perjantai 14. elokuuta 2015

Suurperheen lapsien uhma ja muut luonteenilmiöt

Monesti, h-y-v-i-n monesti, ihmiset kysyy erinäisissä tilanteissa, että onko teillä ollut tälläistä tämänikäisellä ja onko muiden tuonikäisellä vielä sitäjatätä ja koska tämä ainainen uhmaaminen oikein loppuu! Mitenkään nostamatta lapsiani itseään suurempaan kategoriaan, joudun useinkin rypistämään otsaani ja oikein miettimällä miettimään onko meillä edes mitään uhmaa, edes pikkuisen, edes kellään, edes vähän niin että muistaisin siltäistumalta jotain kivaa kohtausta vaikka. Yleensä jotain tuleekin mieleeni ja keskustelu pystyy sujuvasti jatkumaan, mutta nyt tässä näin kenenkään kysymättä, aloin oikein miettiä tätä asiaa.

On. On meillä uhmaikää. Minä en vaan mitenkään pidä sitä elämän, sen arjen, isoimpana asiana, en edes top kympissä, en edes top sadassa, jos ajatellaan jotain päivänpolttavia asioita kulloinkin.

-Ensinnäkin ikävaiheet tulevat ja menevät ja isossa perheessä olevatkin käytännössä. Shounvetäjän henkilöllisyys saattaa muuttua suoraan lennosta, mutta samat piirteet eri muunnoksineen raikaa pitkin seiniä kyllä harva se viikko. Sitä voi sitten kukin itsessään ajatella, että onko mun elämä ainaista uhmaa (tai sen kuuntelemista ja käsittelemistä) , vai onko elämä vaan tasaisesti tätä johon kuuluu lasten erilaiset kasvukaudet ihan normaalina osana elämää. Suosin jälkimmäistä vaihtoehtoa! Toki kaikki saavat uhmalleen arvoisensa käsittelyn (koska äidin hermot), mutta ne eivät ole suinkaan mitään herrajjestasmikätällemukulalletuli sekoskosenyttässäkeskelläkirkastapäivää - kohtauksien aiheuttajia, vaan pikemminkin sellaisia "ai kas, sullekin tuli toi vaihe, ootpas sää jo iso" toteamuksia. Kun jotakin on tarpeeksi, niin se tulee aika tutuksi. Mikään tuttu ei taas niin pelota tai kauhistuta tai ahdista, joten sen voi melkein jättää mainitsematta siitä kysyttäessä.

-Toisekseen suuressa perheessä arvatenkin on eri ikävaiheessa olevia lapsosia tupa piukassa ja niillä kaikilla on omat jurnuutuksensa, todellakin. Ja lapsessa on sellainen sisäänrakennettu ominaisuus, että vaikka se pienen lapsen uhmakohtausraivari saattaa vaikuttaa tosi rasittavalta ja fyysisesti rankalta, jos vaikka kantaa täpötäydestä kaupasta punnaisena räkähirviönä huutavaa lasta olkapäällään pihalle, samalla kun potkii kauppakasseja edellään sinne pihalle myös ja koittaa hengittää nenän kautta ilmaa liekehtiville aivoilleen, koska suussa on lompakko ja autonavaimet tukkeena ja silmissä hikipisaroiden järvisuomi ja korvissa soi uhmakohtaushevisauruksen huuto. Niin ei kuulkaa. Ei se ole kuitenkaan vielä mitään. Kyllähän se on siinä hetkessä raskasta, mutta kun sille sanoo autossa että katopas mikä lintu tossa tolpan nokassa just jotain tanssia vääntääkään, niin päivä on sinään seestynyt ja pieni käheä ääni toteaa sulle, että "äiti te on lokki patkalla". Mamman kullannuppu se siinä. Kotona keität kahveet ja oot taas ihan omassa elämässäs kii. Mutta kun otetaan nuo kymmenen vuotta vanhemmat lapskullat kuulkaa suurennuslasin alle, niin mikään ei ole enää sun, siinä sun elämässäs. Ei sohvahetki, ei kahvihetki, ei ajatushetki, ei iltaunet, ei telkkariohjelmahetki, ei kauppahetki, ei lehdenlukuhetki. Niillä on asiaa ja niilläkin on uhma. Ne jatkaa ja vääntää ja viunuaa ja jatkaa. Sulle ei tule sellaista huhhuhpäästiinpä tästäkin - oloa enää ikinä. Ne jatkaa vuosikausia sitä jeeraamista eestaas asioittensa kans sun edessäs ja kun sitten siirtyvät jonnekin omien seiniensä sisälle jiuruamista jatkamaan, niin sulla on ehkäten se seuraava juurikin hyvällä mallilla jatkamassa samasta sävellajista mihin se edellinen nuotit jätti. Että jos siinä polven korkuudella joku hiukan sulle uhmaa jostain omensta jonka just nyt olis halunnut vaikka sää kuorit sille siinä perunaa, niin sä luultavasti vaan otat sen pellavaisen syliis, pussaat poskelle ja sanot että onnekssääootvielääidinpienikaveri!

Niin että kuulkaa sellaista se on. Isossa perheessä, meilläkin. Tosin meillä on ollut nyt aika rauhalliset murrosikäiset (heippa lapset! muistakaa olla kiltisti jatkossakin ettei äireen tarvi pyörtää sanojaan!) mutta onhan niillä omansa olleet, sanomisensa. Ja se nuoren murros on nimenomaan murrosta. Siinä ei hiukan koetella rajoja, että voiks tähän ojaan mennä vaikka äiti kiels just kuneioosaappaitakaan. Siinä räjäytetään seinät ympäriltä ja katotaan kuinka hieno savupilvi nouseekaan taivahalle siitä!

Joskus luin jostain, että murrosikä alkaa siitä kun joku sammuttaa valot nuoren päässä ja siellä se pimeessä sitten yrittää olla ja elää. On ollut hetkiä, jolloin olen muistanut tuon ja elänyt sitä *ehhheh* , mutta olen myös huomannut, että jos jollain on kymmenenvuotias ja se kysyy miten siihen murrosikään oikein kannattais varautua, niin älä sano mitään. Parempi, ettet sano yhtikäs mittään. Koska jos sää sanot, että pidät vaan linjas vaikka laps oliskin ihan hepreaa puhuva huru-ukkoakka jonka mielenterveyttä epäilet joka toisen lauseen pulpahtaessa ilmoille, niin väistämättä jokainen kymmenvuotiaan äiti sanoo, että ei meidän. Kun meillä on niin hyvät välit. Että kun me keskustellaan. Ja sovitaan yhteiset säännöt. Ja me ymmärretään koska muistetaan kuinka oltiin itekin nuoria. Ja meillä saa näyttää tunteensa muutenkin.

No DAA. Mikään ylläoleva ei ole millään muotoa este sille, että lapsi sanoo sun väännettyä sille kuumassa keittiössä sen lempiruokaa vaikka sulla olis ollut mitä vaan muutakin tekemistä mutta aattelit että lapsirakas saa ruokaa kun on ollut rankka päivä ja on vielä harrastuksiakin illalle tiedossa, että "jaa tota samaa paskaa anteeks nyt vaan mitä AINA on, en syö sitäpaitsi me mennään ranskiksille varmaan lissun kans ja sitäpaitsi koska mä oon syönyt tähän aikaan, et säkään mitään kans tajua, yrittäisit edes vähän elää tässä päivässä säkin, ei kenenkään äiti ole tollanen!". Helpolta naistenlehtikamalta tuntuu sanoa, että siinä tilanteessa oot vaan ihan tyyni ja toteat että tätä meillä tänään syödään ja viheltelet hyväntuulisena siinä vaan. Kun siihen tilanteeseen liittyy paljon ja kaikkea ja siihen nuoren sanoihin liittyy paljon ja kaikkea ja sitten on nää äidin tunteet, jotka on pullollaan paljon kaikkea. Hyvin helposti sitä huutaa, että ikinä en enää teille ruokaa tee senkin kiittämättömät lurjukset. Mutta sekin kuuluu murrosikään, että vanhemmat näyttävät olevansa myös ihmisiä ja korottavat ääntään vaikkei tarttiskaan joka hetki. Sitten nuori sanoo, että älä ragee ja alkaa nostella sapuskaa lautaselleen mielenosoituksellisen näyttävästi ja sinä oot siinä just ragenneena laskemassa noin tuhannen kolmensadan kohdalla ja keität päivän kolmannen pannullisen kahvia. Jonka juomisen luultavasti keskyttää joku toinen tilannetragikomiikka-kohtaus, johon liittyy miksei mulla ole mitään hyvää takkia näiden kuudentoista takkini joukossa ja miksei meillä ole täällä mitään hyviä vaatekauppojakaan edes mistä vois jotain järkevää hei hankkia ja miksi me yleensäkään asutaan edes täällä koska eihän täällä ole MITÄÄN. MITÄ TE OOTTE OIKEIN AJATELLEET! Ja sitten sä istut siinä ja koitat houkutella  paikalta nopeasti taivaantuuliin pakenevaa kofeiinia takaisin elimistöös antamaan rauhaa ja energiaa kestää taas tämäkin hetki ilman sitä rageemista.

Mutta murrosikä on myös ihan helkkarin hieno homma. Niistä kaikessa vanhempiensa sanoihin tukeutuvista pilteistä tuleekin omilla aivoillaan ajattelevia ja kaiken, ihan koko maailman, haastavia isoja ihmisiä. Ne miettii Putinia, ympäristömyrkkyjä, julkkiksia ja kaiken järjellisyyttä. Joudut räpyttelemään silmiäsi aika useasti, että oman lapseniko kanssa tässä keskustelen, kun on niin näppärää dialogia ilmassa. Luojan kiitos ja kaikeksi ihmeeksi, ne mokomat kasvaa vielä useimmiten vanhempiaan fiksummiksi (ja pidemmiksi). Minä ihailen suuresti lapsieni kykyä muodostaa omat mielipiteensä tän kaiken mediatursoksen keskellä - ja ison perheen ison egomerenkin keskellä. Jokainen lapseni on omanlaisensa ja aivan ykkösiä juuri omina itseinään. *rispekt*

Että huoli pois. Tästäkin pienestä slaagin saajasta tulee isona fiksu ihimine. Siitä huolimatta että kaksvuotiaana vähän harmitti, kun isoveli istui portaalle ekana. *vähemmästäkin!*

Meillä on nuorimmaisella juuri havaittavissa tälläistä minäekana-ilmiötä. Minä ekana laitan portin kiinni, minä ekana laitan auton oven kiinni, minä ekana menen ovesta, minä ekana istun penkille, minä ekana laitan valot vessaan, minä ekana sanon että mi-nä eka-NA! Ei auta enää tokana! Huudan jos tokana! En ala mitään jos tokana! Paitsi ehkä ryntään jonnekinpäin vaatimaan että minä ekana.

Onko teillä just tämmöstä? Vai mimmosta teillä on?

13 kommenttia:

  1. Kiitos tästä <3 Meil on ollut just sellanen viikko. Kyl on pienten uhmat pientä verrattuna noihin isompiin eikä meillä ole vielä edes ketään siinä pahimmassa vaiheessa. Kohta on ja siellä ollaanki sitten monta, monen monta monituista, vuotta.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. <3 voi Sankari :) Kestetään yhdessä!

      Poista
  2. Meillä on jotenki kauheen "epätyypillistä" tää elo tällä rintamalla nyt: äiti on vähä uhmis ja murkku (!) ja lapset aika tasaisii, mut kohta sit varmaan taas toisinpäin... Ja aina on joku v a i h e jollain, ei just nyt, mut yleensä siis, ja sitten onneks on jollain aina se hyvä mielikin just nyt, et kaikkia oloja ja iloja riittää niinku silleen tasaiseen tahtiin, mikä on just hyvä, vaikka joskus ei niin hyvä :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tää on taivahan tosi - onneks on niitäkin aina joilla on kaikki hyvin! <3 On meilläkin joskus aikuisilla ollut jotain.. eehhhehe... ettei olis vieläkin...... :) <3<3<3

      Poista
  3. totta turisee sankari edellä :) kyllä se on näiden pienten kans niin pientä nuo uhmat verrattuna isompien kiukkuihin ja tunteen purkauksiin.. Väliin tuntuu,ett sitä äitee muuttuu ihan pieneksi piipero-hiireksi äkäisen leijonan edessä.Sillon on hyvä yrittää antaa nuorelle omaa tilaa ja esim.meidän kohdalla tuo asunnon vuokraaminen lukiolaiselle oli/on paras vaihto-ehto..

    VastaaPoista
  4. Mä en nyt kaikkien näiden kommentoimatta jääneiden ja tän kirsikkana kakussa-postauksen jäljiltä voi enää sanoa mitään.
    Paitsi että sä oot kyllä ihminen paikallaan. Ehkäpä meidän kunta vois myöntää sulle jonkun apurahan, tai vaikka patsaan kiertoliittymään, siitä säästöstä mitä saa lukemalla tätä.
    Siis tarkoitan mielenterveyspalveluita.
    Tää sun ploki on parasta terapiaa, vertaistulea, avohoitoa, mielenterveystoimistoa ikinä.
    Että huippu oot.
    Terv tyrvis
    Kun meilläkin sattuu pari teiniä olemaan..
    Ja sit se (vaan) kuudes, joka on samanikäinen kuin teillä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Tyrvis! Kiitos! Ja hang on there :D

      Poista
    2. Samanlaisia ajatuksia. Perheessä teini, pikkukoululainen ja kaksvuotias. Ei kauheasti nuo vaiheet enää hätkäytä. Tarpeellisia ovat, kaikki, mikä ei suinkaan tarkoita, että olisivat helppoja. Koska eihän ne aina ole. Eivät vanhemmille eivätkä lapsille itselleenkään. Ehkä tärkein asia, jonka olen tässä vuosien varrella oppinut, on ollut taito pyytää lapsilta anteeksi. Tai muutoin tehdä sovinto. Sanoa myrskyn jälkeen oikeat sanat niin että elämä taas jatkuu. Tai vaikka halata tai pörröttää tukkaa. Eri-ikäisten ja eriluonteisten lasten kanssa vähän erilaisia juttuja.

      Ja, mikä ihaninta, ne lapsetkin alkaa oppia. Aina joskus ne yllättää yhtäkkiä karrrrmean draaman jälkeen sanomalla että "sori". Tai vaikka kysymällä, että "teenkö sullekin leivän". Tai kapsahtamalla kaulaan, mutta tämä koskee kyllä enimmäkseen vain noita pienempiä pilttejä. :-)

      Poista
    3. Juuri näin! Ne sorit on niiiin arvokkaita silloin kun ne jostain kulmain alta heitetään oikein tujakan väännön jälkeen :D Kiitos kommentistasi!

      Poista
  5. Sitä teini-ikää odotellessa. . Kauhulla meinaan. . Esikoisen kanssa vielä tosiaan ehti repiä tukkaa päästä uhmien takia. Nyt vaan huomaa, että välillä on rauhallisempaa ja välillä ei. Ei niitä vaiheita jaksa/ ehdi/ halua edes eritellä mitenkään turhan tarkkaan, riittää että niissä elää ja tekee parhaansa. :) Kun pienet lapset lakkaa valvottamasta, niin luulenpa että seuraavaksi sitten valvotaan teinien takia. Jaiks!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Juu juurikin näin :D Illalla ei voi nukahtaa ennen nuorisoa ja aamulla heräät kukon ja pikkuväen kans samaan aikaan , niin onhan se aika väkevää elämää sano <3

      Poista
  6. :D
    ...ja mulla on noita vaan kolme...
    murkku on kyllä parempi kuin varhaisuhma, koska murkussa (ainakin toistaiseksi) on joku järki ja logiikka sen haluamisissa ja väännöissä. Uhmiksella ei, se vaan haluaa.

    VastaaPoista