sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kun elämä (väkisinki) muuttuu (pikkulisäys lopussa)

Maalaiselämä tuo ekana yleensä ihmisille mieleen vihreinä tuulessa heiluvat pellot, leppoisasti laiduntavat lehmät, pölyävällä soratiellä ohi köröttelevät traktorit ruutupaitaisine isäntineen ja väkisinkin jonkinmoisen torpan joka on joko alunperinkin vanha tai ainakin niin rämäskö, että sitä vois kuvitella vanhaksi.



Sitten on vielä ne maalaiset itse, eli ihmiset jokka siellä ylläolevan maisemakuvan keskellä asuu. Niitäkin on muutamaa sorttia: on ne jokka on siellä syntynykkin ja aikoo siellä samoilla saviliejuilla myös kuolla. Sitten on sellaset jokka on jossain vaiheessa syntymän ja aikuisuuden välillä päässyt käväseen jossain ihmisten ilmoilla ja vaikka sitten tuliskin takasin sinne seutuville, niin päivittäinen käynti siä ihmisten ilmoilla töisä on se elämän maalla mahdollistava ehto. Ja sitten on vielä ne, jokka tulee tukka putkella - edelleen se ensin mainittu mielikuva silmiin painuneena - olemaan maalaisia ja sitten yleensä sattuukin ja tapahtuukin kaikkea, josta voi vaikka kirjoittaa blogia...
 
Oikeestaan me ei olla noita viimeks mainittuja, koska ei me olla mistään kaupungista tänne tultu. Ollaan kyllä täältä kotosin, mutta kumpikaan ei olla maatalon peräkamariin synnytty, eikä saatu omia nimikkolehmiä lapsuutemme aurinkoisina päivinä. Paitti mää kyllä muuten melkein asuin meidän naapurin navetasa, mutta sitä ei ny lasketa, koska asuin kuitenkin rivitalossa , eli astetta kaupunkimaisemmassa pytingissä niinku.
 
No tänne maalle maalle, siis sinne minne ei kunnan vesi ennen meitä kulkenu ja mihinä sähkökin tuli kun katto ikkunasta tarpeeks tarkasti kaukana näkyvinen autojen välähdyksiä , meidän mielet kuitenkin halas ja täällä me ollaan ny sitten oltu jo tovin. Ensalkuun asuttiin kylän omakotitaloalueella, jossa siis oli ihan kivaa ja kätevää, mutta ei sillä oikeastaan ollut mitään tekemistä varsinaisen maaseudun kans. Sitten kun mitään muuta ei löytyny, niin asetuttiin tänne ryteikköön. Asiassa saatto olla pikkasena pontimena myös alati kasvava perhekoko, joka ei hyvistä yrityksistä huolimatta mahtunut enää oikein mihinkään ja toisaalta meidän omistamat ravihevoset, jokka söi rahaa heinän lisäks, asumalla vuokratalleissa pitkin maakuntaa.
 
Oltiin me niin innoissamme, kuin pienet intiaani, kun tänne römpelöiseen pusikkoon sitten ittemme raahattiin! Ensmäinen homma johon tartuttiin, oli kyllä hyvin enteilevä (mutta se missään tuntunu silloin, sitä on niin maalaisromantiikan vallasa kuulkaa semmosesa tilanteesa), sillä täsä tontillahan oli vaan pieni vino onkiensäilytysmaja ja just ja just silmin havaittavissa oleva nuotiopaikka. Notskin jäänteiden vieresä kökötti hyvänä vinkkinä penkki ja kun me siihen kuulkaa pertsiimme painettiin, ne se losas alta siinä paikasa. Miäs sitte (ja kuinka enteilevää tääkin muuten oli, en vaan tajunnu sillon mitään näköjään) sano että tehrään tukevampi paikka koko grillaamiseen ja väänsikin sitten sellasen pienen kesätanssilavan kokosen rakennelman  sinne, joka valmistu sitten seuraavana keväänä, kun alkusyksystä oltiin se penkki mäsäks istahdettu. Jos joku nyt täsä aattelee, että mua häirittee toi kymmenen kuukauden rakennusaika siinä penkin saamisesa, niin jos ootte meidän elämää ton jälkeen yhtään seurannu, niin tajuatte että toihan oli nopee. Hehh. Se mikä siinä oli nähtävisä oleva toimintaketju, oli toi joka pienen pikkuriikkisenkin homman riistäytyminen aina jäätäviin mittasuhteisiin.
 
Mutta me oltiin niin tultu maalle. Sen varmaan valitettavasti huomas naapurien mökkiläisetkin, koska täsä vuosien mittaan on pihoja aidattu enempi kuin ikinä ehhhhheh ja toisaalta meidän jälkeen tänne pieneen rykelmään on tullut muutama pytinki lisääkin (ja tyhjiin on tullu uutta väkeeki). Ollaan saatu sitten kaupungin tienumero-väkikin ihan meneen sekasin päistään. Meinaan joku joskus vuonna tuhat kahreksansataa varmaan oli aatellu miten tää pieni umpikujaan (eiku jokeen) päättyvä tie numeroidaan. Onniarviolta heitetty jotai kuija monta savua tännekin ny asettus sitte aikain saatosa asusteleen. Pieleen meni niin että pimpahti! Nyssitte jokatoisella mökillä ei oo talonnumeroo ja jokatoisella on niisä numeroisansa varaa antaa vaikka muillekki. Mutta onneks tää ei oo meiräm päänsärky. Vielä.
 
Nin täälä maalla sitten kuitenki oltiin. Ja oltiin saatu pystöön talokin sen rillipaikan lisäks ja kunei peltoalaa meitin vierestä saatu ostettua, niin saatiin onneks pellon toiselta puolen muuta joutomaata, jonne aseteltiin vuosien mittaan talli ja laitumia meiän farmin elukoille. Tähän voisin käyttää monbta riviä aikaa ja kuvailla kuinka rakennusluvan saaminen oli melkosen aikaavievä prosessi, tai ei eres sen rakennusluvan, vaan poikkeusluvan ympäristökeskukselta. Semmonen tarvittiin, koska jokee kun katto alajuoksun suuntaan, niin siellä kilometrin pääsä kohisi ittekseen ja ilosen vapaasti virtaava Kilpikoski. Se oli sitten niinkun suojeltu silläviissiin, että sanoivat sitä Naturaks ja laittoivat siittä kumpaankin suuntaan puolentoista kilometrin matkalle semmosen jutun, että jos jottain sinne teet niin kysy ensteks ympäristökeskukselta. Mikä on tälläselle muka-inkkarille ihan mieluisa noin niin kuin asiana, mutta käytännössä se ei mee ihan sillai kun mieluisat yleensä. Lupaa odotettiin muistaakseni toista vuotta, ainakin ja se lupa sitten vasta anto meille luvan hakee edes rakennuslupaa. Jota sitte odotettiin kans. Ja ettei menis ihan rutiininomaiseks tää asetelma, niin sanottakoon että esimerkiks siinä vyöhykkeellä oleva maatila toisella puolen sai tehdä ja rakentaa mitä vaan mökkiä ja koppia sinne rantaansa, koska se oli maatilarakentamista ja siihen ei yltäny nää tavallisille ihmisille kuuluvat lait. Ei siinäkään mitään, mutta kun meille kerrotiin jo sillon että minkävärinen meiän talo pitää olla (punanen) ja sitte piti olla eri viranomaisilta lausuntoja, että se kohta mihin meiän talo tulis, että kun ihmiset sitten kuleksis niinkun tiellä ja kattelis joelle, että haittaisko se kultturimaiseman kattelemista. (no ei kai haitannu, koska meiän talo ei edes nävy minnekään). Hirveesti nauratti, kun tämmöstä (maksavaa) anomusta sitte väännettiin ja kuitenkin kesämökit sai mennä minkä vaan maiseman eteen ja olla minkä värisiä vaan. Vai naurattikohan sittenkään.
 
Noo, mutta sitte oli lupa ja oli talo ja oli muuten punanenki. Meillä oli sillätavalla mukava tilanne, että rakennustarkastaja tykkäs käydä kattoos meidän rakennuksen etenemistä ihan ittekseen ja kutsumati melko tiheeseen tahtiin. Rakentamas ollu ammattikirvesmies totes, ettei ollu neljäkymmentävuotta kestäneen uransa aikana nähny yhtä kiivasta ramppaamista millään työmaalla. Ja sitte toisaalla samalla kylällä erräät vähän teki rakennushommaa ja pyys lopputarkastukseen tulleelta virkamieheltä nimee hakupaperiin siinä samalla - kuka niitä ny etukäteen mitään lupia edes kysyykä, paitti jokku jokka ei ymmärrä. Mutta me ollaan hyvin tyytyväisiä, koska meillä on tän kaupungin parhaiten valvottu talonrakennus ollu, että jos ikinämittää ropleemia tulee, niin ei voi niinkun olla ainaka väärin tehty (enkä kyllä epäilly että olis muutenka, mutta ei voi epäillä kyllä muukka) (eikä oo epäillykkä).





Sitte. Elettiin siinä niitä ruuhkavuosia maaseudun rauhottavas maisemas niinku. Tallisa kopisi seittemän hevosen kaviot parhaimmillaan ja niitä sitten valmennettiin, raveis kulu aika moni ehtoo viikosta ja perhe kasvoi silti siinä samasa ajankulusa. Näistäki olis aika monta hassunhauskaa tarinaa, mutta jätetään ny jottai sinne tulevaisuuteenki.



Mutta kuten me ihmisetkin aletaan väistämättä rapiseen jostain päin kun kello se vaan käy, niin ikäänty ne meidän hevosetki ja uusia ei haluttu ees harkita hankkia. Noi oli ne meijän ja niitten kans tykättiin puljata. Sitte kun ne ruuhkavuodet muuttu melkein semmoseks ruuhkasa seisomiseks, niin oli aika alkaa tekeen jotain näille asioille , joille meillä ei enää ollu vuorokaudesa tunteja. Pikkuhiljaa hevoset on vähentyny ja vahenee varmaan nollaan asti täsä lähitulevaisuudesa. Perheesä ei ole enää päivittäin joku ratsastamasa , kun opiskelut ja työt vie (kuten pitääki) ihmisiä kauemmaks tästä meidän maalaisunelmapusikostamme. Talonkin väri vaihdettiin vaaleaks tossa muutama kesä sitte, kun saatiin siihen lupa suhteellisen helposti - ei se vaatinu kun hakemuksen ja lupaamisen ja sitte sielä jälkeenpäin paikallakäymisen, että on ihan hyvä. Asiaa ei mitenkään helpottanu seikka semmonen, että naapurin talo on kans vaalee. Ja näkyy paljo enempi täsä kulttuurimaisemasa joka puolelle. Mutta kun sillä ei ole rantaviivaa, niin sitä ei koske mikkään tommoset. Enkä mää siis naapuria täsä moiti ny mitenkään kunei se sev vika oo, vaan näitä pykäliä, että onhan se hyvä että niitä on, mutta vois kai niisäkin joku järki kuitenki olla. Vai.
 
Tämmösen pienen alustuksen jälkeen mää alan lopulta lähestyyn itte asiaani. Eli sitä kuinka se elämä on ny sitten muuttunu aika paljon ja muuttuu viä enempiki. Kohta me ollaan ihan semmottia uusasukkaita vaan, niinkun jokka asuu vaan maalla muttei elä maalaisten tavoin. En tiedä pääseekö multa itku hirveestä luopumisen tuskasta vai suuresta helpotuksesta, joten sitä orotelles en päästä sitä nyt ollenka. Onhan meillä meiän kanat, mutta nykyään kanoja voi olla kaupungisakin kuulemma, vaikka leikkimökisä. Koirat ny ei ole mikään maalaisuuden merkki moneen vuoskymmenen ollukka, joten ihan ollaan täsä ny sitte tämmösinämme. Onneks sentään toi lapsluku erottaa meirät normikansasta, ettei joku ny mee sekottaan meitä tavallisiks ihmisiks. Aina ollaan meinaan kannettu mukanamme tätä todella outojen vähän erilaisempien  ihmiset mainetta ja olis se ny kamala yhtäkkiä siitäkin luopua ja olla vaan niinku muutki. Tosin meiän naapuristoon on tulosa vauva ja mää oon siitä niin ilonen!






Sitä mää vaan niinkun täsä, että mulla kestää varmaan sitte ku talli on lopullisen tyhjä hetken tajuta, että esimerkiks miähen työreissun aikana mää en mee kelillä kuin kelillä, kipeenä tai köyhänä, sinne talliin lappoomaan paskista ja jakelemaan kauroja. Että jos joku lapsista niinku oksentaiski, niin se ei aiheuttais mitää semmosta ämpäri-lapsi-auto - asetelmaa, vaan me oltais vaan niinku täälä. Tuntuu ihan kummalliselta, enkä mää just nyt viä osaa ajatella sen helpottavaa vaikutusta, vaan toi kaurojen mainitseminenki sai mut melkein jo itkeenparkuun.
 
Mutta tästä mää ehkä tuun täälä enempiki sitte kertoon, kun aika näyttää minkälaiseks tää elämä täsä ny muuttuu. Ja mitä kaikkea mää tällä kaikella ylijäävällä ajalla tuunkaan sitte tekeen. No evvarmaan mitään, jos yhtään itteeni tunnen.
 
Kyllä mua nyt vastustaa tää tekniikka! Eli P.S. Huomasittekin jo mun uuden bannerin, johon mä olen NIIN tyytyväinen, että olin heti kuin kotonani sen kans. Ihan pikkasen unohdin laittaa bannerintekijän teillekin tiedoks, (ja sitten kun yritin niin voihan räkä kun tää ei anna lisätä tätä minnekään, en tiä kyllä mikä munkin blogia vaivaa taas tänään! Ja siis vikahan EI voi olla minusa :D Mutta bannerista teki minun näköiseni Voikku Rapatessa Roiskuu-blogista ja mä häntä tästä suuren suuresti kiitän! *muisk* Oot ihana!
 
Ja nyt sitten jarpaita myöten peukut pystyyn että tää julkaisunkin jälkeen on tässä tää kirjoitus! Mukavaa sunnuntainjatkoa!

9 kommenttia:

  1. Ensteks: ihania kuvia <3 Toiseks: pikkaisen itsekukin näyttää näissä samoissa fiiliksissä "rypevän" et tiiäkään miten "helpottaaa" lukea tätä, ku ite on myös (yön pimeinä tunteina) näitä omia muistojaan pikakelannu. Kolmanneks: rakentaminen on niin ihanaa, tekis mieli itkeä sitäkin, kun kohta vihdoin vuosien jälkeen talo uhkaa valmistua lopullisesti, mitäs tällä elämällään sitten seuraavaks tekis? Olis? Hä?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kitta kiitos <3 Ja oih, toi rakentaminen! Ehkä sitä sitten alkaa tekeen jotain käsvärkettä, kun eihän sitä vaan osaa olla? :D <3

      Poista
  2. Vastaukset
    1. Kiitos! Ja kyllä huomaa että noi on täältä otettu oikein kameralla eikä kännykällä. Oih.

      Poista
  3. Aivan mahtava kirjoitustyyli! Pakko oli lukea loppuun, vaikka 1-vuotias teki tuhotöitä ja välillä kävin kakkapyllyn pesemässä.
    Mielenkiintoista! Meillä on pieni unelma maallemuutosta. Ja noh, meidän maallemuutto (maalle muutto, maallemuutto? Nyt menin sekaisin) tarkoittaa lähinnä 50km säteellä kehä III:sta, just sellasta maalaislähiötä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Kätsä <3 hyvä kus tykkäsit (ja ymmärsit :D) ! Maalla on kyllä ihanaa, useimmiten! Go for it!! -sanon mää :) Ihana pikku tihulainen sulla siellä kuuluu olevan :D Hyvä senki ois päästä vähän mualle mönkiin! Hihhi!

      Poista
  4. Tykkäsin tästä postauksesta. Kuvat ja teksti ja kaikki.

    Mua taas tällä hetkellä pelottaa tämän uuden elämäntilanteen kiireisyys ja se, että jos sitä ei enää yhtäkkiä jaksaisikaan panostaa perheeseensä tai parisuhteeseensa. Ehkä absurdia miettiä tällaista, koska ei tällaisesta ole merkkejä näkynyt - mutta siis pelottaa silti. Koska se on just se, mitä viimeksi haluan.

    VastaaPoista
  5. ihana paikka teillä,ja haikeutta ihan varmasti noiden hevosten tiimoilta <3

    VastaaPoista
  6. Mitä se on täällä mennyt uudistelemaan kaikkia bannereita ku en oo vähään aikaan ehtiny käymään :D olin hetken että mihinkäs blogiin mää ny tulin ;D Hieno!

    Minä (ja puoliskoni tietty) täällä kuules just kamppaillaan sen asian kans, että muutetaanko me oikeesti ny maalle! Tai ihan landellahan me asutaan vaikka keskustaan on vain kilometri, jos sitäkään. Muttaku tämä keskusta on niin pieni, että pitää olla asiassa jos meinaa havaita paikkakunnan keskustan kun ajaa ohi ;) että tästä oltais niinku lähössä vielä enempi maalle, jos mahollista :) mutta kun ne hevoset.. niitä ei tähän kirkon kupeeseen oikein passaa tällätä :))

    VastaaPoista