonne kaikki muut tästä porukasta on mitä ilmeisimmin haalittu. Muut ei sitä jutusteluaan tee millään pahalla, eikä heitä siitä millään tavalla käy syyttäminenkään, mutta itsellä on olo kuin joku olis just vetänyt avokämmenellä naamaan ja sitten vaan yrität siinä olla ja hymyillä mukana, että aijaa, oliko, mitäs siellä, no varmaan kivaa, onpa hauska juttu. Oikeesti tekis mieli itkeä. Sillai vähäsen.

-On muuten vietävän noloa olla tilanteessa, jossa ystävyys on sulle sitä, että arkipäiväisten puheluiden, viestien ja poikkeamisten lisäksi nää tärkeimmät elämän tapahtumatkin koetaan yhdessä: häät, synttärit, tuparit, mitä näitä nyt onkaan. Elät onnellisena just näin ja han huolettomasti vaalit tätäkin asiaa sydämessäs. Sitten, kas vain eukkosein, huomaatkin sen tosiasian, ettei sama mene ollenkaan toisinpäin. Sä et kuulukaan siihen toisen ihmisen lähimpään piiriin, siellä on ne jotkut muut kuitenkin, että ihan olman juhlia ei olla, vaan ne ei vaan kosketa sua millään lain. Pikkasen on hölmistynyt olo! Jopa jotkut tämäisissä juhlissa paikalla olleet saattaa ällistellä jälkeenpäin, että miksette te muuten tulleet. Siinä sitten pidättelet ittees, ettei leuka ala väpättään ja yrität olla mahdollisimman neutraali sanoessas ettei tuotanoin tullut sitä kutsua edes. Että ei ole ollut edes harmainta haisuakaan mistään juhlista, vaikka edellispäivänä oltais tekemisissä oltukin. Siinä on kyllä silloin kysyjä että vastaaja noloina, vaikka eihän siinä periaatteessa mitään nolosteltavaa ole edes. Tai no on vähän. Kun et oo kelvannu kutsuttujen joukkoon , niin jotain vikaahan sussa täytyy olla.

-On myös tilanteita, jotka on kehittyneet jonkinlaiseen kummallisen epäreiluun tilaan, ennenkuin ovat edes fyysisesti tapahtuneetkaan. Kuten että ilmoittaudut osallistumaan yhteiseen juttuun ja et saa mitään tietoa mistään, etkä vastausta lukuisiin yhteydenottoihisi. Sitten aattelet tietenkin, että väärä numero tai jotain muuta teknistä vikaa nyt voi olla kellä vaan ja otat sitten johonkin toiseen osalliseen yhteyden, vaikka asia ei hänelle suoranaisesti kuuluisikaan. Tämä kehottaa sua ottamaan yhteyttä siihen henkilöön, johon olet kovasti koittanut sitä tehdäkin ja antaa vielä numeronkin, joka on tismalleen se sama mihin sinä olet soittosi soitellut. Tilanne on kovin kiusallinen, kun joudut sanomaan, että ei ole vastausta kuulunut. Että voisiko joku toinen auttaa? Toki voi. Ja asiat etenee kaikin puolin eteenpäin, mutta ilmaan jää kellumaan se haju siitä oudosta dissauksesta, kun toiset kertovat jutelleensa ihmisen kanssa melkeinpä päivittäin! Että kyllä sen nyt pitäis sullekin vastata! Mitä siihen sitten sanot? Joku puolituttu ihminen, joka ei sua tunne edes lauseen vertaa, on jostain syystä päättänyt jo etukäteen olla kuin sua ei olisikaan olemassa. Eihän siinä mitään muuta niin kurjaa olisikaan, mutta kaiken tulevan tekemisen pitäisi tapahtua tämän ihmisen kautta ja kanssa ja sulla on siihen jo nyt, tuntematta ja tapaamatta, näin huonot välit! Etkä edes tiedä että miksi ja mitkä ne välit edes on, kun mitään yhteyttä ei saa.

Että tämmösiä minä täällä tänään piukutan, saas nähdä mitä huomenna. Oletteko te kokeneet noita samoja tuntemuksia? Oletteko te yksinäisiä? Minä kyllä juuri tuollaisissa tilanteissa tunnen pienen hetken suurta yksinäisyyttä, vaikka ympärillä olisikin tosiaan liuta muita ihmisiä. Jotenkin sitä vaan joskus haluais , että olis kaikkien mielestä ihan kiva ihminen.

Kivasta ihmisestä puheen ollen, näin sitten tänään hyvin hämmentävän tapahtuman. Menin autolla mäkeä alas, valmiina kääntymään lapsen kerhotalon pihaan vasemmalle, jonne käännytään siis vähän niinkuin mäestä. Oikealla odotti jalkakäytävällä pyörätuolissa oleva ihminen, sillätavalla ne etupyörät jo sen reunan yli ajotielle laitettuna. Ajattelin tietenkin, että hankala varmasti tuossa vielä rinteessä pitää tuolia paikoillaan, ja hiljensin aikonani ja pysähdyin hyvissä ajoin ennen päästämään tämän ihmisen yli. Vastaantuleva autokin näki tämän henkilön ja pysähtyi hänkin jo hyvissä ajoin nätisti antaakseen tietä ja rauhaa tien ylittämiseen. Vaan arvatkaas mitä?! Henkilö pyörätuolissan alkoi huitoa kiivaana ensin sille toiselle autolle, että menes nyt siitä, oikein kiukkuisesti ja ilme oli kuin myrskyn merkki. Auto sitten lähti hämmentyneen näköisenä jatkaan matkaansa. Tämän auton jälkeen pyrätuoli kiukkuisine rouvineen lähti ylittämään tietä edestäni ja kun oli päässyt siihen samaan ajoramppiin jonne minäkin olin menossa ja jonka varmasti päällä olevasta vilkustani tajusi, tämä henkilö taas aloitti tiukan huitomisen, kaksin käsin, nyrkit heilui ja ilme kertoi kaikkea muuta kuin kukkia ja perhosia ja olla jökötti silti siinä keskellä , jonne minun pitäisi kääntyä. Hyvin hyvin hämmentyneenä minä siinä mietin, että tässä olen enkä muuta voi. Rouvan on nyt tajuttava, etten aio järjettömästä huiskimisestaan ja kiroamisestaan huolimatta tulla autolla hänen kanssaan siihen samaan ahtaaseen ajoramppiin. Aikain päästä kiukkuinen myrskynmerkkikin tajusi etten vaan liiku vaikka hän kuinka siinä "käskisi" ja lähtikin loppujenlopuksi rullailemaan eteenpäin ja minäkin pääsin tulemaan poikani kerholle. Tiedä sitten mitä pitäisi tähänkin sanoa, että olisi oikein viisas. Kyseinen henkilö kun on jokaisessa lehtikuvassa ja artikkelin pätkässäkin, jossa kuvataan ja mitataan, onko paikalliset palvelut rakennuksineen sopivia pyörätuolia käyttäville. Että liikennekasvatusta ja esteettömyyttä kyllä vaaditaan, mutta vittumaiselle luonteelle ei riitä sekään, näköjään.

Mitenkään viittaamatta otsikkoon tai tohon muuhun sisältöön, niin kuitenkin vähän ihmettelen tätä ihmisyyttä.

Mutta, back to basics! Poika on kerhossa, toinen nukkumassa, kaksi tossa välipalalla. Fiilis on suht mahtava, vaikka pahasti siltä näyttääkin, että syksy se on! Sitä meinaan tais leikkuupuimuri tulla juuri  tuonne naapuripellolle, jos mä oikein tuolta puunoksien välistä näin. Se on bai!

22 kommenttia:

  1. Tiiän tunteen!! (Välillä tuntuu, et liianki hyvin.) <3 Mä tykkään susta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Kitta <3 mäkin tykkään susta!

      Poista
  2. Olen kokenut saman ja se on hyvin hämmentävää. Koin ystävyyttä tähän naiseen ja huomasinkin etten merkinnyt hänelle läheskään niin paljon kun hän minulle - kuuluin vain hänen ystäväpiiriinsä. En saanut kutsuja hänen juhliin tai vaikka joulukortteja. Olen ihmisenä sellainen että kiinnyn ihmisiin helposti, joten syytä minussakin on. Ehkä en vain kolahtanut samalla tavalla hänelle kuin hän minulle. Lopulta yksipuolinen ystävyytemme päättyi kokonaan, mutta pidän häntä silti mukavana ihmisenä. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Selina <3 näinhän se tosiaan on. Naulan kantaan!

      Poista
  3. <3 Kyllä en ymmärrä kuinka susta vois olla tykkäämättä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Nadja :D Tässä ihan häkeltyy <3 samoin!

      Poista
    2. Ja niinkuin mä jo sanoin, se patsas susta jonnekin kiertoliittymään ;)
      Tämä henkinen tuki tänne tuiki tuntemattomaan, merkkaa mulle ainakin tosi paljon!

      Poista
  4. Voih, voimia!
    Näin on myös täällä. Kelpaan kyllä lasten kuskiksi, vahdiksi. Myyjäisten järkkääjäksi.
    Voiko villle-kalle-petteri tulla teille? Mutta meidän lapsia ei kysytä koskaan sinne.
    Kysyn mitä kuuluu? Ihan hyvää, vastataan. Minun tekstareihini ei vastata. Vaikka puhelin laulaa vastaustaan
    Heti toiselle.
    On niin surullista kun on luottanut. Ja luullut, että ollaan molemmat samalla viivalla.
    Mutta vain minä annan, enkä saa koskaan mitään.
    Kuluneena vuonna tätä on tapahtunut niin, ja se on satuttanut niin, etten halua olla enää tekemisissä.
    En käy vanhilloissa, en mene tiettyyn kerhoon. Ei tupata kerta ei tykätä.
    Olisi helponpaa olla, jos ei olisi näin tunteva ja empaattinen ihmi

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä niin tunnistan itseni tästä sun tekstistä. Vaikka kuinka koittaa ottaa kaiken itse sitten kevyesti, niin kyllä se vaan tuntuu! Sitä just koitin kans kirjoittaa kun laitoin "pikkumaisuuksissani" , koska nähtävästi jonkun muun mielestä sitä olisin, vaikka oikeasti kun kulkee "ilman ihoa" niin kaikki tuntuu ja lujaa..... iso myötätunto täältä sinne, jos lohduttaa, niin et ole ainoa <3

      Poista
  5. Tyrvikseltä karkaa kesken valituksen kommentitkin näköjään..
    Ja tuohon myyjäishommaan vielä, että joka ikinen kerta jollain on jostain valitettavaa.
    Vaikka ei olisi aihetta.
    No kohta nää lapset kasvaa ja tää vaihe loppuu. En kyllä jää kaipaamaan. Yökausien leipomista, josta sait vain paskaa niskaan.
    No ei tää elo nyt näin mustaa oo. Mutta ystävyydet on välillä syvältä. Juu nou ;)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on niin totta kans. Ei ole kerta eikä kaks, kun minäkin olen ihmetellyt, että mitämitä, kun jälkeenpäin joku ihan erillinen osapuoli ottaa asiakseen supista kuinka sejatuo moitti sitäjatätä asiaa näissäkin peijaisissa. NoAIJAA. Olis ihan ite sanonut ensinnäkin ja toiseks, tekis itse sitten jos oli vääränväriset pöytäliinat! :D Ja ai nou <3 Tyrvis jaksaa nyt vaan! Pidetään omat vanhempainillat täällä netissä :D

      Poista
  6. Enkö mä muka kommentoinutkaan, höh, mitä lie sähläsin...

    Tämmösiä lukiessa tulee aina paha mieli toisen puolesta. Säkin kun vaikutat just siltä, että mitenkä susta vois olla tykkäämättä <3

    Ja mikä ihme (meitä) naisia vaivaa, kun ihan joka tyttöporukassa (aikuistenkin!) on aina pakko sitä yhtä sorsia ja tiputtaa ulos. Miksei voitais olla kaikki vaan, tai sitten ihan suoraselkäisesti olla olematta. Kumma se naisten tarve jauhaa asioita toisten seläntakana, jättää kutsumatta mukaan, viisastella, että kunetsäkumminkaantulis ja kuvitella tietävänsä, mitä se toisen elämä oikeasti on vaikkei metriäkään ole toisen tossuissa hypellyt. Kyllä joskus olis niin paljon helpompi olla mies, kun naisten väliset suhteet on pelkkiä Kauniita ja Rohkeita.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. SanKari <3 joo kohta joku paikallinen herkee kertomaan mikä kauhee akka mä oon :D Hehee! Mutta siis tosiaan, olenkin johonkin 25kysymystäminustavastauksineen tai vastaavaan kirjoittanut, että välillä luulen olevani mies ja tarkoitan juuri tätä sinunkin mainitsemaasi pointtia - että kun en jaksais niitä naisten vatvomisia ja venkoomisia yhtään. *hal*

      Poista
  7. Minä myös tiedän tunteen. Tosin en moneen paikkaan olekaaan menossa mutta eräässä harrastepiirissä kun menen paikalle ja tervehdin niin on se niiiin vaikea vastata. Ei kovin tervetullut olo.. Osaan kyllä laittaa omaan arvoonsa nämä "harrastekiusaajat" mutta silti kirpaisee. Mutta onneksi on sitten olemassa mukaviakin ihmisiä jotka pystyvät olemaan kaikille ystävällisiä ja se taas innostaa jatkamaan muuten mukavaa harrastamista. Itse en aktiivisesti ystäviä etsikään mutta olisi mukava kun voisi muutaman sanan vaihtaa ihan hyvien tapojen vuoksi.

    Mua naurattaa ihan sikana tuo viimeinen lause siitä pyörätuolitapauksesta! :) Tosi on että vammaisissakin on tosi veemäisiä tyyppejä (vaikka sitä ei saisi kai ääneen sanoa..?)

    Ja minun mielestä sinä olet mahtava tyyppi näin lyhyen tutustumisen (2-3kk oon seurannut blogia) jälkeen jo. Kiitos mahtavista kirjoituksista.

    t. anna

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Anna ja kiitos kommentista! Mä allekirjoitan sun sanat täysin, sitä vois olla joskus edes kohtelias, vaikkei heti kahvikutsua antaiskaan, mutta edes senverran että kaikilla olis ihan ok mieli! Ja hyvä että nauratti, koska niin muakin nyt jälkeenpäin, mutta sillä hetkellä olin enemmän kyllä hämmästyksissäni :D Ja kiitos kovasti kehuista! Kiva jos joku jaksaa näitä lukea, se oikeasti ilahduttaa joka kerta kun tämän kuulee <3

      Poista
  8. naiset on naisia,pienestä pitäen :( sinänsä ihan naurettavaa touhua...esim.oma tyttöni kertoi,ett häntä ei huolittu koulun alkaessa porukkaan ku ei ollu sellasia farkkuja jalassa,jossa on reiät polvissa. Tai sit häntä pidetään ihan nolona,kun tuki-oppilaana menee juttelemaan yksinäisten kanssa tai huomioi pakolais-nuoret kouun oppilaina. Huoh,ihan hölömöä! :( Mutt hei,sä tiiät sanomattaki,ett oot mulle tärkee ja mä tykkään,totta kai,susta :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi Suvi, se on juuri näin..... kurjaa kyllä että se se on sitä todellisuutta myös lapsille jo :( Toivottavasti lapsesi pitää yläävsti päänsä pystyssä ja jatkaa hyvää työtään juttelemalla yksinäisille ja muille, koska se on sitä pääomaa jota hän ja ne huomioidut kartuttavat tulevan varalle ja joka on korvaamatonta. Naureskelijoilta sensijaan lähtee kokoajan jotain pois, jota on sitten myöhemmin turha yrittää saavuttaa. <3 Ja mä susta!!!!! <3 <3 <3

      Poista
  9. Mäkään en ymmärrä, kuinka joku muka voi olla pitämättä susta? Ihme tyyppejä, mä ainakin tykkään ♥

    Mutta tunne on kyllä tuttu. Ei sitä enää nykyään ole kovin paljon tarvinnut kokea, mutta välillä kuitenkin, ja aina tilanteen ollessa päällä sitä on lähinnä ihmeissään.

    VastaaPoista