torstai 16. heinäkuuta 2015

(Oh) My God

Elämässä tapahtuu muutoksia (tänk gaad) pitkin ikää, halusi tai ei. Joskus ne muutokset on pelkästään ulkoisia, joskus isommat asiat tapahtuu siellä sisemmällä.

Minussakin on tapahtunut paljon olen antanut jopa itseni huomata varsinkin viimeisten vuosien aikana. Olen toisaalta tasoittunut (siis oppinut vetämään henkeä) , toisaalta muuttunut kiihkeämmäksi tiettyjen minulle tärkeiden asioiden suhteen (tai olen antanut itselleni luvan olla niistä asioista kiihkeä) Olen jos mahdollista, entistäkin päättäväisempi ja jos mahdollista, entistäkin höpsömpi. 

Minussa on myös puoli, jota en ole oikein osannut itsekään tuoda (täällä blogissa saati muussa elämässä) esille, koska se on jotenkin vain levinnyt pikkuhiljaa minussa. Vahvistunut ja asettunut minunlaiselleni sopiviin uomiinsa.

Se on tämä hengellinen puoli. Hassua oikeastaan kutsua sitä hengelliseksi, koska koen sen hyvinkin maallisena osana elämää. Käytännöllisenä ja jokapäiväisenä minä sitä pidän. Kun tiedättekö, pelkästään sanana "hengellinen" saa aikaan holvikatto-efektin silmissä, monotoniset laulut kaikuu korvissa ja ihmiset hymisee ja mumisee tiukan näköisinä, koska ovat jotenkin "hengellisiä". Eikä siinä mitään pahaa siinäkään - kukin tavallaan, sitä mitä ikinä ovatkin! Mutta minä koen kaiken tyystin toisin (ja kuitenkin samalla tavalla kuin ennen). (Tiedän, ei mitään päätä eikä häntää taas näissä).

Olen minä. M-i-n-ä. Edelleen päähäni nousee sarvi törtöistä liikenteessä, edelleen päästelen niitä pahaenteisiä kirosanoja (ei kyllä tarttis, mutta mä yritän kovasti paikata ne korvaavilla, aika huonolla menestyksellä tosin) kun lyön varpaani jälleen johonkin todella kovaan, edelleen mietin jotain turhamaisuuksia - kuten sopiiko tämä pöytäliina nyt tämän verhon kans nyt ollenkaan (luultavasti ei sovi ja luultavasti silti ne siinä on, mutta enivei...). En minä miksikään toiseksi ole muuttunut, vaikka yksi osa-alue minussa onkin vaan vahvistunut. 

Vähän kuin joku hontelo puu. Istutat sen ja se kasvaa ja on edelleen kovin soiro. Mietit mikä tuuli sen pyyhkäiseen ja onko tosta nyt edes puuksi. Sitten yhtäkkiä, siinä onkin semmoset juuret, ettet saisi sitä käsipelillä maasta irti vaikka haluaisitkin (ja luultavasti yritätkin). Se ei kaadukaan, ei hievahdakaan, se on varma paikastaan (vaikka sä et olisikaan sen paikasta ehhhheh) ja siin se sitten on. Sellainen olo minullakin on. (Ainakin nyt on. Ainakin tällä viikolla on ja oli viime viikollakin. Ens viikolla voi olla jo ihan erilainen, mutta siitä kirjoitetaan sitten!)

Oliko vaikeasti selitetty? Toisaalta ihan hassua tuoda tavallaan tätä nyt esiin, koska ei ole kyse mistään uskoon tulemisesta, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Siis mun silmissä ainakin sellaisesta lukiessa tulee ensimmäisenä mieleen huojuvat ihmisvartalot, jossa kädet ylhäällä koetaan jotain euforiaa ja sitten "ollaan uskossa". (Edelleen, voihan ollakin että joku ja monikin kokee jotenkin niin, mutta en minä.) Minä olen hyvin realistinen ihminen, ratkaisukeskeinen ja sellainen syy-ja-seuraus - ihminen. Siksipä minä en koe , että olisin yhtäkkiä jotenkin pamahtanut jollekin uudelle taivaalliselle tasolle tässä, vaan se sama mukanakulkenut tapakristillisyys on vaan jotenkin tässä vaiheessa elämää... no niin, levinnyt.

Elämäni on muuttunut, kyllä vain, huomattavasti iloisemmaksi. Tämä elämäni on hyvin paljon hauskempi paikka elää ja se varmaan heijastuu kaikkiin osa-alueisiin ja ympäristöönkin. Ei tämä silti mitään yli-elämää ole, ei ole mitään suurta uskonnollisuuden laastaria, joka veisi kaiken hankaluuden heti mennessään ja olisi näin ihan jonkun muun murheita kuin mun. Samaa elämää tässä silti eletään, samoine arkineen ja juhlineen. Jotenkin vaan kaikella on enemmän syvyyttä, merkitystä ja painoarvoa. Kaikella hyvällä siis, nimenomaan. Ymmärrän suuresti (joidenkin) uskovien ihmisten halun kertoa kaikille omasta fiiliksestään kaikille mikä liikkuu, koska kukapa ei haluaisi! Hassulta tuntuu että elämänlaatua parantava asia ei ole kaikille jo itsestäänselvyys, mutta olenhan minäkin tässä elämää elellyt juu, että todellakin ymmärrän kaikkia osapuolia *hih*. 

Miten te koette nämä asiat? Heräsikö kysymyksiä?

 Vaikka blogi onkin julkinen päiväkirja, on se minulle nimenomaan dokumentointia omasta elämästäni, niistä ajatuksista joita mietin juuri nyt. Vuosien päästä voi aivan toisenlainen minä lukea näitä ja miettiä että tsiisus mikä tyyppi - kirjaimellisesti! *muahhah tätä mun edelleen hyvin huonoa huumoriani*...



14 kommenttia:

  1. Tiiätkö: mä ymmärrän sua TÄYSIN <3 tässäkin asiassa <3

    VastaaPoista
  2. Täältä myös aika täysi ymmärrys :) Samankaltaisia fiiliksiä, joskin mun suu ei pysy kiinni, vaan on niitä joskus pakko jakaakin.

    Sitä painoarvoa tosiaan on enemmän kaikella hyvällä, ja ne negatiivisetkin asettuu mittasuhteisiinsa kevyemmin (vaikka niitä esiin paljon tuonkin... tuon koska mä olen mä.)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sankari <3 Mä luulen kans, että negatiivisten esiin tuominen on osaltaan mulla ainakin sitä läpikäymistä, kun purkkaakin tarpeeks jauhaa niin eipä maistu enää miltään ;)

      Poista
  3. Kysymyksiä ei herännyt täälläkään, koska jotenkin ymmärrän tämän - ja samantyyppisiä kokemuksia ja ajatuksia löytyy täältäkin, omalla kohdalla.

    <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Janni <3 Kylläpä meillä on ihana porukka täällä <3 !! (tai tiesin mä sen jo ennenkin)

      Poista
  4. harmi ko ei oo sitä tykkään-nappia täällä :D Tottakai...sinä oot sinä ja paras just sellasena ku oot ;)

    VastaaPoista
  5. No minä kans, siis jotenkin tajuan mitä tarkoitat.

    Mä oon vuosia sitten kulkenut noissa kirkon jutuissa aika paljonkin (vapaakirkossa) ja silloin tavallaan varmaan odotin jotain sellasta suurta humausta, mutta sitä ei tullut (olin pettynyt!!). Kuitenkin asiat kiinnosti ja kyllä ne jotenkin aina vaan mukana kulkee... Saatan edelleen aina välillä kuunnella ylistysmusiikkia ja olla siitä ihan fiiliksissä, ja olisin kyllä kuin kotonani jossain ylistystilaisuudessa, missä silmät kiinni lauletaan kädet ylhäällä... Toisaalta olisin ihan yhtä kotonani vaikkapa Turmion kätilöiden konsertissa. Ja voiko siis yhtä aikaa tykätä molemmanlaisista asioista??? (ja sanonpa vaan, että KUKAAN tuttu ei uskois mun miettivän tällaisia...)

    Mulla on uskovia ystäviä ja mä saatan jotain heidän kanssa joskus jutella, mutta silti en koe sitä sellasena asiana että haluaisin kauheesti jutella kuitenkaan. Siis OMG saako tästä mun selityksestä ja ajatuksesta mitään selkoa...

    En oo todellakaan mikään "hyvä ihminen" ja mietinkin monesti, että millainen pitäis uskovaisen olla. Minä kiroilen ja rähjään, joskus vedän kaameat kännit, puhun pahaa, kadehdin ja niin edelleen. Mun usko ei oo raamatun lukemista, siksikin mietin että voiko uskoa, jos ei kuitenkaan tavallaan usko (koska ei näe) saatikka lue niitä juttuja. Mä oon kans sellanen "en usko ennen kuin näen" ja sit kuitenkaan enhän mä tässä asiassa mitään näe - paitsi niitä "jänniä sattumia" kun oikeesti musta hyvin usein tuntuu, että asiat vaan tapahtuu just niin kuin ne kerta kaikkiaan parhaaksi voi tapahtua... SIKSI mä kuitenkin jossain syvällä sisimmässäni siis uskon johonkin korkeampaan voimaan ja joka ilta pyrin juttelemaan Jumalalle ja käymään sillä lailla päivän läpi - vaikkei mulle oo koskaan tapahtunut mitään näkyjä tai suuria kokemuksiakaan, että voisi osoittaa että "sinä päivänä tulin uskoon".

    Mun mies pitää kaikkia uskonasioita yhtenä suurena hömpötyksenä, joten en sen kanssa juuri ajatuksia vaihda. Toisaalta jos mun puoliso olis uskovainen olisin kyllä sitten taatusti mukana niissä jutuissa. Nyt siis olen vain salaa mielessäni. =D

    Itse asiassa viimeksi tänään ajattelin, että en taida kauheesti jaksaa panikoida vaikkapa työasioitani - jos mulle on tarkoitettu se toimistohomma jossain kohtaa, niin sehän sitten tulee mulle eteen tavalla tai toisella.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihana Heli! Ensalkuun, pikkasen vaikee nähdä sut millään tavoin joku rähjä päällä :D :D Yritän parhaani just nyt kuvitella!!! :D Mutta ehdottomasti mun mielestä ihmisen jopa kuuluukin olla just semmonen kuin on eikä olla mitään mitä ei oikeasti ole. Ihmusellä voi ja saa olla monia hyvinkin erilaisia puolia! Ja mulle tää kaikki on hyvinkin sitä että jokaisen usko ja hengellinen elämä on siin ihmisessä itsessään eikä välttämättä siinä miten sen eniten esille tuo. Ajatuksen asteella voi olla hyvinkin asian ytimessä! Hyvin sun pohdinnoissa on just se mitä mäkin oon miettinyt, oikeastaan hyvinkin paljon samaa. Elämä kantaa!

      Poista
    2. Ai et osaa kuvitella mua rähjänä... =D No melkoinen rähjä mä kyllä oon. Oikeesti. Kiivastun tosi äkkiä ja huudan ja rähisen etenkin lapsille... oon erittäin äkkipikainen ja silleen. Ja esim tosiaan sillon kun toi yks kakara meinas ajaa sen meidän koiran päälle (tai siis osuikin siihen) mä todellakin karjuin niin että tanner raikui. Mun kurkku oli koko illan aivan herkillään, hyvä kun puhua pystyi. Kertonee siis jotain volyymitasosta siinä kohtaa...

      Mutta joo. Mielenkiintoinen tää hengellisyys-aihe. Joskus pienissä päissäni oon kyllä miehelle vähän koittanut kertoa, että ajattelen tälleen... ja se on että hohhoijaa. =D

      Poista
    3. :D Voi ei, lisää mkielikuvia :D Mutta siis ymmärrän kyllä! Aattele mun ääni ei pahemmin kähise, oon varmaan käyttänyt sitä niin paljon ettei se enää mistään häkelly...... ;) Joo mkiehet. Mun mies sanoo olevansa intiaani. Ehhh. Siis "uskonnoltaan". Revi siitä sitten!

      Poista
  6. Liityn edellisten ymmärtäjien joukkoon. Olen itse jo nuorena tuntenut uskon hyvin läheiseksi, mutta ulospäin olen sellainen tapakristitty. Usein kun on vaikeaa ajattelen, että voisi lähteä kirkkoon (tosin usein jää lähtemättä), mutta ehkä se ajatuskin jo antaa voimia. Lasten rippikouluajat oli minusta ihania, kun kävimme silloin yhdessä Jumalanpalveluksissa. Tuli nähtyä seurakuntaelämää vähän eri kantilta. Kaikki lapseni ovat olleet kiinnostuneita uskonnosta ja tutkineet paljon asioita. Ainakin esikoinen on lukenut myös Raamatun. Kirjan, josta minä tavailen vain pätkiä silloin tällöin. Koen, että olemme osa jotain isompaa ja meillä on täällä tietty tehtävä. Eikä meille anneta enempää kuin jaksamme kantaa. Kuten Helillä myös minunkaan mieheni ei usko, joten keskusteluja kotona ei juurikaan käydä. Mutta asiahan on jokaisen oma ja niin se pitää myös käsitellä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Sari, sama juttu, olen ollut ihan iloinen että on tullut "syy" ulkopuolelta lähteä kirkkoon ja muualle seurakunnan juttuihin kun on noita rippikouluja ollut. Tosin käynhän mä nyt nassikoiden kanssa muutenkin, mutta isompien kans en niinkään (kun ei juurkaan ole mitään) ja varsinkaan yksin en. Vielä <3 Mä olen jo vuosia käynyt Raamattua läpi, ajattelin että luen alusta eteenpäin vaan. Haha! Juuei. Alku on täynnä sukuselvityksiä ja menee ihan pää solmuun kun lukee kuinka jollain oli viistoista poikaa ja näillä viistoista poikaa ja näiden nimet ja niiden nimet ja sen veljenpojan vaimon nimi......argh! Nyt mä oon sitten käynyt läpi vähän sieltä täältä :D Mielenkiintoisia juttuja nää on ja tosi tosi kiva, että monikin on tänne avautunut näistä. Ollaan samiksia niinkun!

      Poista