maanantai 31. elokuuta 2015

Olenko yksi "NIISTÄ"

Yllättävän monessa - noo, lähes jokaisessa-  kannanotossa, liittyen maan tai kuntien asioihin, puhutaan "niistä". "Ne" ovat tietenkin niitä poliitikkoja, niitä herroja ja rouvia, jotka ovat syntyneet puku päällä ja kauluspaidat oikosena olemaan oikean kansan kiusana. Harhautuvat jo lapsuudessa olemaan vääristynyttä mieltä kaikesta ja ovat ottaneet elämänasiakseen olla esillä vain ja ainoastaan itsensä takia ja omia etujaan ajaen. -Vai?

Minä aloin tätä oikein (paremmin kuin yleensä) miettimään silloin, kun poliittinen raivo, pettymys ja uudistushalu aktiivisuuteni laantui kiihkeästä sellaiselle suht normaalille (siedettävälle) tasolle ja pystyin ajattelemaan asioita myös järjellä, enkä vaan pelkästään tunteella. Sitähän aina helposti itse kukin päästää mieleensä sellaisen pelokkaan ja lannistuneen ajatuksen, että ei siellä tavallinen ihminen mihinkään pysty. Turha sinne on lähteä mitään sanomaan, kun ne jyrää kapulakielellä kaiken. Mietin, että no pirskatti (kuten äitini pahiten kirotessaan sanoi), kyllä pystyy! Kyllä. Koska ihmisiähän "nekin" ovat ja ihan tavallisia ihmisiä. Nukkuvat, syövät, kakkivat, itkevät ja nauravat. Vastuu painaa monia niin, ettei aina ehkä ajatus ole keskittynyt siihen olennaiseen, mutta onneksi tämä Suomi on esimerkiksi senverran pieni maa, että täällä kukaan ei pääse omia ainoita yksinäisiä ajatuksiaan viemään perille asti ilman kannatusta - ilman että asia otetaan esille ihan kaiken kansankin huulilla. Tai ei ainakaan pitäisi päästä! Jokaisen, ministerin tai mökinmuijan, ajatuksia pitää pystyä ja voida kyseenalaistaa, pitää pystyä ja voida miettiä toiseenkin kertaan, pitää pystyä ja voida kannattaa jos ne sillä hetkellä ja niissä olosuhteissa hyvältä näyttävät. Tapaus Immonen on oiva esimerkki siitä, kuinka politiikka nykyään on nopeatempoista ja jäyhä pohjoisen kansakin osaa reagoida jos asiakseen sen ottaa. En tiedä sitten, onko tämä aina edes hyvä asia, mutta siihen on tyydyttävä, koska tällaista nykypäivä on. Ne jotka muistaa Kekkosen, niin voivat vaan pyöritellä päätään, toista oli meno ennen...

Tänä päivänä on muutenkin aika uhkarohkeaa olla poliittisesti avoin täällä maaseudulla -nimittäin kun ei ole Keskustalainen. Politiikka ja koko elämän eteenpäin vieminen kohdennetaan yhteen-kahteen Helsingissä heiluvaan ihmiseen ja heidän jokainen kauppaostoksensakin noteerataan ja siitä puhkeava närä kohdennetaan saman puolueen jäseniin. Mitä sä niitä riistäjiä kannatat, on sullakin asiat hyvin! Joku fiksu vois tähän veistää, että miksi ihmeessä mä sitten käytän aikaani muiden asioiden järjestämiseen kun helpommallakin vois elämässään päästä...

Niin. Jokainen puolue, jokainen poliitikko on sellainen kuin ihminen on. Puolue siis muodostuu myös minusta, jos siellä kerran olen ja koitan olla ihan omanlaiseni siinäkin. Eikös se silloin ole minunlaiseni - edes minun osaltani? Pieneltä mutta kuitenkin yhdeltä osaltaan? Eikö silloin sinunkin kannata liittyä siihen joukkoon, jonka ajatusmaailma kohtaa omasi kanssa ja niin sinäkin olet mukana tekemässä sinunlaistasi puoluetta, maata, politiikkaa, tulevaisuutta?

Hypetyksen ja hyvinvoinnin aikana on kauheen hienoa olla mukana tekemässä jotain mukavaa. Kaikki tykkää ja hymyilee naamat kiiltäen milloin missäkin ryhmäkuvissa, kun taas ollaan oltu mukana jossakin leikkaamassa silkkinauha saksilla kahtia. Toisaalta taloudellinen alamäki saa aina koirat niinsanotusti haukkumaan ja vaikka ei varsinaisesti olla tehty ennenkään mitään järkevää kenenkään eteen, niin otetaan nyt ainakin tämä into pois niiltä jotka yrittävät jotakin. Ilo ja innokkuus on merkki jostakin huijauksesta ja varmuuden vuoksi haukutaan kaikki ideat ja ajatukset, vaikka ne oliskin loppujen lopuksi niitä samoja mitä itsekin ollaan ajateltu. Toisten sanomana ne ei vaan kelpaa kaikille ja silloinhan ollaan pahassa jamassa, koska politiikan ei ole kai tarkoitus olla "kuka oli oikeassa" - kamppailua, vaan "kaikki kääntyi parhain päin" - toteamuksia. Joakisen pitäisi osata iloita hyvistä asioista mitä tälle maalle ja meille ihmisille tehdään, eikä luetella kenen tekemiä ne on, tai kenen ei.

Mitä mieltä te olette? Tunnetko ketään poliitikkoa, valtakunnan tai ihan kunnallistasolta? Mitä luonteenpiirteitä hänessä on? Tai mitä toivoisit olevan? Haluaisitko olla mukana vaikuttamassa oikeasti asioihin, vai toivotko että joku toinen hoitaa sen parhaansa mukaan?


Ja kun niistä turhista lupauksista aina puhutaan, niin minä en ainakaan voi luvata enempää kuin olen. Ihan tavallinen ihminen, joka haluaa, että asiat menee parhain päin. Onko joka kohdassa sellaisia keinoja edes olemassa, että asiat saisi menemään hyvin kaikkien - tai edes jonkun - kannalta: en tiedä. Mutta eihän sitä tiedä sitäkään, mihin voi vaikuttaa, jos ei edes yritä,- eikö niin?

sunnuntai 30. elokuuta 2015

Nyt kun kesä mennyt on

Tunnelmia meidän venetsialaisista! Oli kyllä upea ilta, sää oli komeampi kuin juhannuksena ja onneksi päivällä puhallellut tuulikin tyyntyi iltayöksi ja vuoden 2015 viimeinen kokko sai palaa aivan rauhassa - ja komeasti paloikin!





Kuvat on vähän väärässä järjestyksessä, mutta haittaakse? Sininen oli taivas lauantaihin lähdettäessäkin ja muksut teutaroi pihalla koko päivän vielä sortseissaan, liekö viimeisiä kertoja jo sekin? Kyllä tässä nyt vähän haikeina ollaan!

Ulkonäkö ei ole kovin hääppöinen, mutta kaikki meni muksuin suuhun alta aikayksikön: laitettiin ihan Kivikylän lihapullia vartaisiin ja loppulämmöillä pyöriteltiin niitä grillissä. Ei aina tarvihe olla niitä muodikkaita tomaatteja siinä välissä polttamassa pikkuisten suita (tai isompienkaan), saati mitään muutakaan ylimääräistä. Oli meidän pöydässä silti paljonkin kasviksia, kun salaattejakin oli neljää eri sorttia, joten mun suosituksena on laittaa tarjolle niitä ruokia ja lajeja jotka maistuu - ei niitä mitkä on muodikkaita tai joita "pitää" olla jonkun ihmeellisen säännön mukaan *hih*!

Vaikka ei itse joisikaan, niin vieraille voi silti tarjota juotavia, jos niikseen tulee. 


Tämmösis hepeneis tarkeni tän vuoden venetsialaisissa!

Koskaan ei ole niin kiire, etteikö ehtis kuunnella Sibeliuksen Finlandiaa, tässä Zubin Mehtan johtaman Wienin Filharmonikkojen soittamana, kun yleteemalta tuli Schönbrunnin kesäkonsertti uusintana!
Kuu. Oli kirkkain ikinä, kun tuolta pääsi kurkistamaan.

Varovaisesti hipsin laiturille vaikka olikin ihan pimeää ja otin tämän kuvan rannalla kokkoa ihailevasta perheestäni . Joki oli ihan tyyni, vain muutama aavemainen kalanmolskahdus kuului välillä selkäni takaa.


Elokuun viimeinen sunnuntai olikin sitten oiva viettää kyläseuran tapahtumassa, jossa juhlittiin kaikille avointa leikkikenttää ja vietettiin samalla muutenkin vähän suulikirppistelyä ja muuta väkeä yhteen kokoavaa toimintaa.



Mikäs se tämä on? No mustameri. Talkoohengessä paikalle saapui paikallinen puuhamies (ja -vaimonsa), joka muutenkin järjestää tapahtumia lapsille ja nuorille kaikenlaisen kivan tekemisen merkeissä (kyllä, tälläisiäkin ihmisiä on!) ja tämä oli kertakaikkisen suosittu lasten keskuudessa. Meidän muksut piti (kuulemma, miehen mukaan) nostaa sieltä pois , kun oli aika lähteä kotiin!

Nyt tässä sohvalla istuessa, ulkona ukkosen tauottua ja sateen ollessa enää pientä ripsutusta, voin sanoa että kiitos kesä. Olit erilainen, olit kylmä, olit lämmin, olit miellyttävä, olit ennenkaikkea rentouttava ja voimaannuttava; olit jälleen joillekin se lapsuuden kesä, joillekin ihka ensimmäinenkin kesä, joillekin tämän maailman ihmisille se viimeinenkin kesä. Ensi vuonna on uuden vuoro ja sitä odotellessa katsotaanpas millainen syksy ja talvi meille onkaan tulossa?! *iikjännittää*

Oliko teillä hyvä kesä? Mitä siitä jäi mieleen? Pitääkö aina jäädä jotain mieleen? No mutta moi nyt!

perjantai 28. elokuuta 2015

Se perjantai, jolloin satoi ja paistoi

Minä tässä tunnustaudun kyllä ihmistyypiksi, joka viihtyy viileässä ilmassa ihan yhtä hyvin kuin lämpimässäkin. Sama pätee kyllä sateeseen, se ei minua niin haittaa (ainakaan ilmaantuessaan vain silloin tällöin) vaikka poutasäästäkin nautin tietysti täysillä.  Joskus harmaa ilma vetää maihin, mutta tänä aamuna sain ihan mielettömästi vauhtia itseeni (siksi tai siitä huolimatta, kuka noista nyt tietää) ja lähdin nuorimmat pojat muassani kaupungille. Matkan varrella pelkkä kauppareissu muuntui lounastusreissuksikin ja soittelin myös vanhimman lapseni porukan meidän mukaan. Pienten makumieltymyksien johdattelemana menimme (Koti-)pizzalle ja meillä oli kyllä oikein mukavaa siellä. Takana on ne ajat, kun kumpikin nuorimmista (tämä meidän kuopus ja esikoisen esikoinen, jotka ovat siis vain puolen vuoden ikäerolla) istutettiin syöttötuoleihin ja sitten koitettiin joko pitää ne irti toistensa kermaleivoksista tai kraiveleista, tai muuten vaan yritettiin saada ikiliikkujat istumaan edes sen yhden pienen hetken hiljaa paikoillaan, tai edes hiljaa tai edes paikoillaan *virn*. Nyt nuo pienetkin oli ihan isoja ja istuivat tyyriin näköisinä haarukat kädessä popsimassa pizzojaan, ilman häslingin häslinkiä! Koska kuitenkin ollaan me, niin mun täytyi sitten kunnostautua räminä-alueella ja lähdin hakemaan vähän servettejä niin että tuolit lenteli mun perässä nurin *hupsista*. Mutta koomisin hetki oli kyllä se, kun aloin selittämään jotakin meidän yhdestä plikasta koulunkäynteineen ja siinä samassa hänen kuvansa tuli esiin iltapäivälehden sivulta :D Tää on niin meidän elämää nykyään, että nuoret ne vaan elää ja menee ja me vanhemmat ei olla todellakaan ajantasalla esimerkiks mistään lehtihaastatteluista tai muista tuollaisista pikkuseikoista...



Masujen täytyttyä vietiin kaupunkilaiset kotiinsa kyydillä, kun vettä roikasi niin että meikäläisen varpaat ihan ui sandaaleissa, ja sitten jatkettiin nassikoiden kanssa ruokaostoksille.

Kotimatkalla otettiin koulutaksista tulleet veljekset kyytiimme ja tultiin kotiin nyssäkät rytkyen. kun sain jääkaapin tuupattua täyteen kaikkea mitä sinne kuuluikin, niin muistin ilmoittautuneeni Kyläseuran pihakirppikselle myyjäksi ensi sunnuntaiksi ja aloin etsiä sinne menossa olleitä kamppeita. Niitä onkin ihan yllin kyllin ja lisää on vielä jemmassa (niin hyvässä, että ihankohta varmaan se jemma löydetään), laitoin vielä facebookiinkin ilmoituksen, että eurolla kipale lähtee kaikki mun pöydästä, ettei tarvis ihan kamalasti kantaa kotia takaisin näistä!


Päiväkahveiden aikaan oli aika lukaista vähän kirjaa, joka on tuijotellut mua jo jonkin aikaa ja nyt sitten siihen tartuin. Osa on ollut ihan tuttua turinaa (vähän liiankin tuttua, että meinaa mennä itsestäänselvyyksien puolelle) mutta kaikki fysiologinen osuus on kyllä ollut kiinnostavaa (ja uutta). Luen siis nuorten urheilijoiden fyysisestä harjoittelusta opusta.


Onk tää sammakko vai mikä tää on? Papu on ihan tuskissaan, kun ulko-ovi on pahimmilla kaatosateilla ollut kiinni! Sitten kun sitä hiukan raottaa, niin pötikkä pistää kynnykselle maaten ja possottaa siinä liikahtamatta päiväunensa. Ihan hassu koira *hihhi*.


Paistaa taas! Ja on muuten lämminkin. Muksut painaa kal..pienissä vaatteissa tuolla pihalla tekemässä jotain lautamajoja. Ihana tuoksu jokapuolella, kun märkä maa tuoksuu vielä hetken kesälle.

Kummallinen "asu"kuva, mutta mun pointtina on, että kattokaa mun kenkiä. Siis kyllä, kun sanoin että kuljen näillä talveen saakka, niin ihan hyvin voisinkin niin tehdä. Tosin jo tänään mua katottiin aika pitkään, että millä kesälipottimilla olen oikein liikenteessä. Että jos yleisön paine käy liian suureksi, niin joudun ehkä hyppäämään johonkin umpinaisempiin popoihin. Ehkä. Mä en vaan kykene selittämään tätä asiaa, kuinka mun varpaat ei palele juuri koskaan. muistan yhden kerran viimeisen vuoden ajalta, kun varpaani on olleet jäässä ja sekin tuli ratsastuskisojen jäljiltä se tunnetila. Mä en koskaan käytä sukkia (jos ei ole säädyllisyyssyistä niin sanotusti fiksua niin tehdä) enkä kauhistus sentään villasukkia!

Mites teillä, onko jarpaat jäässä niin sanotusti? Onko teidän perjantaina satanut tai paistanut? (tai molempia, kuten täällä)

P.S. Puhekuplia-blogilla on myös facebooksivu ja se löytyy tuolla nimellä sieltä. En vaan ole millään tavalla niin nörtti, että osaisin sen tuohon sivupalkkiin liittää niin sanottuna nappina teille suoraksi linkiksi sinne. Pahoitettelut! Ei siellä kyllä vielä oikein mitään olekaan, kun välillä melkein unohdan koko sivun olemassaolon, mutta ehkä sinne joskus tulee jotain ylimääräistä, kuka tietää *hehee'*.

torstai 27. elokuuta 2015

Liikenneturvallisuus on asennetta

Nyt on niin paljon, (tarkalleen ottaen liian paljon), esimerkkejä siitä, kuinka liikennekulttuuri on muuttunut entistäkin järkyttävämmäksi. Ketään syyllistämättä ja samalla kaikkia, pyydänkin jokaista miettimään omaa suhtautumistaan koko asiaan.

-Vaikka olet suojatiellä, se ei tarkoita etteikö minnekään päin pitäisi katsella, liikennettä kuunnella ja suunnitelmia muutella jos tilanne niin vaatii. Oikeassa oleminen on sivuseikka siinä tilanteessa! Pienet lapset, jotka eivät kykene havainnoimaan liikenteestä tälläisiä asioita, eivät voi siellä yksin kulkea. Piste! Aikuisilta löytyy kyllä vaatimuksia tähän paikkaan kaikkia muita kohtaan, mutta miten olisi kuitenkin se oma vastuu siitä omasta lapsesta. Ennenkaikkea.

-Vaikka olet autoilijana vihreillä valoilla kääntymässä jonnekin minne aina ennenkin olet kääntynyt niin että kyynärpäät soi kun rattia väännät, niin katso. Katso hyvä ihminen! Katso tänään! Siellä voi olla ihan mitä vaan ja se on just tasan siitä kiinni miten SINÄ siinä tilanteessa päätät asennoitua, otatko varman päälle kuitenkin vai menetkö koska ennenkin on menty. Sinun asenteesi ratkaisee muuttuuko ihmisten (sinä mukaan lukien) elämä siitä päivästä ikuisuuteen lopullisesti, vai jatkuuko jokaisen päivä hyvin ja tutuissa merkeissä , kuin ei mitään olisi ollutkaan.

-Kun jotakin meinaa tapahtua, sinä tai joku MEINAA jäädä vaikka auton alle, niin hyvä kun tuot asian esiin julkisesti ja kaikissa mahdollisissa medioissa. Muistathan myös lisätä mitä SINÄ olisit voinut siinä tilanteessa tehdä toisin. Koska aivan varmasti olisit. Lisää se aina, niin olet paljon uskottavampi kaikessa mitä sen jälkeenkin sanot.

-Kun sitten näitä ilmoituksia sinne mediaan tulee, että siellä meidänkin tiellä harmaa auto ajoi kahta kaistaa koko matkan kylille päin tiistaina kello yks, että mitäköhän mahtoi olla senkin päässä niin - niin muistathan että jos olet se harmaalla autoileva, tai hänen tuttavansa tahi naapurinsa, niin otathan tästä opiksi! Älä ensimmäisenä ala haukkumaan mokomia ihme kyyliä ja huutamaan näille muille, että hankkisivat nekin elämän. Vielä kun kaikilla ON elämä, niin siitä kannattaa kyllä pitää huolta itse kunkin.

Jokainen kylä, tienylitys, risteys, auto, kulkija on se joka ratkaisee ja jos me nyt päätämme, niin meidänkin reittimme  ja kylämme on tästä lähtien niin turvallinen kuin mahdollista.


keskiviikko 26. elokuuta 2015

Keskiviikko on hiipinyt paikalle

Vettä sataa X
Ilma on mukavan sopiva X
Kanat munii niin että holina käy X
Kuopuksella on neuvola ja se ei ole vielä uinut edes hiekkameressä eikä mutaliejussa X

Ei voi tulla ainakaan huono päivä!

maanantai 24. elokuuta 2015

Ennenkuin yksikään ehtii sanomaan

Niin
-olen nauttinut näistä lämpimistä keleistä ja yleensäkin kesäajasta ihan täysillä, koko kauden. Ei tarvi sitten ainakaan mulle sanoa syksyn tullen, että nyt sen vasta huomaa kuinka hienoa oli kesällä. Mä kyllä huomaan sen jo nyt ja olen huomannut koko kesän.

-edelliseen liittyen olen nauttinut kuivasta maasta, josta koirat ei tuo sisälle kuin risuja ja männynkäpyjä, mutta ei esimerkiksi tulloittain mutapaakkuja tai vettätirsuvia sammalmättähiä. Tiedän, että niiden aikakin tulee taas kohta, mutta vielä ei ole ja kyllä, taas mä nautin!

-ja vieläkin samaan liittyen, tuo lasten pukeminen, tai oikeastaan siis pukematta jättäminen, on ollut ihan parasta. Meillä on keittiön ulko-ovi ollut läpi kesän päivien auki seljäällään ja lapset on menneet ulos ja sisään ihan niine hyvineen, ilman että laitetaan sen enempiä vaatekertoja tai edes kenkiä useinkaan ja se on ollut taivaallista.

-nuo ihanan valoisat ja pitkään jatkuneet illat on olleet suoraan verrainnollisia siihen kuinka kauan jaksan olla hereillä ja missä vaiheessa se väsy oikein kunnolla iskee ja pitkästä aikaa (moneen vuoteen) olen katsellut elokuvia, lukenut yöt läpeensä kirjoja ja silti ollut ihan ihminen seuraavanakin päivänä. Tasan tarkkaan siinä vaiheessa vuodenkiertoa, kun pimeä on jo neljältä, niin minäkin olen ihan tattis samointein. Voi nautinto, vielä hetken jatkuu, vaikka illat jo aiemmin alkavatkin hämärtyä.

-en ole millään muotoa unohtanut minkälaista on kun koko perhe (tai rehellisesti sanottuna edes osa siitä) sairastelee, joten minun ei tarvitse myöskään jotenkin kiitollisena muistella mennyttä kesää kuinka me silloin oltiin terveitä muka arvostamatta sitä, koska kyllä minä arvostin ja arvostan. Joka ikinen päivä arvostan sitä että ollaan terveitä ja jos ei olla, niin sitä ettei olla sen pahemmin sairaita. Että sellaiset kommentit kahden viikon yrjöepidemioiden jälkeen, kuin että "nyt sitä vasta varmaan sinäkin arvostat terveyttä" joutaa justiin sinne minne ei päivä paista edes kesällä.

-en aio muuttaa huushollini sisustusta ihmeelliseksi "murretun sävyiseksi hämäränpesäksi" jollain juuri syksyyn tarkoitetuilla väriläiskillä, sun muilla torkkupeitoilla, ihan aion näillä samoilla tyynyillä ja matoilla (ja verhottomuudella) mennä kuin kesänkin menin (ja kevään ja sen edellisen taven ja syksyn ja ja ja) ja vedän vaan jonkun täkin päälleni jos alkaa vilu iskeen, vaikka harvemmin iskee. Jos jonkun kynttilän jonnekin (pikkukäsien ulottumattomiin) isken loimottamaan, niin siinä on tunnelmaa ihan kylliksi. Nautin tästä kodista ja olosta ihan tänäisenään, eikä mun vuodenkiertoni kaipaa kuin joulukoristeita ja juhannusvihtaa. Ja kummankaan aika ei ole ihan vielä! Että sisustuslehdet ja muut tyrkyttimet, voitte jättää mut laskuista siinä kohtaa kun meinaatte tarjota niitä sesongin trendejä.

-en aio miettiä joululahjoja vielä hyvissä ajoin, enkä aio myöskään olla erityisen tehokas läpi syksyn pimeyden, enkä myöskään syödä jotakin juuri syksyyn tarkoitettua vitamiinikuuria. Nautin siitä että olen saanut aurinkoa ja syönyt mahan piukkaan marjoja suoraan omista puskista. Marjoja riittää vieläkin ja aurinkoakin riittää, joten miksi miettiä muuta kuin tätä hetkeä ja siitä irtoavaa iloa!

P.S. En aio myöskään ahdistua, masentua tai aloittaa juoksukoulua enkä superdieettiä. Mutta aion syödä suklaata ainakin silloin tällöin, käydä raikkaassa ilmassa pienellä kävelyenkillä edes joskus ja aion myös olla paljon sohvalla katselemassa valmiiksi naurettuja komedioita sensijaan että siivoisin jokatapuksessa uudelleen sotkuuntuvaa kotia kokoajan. Lupaan myös ottaa lasteni kanssa hassuja selfieitä edelleenkin ja heittää kovasti löylyä saunan lauteilla.

sunnuntai 23. elokuuta 2015

Teknistä helppiä?

Lukijan innoittamana aloin päivittämään lukuluetteloani ja suureksi ihmeeksi en saa kaikkia siihen näkyviin? What? Osaako kukaan sanoa miksi, olen jo aiemminkin ihmetellyt, että olen mielestäni sinne blogeja lisännyt ja ne näkyy siinä kun klikkaan sen "muokkaa"- toiminnolle, niin julkaistuina, vaan ei mielestäni tuossa sivupalkissa. Höh. Vai onko siinä joku rajoite montako sinne saa lisätä? Blondi ei voi ymmärtä!

lauantai 22. elokuuta 2015

How to make a kakku and a piirakka!

Ensinhän sulla on kakkupohja. Mieluiten teet sen jo edellisenä iltana ja mun kakku on ainakin tehty tällä (ehkä jo aiemminkin kerrotulla) ohjeella:
Kakkupohja
6 kananmunaa
1 (muumi-)mukillinen sokeria
1 mukillinen vehnäjauhoja
1 teelusikallinen leivinjauhetta

Vatkaa huoneenlämpöiset munat ja sokeri matalalla vatkausteholla vaahdoksi
lisää jauhot joihin olet sekoittanut leivinjauheen
kaada pyöreään kakkuvuokaan jonka olet voidellut ja korppujauhottanut
uuni n 170-180 astetta ja 30 minuuttia

Kuvan kakku ei ole mätä vaan kostutettu marjamehulla!

Vatkaa kermaa (johon olet laittanut ripsun sokeria)

Viipaloi mansikoita

Asettele alimmaiselle kakkupohjan puolikkaalle mansikoita ja kermavaahtoa

Kansi päälle

Levitä kerma, tyyli on täysin vapaa (kuten näkyy)

Laita viipaloituja mansikoita vielä päällekin
(kuva väärinpäin, sori, en ymmärtä!)


Ja sitten ehkä maailman nopein marjapiirakka:
1 paketti sunnuntai murotaikinaa
3 rkl perunajauhoja
marjoja (tässä mustikoita ja vadelmia)
3 rkl sokeria

Sulata pohjaa sen verran että muotoutuu kelppeesti vuuan pohjalle 
ja nosta vähän reunoille asti

Lisää perunajauhot, levitä niitä vähän (paremmin kuin kuvanottohetkellä)

Tää on laktoositonta!

Perunajauhojen päälle marjoja , semmoset kolmisen desiä ehkä
marjojen päälle sitten sitä sokeria, oman maun mukaan

Paista uunissa 200 asteessa n 25 minuuttia, eli niin kauan että reunus on sopivan paistuneen näköinen
Tarjoile vaniljakastikkeen tai vaniljajäätelön kanssa

Sitten , kun sulla on jo kakku ja piirakka, niin laitas vähän öljyä ja popcornin jyviä kattilaan poksumaan:




Ai niin, olethan muistanut kattaa pöydän?

Ja siis siivota...

Mut sitten sulla onkin hei bileet valmiina ja niin oli meilläkin eilen; pari pojista piti koulukavereille yhteiset synttärit (vaikka kesälomalla jo täyttivätkin) ja meillä vipelsi eilennä pitkin pihaa toistakymmentä ihanaa tyyppiä pelaamassa rosvoa ja poliisia ja muita perinteisiä juttuja. 
Otettiin illan aikana tietysti myös tiukat krokettimatsit ja mitä kaikkea nyt keksittiinkin. Kaksi tuntia oli ihan liian lyhyt aika näihin pirskeisiin, niitähän olis jatkanut vaikka kuinka pitkään!

Tänään onkin sitten otettu ihan iisisti ja nautittu tästä joenrantsusta, vaikka vesi vähän matalalla onkin. Kohta on sauna ja sitten me ollaan vaan ja hengaillaan *aaahhhah*! Pekingin MM-kisatkin on alkaneet ja penkki(sohva-)urheilija tietysti tuijottaa kaikki mahdolliset lajit mitä ikinä ehtii. Mutta kun ilmat näin meitä hellii, niin välillä tietysti nautitaan siitäkin, täysin siemauksin - nauttikaahan tekin!

P.S. Nuoriso oli eilen Blockfesteillä Tampereella ja ihana ilma helli niitäkin vihdoin siellä (hyvässä muistissa on kyllä Tammerfestien järkyttävät kaatosateet) ja pääsivät nauttimaan (pohjoismaiden suurimmasta rap-musiikin) festareista ihan täysillä; aika liikkistä oli ollut auto-onnettomuudessa kuolleen näyttelijä Paul Walkerin muistoksi tehdyn biisin kuunteleminen lopuksi, siellä suuren muisto-valo-meren keskellä.

torstai 20. elokuuta 2015

On blogeja ja on blogeja

Ihan olen huomannut tälläisenkin asian, että aika monta kertaa, kun blogista tulee jollekin työ, niin sen luonne muuttuu kirjoittamisesta joksikin naistenlehti-soopaksi (olipa sitten oikein osuva sanavalinta, kun en osaa edes taivuttaa koko soopa-sanaa, ENKÄ VAIHDA, vaikka taitaa se olla oikeammin että "soovaksi",*ngh*, kuullostaa kyllä tyhmemmältä...). Siis anteeksi nyt vaan. Jos mä haluan nähdä kuvia Ikean sivuilla olevista tavaroista, niin mä meen katteleen niitä Ikean sivuilta. Tai jonkun Elloksen. Tai minkä vaan. Mun blogisilmäluukuissani lukee EI MAINOKSIA KIITOS , paitsi jos ne mainokset on niinsanotusti itse tehtyjä, edes! Että laitettu se rätti sinne omaan kämppään ja sitten kuvattu, edes.

Ja sitten toinen asia! Jos joillakuilla (vaikka kahdellakymmenellä esimerkiks annamunkaikkikestää) bloggaajilla on joku suakelin kokoontumistarve jossain, niin tajuatteko kuinka kamalaksi se tekee teidän blogien lukemisen seuraavien viikkojen ajoiksi? Kun jokaisessa on niitä samoja kuvia ja samoja hyvistelylaukkuja (eiku goodiebägejä, tsori) ja ne samat kehut kuinka oli niin hienot järjestelyt ja oli niin ehanat ihmiset ja kaikki mitä nyt vaan keksiä voikaan. Tsiisus mutta mä lopetan aina niiden blogien lukemisen siihen paikkaan, kun nään että jumaleissön tota samaako ne jauhaa tässäkin blogissa. (ja kyllä, en palaa enää sen jälkeenkään niihin blogeihin, kun kerran on hermo mennyt).

Niin ja tuossa alussa mainitsemaani "työ" asiaan (ilman savolaista viäntöä), niin se vasta hullun kans puhumista on, kun puhutaan bloggaamisesta työnä. Tekstissä se voi olla työtä, kun varsinkin kerrotaan kuinka ei olla jaksettu nyt mitään ja hei huomasko kaikki kun olin ehkä kaks tuntia pois somesta, koska mulloli työuupumus. Sitten kun puhutaan ilmaislahjoista yhteistyökuvioista, niin eihän se olekaan kuin kivireen vetämistä, koska siitä ikinä mittään saa ja mittään tuu ja oikeastaan valtion ehkä melkein pitäis antaa jotain apurahoja näille, koska ne tekee niin helvetisti duunii! Kun pitää kato pukee jotain vaatteita! Sitten pitää kato ottaa kuvia! Ja aina ei ois naamakaan niin nätti ja mieli vasta ei olekaan sitä! Silti niinku täytyy! Ihan hirveen raskasta! Että päättäkää jo.

Blogikategorioita on siis ainakin nää
-laifstailit jotka tunnistat nimessä melkein aina olevasta sanasta valkoinen tai ulkomaaksi nokkelasti white. Sitten ne onkin sitä justiinsa. Val-kois-ta (en muuten tavuttanut totakaan ensimmäisellä oikein, siis määvaansanonettämikämuavaivaa...). Jos sä haet ihan oikeasti silmille nättiä kateltavaa ja sellaista lempeetä rauhaa sun aivoilles, niin kato näitä. Niissä sielu lepää ja kukaan ei ole ärsyttävä. Jos joku on mennyt ostamaan jonkun muunvärisen tyynynpäällisen, kuin valkoisen, niin se on sensaatiopostaus. Mä tykkään, vaikka mun oma huusholli onkin kaikkea muuta. Tai ehkä just siks! (miten niin ehkä)! Mutta varaudu ettei siellä välttis ole mitään tartuntapintaa oikeeseen elämään, koska siellä synnytään, kuollaan, naidaan ja erotaan  ihan muiden ihmisten malliin taustalla, mutta kuvat on aina vaan harmonisen hienoja. Suosittelen eritoten kiireisen viikon päätteeksi!

-tiedostavat jotka on jollainlailla niinkun oman viiteryhmänsä (katokato, mä käytän noin hienoa sanaa!) esikuvia ja äänitorvia. On kaikkien kotiäitien äitiä (yleensä joku julkkis), on isien isää (kohta ainakin sekin joku julkkis), on teinien teiniä (julkkisjulkkis), ekojen ekoa (todellakin julkkis). Nää tunnistaa siitä, että niiden kirjoitukset muista on yleensä ihan helkkarin aika kärjistäviä, siks just niin kiinnostavia ja mehukkaita! Kulissit kaatuu ihanasti rytisten ja kaatuu varmaan portaalitkin välillä, kun nää antaa paukkua! Joskus se menee kuitenkin näilläkin överiksi ja saman äijänmahan kuvaaminen ei enää olekaan niin kauheen hauska. Saman vitsin toistaminen uudelleen ei vaan toimi. Tai että tuoksulliset pikkuhousunsuojat saavat aikaan pienen kansanliikkeen. Siis what? Ihan maailman topkympissä asioissa jotka mua huolettaa...

-oman alansa gurut on sitten näitä yleensä ruoka-tai liikuntabloggaajia. Ne jumppaa ja pumppaa trikoot vinkuen, tai sitten vääntää pisan tornin kaksoiskappaleen kakun päälle ja mahduttaa sen vielä jääkaappiinkin - ja kaikki kuvat ja kulmat ja kaaret ja hikipisaratkin on viimosen päälle laitettu. Näissä blogeissa on usein tasoa ulospäin ja varmaan paljon tietoa ja tasoa sisällöllisestikin, mutta kun itte oot kalsareissa sohvalla äsi sipsipussin uumenissa,  niin ei ehkä. Paitti ne kakut... Sitten kun sä oikeesti haluat hakea jonkun treeniohjelman tai paseeratun puolukan teko-ohjeen, niin nämä tulee apuun kuin palokunta. Kyllä löytyy ja varmaan viitenä eri variaationakin. Näissä vaan on joskus sellainen tylsä puoli, että kun avaat sitten jonkun kivan toivossa telkkarin niin siellä joko jumppaa tai leipoo just joku näistä. Automatkalla radiossa kuuletkin yhtäkkiä tutunoloista tekstiä, just näiltä että kuinka kieputat kaulahuivinnäköisen kreemin sun pullapitkos kaulalle. Kirjakaupassa on tuotteita melkein pelkästään juurikin näiltä. Ja joskus siihen vaan menee maku... pullaankin. Että jos on yhden (kymmenen) hienoa kakkua osannut vääntää, niin onko jumpelaare pakko tehdä puolen vuoden välein kirja jokaisesta leipomisestansa erikseen? Ei mun mielestä, mutta mää ookaan mikään bisnesnaine. Eiku oho hupsis...

-wannabeet on joukko ( ja yhä vain suurempi sellainen) bloggaajia, jotka haluavat olla jotakin tai kaikkea ylläolevaa. Sitten toteutus on kuitenkin vähän niinkuin köyhänmiehenströmsöksi nimitetyssä Ratula-ohjelmassa aikoinaan, jonka huipentuma tais olla hirvittävä pyöräilykypärä, johon liimalla kiinnitettiin muovikukkia päälle ja sitten se järkyttävä hökkerö (joka näytti siltä kuin joku olis kääntänyt kompostin päähänsä) päässä täristen juontaja-Anu ajeli fillarilla parit näytöskierrokset. Siinä vaiheessa mä oikeasti aattelin, että jos tää on telkkariohjelmien taso vielä kauan, niin heitän oman aparaattini jokeen. Noh, näissäkin on kuitenkin vähän kahta sorttia sakkia, sillä toisista oikeasti tuleekin ihan hyviä, kunhan löytävät sen oman tiensä (joka ei kyllä kellään voi olla muovikukilla höystetty pyöräilykypärä, ei vaan voi, trust me) kun taas toiset ottavat (ihan hirveän säälittävän) tyrkyn roolin itseensä, kun haluavat (jonnekin käsittämättömälle) pinnalle millä keinolla hyvänsä, vaikka sitten niiden oikeasti osaavien esikuviensa persuskärpäsinä. Nämä tunnistaa muuten aika helposti kommenttiboksien "sää oot niin ihana, sun vessaskin on niin ihana ja sun postilaatikkoskin on niin ihana" - sävyistä. Ja nuoresta iästä...

-ennenvanhaiset on sitten se joukko maan hiljaisia, jotka on luultavasti olleet blogipaikalla ennen koko sanan keksimistä ja ovat varmaan  paljon sen jälkeenkin, kun kaikki media siirtyy meidän aivoistamme toisiin pelkän silmännikkauksen voimalla ilman että kenekään tarvii vaivautua mitään kirjoittamaankaan. Näillä on useimmiten blogeissaan paljon tekstiä, ei välttämättä kuvia laisinkaan edes ja sanoma on vakaata ja pohdiskelevaa (toisaalta, voi olla pelkkiä kuvablogejakin ja niissä tämä sama kiehtova sanomisentaito silti). Näissä piilee paljon kykyjä, jotka ei välttämättä edes halua avautua mihinkään muualle kuin sinne omaan blogiinsa, mutta joista monikin voisi kirjoittaa esimerkiksi ihan luettavan kirjan siltä seisomalta, taidot ja sisältö kyllä riittäisi. Näitä blogeja on vaikea, niin vaikea, löytää. Useimmat ei edes listaa blogiaan mihinkään blogihakuihin, saati laita sitä muutenkaan mitenkään erityisen esille. Sitten kun sen aarteen saa käsiinsä, niin äkkiä osoite koneen suosikeihin, ettei vaan pääse katoamaan!

Oon muuten joskus ennenkin avautunut asiaa liipaten
Aika muuttuu ja niin minäkinkö
Ookko sää täälä? No ekkai.


Ilmeeni, kun olin just avaamassa suklaatuuttia ja eteeni tuli netissä pyörivä FitFarmin mainos *puhutsä mulle?!*

Ja koska kannan huolta lukijoideni verkkokalvoista, niin tässä vähän nätimpää kuvaa, eilisestä auringonlaskusta meidän joenrannasta...

Onko mielestäsi tässä blogissa tarpeeksi munaa? Niin munkin mielestä! *tikahtuu huumoriinsa hän*

Lisäys: Ai niin, mä unohdin sanoo ihan! Oon itte ainakin wannabee (todellakintodellakintodellakin!) ja tietenkin toi guru (kun vaan vielä tietäis minkä alan eeeehhhhhe), eikun siis ennevanhainen, paitsi ilman niitä  kirjallisia kykyjä *muah*! Eikun siis voi ei, huomasin just että oma kategoria puuttuu nyt ihan vallan, mutta jos mä oon vaikka sitten ainutlaatuinen! Joo, se mä oon! Oo säkin!

keskiviikko 19. elokuuta 2015

Pentuasiaa!

Tää jeppu tässä (vasemmalla!) on ollut meillä nyt yli kolme kuukautta. Millään ei uskois, koska tuntuu että ainahan tuo pörröturri on meillä ollut. Toisaalta, ihan hirvittävän paljon on tapahtunut koirankin elämässä tänä aikana jo (saatika meidän ihmisten).

Haa! Pikkasen ottaa koville Papusellekin nämä aikaiset herätykset, sitä ollaan sitten niin väsyneitä niin väsyneitä että! Mutta tässä kuvassa piti erityisesti huomata tuo selän tummunut väristys : Papusta on tulossa ihan aikuisen keeshondin värinen! (äläkä kato sitä tornadon kouriin joutunutta telttaa siellä takana! katoit sittenkin!) Nämä kuvat tältä aamulta (tuo yllä ja tuo alla).

Puhuitko mulle? Pitääkö mun nousta??

Kessuille tyypilliseen tapaan meidänkin Papu tykkää olla aina jossakin päällä, aina jossakin vähän korkeammalla kuin maan (tai lattian)pinta. Penkille kiipeäminen sinänsä on sangen huvittava näky, koska Papu ei hyppää kenkille vaan kapuaa. Ensin etutassut, sitten maha ja lopulta takatassut!


Kesemmällä turkki selän päältä oli vielä näin vaalea!

Nukkuminen on kuitenkin ollut aina Papun erityinen lahjakkuus. Nimenomaan päiväunet. Niitä vedellään niin autuaana, että alkaa itteäkin välillä ramaseen, kun toinen on niin ihana nautiskelija!

Aluksi raasuparka ei meinannut osata nukkua pihalla ja tää isäntäväki oli vaan kokoajan ihan pihalla! Sitten pieni haukkurassu oli silmät sikkuralla, kun jäi päikkärit välistä monena päivänä. Mutta kun sen ulkonanukkumisen jalon taidon vihdoin oppi, niin sinnehän meinattiin jäädä joksus ihan vallan ja muutaman kerran väsynyt kesänviettäjä kannettiin sisälle yöunille nurmikolta makaamasta...

Ollaan niin tomeraa vaikka ollaan vielä ihan vauva!


...ja vielä vauvempi!

Eka yö uudessa kodissa vietettynä ja ihmetellään kun ei ole maassa sitä valkoista juttua!

Jakkaralle kiivettiin heti kun sellainen taloon ostettiin! Voi nökö.

"Papsanteera" on edelleen aivan superihana koira. Juuri meidän perheeseen sopiva, en voi vieläkään käsittää, että tämä rotu oli ennen meiltä aivan pimennossa. Tai ei kai sitä kukaan meiltä pimittänyt, ehhhhehh, mutta siis eipä ollut tullunna vastaan missään. Niinkuin mää edes missään kävisin, mutta.... Rotujärjestön sivuilla (KLIK) kerrottava määritelmmä rodun luonteesta on muuten hyvin osuva, ainakin tämän meidän kokemuksemme mukaan. Tsekkaa se, jos mietinnässäsi on tämäntyyppinen koirarotu!

-Keeshond on miellyttämishaluinen ja oppivainen. Jos ei juustonpalaa ala kuulua, vaikka pieni pikisilmä istua nököttää sitä siinä odottamassa, niin sitten voidaan opetella ihan itseikseen vaikka pelkillä takajaloilla istuskelu, josko tällä tempulla kävisi juustoflaksi? Autoon meneminen on kans ihan parasta ja hyvä kun jännitykseltä pystyy paikallaan olemaan, kun valjaita puetaan päälle, koska se tietää aina autoreissua! Autossa istutaan sitten nöpösti "turvavöissä" ja mielellään vielä emännän käsilaukun päällä, että näkee paremmin minne ollaan matkalla.  Sisäsiistiksi tämä oppi melkein samointein meille tullessaan, vaikka yritinkin sitä sanomalehtitaktiikalla harhauttaaa, niin sitä ei käytännössä käytetty, koska tämä teki hädät silloin kuin hätä oli (noh tota, kaikkihan ne tekee niin, voi että, onneks mun ura ei ole tällä genrellä muahhhahhah). Kun me ihmiset sitten opittiin aineenvaihdunnalliset aikataulut tulkitsemaan, niin sisälle tekemiset jäi siihen paikkaan. For more details read this: kakkasia tuli aina kahden ryppäissä. Ensin eka ennen ruokaa, sitten toinen vartti ruuan syömisen jälkeen. Ei ollu vaikeeta! *muah*

-Keeshond on vekkuli ja huumorintajuinen. Kyllä vain, isännän sortsit on kuskattu piiloon monta kertaa peräkkäin ja Bruno-koiralta jekutettu puruluu suusta mitä moninaisimmilla hännästä-nipistys-tempuilla! Myös kukon kuukokiekuu-ääntä on todistajien läsnäollessa tämä kessunpoikanen osannut imitoida erehdyttävän aidosti! Kenkien kuskaaminen pihalle puskien alle piiloon on myös Papun feivöritti puuhaa ja eritoten kaikkien vieraiden kenkien kuskaaminen. Mutta ans olla, kun sen saa itse teosta kiinni, niin se ilme on niin nolo, että melkein alkaa väkisinkin naurattaan siinä...

-Keeshond on haukkumalla ilmoittava vahtikoira. Kyllä ja se on se homma ja sitä ei kyllä pidä minusta estää sitä tekemästäkään. Toinen on niin tärkeenänsä ilmoittamassa, että joku tulee tai ainakin menee naapurin mökille! Tai jotain! (kauheen montaa kertaa EI ole erehtynyt, että siinämielessä ollaan voitonpuolella oikeeseen osuneissa haukuissa). Ja mikä parasta. kun ilmoitus isäntäväelle on tehty, niin haukkuminen lopetetaan kyllä melkeinpäsano siihen paikkaan, joten tämä ei ole ollenkaan (täällä meillä maalla ainakaan) ongelma. En tiedä haukkuisiko kessu esimerkiksi kerrostalossa (yksin tai yhdessä ollessaan) kaikki mahdollisia ääniä? Tämä kannattaa kuitenkin ottaa huomioon rotua valitessaan. Luin muuten silloin aluksi oppaista (tottakai, kaikkihan me luetaan aluksi kaikkia oppaita niin lastenkasvatuksesta kuin koirienkin....), että "turha" haukkuminen pitää päättäväisesti kitkeä kessunpennulta pois, mutta en todellakaan tajunnut mitä se (turha) olisi (koska ainahan niillä on joku asia miksi haukkuvat hhehhe) ja miten se edes tapahtuisi (välttämällä vai huomiota kiinnittämällä), koska tuntui että kimakkaääninen pentu haukahteli korviaviiltävästi vähän kokoajan ja jokatilanteessa. Nooo, parin päivän päästä ajattelin, että (hautumassa olevalle) ruoka-annokselle haukkuminen ainakin otti niin paljon hitto hermoihin korviini, jotta siitä on päästävä. Ja en vaan antanut sapuskaa koiralle jos vouski siinä lasit särölle. Sitten kun oli hiljaa, niin ruoka ilmestyi eteen. Hyvin toimi, koska haukkuminen on täysin aisoissa ollut melkeinpä siitä lähtien. (mietin oikein, että kyllä, ei se hauku kyllä kuin jonkun tulemiset ja menemiset)

-Keeshond on kaikessa mukana kulkeva seurakoira. Nimenomaan! Aluksi sitä meinasi talloa tuon pötkäleen päälle, kun oli todellakin ihan messissä, mutta pian pentukin oppi, että kannattaa ainakin sellaisen asekeleen päässä kuitenkin tuolla kulkiessa olla ettei jää niinsanotusti alakynteen - muuten voikin sitten tulla ihan syliin asti heti kun tilaisuus iskee (eli aina kun joku istuu jonnekin). Kaikki lapset, omat ja vieraat, aikuisista puhumattakaan, voivat pallutella Papua ja se vaan niin tykkää! Joskus tietenkin sitä miettii, että onko sen ihan pakko tykätä esimerkiksi kukkapenkeistäkin niin paljon, että menee sinnekin kaiveleen ja makkoomaan, jos itse siinä jotain yrität niiden kaunistukseksi tehdä. Mutta kai se on! Kessu on vähän joko tai. Se ei mitään niinkuin ole vaan vähän. Puutarhahommissa ollaan puutarhahommissa! 

Ennestäänhän meidän Bruno oli jo kokoajan siellä missä mekin ja nyt niitä on sitten kaksi siinä suhertamassa meidän muassa. Tämä kaksosuus onkin meidät kirvoittanut kaikenlaiseen hellämieliseen lempinimittelyyn, jotka näiden kahden humppaheikin luonteet tuovat (joissakin satunnaisissa tilanteissa) esille: Hönö ja Pönö. Maltti ja Valtti. Urpo ja Turbo. Matti ja Teppo. Papu ja Soppa *ahhhhahhhhha*. 
Lapset tykkää ihan hirveesti touhuta koirien kans, aina joku tekee jotain niin että siihen leikkiin kuuluu joku koirakin. Itsekin ollaan kyllä me aikuiset niin leimauduttu noihin elikoihin, ettei sitä osaa ollakaan täällä kotosalla ilman, että kokoajan vaisttomaisesti rahnuttaa sitä seurana olevaa karvakasaa. Eläimen silittely muuten kuulemma vähentää ihmisen stressitasoa, joten mä oon kyllä tätämenoa lopunelämääni ihan zen. Tai sitten mulla just näitä täytyykin olla enemmän kuin yks, koska tasot saattais muuten nousta aika huipulle nääs!

Semmottis mietintöjä taas tästä koira-ajasta meillä. Saattoi olla samaakin asiaa mitä ennen olen jo pälpättänyt, mutta sallinette sen (ja vaikette salliskaan, niin tulipahan jo kirjoitettua).
Saas nähdä onko se se karvanlähtö, joka sitten tässä suurimman työn aiheuttaa, vai mikä, mutta tähän mennessä meillä on ollut niin mukavaa aikaa koiranpennun kanssa, että ei moni usko kun kertoo. 

Kai se on vähän niin, että ihan kuin ihmisillekin on se yhteensopiva puoliso, niin on yhteen sopiva koirakin. Meillä ainakin on! Ja jos jottain purnattavaa tulee matkan varrella, niin lupaan senkin kyllä teille ilmoottaa. (oottakaa vaan syksyn kuraa ja sitä kaikkea semmosta...)

Edellisen kerran olen muuten Papusta kertonut tälläin enempi näissä postauksissa:

Nyt myö laitetaan jotakin suuhun ja mäännän sitten vielä hetkeks nauttiin auringosta. Kunhan ekat kaksi koululaista kotiutuu, niin mennäänkin tänään vähän kyläilemään, kun on tiedossa lättykestit! Mä niin syön! Aah!