tiistai 29. syyskuuta 2015

Tässä mun tiistaistani teillekin jotain

 
Robbe Helenius, ookko kuulolla! Miä kasvatan täälä tämmöstä taistelijaa. (Joka ihan itte haki noi vermeet toisten kasseista ja puki ne päällensä. Aika hyvin tyypiltä joka just eilen vasta laitto pairan ja housukki itte jalkaansa - ja sano niitä paisuks. )








Kaiken muun omintakeisen lisäks mulla on tämä mun huumorintajunikin, joka mut vielä monenmoisiin tilanteisiin tulee saattamaan as if on jo saatellutkin. Meinaten, että mua alkaa ihan hillittömisti melkeinpä aina välillä naurattaan aivan todella epäkuranteissa tilanteissa ja sitten mä vääntelen naamani kuin pieni metsäsika joka ei tiedä lähtiks siltä hammas vai tuleeko siltä aivastus. Ikinä, ikinä, mun tarkoitukseni ei ole ketään loukata tiätenkään, mutta pikkasen vaatii kyllä vastapuoleltaki huumorintajua olla loukkaantumati siinä metsäsikatilanteessa tai siinä tilanteessa jota ei paikkaa ees sika. Eli kun hohotan vedet silmistä valuen niin, että loput puhallinorkesterista saapuu paikalle pelkästään mun ääneni houkuttelemina vaikka olisivat missä kuunaan kaukana. Sikspä mää ihan paljon hirveesti suosinkin (ja niin muuten varmaan tykkää kaikki muukkin että kannattaa suosia) kotona itteikseni nauramista. Ei haettoo kettään, eikä loukkaannu kukkaan.
 
No siis oonhan mää muutenkin kova nauraan. Nimenomaan kova. Hienoimmalla tahrollakaan mun naurua ei voi kuvata esimerkiks pieneks naurahdukseks tai edes hihittelyks. Ever.
 
Tälle Tyrviksen (Tyrvään Sanomat eli paikallinen sanomalehti täälläpäin) jutulle nauroin pitkin instagrameja. Ja oli siä toinenkin juttu, joka vakuutti mut esimerkkinä etten ole suinkaan lajissani ainoa nauraja. Siäl oli tehty kalluppia (kuten aina pitää olla, paikallislehdet tekee aina kalluppeja tai muuten ne on entisiä paikallislehtiä!) että mistä joku ilahtu viimeks. No semmone vääräleuka mies sitte kerto ihan pokalla, että oli kaupasa ja kassan viivakoodin lukija ei piipannu nakkipakettia. Miäs oli torennu "paska nakki". Ja ne oli molemmat nauranu. Tajuatteko?! Ihan hillitöntä!! Ja kyä toi töitään uimalla pakeneva lammaskin aika top kympisä on tän hetken nauruisa.


Mistä muuten tietää, että on päässy yli hallituskriisistä? No koska toi Sipilän tietämättömyyskin on pelkästään hauskaa, eikä esmes surullista tai vaikka pelottavaa, jota se vois olla jossai muusa tilanteesa. (Iltalehren nettisivulta otettu voto)
Tää ei varmaan selittelyjä kaipaa niille jokka on kuullu Arttu Wiskarin Kahvimaitoa- kappaleen? Mää kattelin meinaan yhden paikan menua etukäteen valmiiiks ja nymmää en tiä miten mää voin mitenkään siä paikanpäällä tätä ees vilassta ilman että Arttu Wee alkaa laulaan mun pääsä. Voi olla että metsäsika on paikalla nopeemmin kuin ruoka.

maanantai 28. syyskuuta 2015

NYT LÄHTEE !!!

Nyt vois helposti luulla, että tässä on nyt jotain jäynää. Että nyt ne on sopineet, että ollaanpa kaikki niin kovin reipashenkisiä ja laitetaan ryönävuoret sileiks tälläsellä kampanjalla. Ehh. Mut -ei. Vaikka Napsahduksia-blogin Nadja energioineen saikin muhun puhallettua hönkää (kun kävin lukaseen sen postauksen tästä aiheesta just eikä melkein äsköttäin) , niin kyllä tää rojumäärä on mua häirinnyt jo pidempään ja jotenkin musta tuntuu, että mä tarttin nimenomaan jotain järeempää aseekseni, kuin sellaista kun kaikelle on paikkansa niin ei oo nii sotkustakaan ja shiiba shaaba. Mä tarttin sanan MINIMALISMI (jonka bongasin Napsahduksista) ja siihen mä nyt tuijotan kuin ne kolme gubbee joskus sitä tähteensä. Mää haluan että mun koti on minimalistinen ja piste (siis emmää halua että se on piste....).

Njoh. Jokainen joka meillä on käyny, niin tietää, ettei mun elinikä tuu ikinä riittää siihen lopputulokseen, mutta ainakin mää yritän ja pyrin ihan kauheesti ja sitte se mun tulos onkin jotain aivan mahtavaa. Mää nähkääs oon vähän semmonen rönsy sitten kun vauhtiin pääsen ja siinä sitte mulla olis sekä siistiä että vähän krumeluuriakin. Kaek voettas!
Mutta tota. Kun meillä tää on kyllä päässyt käsistä ja synnyttänyt jo ryönävuorien jälkeläispolviakin varmaan kuus pikkasen tälläin haastavampaa, kuin että sortteeraisin jotai lelusia vähän laatikosta vähemmäks tai semmosta. Kun meillä on tämmöstä:

Kyä on kaunis toistasataa vuotta vanha kaappi sulla siinä. Tai siellä. Meiän talon vaikein paikka, koska toi on tossa kulkuväylällä. Kaikki sitte kulkee ja laittaa tonne jotain jemmaan. Ettei pienet ja niin edelleen. Huoh.
Tälle ei taas ole mitään selitystä, paitti laiska talonfrouva. Siitä ei ole mitään haisuakaan, että miks ton pöydän alla on tommonen puukiekko. Koiratkin hengaa persoonilleen tyypillisesti täsä: Bruno (toi rasta-hippi-etu-tukka-eino) on ihan lunki vaikk kuin ois karseeta, Papu Pappanzeerus koittaa olla niinku ei oiskaan osa tätä laumaa. Vaikka se on kyllä meiän pahin matonryttääjä. Käyttää joskus useita minuutteja saadakseen neljämetrisen räsymaton yheks melkoseks myttyräks ja sitten se jo lähtee tekeen jotain muuta, kun kesti niin kauan se myttäämine. Että ihan on kyllä meiän koira vaikka mitä yrittäis muuta väittää!
Se ny lienee ihan selvää, että koska ylemmät kuvat niin tääkin kuva. Miä en kestä! Kiva ilme, nöyrimmät anteeksipyynnöt jälkipolvilta jo etukäteen.

Näin lepposa ilme on ny, kun laitan sen mun minimalismin alulle. Kaik on vaan yhtä pusipusia täst etteenpäin, paitti enste mun täytyy saada vähän raivoo että mää pystyn siivoon tehokkaasti.


Onneks evoluutioo tapahtuu kokoajan ja nää lapset on näin ihania, vaikka niitten äiti näyttääkin joltain hammaslääkärimainoksen uhrilta nyt vähintään.

Mentiin sitte höpsburgeriinki. Koska vaan oltiin niin sen arvoisia! Ja ette kyllä arvaa mitä sielläki tapahtu, meinaan saatiin elävää musiikkia kuunnella! Jostain syystä siä kokoontu isohko porukka semmosta seniorikansaa (anteeks ny toi onnahtava ilmaisu,, mutten viittiny sanoo että vanhannäkösiä ihmisiäkä) ja niilloli vissii jokku pileet. Yhtäkkiä joku herrasmiäs sitten ponkas pystyyn siä ja laulaa luritti muute hianolla äänellä jonku rakkauslaulun siä. Mää melkein itkin. Oikeesti. Meiän pojatki taputti ihan ilman käskemäti kun se oli lopettanu!
 
Ja kotimatkalla tullesa radiossa soi taas se biisi, mikä on tehty kuolleen näyttelijä Paul Walkerin muistolle ja mää en enää pystyny pirätteleen. Siis parkua. En ole viä ihan siinä vaiheesa että tommosen jälkeen tarttis housukki vaihtaa.
 
Mutta mää kuittaan maanantailta tähän, palaan ehkä suuren kierrätys-kokeiluni tiimoille huomisena, koska mun kuvamateriaalini on vanhasa puhelimesa, joka siis mäjähti rikki ittekseen perjantaina. Että pikkasen on semmosta sapotaasin makua mun mielestä täsä ny liikkeellä.

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Kun elämä (väkisinki) muuttuu (pikkulisäys lopussa)

Maalaiselämä tuo ekana yleensä ihmisille mieleen vihreinä tuulessa heiluvat pellot, leppoisasti laiduntavat lehmät, pölyävällä soratiellä ohi köröttelevät traktorit ruutupaitaisine isäntineen ja väkisinkin jonkinmoisen torpan joka on joko alunperinkin vanha tai ainakin niin rämäskö, että sitä vois kuvitella vanhaksi.



Sitten on vielä ne maalaiset itse, eli ihmiset jokka siellä ylläolevan maisemakuvan keskellä asuu. Niitäkin on muutamaa sorttia: on ne jokka on siellä syntynykkin ja aikoo siellä samoilla saviliejuilla myös kuolla. Sitten on sellaset jokka on jossain vaiheessa syntymän ja aikuisuuden välillä päässyt käväseen jossain ihmisten ilmoilla ja vaikka sitten tuliskin takasin sinne seutuville, niin päivittäinen käynti siä ihmisten ilmoilla töisä on se elämän maalla mahdollistava ehto. Ja sitten on vielä ne, jokka tulee tukka putkella - edelleen se ensin mainittu mielikuva silmiin painuneena - olemaan maalaisia ja sitten yleensä sattuukin ja tapahtuukin kaikkea, josta voi vaikka kirjoittaa blogia...
 
Oikeestaan me ei olla noita viimeks mainittuja, koska ei me olla mistään kaupungista tänne tultu. Ollaan kyllä täältä kotosin, mutta kumpikaan ei olla maatalon peräkamariin synnytty, eikä saatu omia nimikkolehmiä lapsuutemme aurinkoisina päivinä. Paitti mää kyllä muuten melkein asuin meidän naapurin navetasa, mutta sitä ei ny lasketa, koska asuin kuitenkin rivitalossa , eli astetta kaupunkimaisemmassa pytingissä niinku.
 
No tänne maalle maalle, siis sinne minne ei kunnan vesi ennen meitä kulkenu ja mihinä sähkökin tuli kun katto ikkunasta tarpeeks tarkasti kaukana näkyvinen autojen välähdyksiä , meidän mielet kuitenkin halas ja täällä me ollaan ny sitten oltu jo tovin. Ensalkuun asuttiin kylän omakotitaloalueella, jossa siis oli ihan kivaa ja kätevää, mutta ei sillä oikeastaan ollut mitään tekemistä varsinaisen maaseudun kans. Sitten kun mitään muuta ei löytyny, niin asetuttiin tänne ryteikköön. Asiassa saatto olla pikkasena pontimena myös alati kasvava perhekoko, joka ei hyvistä yrityksistä huolimatta mahtunut enää oikein mihinkään ja toisaalta meidän omistamat ravihevoset, jokka söi rahaa heinän lisäks, asumalla vuokratalleissa pitkin maakuntaa.
 
Oltiin me niin innoissamme, kuin pienet intiaani, kun tänne römpelöiseen pusikkoon sitten ittemme raahattiin! Ensmäinen homma johon tartuttiin, oli kyllä hyvin enteilevä (mutta se missään tuntunu silloin, sitä on niin maalaisromantiikan vallasa kuulkaa semmosesa tilanteesa), sillä täsä tontillahan oli vaan pieni vino onkiensäilytysmaja ja just ja just silmin havaittavissa oleva nuotiopaikka. Notskin jäänteiden vieresä kökötti hyvänä vinkkinä penkki ja kun me siihen kuulkaa pertsiimme painettiin, ne se losas alta siinä paikasa. Miäs sitte (ja kuinka enteilevää tääkin muuten oli, en vaan tajunnu sillon mitään näköjään) sano että tehrään tukevampi paikka koko grillaamiseen ja väänsikin sitten sellasen pienen kesätanssilavan kokosen rakennelman  sinne, joka valmistu sitten seuraavana keväänä, kun alkusyksystä oltiin se penkki mäsäks istahdettu. Jos joku nyt täsä aattelee, että mua häirittee toi kymmenen kuukauden rakennusaika siinä penkin saamisesa, niin jos ootte meidän elämää ton jälkeen yhtään seurannu, niin tajuatte että toihan oli nopee. Hehh. Se mikä siinä oli nähtävisä oleva toimintaketju, oli toi joka pienen pikkuriikkisenkin homman riistäytyminen aina jäätäviin mittasuhteisiin.
 
Mutta me oltiin niin tultu maalle. Sen varmaan valitettavasti huomas naapurien mökkiläisetkin, koska täsä vuosien mittaan on pihoja aidattu enempi kuin ikinä ehhhhheh ja toisaalta meidän jälkeen tänne pieneen rykelmään on tullut muutama pytinki lisääkin (ja tyhjiin on tullu uutta väkeeki). Ollaan saatu sitten kaupungin tienumero-väkikin ihan meneen sekasin päistään. Meinaan joku joskus vuonna tuhat kahreksansataa varmaan oli aatellu miten tää pieni umpikujaan (eiku jokeen) päättyvä tie numeroidaan. Onniarviolta heitetty jotai kuija monta savua tännekin ny asettus sitte aikain saatosa asusteleen. Pieleen meni niin että pimpahti! Nyssitte jokatoisella mökillä ei oo talonnumeroo ja jokatoisella on niisä numeroisansa varaa antaa vaikka muillekki. Mutta onneks tää ei oo meiräm päänsärky. Vielä.
 
Nin täälä maalla sitten kuitenki oltiin. Ja oltiin saatu pystöön talokin sen rillipaikan lisäks ja kunei peltoalaa meitin vierestä saatu ostettua, niin saatiin onneks pellon toiselta puolen muuta joutomaata, jonne aseteltiin vuosien mittaan talli ja laitumia meiän farmin elukoille. Tähän voisin käyttää monbta riviä aikaa ja kuvailla kuinka rakennusluvan saaminen oli melkosen aikaavievä prosessi, tai ei eres sen rakennusluvan, vaan poikkeusluvan ympäristökeskukselta. Semmonen tarvittiin, koska jokee kun katto alajuoksun suuntaan, niin siellä kilometrin pääsä kohisi ittekseen ja ilosen vapaasti virtaava Kilpikoski. Se oli sitten niinkun suojeltu silläviissiin, että sanoivat sitä Naturaks ja laittoivat siittä kumpaankin suuntaan puolentoista kilometrin matkalle semmosen jutun, että jos jottain sinne teet niin kysy ensteks ympäristökeskukselta. Mikä on tälläselle muka-inkkarille ihan mieluisa noin niin kuin asiana, mutta käytännössä se ei mee ihan sillai kun mieluisat yleensä. Lupaa odotettiin muistaakseni toista vuotta, ainakin ja se lupa sitten vasta anto meille luvan hakee edes rakennuslupaa. Jota sitte odotettiin kans. Ja ettei menis ihan rutiininomaiseks tää asetelma, niin sanottakoon että esimerkiks siinä vyöhykkeellä oleva maatila toisella puolen sai tehdä ja rakentaa mitä vaan mökkiä ja koppia sinne rantaansa, koska se oli maatilarakentamista ja siihen ei yltäny nää tavallisille ihmisille kuuluvat lait. Ei siinäkään mitään, mutta kun meille kerrotiin jo sillon että minkävärinen meiän talo pitää olla (punanen) ja sitte piti olla eri viranomaisilta lausuntoja, että se kohta mihin meiän talo tulis, että kun ihmiset sitten kuleksis niinkun tiellä ja kattelis joelle, että haittaisko se kultturimaiseman kattelemista. (no ei kai haitannu, koska meiän talo ei edes nävy minnekään). Hirveesti nauratti, kun tämmöstä (maksavaa) anomusta sitte väännettiin ja kuitenkin kesämökit sai mennä minkä vaan maiseman eteen ja olla minkä värisiä vaan. Vai naurattikohan sittenkään.
 
Noo, mutta sitte oli lupa ja oli talo ja oli muuten punanenki. Meillä oli sillätavalla mukava tilanne, että rakennustarkastaja tykkäs käydä kattoos meidän rakennuksen etenemistä ihan ittekseen ja kutsumati melko tiheeseen tahtiin. Rakentamas ollu ammattikirvesmies totes, ettei ollu neljäkymmentävuotta kestäneen uransa aikana nähny yhtä kiivasta ramppaamista millään työmaalla. Ja sitte toisaalla samalla kylällä erräät vähän teki rakennushommaa ja pyys lopputarkastukseen tulleelta virkamieheltä nimee hakupaperiin siinä samalla - kuka niitä ny etukäteen mitään lupia edes kysyykä, paitti jokku jokka ei ymmärrä. Mutta me ollaan hyvin tyytyväisiä, koska meillä on tän kaupungin parhaiten valvottu talonrakennus ollu, että jos ikinämittää ropleemia tulee, niin ei voi niinkun olla ainaka väärin tehty (enkä kyllä epäilly että olis muutenka, mutta ei voi epäillä kyllä muukka) (eikä oo epäillykkä).





Sitte. Elettiin siinä niitä ruuhkavuosia maaseudun rauhottavas maisemas niinku. Tallisa kopisi seittemän hevosen kaviot parhaimmillaan ja niitä sitten valmennettiin, raveis kulu aika moni ehtoo viikosta ja perhe kasvoi silti siinä samasa ajankulusa. Näistäki olis aika monta hassunhauskaa tarinaa, mutta jätetään ny jottai sinne tulevaisuuteenki.



Mutta kuten me ihmisetkin aletaan väistämättä rapiseen jostain päin kun kello se vaan käy, niin ikäänty ne meidän hevosetki ja uusia ei haluttu ees harkita hankkia. Noi oli ne meijän ja niitten kans tykättiin puljata. Sitte kun ne ruuhkavuodet muuttu melkein semmoseks ruuhkasa seisomiseks, niin oli aika alkaa tekeen jotain näille asioille , joille meillä ei enää ollu vuorokaudesa tunteja. Pikkuhiljaa hevoset on vähentyny ja vahenee varmaan nollaan asti täsä lähitulevaisuudesa. Perheesä ei ole enää päivittäin joku ratsastamasa , kun opiskelut ja työt vie (kuten pitääki) ihmisiä kauemmaks tästä meidän maalaisunelmapusikostamme. Talonkin väri vaihdettiin vaaleaks tossa muutama kesä sitte, kun saatiin siihen lupa suhteellisen helposti - ei se vaatinu kun hakemuksen ja lupaamisen ja sitte sielä jälkeenpäin paikallakäymisen, että on ihan hyvä. Asiaa ei mitenkään helpottanu seikka semmonen, että naapurin talo on kans vaalee. Ja näkyy paljo enempi täsä kulttuurimaisemasa joka puolelle. Mutta kun sillä ei ole rantaviivaa, niin sitä ei koske mikkään tommoset. Enkä mää siis naapuria täsä moiti ny mitenkään kunei se sev vika oo, vaan näitä pykäliä, että onhan se hyvä että niitä on, mutta vois kai niisäkin joku järki kuitenki olla. Vai.
 
Tämmösen pienen alustuksen jälkeen mää alan lopulta lähestyyn itte asiaani. Eli sitä kuinka se elämä on ny sitten muuttunu aika paljon ja muuttuu viä enempiki. Kohta me ollaan ihan semmottia uusasukkaita vaan, niinkun jokka asuu vaan maalla muttei elä maalaisten tavoin. En tiedä pääseekö multa itku hirveestä luopumisen tuskasta vai suuresta helpotuksesta, joten sitä orotelles en päästä sitä nyt ollenka. Onhan meillä meiän kanat, mutta nykyään kanoja voi olla kaupungisakin kuulemma, vaikka leikkimökisä. Koirat ny ei ole mikään maalaisuuden merkki moneen vuoskymmenen ollukka, joten ihan ollaan täsä ny sitte tämmösinämme. Onneks sentään toi lapsluku erottaa meirät normikansasta, ettei joku ny mee sekottaan meitä tavallisiks ihmisiks. Aina ollaan meinaan kannettu mukanamme tätä todella outojen vähän erilaisempien  ihmiset mainetta ja olis se ny kamala yhtäkkiä siitäkin luopua ja olla vaan niinku muutki. Tosin meiän naapuristoon on tulosa vauva ja mää oon siitä niin ilonen!






Sitä mää vaan niinkun täsä, että mulla kestää varmaan sitte ku talli on lopullisen tyhjä hetken tajuta, että esimerkiks miähen työreissun aikana mää en mee kelillä kuin kelillä, kipeenä tai köyhänä, sinne talliin lappoomaan paskista ja jakelemaan kauroja. Että jos joku lapsista niinku oksentaiski, niin se ei aiheuttais mitää semmosta ämpäri-lapsi-auto - asetelmaa, vaan me oltais vaan niinku täälä. Tuntuu ihan kummalliselta, enkä mää just nyt viä osaa ajatella sen helpottavaa vaikutusta, vaan toi kaurojen mainitseminenki sai mut melkein jo itkeenparkuun.
 
Mutta tästä mää ehkä tuun täälä enempiki sitte kertoon, kun aika näyttää minkälaiseks tää elämä täsä ny muuttuu. Ja mitä kaikkea mää tällä kaikella ylijäävällä ajalla tuunkaan sitte tekeen. No evvarmaan mitään, jos yhtään itteeni tunnen.
 
Kyllä mua nyt vastustaa tää tekniikka! Eli P.S. Huomasittekin jo mun uuden bannerin, johon mä olen NIIN tyytyväinen, että olin heti kuin kotonani sen kans. Ihan pikkasen unohdin laittaa bannerintekijän teillekin tiedoks, (ja sitten kun yritin niin voihan räkä kun tää ei anna lisätä tätä minnekään, en tiä kyllä mikä munkin blogia vaivaa taas tänään! Ja siis vikahan EI voi olla minusa :D Mutta bannerista teki minun näköiseni Voikku Rapatessa Roiskuu-blogista ja mä häntä tästä suuren suuresti kiitän! *muisk* Oot ihana!
 
Ja nyt sitten jarpaita myöten peukut pystyyn että tää julkaisunkin jälkeen on tässä tää kirjoitus! Mukavaa sunnuntainjatkoa!

lauantai 26. syyskuuta 2015

Tuumaa hän

Mun mielestä on ihanaa, kun oon saanut elää niin monen lapsen eri kehitysvaiheet lävitte. Tämmösessä isossa perheessä kun sen huomaa niin hyvin, kuinka hyvin paljon riippuu lapsen perusluonteesta kuinka se (hän) reagoi ja ottaa eri vaiheet itse käsittelyynsä ja toisaalta osaltaan se luonne ei sitä muuta mikskään, että niitä vaiheita vaan on olemassa , olit sää mimmonen tyyppi tahansa.
 
Kaikille meillä on tullut just viisvuotiaina semmonen havahtuminen siihen, että täs ollaan erillisiä ihmisiä perheen kans ja käsitetään vähän ajan kulua ja semmosta ittekin. Pienempi lapsi kun on jossain vaikka hiekkakasalla, niin ei se sillätavalla hetken siellä oltuaan ymmärrä, että onks oltu nyt viistoista minuuttia vai tunti ja viistoistaminuuttia. Mä luulen, että aika moni joka vie lapsiaan hoitoonkin (pieninä taaperoina) saa kuulla tästä sieltä hoitajilta. Että lapselle se tavallaan on se ja sama onks se mutsi jossain vartin vai neljä tuntia. (tokihan sitä varmaan kun tulee nälkäuniharmistus niin jokainen lapsi saattaa muistaa että mulla oli muuten äitikin ja haluaisin sen just nyt tänne, mutta tiiätte varmaan mitä nyt tarkoitin).

Viisvuotiaina meillä on kaikki järjestänsä alkaneet miettiä ajan käsitystä siinä mielessä, että miltä se itsestä tuntuu ja sitten tätä perheestä erossa olemista. Meillä tämä toisiks nuorinkin, joka siis at the moment on viisvuotias,  meni nyt kerhoon, joka on kerran viikossa kaksi ja puoli tuntia. Tää aika tuntuu kotona kasvaneelle lapsitaimelle aika pitkältä (ja äidille, äidille se tuntuu ikuisuudelta!) mutta silti täysin käsiteltävissä olevalta (jopa äidistä). Sinne mennään reippaasti ja siellä ollaan reippaasti ja sitä odotetaan innolla aina kun edellisestä on kotiin tultu. Silti lapsi osaa mietiskellä, että mitä äiti ehkä ehtii tekemään sillä välin kotona, nukkuuko pikkuveli koko sen ajan ja moniko isommista sisaruksista tulee sillä välin kouluistansa jo kotia. Lapsi tuumii välimatkoja kodin ja kerhon välillä ja pitää tärkeänä kysyä joka kerta, että varmastihan sitten taas haetaan hänet kun aika koittaa. Ensimmäisellä kerralla hän kävi läpi myös sellaista skenaariota, että jos iskä oliskin tulossa hakeen ja menis vaikka auto rikki siinä matkalla, että kai äiti sitten on puhelimen lähellä, jotta kuulee jos iskä tienpäältä soittaa ja pyytää hakemaan. (tää keskustelu jatkui myös sillä, että kukahan senkin auton sitten korjais, kun meidän autot on pruukanneet tuleen korjaamolta entistä rikkeimpinä takaisin, mutta mää muistaakseni keksin siihen jotain näppärää vastaukseks, kuten esimerkiks että no äiti korjaa).
 
Ihan hirveen ihanaa on huomata lapsessa tää kehitys. Nää meidän lapset kun kasvaa täällä sillätavalla ihan itteikseen, sanois joku varhaiskasvattaja varmaankin. Mulla on perusjutut tietenkin, joita meidän perheessä kaikki noudattaa ja tekee, mutta niistä niin suuri osa tulee varmaan tässä elämisen mukana luonnostaan, etten mää osaa tehdä niistä mitään listaa, että missä vaiheessa tääkin otetaan opettelun alle. Tai oikeastaan: kus tänne oot syntynyt, niin suurinpiirtein siitä se alkaa, opettelus.
 
Meillä nää lapset saa oikeastaan tän varhaislapsuutensa olla just semmosia kun ne on, ilman että mää lähden niitä sen enempää muokkaamaan mihinkään yhteiskuntakelpoisempaan suuntaan. Jos ei piirtäminen kiinnosta, niin ei tarvi. Kynään ne on kaikki kuitenkin tarttuneet aina jossain vaiheessa, ihan joka ikinen. Mulla on perussetti kaikkea hirveen kehittävää askarrustarviketta joita laitan tyrkylle säännöllisin ajoin. Hamahelmiä (sorminäppäryyttä), muovailuvahaa (mielikuvitusta indeed), paperia ja  vesiväritssormiväritmitkävaanvärit (sotkua tuhrua ja ihanaa taidetta ja riemua ja seinille ripustettavia elämyksiä),  vähän silkkipaperia ja muuta nykerrettävää liiman ja saksien kera. Mun ei itte tartte todellakaan olla mikään trendikäs askartelijapaskartelija, itse asiassa mä en tee juur mitään koskaan, mutta lapset meillä on aina askarrelleet. Mä laitan kamat esille, autan saksien ja liimojen ja suttujen kans ja olen siinä läsnä, mutta ei mun päästäni tule mitään minkä osaisin itte vääntää ideasta joksikin konkreettiseksi. Mä olen kerran maalannut taulun. Kuuluisan tauluni. Ihan siis oikein maalarin vehkeillä sen sutikoin ja tuumailin silmät sirrilläni ihanaa teostani, jossa oli siis äitihahmo pieni vauva käsivarsillaan. Lapsi numero yksi sanoi, että hieno tuoli. Hämmästykseeni hän tarkensi, että nojatuoli! Toinen käänsi sen poikittain että tajuais mitä siinä kuvataan (eikä tajunnut sittenkään). Kun lapset sitten hehkutti, että äiti maalas taulun, mee kattoon iskä! Niin iskähän se meni ja sanoi että mistä ihmeestä keksitkin ton idean. Miten niin, mietin minä, monen lapsen äitinä siinä. No siinä olikin ihan selvästi orava köllöllään lämmittelemässä nuotion lämmössä!! Miettikää sitä. Ja mun isä oli taidemaalari. Tähän ei taida olla kellään mitään lisättävää?
 
Meidän lapset on yks toisensa jälkeen olleet kyllä hyvin liikunnallisia (kun sanotaan tälläi hienosti). Kiipeilevät puissa, potkivat palloa ja juoksevat nyt yleensäkin hullunrinkiä tai jotain maanista maratonia ympäri kämppää aina kun muulta tekemiseltään kerkeevät. Silti ne on olleet koulussa ihan paikallaan pysyviä lapsia. Saivat vissiin tarpeekseen juosta siinä ennen kouluikäänsä.
 
Mutta palataanpa tähän viisvuotisikään. Kun siis meillähän on kirjoja nurkat väärällänsä ollu jo ammoisista ajoista lähtien ja lapset on kyllä saaneet kuulla ääneenlukua ja oppia kirjan ääreen rauhoittumisesta siittä ensparkaisusta lähtien. Silti kaikki ei ota kirjoja niin elämänsä asiaksi kuin toiset ja tääkin on ihan täysin sallittua mun mielestä. En mäkään ole vanhempieni kopio (kuten jo yltä kykenimme lukemaan) , joten miks mä olettaisin omien lapsieni toimivan just kuten minä? Mutta tää nykyinen viisvuotias on nyt jämähtänyt kirjoihin. Mun tuli yks ilta kurkku oikein kipeäks, koska olin aamukahvin kyljestä lähtien paapattanut ääneen kaiken mitä meiltä suurinpiirtein sattu kädenojennuksella löytämään kirjahyllystä. Aika ihanaa!
 
Seuraavana syksynä tää ihana viisvuotiaani onkin jo kuus ja istuu kuuntelemassa osan päivästä eskarin kirjoja ja juttuja. Meillä on tää hetkemme tässä ja kaikessa arkisuudessaan, tavallisuudessaan ja  välillä puuduttavuudessaankin se on ainutlaatuista, eikä koskaan palaa. Ihan niin kuin joka muukin hetki, jokaikisen kanssa.
 
 
Arvaatte kai mitä tää kuva sai mussa aikaan. Pienen poruhetken. Tossa se on, mun nykyinen viisvuotiaani. Enkestä.
 
 
 

perjantai 25. syyskuuta 2015

Perjantai-illan huumaa

Todellakin. Mulla oli kuulkaa niin mieluisa saunomiskokemus, ettei ole hetkeen ollut. Joka purkissa oli kuulkaa vain hoitoainetta, ei lainkaan shampoota. Hirvee kriisi, kun piti lähteä kesken sieltä kiertämään pitkin taloa ja ehtimään jotain säälipurnukkaa edes. Sitten sitä tulee vilu, vaikka on just ollut saunassa ja sitten sitä tuhlaa lämmintä vettä, jotta tulis taas lämmin. *haah*

No mitä voikaan odottaa illalta, kun aamukin meni ihan mallin vierestä. Likka jäi bussipysäkille, kun viurahtanut kuski körötti vaan ohi. Kauppareissulla, kun menin vähän (ei paljon) rehukaupoille, ei kukaan tsiljardista myyjästä viittinyt tulla auttamaan ja kannoin sitten ittekseni ne säkit autolle, jota ei tietenkään saanut lähellekään ajettua, kun kaikenmaailman kanervanostajien kärryt oli edessä. Plääh. Kotona huomasin, että jotenkin olin käsveskaani laskenut puhelimeni väärin (siinä on kyllä suojakuori päällä, mutta eipä auttanut näemmä) ja näyttö halkipoikki. Just.

No näitä mahtuu mun päiviini, eiköhän nämä ole vielä pientä kuitenkin. Eilen oli vanhempainilta ja siellä puhuttiin paljon isommista asioista, kuten siitä mitä vastataan kaupungille siihen asiaan, että yläkoulun lukiosiipi jää tyhjäksi, kun lukio lopetettiin ja oppilaat meni kaupungin keskustan lukioon opiskelemaan. Kaupunki itkee tyhjän siiven kohtaloa ja uhkailee siirtää sinne yläastelaisten joukkoon muun muassa meidän alakoululaisia. Juu over my big fat body. Vanhempainyhdistys tekee jonkun vetoomuksen, mutta kuka näistä tietää auttaako ne ikinä. Eipä just nyt tule mieleen kertaa jolloin olis.
Mä en kyllä ollut edes hämmästynyt näistä puheista ja aikomuksista, mä en hämmästy enää mistään. Pikkasen olen kyynistynyt tässä, mutta kovasti koitan sitä vastaan taistella. Hiukan on tietysti sekin vaikeeta, kun esimerkiks poliittinen puolue, johon olen ollut yhteyksissä, ei edes vastaa mun posteihini. Pikkasen siis vaatii vielä pinnistelyä, että jaksan tätä viedä eteenpäin. Pin pin.

Mutta kyllä tää tästä. Venäjänkieli alkaa sujumaan, siis alkua paremmin jo huomattavasti ja osasin jopa muodostella lauseita ihan ominpäin viimeksi.*jii haa*

Tänään oli alakoululla ihastuttava juttunen, kun sai mennä tutustumaan kouluopetukseen, siis me vanhemmat, sinne oppituntien keskelle. Oli kyllä aikas mahtavaa! Siellä ne omat paaperot oli osana porukkaa ja teki niin terhakkaina hommiansa, että! Hassusti se oma lapsikin näytti niin erilaiselta, isolta ja vieraaltakin vähän, siellä ryhmässä. En sentäs itkenyt. Ihan.

Nyt tää talo on jo hiljennyt ja valmistautuu huomiseen kisapäivään, kun oma seura järjestää taekwon-don vuosittaiset kilpailut. Meiltä kisaa neljä, joten jännättävää riittää!

Palaillaan taas, mukavaa alkavaa viikonloppua!

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Keskiviikkona mietin tätä

Pikkasen olis kiire, joten täytyy jättää kommentteihin vastaaminen (anteeksi , sori, bardon me) ja valita välillä tälläisen at-this-moment postauksen tekeminen.

On nimittäin sellainen pikkuisen parempi keskiviikko meneillään, sillä olen nukkunut suht hyvin. Se on sillätavalla mahtavaa tuntea itsessään, koska olen unettomuuteni vuoksi yleensä vähintäinkin puoliunessa vielä tässä vaiheessa vuorokautta - siitä huolimatta missä ikinä sillä hetkellä liikuskelenkaan. Nyt olen ihan kotisohvalla ja olen virkeä. Mahaankaan ei satu! Mulla on siis syitä olla iloinen - muitakin kui nuo selkäni takana majaleikkejä vetävät kaksi pojannappulaa, jotka ovat kyllä sellaisia elämän tarkoituksia, ettei mitään rajaa. Tässä olen istuksinut jo hyvän tovin ja niin on pojatkin - kököttävät siis tässä mielikuvia aiheuttavalla sohvalla mun kanssa ja ovat minun ja selkänojan välissä. Jos ja kun joku nyt miettii, että miten se edes on käytännössä mahdollista, niin en minä vaan kuulkaa tiedä. Ihan mikään pienin eukkonen kun en minäkään ole, mutta jotenkin ne lapset nyt haluaa kömpiä tuonne majaansa!

Eilen tai oikeastaan koko viikolla, mitä tässä nyt on viikkoa kerennyt olemaan, olen koittanut jatkaa näitä mun uusia elämänohjeitani (tai ne mitään uusia ole, mutta kerrankin käyttöön otettuja!) ja olen tehnyt muun muassa iltasämpylöitä puuronlopusta ja jatkokäyttänyt kaikkea mahdollista edellispäivän aterialta jäänyttä meidän kolmen lounaisiin. Kanoille ei ole mennyt mitään kuin jotain kurkunpäitä korkeintaan. Tää alkaa siis ihan selvästi mennä selkäytimeen tää hävikin vähennys! Jee!

Seuraavaksi ajattelinkin ottaa käsittelyyn meidän roskamäärän. Lajitellaan sen verran mitä lajitellaan, siis suurin osa kamasta on sekajätettä ihan vaan sen takia, että pieninkin haluaa laittaa niitä kaikkea mitä ikinä keksiikään roskiaan roskiin ja siinä sitten ei paljoa tänkokoisessa taloudessa aleta arpoon, että onko tuolla nyt mitään sinne sopimatonta vai ei. Koska luultavasti on. Luultavasti on myös jonkun lyijykynä, piirustusvihko ja koiran purulelukin. Kenkiä ei ole enää niin paljon ollenkaan, kuin oli joskus. Että joko meidän pienin on kasvanut tai vaan oppinut piilottamaan ne paremmin. Nyt mä kuitenkin päätän tarttua tähän aiheeseen ja alan erottelemaan poltettavat roskat vielä paremmin. Ennenhän mä olen erotellut ne suurinpiirtein lennossa kesäaikaan, kun muka ulkona seisovalle grillille on vähemmän matkaa ja kaikki muka muutenkin kätevämpää. Hah. Mä otan tän nyt asiakseni ja teen siitäkin kätevämpää, tai ainakin kokeilen sitä tämän loppuviikon. Sen jälkeen katotaan miten käy, annan luvan itselleni olla etenemättä ilman tunnontuskia, tai sitten jos käy kuten hävikin minimoimisessa, siitä tulee se tapa (jota toivon).

Pakkaukset sisältää kyllä nykyään tosi hyvin merkkejä siitä saako niitä polttaa, haudata tai upottaa vaikka puuronsa sekaan antamaan vähän kuitua eeehhheh, joten siitä tämä ei ole kiinni. Kyllä mä katon, että meidän suurin ongelma on se säilytys ennen polttamista -tarvikkeista tulevat pakkaukset on meillä ainakin osa melko isoja ja toisaalta osa jollakin tavoin kosteita, joten ei niitä ihan mihin vaan pärekoriin tai tiskipöydälle kuitenkaan viskota. Roskiskaappi on vähän nounou sen pikkuväen takia. No mä kehittelen jotain, edes loppuviikoks, niinhän me sovittiin!

Sitten on tää loppuun saattaminen koko hommelissa, eli poltto. Ajattelin että jos joka ilta (tai edes joka toinen... tai....) laittais nuotion tohon grilliin pihalle ja laittais tölkit roihuamaan? Kai siitäkin nyt jotain kaasua tulee ja tapan kaikki lähitienoon puut, mutta se voi olla vaikka sitten se seuraavan viikon pelastusaiheeni. Nyt mä muutan meidän roskiksen himalajasta saana-tunturiksi ja samalla pienennän kaatopaikkajätettä ja ihan vaan sitä tunnetta, että aina sekin pönttö on täynnä, kele!

Lupaan palata asiaan, kun olen tehnyt mullistavia tahi noloja toteamuksia kaikesta käytännössä, joten ei kun kierrättämään!

P.S. Tänään on taas opiskeluilta, enkä ole viikossa oppinut mitään, vaikka asialle omistautunut lukijanikin yritti parhaansa.... oih. Mutta ehkä ne tänään loksahtaa kaikki sillätavalla paikoilleen? Ettei käy niin kuin sille kyyhkysparalle, joka lennähti tossa aamusella meidän muovitetun päätyrakennelman sisälle siitä ainoasta aukosta joka siinä on. Siellä se sitten on kökötellyt jo aika monta tuntia päätään kallistellen, kun ei osaa mennä pois. Enkä mene auttamaan, se on aika mötikkä tommonen kyyhkynen kuulkaa jos se päättää päin pläsiä tulla...

tiistai 22. syyskuuta 2015

Kuvaile tunteitasi? No kun kerran vaadit ...

Välillä sitä on kotoisa olo, vähän kuin olisi sohva.
 

Elämä hymyilee ja sä niin kuin hymyilet takaisin sille!
 

Joskus ei oikein tiedä onko joku hyvä juttu vai huono juttu. Silloin  tuntuu tolta.
 

Tää on kaikille tuttu: se "nouuuu" - tunne!
 

Joskus kaikki kiteytyy lautaselliseen kaalikeittoa. Edullista ja kotoista, hyvääkin - mutta haisee kamalalle heti kun sille selkänsä kääntää. Mun elämä osaa haista välillä. Tiedättehän?
 

Joskus elämä taas on tätä. Kokoajanjotain. Joku filosofisempi sanois, ettei sitä ihmisenäkään ole koskaan niinku valmis. Mutta mää sanoisin, että olispa nyt eres tää tönö kuosisansa. Joskus.

Sit on näitä, tyyniä hetkiä. Sielu lepää ja uatteleepi silosia ajatuksia, kaikki sujuu kuin silikkiä vaan...


(enkä sano että välillä alkaa sinertään, enhän)
Pittee muistaa hengitellä, nii pysyy värikin tasasempana kato.
 
Joskus todellakin kuppi on täynnä. Ja lautanen silti tyhjä.
 

Välillä oot värillinen etana menossa eri suuntaan kuin muut, mutta mieti, voisit olla kumollaan oleva värillinen etanakin...

Joskus jokapaikkaan on kamalan pitkä matka. Vaikka toisen ihmisen luo. Tai jääkaapille. Tai pyykkivuorelle. Ja aina siellä muualla paistaa aurinkokin...
 

Paras olis kai vaan muistaa antaa mennä! Päästää irti turhista rajoitteista ja kokeilla onko se se vauhdin hurma vai pehmeä lasku, joka viehättää!
 
Ja kuten varmaten teist nokkelimmat (eli kaikki, melkeinpä sanoen) hoksaskin, niin en ole tälläkään kertaa mitenkään lavastanut näitä tilanteita. En (edes osaisi). Kaikki on ihan autenttisia tilanteita ja suurinpiirtein komelta edelliseltä päivältäkin jopa. (Jopa noi mun ilmeet. Aim sou sori. En yhtään tiedä miks olin sellasia ottanut näppärällä kännykälläni, mutta siellä ne oli ja nytten ne on tossa.)