sunnuntai 5. heinäkuuta 2015

32 kuvaa siitä mitä rakastan juuri nyt


Kaikki näyttää ihan erilaiselta (lue: koreemmalta) kun joku on viittinyt leikata nurmikon. Tosin aina meillä on joku tötsä kuvassa niinkuin koristeena, kuten toi rakennusteline esimerkiks.... heh! Mutta jos joku näkee jossain (kuvissa tai ohi ajellessaan) jonkun maalaispihan ihanine nurmikenttineen ja idyllisine pihoineen, niin viettäkää hiljainen hetki kunnioittaaksenne sen kunnossapitäjää. Ei ole meinaan ihan kerran eikä kahden jobi alkaa möykkyräistä tienoota raivaamaan. Hirveen työn takana - ja mikä pelottavinta, parin päivän päästä sama edessä! Ollaan me ihmiset hulluja kun tämmöseen ryhdytään, mutta ei tunnu missään! (älkää kysykö tätä sitten kun ollaan päivä poissa ja joudutaan viikatoimaan että päästään kotiovelle).

Kaikki (mun) mukulat on aina lilluneet kesät noissa lastenammeissa pihalla ja niin lilluu nää nuorimmatkin. Eikä haitannut tuon taivaallista, että vesi oli jääkylmää suoraan letkusta.  Ja olisitten nähneet, mun pienet maalaispalleroni, täällä ne juoksi ilkimullikoina pitkin maita ja mantuja ja oli niin kivaa että!
Tää on mun uskollinen seuralaiseni, aina kulkee mun perässä minne ikinä meenkin, siis kirjaimellisesti. Bruno on ihan mammanpoika.

Joku (esim mää) vois aatella ettei tää oo mikään rakkauden aihe, mutta on se, kun nääs sitä oppii kaikkea uutta kun tarpeeks kauan elää. Tää on syreenikiitäjä. Suomen suurin perhoslaji. Tykästy mun puhtaaseen vaatteeseeni eikä meinannut millään lähtee muualle paistatteleen, kun mä hain pyykkejä narulta. Tilanne vaati kieltämättä vähän kiljumista, kuvaamista ja miehen hakua paikalle, ennenkuin päästiin siihen ihailevaan oppimisvaiheeseen...

Kyllä meillä täällä Suomessa on vielä puhdas ihana luonto. Mä olen alkanut juomaan tätä maitoa koska mun mahaa on vääntänyt taas niin paljon etten enää kohta tiedä miten päin tän ruokailusysteemini hoitaisin. Ja aattelin kokeilla nyt tätä maitoasiaa, kun jostain tätä on lähdettävä purkamaan. Vääntämisongelma tuntuu poistuneen, mutta erinäinen toinen ongelma on ilmaantunut. Ja kukaan ei nyt sanonut sanaa ilmavaiva, eihän. 
Mä rakastan vettä ja veden äärellä asumista, melkein yhtä paljon kuin rakastan vihreää ja vihreyden keskellä asumistakin. (ja taas kuvassa oikea varsinainen keskipiste, ämpäri!)

Mä en tiedä saako kukaan muu kiksejä tästä, kun nurmikko on kuin samettia ja kärpäset surisee, puissa suhisee pieni kesätuuli ja linnut laulaa minkä kerkiää tuollla ylhäällä latvuksissa. Mä saan.

Mä rakstan myöskin tätä pientä puuliiteriä meidän pihassa. Ihana harmaantunut väri ja muutenkin niin nöpö. Oli muuten eka pykelmä meidän tontilla ever.

Me harrastetaan aika paljon tätä kotiseutumatkailua, koska meillon elukoita ja me viihdytään kotonakin ja tää on sitäpaitsi paljon halvempaakin kuin kauas lähteminen. Punkalaitumella, meidän naapurikunnassa, on Yli-Kirran talonpoikaismuseo (tunnetaan myös Koiramäen sarjakuvien pihapiirinä, koska Koiramäen piirtäjä Mauri Kunnas sijoitti tapahtumat tänne Yli-Kirralle!). Nyt viikonloppuna täällä oli entisaikojen maatalouden näyttely, kuten joka vuosi on ja me oltiin tietysti taas paikalla. Suosittelen jos kaikki vanha kiinnostaa! Mä oon siellä ihan liekeissä aina *virn*!

Päre? Anyone?

Nykyaikana ei edes anneta mitään ihania nimiä millekään masiinoille, ne on vaan koodeja ja jotain vuosimalleja. Tää onkin Sisu-Pekka!

Rakkauteni harmaantuneeseen puuhun on ihan huipussaan ja vielä ihana pieni ovikin! Ihmiset katto mitä ihmettä mä kuvaan ja tulivat sitten siihen mun taakse ihmetteleen. Mänivät poikke kun sanoin että "no tota seinää mä...".
VINKKI: todella nopean tee-se-itse miehentainaisen tuulensuoja/näköeste/terassi *muahhah*!

Nää mun heppulit on aika mahtavia. Ihan pikkasen paljon rakastan niitäkin, jokaikistä!

Tän kuvan pointti ei tuu ihan ilmi, koska kuvaaja (eli minä) oi kädetön. Mutta siis poika on pirtin sisällä ja minä pihalla. Ja siinä on seinässä tommonen aukko... lapset osas ottaa ihan maailman suurimman riemun siitä kurkistamisesta. Miettikääs! Ja otetaan oppia, ettei se ilo oikeasti paljoa tarvitse.

Tää oli meidän kulinaristi, saatiin siinä just jossain paistettua leipää maistaa ja tän maiskuttelusta ei meinannut tulla loppua! Äitinsä poika niin viimeistä piirtoa myöten!

Poikia oikeesti kiinnosti kaikki jännät enttisajan jutut ja lukivat hartaasti kaikki kyltit mitä siellä oli missä kerrotiin muun muassa karhun pyydystämisestä tällä.



Mä rakastan Suomen sään yllätyksellisyyttäkin, kun lupasivat ttänne sunnuntaiksi viileyttä ja sadetta. Olikin kaikkea muuta! Ja me niin nautittiin!

Oltiin sopalla ja ryynimakkaralla isossa suulissa ja jälkkäriksi vedeltiin jätskit. Siinä lomassa herra Kaksivuotias otti sitten tämän kuvan *eeh heh*!

Kas kehveliä kekkäs ne siinä!

Näiden valmistumista seurasin patojen äärillä hartaana. Aatelkaas, noi värit tulee eri sienistä, nokkosista, lupiinin lehdistä, mustikasta ja saniaisista. Kyllä kelpais, kaikki!

Pojat meni hevoskyytiin ja oli niin hauskaa! Nauru kuului pitkän matkan päästä kun jäätiin katselemaan!
Väkeä oli maassa ja ilmassa, hehe. Miähet tekee siellä takana kattoa niistä päreistä jotka siellä oli pinoihin eka tehtyinä.
Ihana pihapiiri porukoineen, mä tykkään tosi paljon tollasesta umpipiha- systeemistä, että on rakennuksia pitkin pihaa rinkinä. Olis niin mun juttu!

Ja kun me sieltä palauduttiin kotio, niin toteutui meidän pitkäaikainen prosessi ja meille saapui ensimmäiset KANAT (ja kukko). Jiihaa ja jippii ja liput salkoon ja fanfaarit ilmoille!

Nää on tyrnäväläistä maatiaiskantaa, rouvat Guldu, Hulda ja Hiltonin Paris. Ihanan rauhallisia ja kesyjä, uteliaita ja rentoja. Miettikää nyt: rento kana! Voi olla että mä nauran tota ens yönä...

Sulassa sovusssa, sulat sovussa, ehh hehh!

Onks pikkasenn komia hei?! Meidän kukko, kiekuu aika mahtavasti ja mahtava on nimikin. Tsaari Samurai Manfred Gandalf Kosonen. Syö kädestä ja on ihan seurapiirikukko, tulee aina katsomaan kun sinnepäin vaan meneekin ja meidän kaksveen huippuhetki oli kun antoi leivänmuruja kädestä omalle kukolle. Ehkä ihan maailman paras kukko ikinä!

Nää maatiaispallerot on kans aina ja jokapaikassa, isompi tossa kelppeesti neuvoi pienempäänsä miten parhaiten tonne kiivetään, niin! Mutta hei, veljesrakkaus, aika mahtavaa.


Vitsit mikä kanafarmari- ilme! Mutta siis on olltu aika viimosen päälle muikee heinäkuun alku, ollaan synttäreitä vietelty ja mansikoita maiskuteltu ja iloittu tyttären englanninterveisistä, joita satelee joka päivä. Voi elämä, tästä niin revitään voimia silloin kun pimeys ja syksy ahdistaa!

Moikaa nyt kaikki ja voikaa hyvin!

4 kommenttia:

  1. Ihania kuvia kyllä ja mielenkiintoinen näyttely, jaksaiskin (viitsisikin) kierrellä tommosia :)

    VastaaPoista
  2. Tiiätkö, jos meillä ois tyttö, se ois Hulda ;D Ehkä! Voi kanat, tuliko ne jäädäkseen/hoitoon? Mä en ehkä kestä :D Tsemppiä puuhailuun! :D :D

    VastaaPoista
  3. mahtavia kuvia,ihana tuo teidän piha just sellasena ku on...voin kuvitella vaan sut siell jossain köllöttelemässä ja nauttimassa kaikesta ympärilläs :P ku oliski mahollista tästä noin vain pompata suoraan teidän pihaan :D

    VastaaPoista
  4. Ihanalta kuulosti heinäkuun alku teidän perheessä. Mä alan tässä pikku hiljaa kuntoutua kahden viikon kuumetaudista ja eilen vietiin toinen kaksonen armeijan vihreisiin Niinisaloon. Vähän haikeutta oli ilmassa. Ne on ne lapset varmaan jokaisen äidin suurin rakkaus, vaikka olisivat miten isoja! Mun vanhemmat on vieneet meidän esikoisen tuonne Punkalaitumen museoon silloin kun kaksoset olivat vauvat eli 20 vuotta sitten. Hyvänen aika, miten se aika kuluu!

    VastaaPoista