keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Paineensietämättömyyskykyshow

Joskus sitä, tiättekö, tuntee itsessään kaikki ne lukijoiden paineet, mitä ei ole edes asetettu, Itse sitä todellisuudessa asettaa ne kaikki itselleen ja sitten miettii että miten ilmaisis itseään sillätavalla kaikille mieleiseen tyyliin. Miettikää nyt: ilmaisis itseään sillätavalla kaikille mieleiseen tyyliin! 

Onneks mä heräsin tosta ikävästi aivosolua puristavasta harhaunesta ja olen taas oma itteni. Tälläinen keski-ikäinen kertojanainen, joka välillä pelkää ihan hirveästi elämän epäonnistumista ja toipuu kuitenkin siitä noin nanosekunnissa ollakseen taas hetkessäeläjä.

Ja onhan tässä toden totta näitä hetkiä ollutkin, missä elää. Silti kaikkeist eniten, kun kaikki on niin hyvin, pelkään kaiken loppumista. Siis kuolemaa! Ennen aina ajattelin, että mitä sitä kuolemista nyt pelkäämään, kun sehän on sellainen armollinen tyssähdys sitten. Ja mitään et tiedä sitten enää mistään. Mutta sen jälkeen kun olen valitettavasti joutunut näkemään millaista todellisuudessa kuoleminen voi olla, niin totta vie sitä pelkään. Se saattaa kestää viikko-tai päivätolkulla, kamala kituminen ja tuska ja siinä sitten kärvistelet ja kuuntelet kropastasi luovuttamisen ääniä ja  kuinka pikkuhiljaa on vaikeampi ihan vaan ollakin. Silti se oleminen ei lopu siihen mihinkään tyssähdykseen, vaan jatkuu ja jatkuu, kunnes olet siinä pisteessä, että toivot jokaisen hengenvedon kohdalla ettei seuraavaa tulisi. Semmosta kuoleminen kuulkaa on ihan ehkä hirveimmillään, että anteeksi jos joku ei tiennyt. Minä tiedän ja pelkään. Kenen vaan kuolemista, läheisten eritoten ja itseni kaikkein viimeiseksi.

Ja jokaisessa kauniissa kesäpäivässä on muistoksi asti, muistoksi siihen hetkeen kun kaikki on lopussa.

En kestä, tälläisiä ajattelen todella paljon, enkä pysty mitenkään järjellä itselleni selittämään "ettei me nyt kukaan tässä aleta kuolemaan", kun eihän sitä koskaan kukaan tiedä.

Sitten mietin ympäröivää ihmisjoukkoa, joita jotkut ehkä kutsuisi lähipiiriksi, joku toinen saatanan sukulaisiksi, minä nyt vaan "ihmisjoukoksi". Että missä menee se raja anteeksiannolla, missä menee se raja stressaamisella, missä menee se raja inhottavuuksien sietämisellä, missä menee se raja oikeudella rauhaan omassa elämässään. Mulla on raja tällä hetkellä niin paksua betonia, ettei siitä läpi tule edes haju entisestä. Ja olen elänyt elämäni stressittömimmät ajat sen muuraamisen jälkeen! Ihan hevillä en siitä luovu siis.

Kyllä mä mietin näitä perussettejäkin ihan tasaiseen tahtiin, kuten tyyliini (näköjään) kuuluu: mihin minusta on, olenko liian vanha johonkin, olenko toisaalta liian nuori hidastamaan? Miten minä muutun lasteni kasvaessa helmoista, mikä minusta tulee enimpänä silloin esille? Miten syksyn kiireet taas alkaa? Miten kaikkien koulut järjestyy? Miksen jaksa raivata puutarhaa tämän enempää? Onko syksyksi kaavailtu puunkaato-operaatio ihan kamala maanmylläys(pylläys) vai vaan pihapiiriä valaiseva jo-oli-aikakin -hakkuu? Miksi aina ei ole mitään mistä tarttuisi kiinni, vaan pitää niinkuin kuljeksia sinne tänne löytääkseen sen jonkun josta sitten ottaa itselleen johtotähden? Miksi olen jaksanut ajatella vieraita tänä kesänä niin vähän - samalla kun olen nauttinut täysillä siitä että ollaan vaan oltu kotona omalla sakilla?

Tälläisiä tänään, on ollut tosi väsy olo koko päivän, vaikka onkin ollut ihana päivä. Aurinko on lämmittänyt ja kärpäset on surranneet.

7 kommenttia:

  1. Hyviä ja mielenkiintoisia aatoksia ja juttuja sulla. Luen oikein mielelläni näitä sun pohdintoja.

    Mä kans pelkään kuolemaa ihan kauheesti. Sitä, että asiat jää kesken ja multa jää näkemättä ja kokematta juttuja. Siis lähinnä niin kun että lapset/lapsenlapset kasvaa jne (ei mua niinkään mitkään maailman asiat haittaa, tai että ei nyt sit oo tullu matkusteltua tai muuta sellasta. Läheisten asiat ne on mitkä jää näkemättä ja kokematta ja se on kauhee ajatus.) Se kuolema kun on niin pirullisen lopullinen juttu!!

    Minusta jokainen saa tehdä ympärilleen just sellasen muurin kuin haluaa ja olla siellä sitten, jos se on ratkaisu onnellisempaa elämää kohti. Kerran täällä vaan eletään jne, joten siitä ainutkertaisesta elämästä saa kyllä tehdä sellasen, missä myös viihtyy. Ajoittain se tarkoittaa kenties sitä, että rajaa kanssakäymistä ja ihmismäärää rankalla kädellä. Ihan ok niin!!

    Mä kaipaisin olla enemmän kotona. Ihan rauhassa vaan. Noi työt pahasti haittaa tätä haavetta...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Heissan Heli ja kiitos sanoistasi. Jotenkin hirveen ihanaa kun joku ymmärtää. Että joskus sitä tosiaan alkaa itkettään kun kulkee himppusen villiintyneen nurmikon läpi pyykkinarujen tykö, puiden varjot väikyttää ilta-aurinkoa iholle ja sieltä narulta ottaa lasten vaatteita ja niissä jos joissain näkyy aikain kulu... itku! <3 Kotonaolo on parasta !

      Poista
  2. <3 <3 <3 Hyvä, kun kirjoitit <3 Itseä ahdistaa välillä osin samat, osin eri asiat. Just eritoten nuo ihmisjoukot ja kuolema sekä elämän perussetitkin silloin tälläin, samassa veneessä silleensä soudellaan, jos lohduttaa. Tsemppiä, Kupla <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Lohduttaa, rakas kitta <3 Sun olemassaolos jo pelkästään on iso ilo mulle! :D

      Poista
  3. Kuolema kuuluu osana elämää,silti se on aina semmonen jollain tavalla pelottava juttu...Opetella elämään tässä ja nyt,siinä on työ-maata koko elämän ajaksi...Meillä se kuolema kosketti taas läheltä,kun naapuri sen kohtasi...Oudolta tuntuu....kun piha on tyhjä eikä askeleita enää kuulu...ei näy.
    ole oma itsesi,muut ei siihen pysty,vai miten se menikään...Mutt sä oot sä ja paras just sellasena ku oot ;) Tsemppi-halit <3

    VastaaPoista