keskiviikko 2. syyskuuta 2015

Etsintäkuulutus: vähän hellusempi pakolainen

Mä olen kiertänyt tätä aihetta kuin kissa silakkaämpäriä, kun en ole löytänyt oikeita sanoja ilmaistaakseni kantani asiaan. Semminkin kun kantani on hyvin moninainen (as always)!

Periaatteni pohjalla on ajatus, se sama joka pätee kyllä mielestäni meihin kotisuomalaisiinkin, jossa apua tarvitsevia yleensäkin autettaisiin auttamaan itseään. Tiedättehän: nälkäisille neuvottaisiin viljelytapoja, lukutaidottomille opetettaisiin aakkosia ja heinämajoissa kurjistuville neuvottaisiin elämän laatua parantavaa talonrakennusta. Karkeasti sanottuna. Mentäisiin sinne missä apua tarvitaan ja neuvottaisiin asiassa eteenpäin. Monet maailman kehittymättömyydet ja siitä seuraavat ongelmat ovat kertakaikkiaan pelkän tiedon puutetta, tiedon ja taidon sen tiedon soveltamiseen käytännössä. Tai näin minä ainakin ajattelen.

Sitten on nämä äkkinäiset katastrofit, jotka iskevät kun niin tekevät. Tsunamit, hirmumyrskyt ja maanjäristykset nyt esimerkiksi. Hirveä hätä ja kaikki on peruuttamattomasti kaaoksessa. Ei tulisi mieleenkään sanoa, että ei me nyt viittittäs autella tässä, kun ei meillä täällä ees tuule. Mutta ensipelastuksien jälkeen sinnekin viedään tarvikkeita auttamaan se elämä uudelleen alkuun siellä samoilla taajuuksilla. Ei se silti mennyttä takaisin tuo, mutta periksikään ei voi antaa, eihän? 

Sota on asiana sellainen, ettemme me nuoret (kyllä! pääsenpä minäkin kutsumaan itseäni nuoreksi kuulkaa, ja sinäkin pääset ja me kaikki pääsemme) suomalaiset sitä voi ymmärtää. Silti meidän pitäisi yrittää, koska maailmalla todella soditaan, niin että on kokonaisia sukupolvia jotka ovat eläneet vain sotaa käyvässä maassa. Mitä siellä tapahtuu? Minkälaista siellä on olla? Turtuuko siihen lopulta? Muistaako kukaan edes kuka siellä aloitti ja miksi? Onko mitään toivoa sen loppumisesta? Mitä tämä tekee siellä eläville, kasvaville, jääville? Oikeasti, en edes yritä. Näen silmissäni äitini tyttösenä juoksemassa valkoinen lakana niskassa lumihankeen, kun tuli ilmahälytys ja piti mennä pakkaseen pihalle "suojaan", koska rakennuksia voitiin pommittaa. Kuinka paljon siinä sydän mahtoi jyskyttää? Miettikö sitä ihminen siinä, että kohta mä kuolen ja että mitä se kuolema edes on, vai miettikö sitä että mun koko perhe voi nyt kuolla ja mitä minä sitten täällä hangessa teen ja mihin meen? Ei lapsen, saati aikuisen pitäisi joutua mitään sellaista kokemaan edes hetkellisesti, saati jatkuvana.

Mitä näille asioille sitten voidaan tehdä? Miksi missäkin päin soditaan? Emme voi ymmärtää. Kaukana kaukana maailmalla ajatellaan aivan eri tavoin kaikista asioista, joten meidän ymmärryksemme ei riitä ikinä näide asioiden "selittämiseen". Silti siellä on lapsia ja aikuisia, jotka pelkäävät ihan sitä samaa kuolemaa, perheensä kuolemaa, elämää raunioissa, kaaoksesta kaaokseen.

Me emme voi ymmärtää, mutta ei meidän ehkä tarvitsekaan. Voisimme laittaa nyt luoton siihen isompaan voimaan: niihin päättäjiin, että osaisivat hoitaa nämä asiat meitä paremmin. Ehkä voisimme jopa vaatia heitä tekemään sen. Sanomattakin selvää on, että henki on henki ja ihminen on ihminen ja kaikkien tuska on väärin ja sitä pitää koittaa lievittää. Oli sitä koskeva ihminen minkävärinen, -kielinen tai uskontoinen hyvänsä. Emme halua että meitäkään luokitellaan, joten miksi ihmeessä tekisimme niin muille? Emmekö olekaan sivistynyt valtio ja sen sivistynyt kansa?

Kyllä minuakin ottaa ohtikkoon kuvat tukevatakapuolisista sodan jaloista pelastuneista, jotka näpläävät kännyköitään ja ovat kuvista päätellen kaikki miehiä. Mutta eikö suomalaiset ole juuri hyvin tasa-arvoista kansaa, jonka mielestä ei ole eroa sukupuolten välillä? Koskeeko se vain suomalaisia sukupuolia, vai onko se rajoittunut muuten jotenkin maapallon kansojen kesken, tämä ajattelutapa? Sanottakoon, että minä en ole sukupuolten välisen tasa-arvon eturivin vouhottajia, koska minusta se on mahdoton asia jota en edes halua. Mutta jotkut haluaa!

Olisihan se kaikin puolin hellusempaa, että se pakolainen olisi sellainen likanaamainen pitkätukkainen resupaita lapsi, joka katsoisi silmät kosteina meitä pelastajiaan. Olisihan se. Mutta keitä me olemme ketään erottelemaan? Eikö meidän tehtävä ole auttaa, vaikka mikä olisi? Ihan vaan, koska voimme.

P.S. Tähän keskusteluun aina liitettävät rikollisuudet on tietenkin sillä samalla viivalla kaiken muunkin ihmisyyteen kuuluvan kanssa: säännöt on tehty noudatettavaksi. Jos rikot sääntöjä, niin siitähän on seuraamuksia, meille kaikille. Lähtökohtaisesti pelkkä olemassaolo ei ole rikos. Ja viimeaikaisia murheellisia uutisia lukeneena meillä on näitä kantasuomalaistenkin kesken olevia  ongelmia tässä selviteltävänä senverran runsaasti, että jospa keskittyisimme niihin vaikka , ennemmin kuin osoittaisimme mieltä jostakin jota ei ole edes vielä tapahtunut.





2 kommenttia:

  1. puhut asiaa <3 Minua liikutti tosi syvältä facebookissa kiertävä valokuvat sota-ajasta Suomessa...Miltä mahtaa näistä tämän päivän pakolaisista tuntua,sydäntä riipaisee pelkkä ajatus <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 mun äitini muisti elämänsä loppuun asti sodan.

      Poista