tiistai 18. elokuuta 2015

Aina silloin tällöin melkein vajoan

Kun se iskee, niin se iskee. Silmät riippuu maiseman edessä puolitangossa ja ajatukset ne vasta riipuukin. Olo on yhtäaikaa liian täysi ja totaalisen tyhjä. Mistään ei oikein saa otetta omasta mielestään, vaikka sitä ulkopuolisen silmin toimitteleekin asioitaan ihan samalla kaavalla kuin aina ennenkin. Se tunne onkin sisällä. 

Se tunne, ettei oikein nyt kykene tähän mikä lasketaan normaaliksi elämäksi. Sinänsä tietysti huvittavaa ehkä, koska kykeneehän sitä kuitenkin, jotenkin sitä on siinä kuin kuin syömishäiriöinen: tilanne näyttää vääristyneeltä. 

Jonkinmoinen alkuvietti laittaa lasten kanssa olemisen ensisijalle tuollaisen tilan ollessa päällä; niiden tuottamat tunteet ja elämisen merkit tunkeutuu kaiken sumun läpikin ja osuvat sinne minne pitääkin. Mutta iltaisin sitä makaa sängyssä ja miettii miten ihmeessä sitä viime viikolla selvisi jonnekin lenkille. Tai kaappien pyykkiläjiä viikkaamaan. Tai kahville ystävälle. Se tuntuu oikeasti aivan järkyttävän suurelta ponnistukselta jo pelkän ajatuksen tasolla.

Sitä miettii, että näinkö pelottavan helppoa se on. Näinkö helppoa vajota, pudota, mäsähtää pohjaan. Jos vaan olis. Olis vaan. Eikä liikauttais enää edes toista sieraintaan. Huomaisko kukaan? Kaupan kassajonossa se yksi, jonka näkee aina vaan kaupan kassajonossa? Naapuri postilaatikolta tullessaan, kun itse olet vasta menossa? Kukaan? Että olet mutta et ole. Elät mutta et elä. Koska olet vajonnut. 

Vajoaminen on osaltaan hyvin kiehtovaakin, kun siihen tutustuu. Se antaa vapauden kaikkeen sellaiseen, mistä joskus vaan hulluina hetkinään haaveilee! Etkö jaksa nyt iloisenpirteää tuttavaa tekstiviesteineen? Älä vastaa! Sä olet kuule nyt vajonnut aika upoksiin, siellä ei tekstiviestit velvoita. Entä tuottaako ystävien innokas jutustelunhalu päivänselvyyksistä tuskia kenties? Älä jutustele hyvä ihminen, sulla on vedenpitävä selitys hiljaisuudelles,anna mennä vaan, vaiti läpi koko illanvietto. Saat olla happamen näköinen, saat kulkea hitaasti ja vilkuilematta. Saat olla tykkäämättä kaikkien mammojen reivaus-kuville ja tyttöjen-ilta-päivityksille facebookissa. Entisen työkaverin uusi kissanpentu ei vois vähempää kiinnostaa. 

Mutta pelottaahan se, siinä samalla. Ensin saat melkein paskat housuun jo siitä ajatuksesta, että menoako se nyt on. Näin sitä tässä syrjäydytään, fanfaarit Salen kassalla tälle ilmoitusluontoiselle tapahtumalle! Mietit, että tältäkö se tuntuu, tältäkö sen kuuluu tuntua sitten, eikö sen kuuluisi olla jollainlailla tunnotonta? Sitäpaitsi päätäkin lakkasi särkemästä jo eilen.

Huomaat, että lattialla viidettä kertaa samalle päivälle vinoon rynttääntyvä matto alkaa tosissaan sua ärsyttään. Käyt suorimassa sen ihan vaan säästääksesi kirosanoja. Samalla otat tuolin päältä parit pyyhkeet viikkaukseen ja napsautat radion päälle. Ai tää kappale, ihan kiva! Yhtäkkiä rupee tekeen mieli sitä hyvää murupiirakkaa, jonka ohjeen laitoit muistaaksesi hyväänkin talteen.... hyräilet kun etsit sitä ja suorastaan naurat kun löydät! Tänään kotiintulijat saavatkin herkulliselta tuoksuvan vastaanoton! 

Niin se menee! Niin tämä menee. Sitä joskus notkahtaa ja siitä sitten itsensä oikaistaan taas. Joskus pelkäsin ja vastustelin sitä ihan tosissani. Kunnes tajusin, ettei se ole mitään vaarallista. Se ei missään nimessä kuulu mihinkään vastustettaviin asioihin! Se on kuin uni, joka tulee väsyneelle ihmiselle. Joskus sitä vaan tarvitsee sisäisesti hiljentää, vaikka ulkoisesti ei niin siltä näyttäisikään. 

Hiljennättekö te joskus? Huomaatteko te oman hiljentämisenne? 

P.S. Täällä on ollut tänään täysi kesä. Lämmin ja kuiva ilma on väreillyt viljapellon yllä kuin joku palaisi. Viisivuotiaalla oli tänään elämän ensimmäinen oma itsenäinen kerhopäivä. Meni sinne kuinn vanha tekijä ja tukka hiestä kiharalle kaartuneena tuli iloisena takaisin. Kuopuksella sen sijaan oli kriisi. Tästä kaikesta! Hän huusi räät ja kuolat poskille kerhon pihassa istuimessaan, koska halusi veikan kanssa kerhoon. Minkäs siinä sitten, ei auttaneet edes selkään aseteltu reppu eikä lempilippis, kun toisella oli murhe. Mentiin sitten käymään töissä katsomassa hurisevia koneita, niin unohtui huolet ja murheet pieneltä - itse melkein itkin kotimatkalla, kun tuntui että työelämä on käsi jo olkapäälläni, odottamassa hetkeä jolloin nykäisee sinnepäin ilman mutinoita. Vaikka mun pienin on vielä niin pieni ja aikaa on. Silti, kaikki tämä on kohta eilistä.



TOINEN Post Scriptum: Tässä maassa on masentuneita paljon. Joka päivä masennutaan lisää ja masennuksesta ei päästä välttämättä ollenkaan yli. Paljonkohan johtuu siitä yksinkertaisesta tunteesta, ettei uskalleta olla välillä hiljentäen. Ettei tunnusteta, tässä nykypäivän järkyttävän nopeatempoisessa maailmassa, ettei kaikki ole poikkeavaa tai sairautta, vaikka ei suorittaisikaan joka päivä edellistä eilistä paremmin, nopeammin ja enemmän aikaansaaden?

9 kommenttia:

  1. Se on kyllä jännä, miten täydestä arjesta väsyminen tulkitaan masennukseksi ja halutaan hoitaa lääkkein.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Niin, pikemminkin pitäisi jotenkin tutkia niitä, jotka eeivägt siitä väsyisi joskus, että mitä ainesosaa niiden elimistössä kenties on muita enemmän. Ei ihmisen kuulu aina jaksaa, eihän ihminen nukkumattakaan pysty olemaan!

      Poista
  2. Kupla-ihana <3 Mä tiedän, että tiedän mistä puhut. No words, mä vaan tiedän <3 :)

    VastaaPoista
  3. Ai kamala (ihana), kun sä tiiät miltä musta tuntuu juuri nyt <3 Mä meinasin "hiljentää" koko tän lukuvuoden, siis niin paljo ku ny voi. (Tää ku on se kaikkein viimeisin kotäitvuosIKINÄ, hurjaa!) Nyt ei oo kiire minnekään, mut kohta sitä ehkä on.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Rinta rinnan... <3 Joskus sitä järkyttyy siitäkin, että tajuaa ettei ole mitään pelättävää kun toisaalta on kaikki.

      Poista
  4. Hyvää se tekee :) Vaikka kaiken tekeminen robottimaisena ei sekään tunnu kivalta...Joskus se veto vaan on pois ja pysyy hetken aikaa pois,sitten jaksaa taas uusin innoin.... Kunpa jokainen osaisi joskus hiljentää tahtia ja "olla vain",ihan liian hektistä ja kiireistä on tämä elo...

    VastaaPoista