perjantai 31. heinäkuuta 2015

Kun ei ole mikään kukkanen, niin täytyy olla niitä muita avuja

Tänäpäivänä olis varmaan kamalan kätevää olla kuvauksellinen ihminen. Sellainen, joka pahimmillaankin näyttäs vaan hassulta sen sijaan että näyttää kajahtaneelta rupueukolta. Mutta kun jos ei ole, niin sittenhän täytyy kelvata vaan sellasenaan, eikö? tai olla sitten vaan julkaisematta niitä navetan takus kuvia niinkuin muut viksut tekee.  Mä ajattelin, kun on ollut niin karmeet nää kesäkelitkin, että jos jotain ees pikkasen piristäis tää meitsien todellisuus:

Ei tsaakeli. Kassialma eksynyt jonnekin sataman liepeille kotikolostaan jonkun venehen alta! Kiva toi kesätuuli kun pullistaa entisestään mun niin hiivatin hoikkaa varttani, eiku.

Täs ois niinku tää vinlandiatalo ja sitten mää tälläin ihkusti tässä etualalla pimentämässä kaiken. Silmiä pikkasen häikäsöö mutta haittaakse.

Tota noin. Ihana somelainen muija?

Kun mää on tässä tälläi niin mää saan tälläsen hianon paistattelukuvan nääs. 

Pusuja vaan sullekin ja seittemäntoista litraa sylkeä kans!

Tää on tällänen hieno hotellihuonekuva. Huone ei näy näkyy hienosti taustalla ja edustalla niinku tämmönen just ittensä freesannut mää. 

Kaikissa hienoissa kuvissa tuuli hulmuttaa hiuksia aina. Paitsi täsä.

Kaanis on tukka mutta niinon ilmekin!  

Oih, mä olen tän blogistanian päivänpaiste kattokaa!
(ja päälaella ei kökötä hiuksia pystyssä vaikka luulla vois, ne on takana olevan puun oksia, ihan vaan selvennökseks)
...Koska mun tukka on aina hyvin. Hyvin... tukkaisa? 

No words needed.

Jos ei tästä kenenkään perjantai parantunut niin ei sitten mistään.

torstai 30. heinäkuuta 2015

Torstaita kaikille!

Heip!
Meillä on tänään vietetty miehen synttäreitä, ihan vaan sillätavalla "pienesti" kuten meidänkokoinen perhe nyt vaan voi *heh*. Esikoisen porukka tuli meille jo aamupäivästi ja siitä sitten tehtiin ruokaa yhdessä ja syötiin tietenkin yhdessä. Iltapäivällä saapui vielä mummi ja vaari kahville , joten olihan meitä ihana pöytä piukassa pulisevaa porukkaa! (tiedoksi tietämättömille, että mummi ja vaari ovat meille "adoptoituja" - hienossa mutta äärimmäisen epävirallisessa seremoniassa näin tehtyjä - isovanhempia, meidän perheen todella äärimmäisen rakkaita ja hyviä ystäviä, sydänystäviä oikein ja lapsien rakkaita linkkejä tuohon meitä vanhempaan sukupolveen.)

Synttäreiden lisäksi on oltu oikein kesämielellä, on kalasteltu, uitu ja saunottu - ja poimittu marjoja puskista ja popsittu niitä suihimme. Ilma ei ole ollut kesämielellä kuitenkaan, kuin ehkä puoliksi, mutta häliäkö vällä. Eikun toisinpäin! Huomenna mies pääsee sitten yhdestä lahjastaan nauttimaan, kun lähtee Tampereelle konserttiin meidän vanhimman pojan kanssa. Toivotaan hyviä kelejä (vaikka siitä toivomisesta mitään hyötyä ole tänä kesänä ollutkaan).

Nyt kutsuu saunanlauteet minuakin, joten heipat teille, tämä oli nyt kovin lyhykäinen postaus, mutta minkäs voit, lämmin sauna on ihana asia, nyt varsinkin kun hiukan kolea sadeilma puhaltelee ikkunasta juuri tähän missä istun.

keskiviikko 29. heinäkuuta 2015

Paineensietämättömyyskykyshow

Joskus sitä, tiättekö, tuntee itsessään kaikki ne lukijoiden paineet, mitä ei ole edes asetettu, Itse sitä todellisuudessa asettaa ne kaikki itselleen ja sitten miettii että miten ilmaisis itseään sillätavalla kaikille mieleiseen tyyliin. Miettikää nyt: ilmaisis itseään sillätavalla kaikille mieleiseen tyyliin! 

Onneks mä heräsin tosta ikävästi aivosolua puristavasta harhaunesta ja olen taas oma itteni. Tälläinen keski-ikäinen kertojanainen, joka välillä pelkää ihan hirveästi elämän epäonnistumista ja toipuu kuitenkin siitä noin nanosekunnissa ollakseen taas hetkessäeläjä.

Ja onhan tässä toden totta näitä hetkiä ollutkin, missä elää. Silti kaikkeist eniten, kun kaikki on niin hyvin, pelkään kaiken loppumista. Siis kuolemaa! Ennen aina ajattelin, että mitä sitä kuolemista nyt pelkäämään, kun sehän on sellainen armollinen tyssähdys sitten. Ja mitään et tiedä sitten enää mistään. Mutta sen jälkeen kun olen valitettavasti joutunut näkemään millaista todellisuudessa kuoleminen voi olla, niin totta vie sitä pelkään. Se saattaa kestää viikko-tai päivätolkulla, kamala kituminen ja tuska ja siinä sitten kärvistelet ja kuuntelet kropastasi luovuttamisen ääniä ja  kuinka pikkuhiljaa on vaikeampi ihan vaan ollakin. Silti se oleminen ei lopu siihen mihinkään tyssähdykseen, vaan jatkuu ja jatkuu, kunnes olet siinä pisteessä, että toivot jokaisen hengenvedon kohdalla ettei seuraavaa tulisi. Semmosta kuoleminen kuulkaa on ihan ehkä hirveimmillään, että anteeksi jos joku ei tiennyt. Minä tiedän ja pelkään. Kenen vaan kuolemista, läheisten eritoten ja itseni kaikkein viimeiseksi.

Ja jokaisessa kauniissa kesäpäivässä on muistoksi asti, muistoksi siihen hetkeen kun kaikki on lopussa.

En kestä, tälläisiä ajattelen todella paljon, enkä pysty mitenkään järjellä itselleni selittämään "ettei me nyt kukaan tässä aleta kuolemaan", kun eihän sitä koskaan kukaan tiedä.

Sitten mietin ympäröivää ihmisjoukkoa, joita jotkut ehkä kutsuisi lähipiiriksi, joku toinen saatanan sukulaisiksi, minä nyt vaan "ihmisjoukoksi". Että missä menee se raja anteeksiannolla, missä menee se raja stressaamisella, missä menee se raja inhottavuuksien sietämisellä, missä menee se raja oikeudella rauhaan omassa elämässään. Mulla on raja tällä hetkellä niin paksua betonia, ettei siitä läpi tule edes haju entisestä. Ja olen elänyt elämäni stressittömimmät ajat sen muuraamisen jälkeen! Ihan hevillä en siitä luovu siis.

Kyllä mä mietin näitä perussettejäkin ihan tasaiseen tahtiin, kuten tyyliini (näköjään) kuuluu: mihin minusta on, olenko liian vanha johonkin, olenko toisaalta liian nuori hidastamaan? Miten minä muutun lasteni kasvaessa helmoista, mikä minusta tulee enimpänä silloin esille? Miten syksyn kiireet taas alkaa? Miten kaikkien koulut järjestyy? Miksen jaksa raivata puutarhaa tämän enempää? Onko syksyksi kaavailtu puunkaato-operaatio ihan kamala maanmylläys(pylläys) vai vaan pihapiiriä valaiseva jo-oli-aikakin -hakkuu? Miksi aina ei ole mitään mistä tarttuisi kiinni, vaan pitää niinkuin kuljeksia sinne tänne löytääkseen sen jonkun josta sitten ottaa itselleen johtotähden? Miksi olen jaksanut ajatella vieraita tänä kesänä niin vähän - samalla kun olen nauttinut täysillä siitä että ollaan vaan oltu kotona omalla sakilla?

Tälläisiä tänään, on ollut tosi väsy olo koko päivän, vaikka onkin ollut ihana päivä. Aurinko on lämmittänyt ja kärpäset on surranneet.

tiistai 28. heinäkuuta 2015

Aamu

Tänään kun heräsin, niin selkä ei jumittanut yhtään. Oli ihmellistä nousta niinkin vetreenä siitä ylös noin vaan. Kurkistin kaihtimien raosta keliä, kuten aina ja näin auringonsäteitä marjapensaiden lehdillä. Se on aina hyvä merkki! 

Pikkuheppusen pottajutut sujuivat jälleen mallikkaasti - se ei muuta tarvitse kuin sinne menon, pytyn kannelle istumisen seuraksi ja sen Aku Ankan pikku pellavapäälle käteen (ja jos valita saa, niin hän haluaa auki kohdan, jossa Mummo Ankka juoksee vaihkoontuneen lehmän perässä).

Aamukahvi tuoksui erityisen aromikkaalle, leivän päälle viipaloin monta kurkunsiivua josta tuli ihana kesäntuoksu huoneeseen, eilinen Aamulehtikin oli vielä iloisesti lukematta, joten sopi oikein mainiosti kahvin kanssa nautittavaksi. Kannessa olikin oman kunnan asiaa oikein esillä, kyläyhdistykset kun tempovat päällekkäisesti markkinoita samoille päiville , joten johan siitä nyt pitää uutisoidakin.

Ikkunasta, siitä ihan pöydän äärestä, näkyi taas suoraselkäinen ja pitkäkaulainen haikara joella, iloisesti virtaavan kosken kivilla seisoksimassa. Eilen näkyi kalasääksi samoilla kohdin lentelemässä ja muutama päivä sitten maakotka, joka kiersi ihan meidän talon läheltä (liekö kanoja katsastamassa). Kiikareiden käyttö onkin meidän perheessä ihan päivittäistä, en olis tätäkään kymmenen vuotta sitten uskonut.

Keittiön avonaisesta ulko-ovesta tipsutti koira toinen perässään sisälle ja vaati aamurapsutuksia. Mukanaan toivat ulkoilman tuoksahduksen ja pienen yksikseen pörräävän kärpäsen samalla verhonheilautuksella.

Ikkunan takana kulkimies kastelukannut molemmissa käsissä kohti kasvihuonetta. Muutama lokki ylilentäessään kirkui niin että sisälle asti kuului.

Yläkerran rappusista kuului läpsytystä, kun seuraava pellavapää saapui unet silmissä siihen silmittelemään. Hymyillen sanoi huomenta ja meni sitten ovesta terassille haistelemaan kelejä, nähtävästi. Hetken päästä viiletti jo leipä kädessä kohti keinua, pelkissä pikkukalsareissa tietysti. Otti jaloilla vauhtia, katseli korkealle taivaalle ja haukkaili murenevaa paahtoleipää samalla jotain kuin lauleskellen. Viisivuotiaankin kesäaamu on ihanaa katseltavaa.









sunnuntai 26. heinäkuuta 2015

Pieniä suuria

Timpurin apulainen oli kyllä ahkera, osasi laskea hienosti paljonko antaa ruuveja tai nauloja. Mutta äänekkäästä sahauslaitteesta kuulunut ääni oli liian suuri.
(Enkä ees kehtoo kehua ennee, että taas meillä tehdään jotain valmiiksi, joka on roikkunut useemman vuoden tossa noin...)

Pienin, suurisilmäinen, mahtirakkauteni.

Yksi ainoa kukka ja ei meinaa kuvaan mahtua. Sade kyllä vei aika nopeaan, mutta tässähän tuo säilyy ainiaan. (siis melkein pääsi multa tossa runo, huomasitteks)

Tää tapaus on niin ennenäkemätön, että täytyy oikein mainita. Olin nimittäin katsonut valkoista pöytää ja mustaa rottinkituolia Ikean sivuilta noin kymmeneen tuhanteen kertaan ja miettinyt , että seuraavan vuoden tavoitteet on sisustuksen suhteen siinä. Sitten mun silmieni eteen tupsahtaa vaihtoringissä valkoinen pöytä ihan tossa melkein naapurissa ja kun olin kuin olinkin sen meille kotia hakenut ihan pikkurahalla verrattuna Ikean hintoihin, niin vielä naapurimmasta tuli vaihtorinkiin tuo tuoli. Sen sain melkein ilmaiseksi! Ja kaiken kruunasi kolmannesta naapurista eurolla hakemani kaksi (Ikean) lastenvalaisinta. Mä en taida vieläkään oikein ymmärtää mitä tapahtui :)

Näitä on meidän kukkapenkkiin tullut nivaska. Ihania!

Tähän sisustukseen mätsää mikä vaan *hih*! Just tänäpä isäntämies pelästyi kun meni siihen makkoomaan ja siellä olikin jo yks poika! Ei aina voi kaikkea huomata, ei ainakaan tosta värisilmiä sokaisevasta läjästä... (lapsia ei silti vahingoitettu tässä tapahtumaketjussa)

Sunnuntai on ollut aika hillitty, jopa ollakseen meidän sunnuntai. Katsottiin aamulla telkusta motoristijumalanpalvelus ihan sattumalta ja jos voi sanoa, niin siinä oli jotakin hassuhkoa ja ylihienoa yhtäaikaa. Porukan nimi oli Sons of Abraham. Melkein mykistyin.

Mitenkäs teillä muilla on pyhäpäivää vietelty? Minä tein tätä mun projektiani taas vähän eteenpäin, eli käytin ruuanlaitossa sitä mitä sattuu kaapeista löytymään. Mua kattokaas ärsyttää suunnattomasti, kun mun hienot ruokakomeroni puhkuu pihalle asti kaikkea ihan tylsää kamaa. Siis seittemän(toista) makaronipussinloppua ja tommosta. Sama oli kyllä pakastimessakin, joka siis taannoin tyhjennettiin ja siirrettiin autuaammille pakastusmaille (varastoon) ja meille jäi pirttihin vain sellainen pieni kaappipakastin (joka mahtuu työtason alle kodinhoitohuoneessa). Koska kerta olen antanut itteni huomata, ettei meidän kokoisessa perheessä mitään tule pakastettua, siis ruokia. Koska vaikka ostasit sadaks vuodeks eteenpäin lihaa tai jotain muuta ermettä pakastimeen, niin kun ei sitä lehmää ole (eikä leipuriakaan) talossa, niin siellä kaupassa täytyy käydä monta kertaa viikossa jokatapauksessa. Joten meillä oikeastaan pakastetaan vain marjoja (ne on nyt siellä varaston pakastimessa) ja sitten noita sekavihannespusseja ja vastaavia ja tietenkin jäätelöitä mutta niistä ei nyt puhuta. Mutta operaatio-pakastimensiirrossa kartoitettiin siis ainesosaluettelot ja nyt on ollut kuulkaa eksoottisia kasviselämyksiä lähes joka ruualla höysteenä. Tän päivän juju oli kylläkin kolme erilaista pastamuotoa, jotka oli kaikki tietenkin suloisesti sekaisin samassa kattilassa. Oli siinä miehellä lapsilla ihmettelemistä!

Hitaasti mutta varmasti etenee mun elämäni askeettisempi suunta, tai no kuten tosta sohvakuvasta huomaatte, niin kovin suurta pelkoa ei ole, etteikö täällä kohta olis yhtään mitään *aaahhahhhah*, mutta sellainen vähemmälläkin  pärjää - aate on nyt mulla ihan ykkösenä (ja kukaan ei muista, että just ostelin jotain huonekaluja vaihtoringistä tossa).

Turhat pois, niin sanoakseni ja eikun pyhäehtoon viettoon! Se varmaten sujuu oikein mukavasti , sillä lähden ettimään aukiolevaa kauppaa ja hajen sieltä vessapaapperia. Juuri tuota tietoa te kaikki siellä olittekin vailla *ehhhhhhe*! Mutta heips!

P.s. Tervetuloa uudet lukijat!!! Niin kovin iloiseksi miut teitte kun tänne tulitte *syrän*!

perjantai 24. heinäkuuta 2015

Pointteja

-välillä sataa ihan tavallisesti, välillä sataa vielä enemmän, ja vieläkin enemmän ja sitten kun se siitä hiljenee tavalliseksi, niin tuntuu ettei satais ollenkaan ja sitä voi ihan hyvin lähteä pihalle crocksit kiljahdellen hommimaan eikä tunnu missään pieni sateenripsu

-sellainenkin asia voi pysäyttää, kuin järkyttävä sikalapalo omalla paikkakunnalla, varsinkin kun joudut ajamaan siitä savuavan rakennuksen ohi kauppareissullasi ja ymmärrät kaiken suuruuden, lopullisuuden ja vakavuuden

-kolme viikkoa on pitkä aika siinä hetkessä, kun lapsi lähtee ulkomaille ja olet yksin pimeässä kotona miettimässä joko sen lentokone nyt nousi ilmaan ja jännittääkö sitä ihan kamalasti ja miten se nyt pärjää ja hukkuukohan sen kassi ja pysyyköhän se terveenä siellä vierailla maillla

-kolme viikkoa on lyhyt aika, kun oletkin täyttämässä jääkaappia lapsen lempisyötävillä ja katsot kellosta aikaa koska lapsi palaakin vihdoin matkaltaan kotiin ihankohta ihankohta ihankohta (no yöllä vasta, mutta sehän on ihan kohta kun ajattelee kolmen viikon skaalassa)

-neljäkymmentäkolmevuotias on ihan helposti nuori ja vanha yhtä aikaa, riippuen vain siitä missä tilanteessa häntä katselee: pienen lapsen äitinä jo aika ikäloppu kääkkä, mutta pienen lapsen mummuna niin nuori ja pirteä että vois olla lapsenlapsensa äiti 

-sateinen kesä on parasta mahdollista aikaa tälläisen rappio remontoitavan tilan kannalta, koska tuskan hiki ei ainakaan ole esteenä kaikkien mahdollisten ja mahdottomienkin ideoiden valmistumiselle (kuka arvaa mitä meiräm mies siis tekee kun rouva vaan istuu ja bloggaa)

-aikaisin kun aloittaa niin ehtii elämäänsäkin edelle, nimittäin kun lähtee liikenteeseen (rautakaupoille) ennen yhdeksää, on hoitanut asioita, ollut kanafarmari, pyykännyt, ruokaostostellut,laittanut lounaan ja juonut päiväkahvitkin jo ennenkuin kello on kaksitioista ;sitten voi ihmetellä ihan ääneenkin , että mitä sillä loppupäivällä oikein tekeekään (yritin katsella tallennetta digiboksilta, mutta oli niin pelottava sarja etten kyennyt)

-kesä tuntui juoksevan kovaa vauhtia, vaikka ilmat yrittikin kovasti harhauttaa luulemaan joksikin muuksi, mutta nyt kun se loppu oikeasti häämöttää, niin aikaahan onkin vielä vaikka mihinkä (koekilkaas vaikka! siihen viikkokausia että koulut alkaa!)

-lauhkea luonteentila ja sellainen lutvakka elämänasenne onneksi ei tarkoita että kaikki jäis kuitenkin tekemättä, koska nyttenkin olen siivonnut sähköpostini ja muutenkin olen siltä kantilta ajantasalla, mikä on siis jo suoranainen ihme (ihan maailmanlaajuisellakin mittakaavallamitattuna ih-me)

Niin että joko saa mennä pyjama päällä sohvalle? Mitä eikö?!





keskiviikko 22. heinäkuuta 2015

Muodollisuuksista muodottomuuksiin :D

Murhe on poissa (än-yy-tee NYT!!) ja mieli kepeä. Kiitos kaikille yhteydenotoista, olette oikeasti tehneet jotakin, joka merkitsee minulle paljon.
Ja katsokaas!
Kävin tyttären (17v) kanssa Helsingissä viettämässä hänen toiveidensa mukaisen lomasen. Olikin ihanaa! Aina ei tarvitse niin kummoisia, kun saa jo yllin kyllin. Ollaan tämän tyttären kanssa molemmat sellaisia katselijoita ja hei, katseluhan on (useimmiten) ihan ilmaista, mutta rikastuttaa silti paljolti.








Vähän talouspolitiikkaa kaiken keveyden keskelle! "Sinun osuutesi valtionvelasta ..."

Syötiin hotellilla, koska yöpymiseen kuului rutka alennus myös aterioiden puolelta Fransmannissa. O-l-i  h-y-v-ä-ä.

Kahvilla, eiku...



Tänne olisin voinut jäädä loppupäiväksi...
Tämän Euroopan alueen suurin ortodoksinen katedraali.




Vähemmästäkin hymyilee, kun juuri vältyttiin pulunpaskolta ihan sattumalta. Joskus se on senteistä kiinni kuulkaa sekin, että tuleeko sitä kakkaa niskaan (päähän) vai ei!
Vähintääkin hämmentävä näky Kiasmaltapäin. Joku vesi-elementti, skeittiramppi, rakennustyökopperoiset ja Suomen eduskunnan päämaja. 





Kotona! Varpaat kippurassa, kun ottihan se kävely hieman jalkapohjiin, vaikka kuinka olisinkin kova kävelemään. 




sunnuntai 19. heinäkuuta 2015

Voi itku ja hammastenkiristely!

Otin sitten edellisen postauksen pois näkyvistä, koska en vain jaksa.

Tämä maailma sääntöineen on tällä hetkellä niin syvältä, että saa nähdä jaksanko jakaa näitä ajatuksiani enää yhtään mitenkään.

perjantai 17. heinäkuuta 2015

Sateinen perjantai keräilee itseään

Huomentapäivää ystävät rakkahat!
Olenhan minä tässä jo hereillä ollut, aamukahvit juotu sillä pitkällä kaavalla ja lapsille aamupalat annettu. Ulkona satelee ja näyttää aika harmaalta muutenkin (lue: kylmältä ja luotaantyöntävältä). Tämäkin on muuten ihan himppusen kummallinen asia, kun syksyllä jos olis tämmöstä keliä, niin siellähän oltaisiin sadevaatteet niskassa ja nautittais niin happirikkaasta ilmasta! Nyt kun pitäis olla aurinkoista, niin tää ei vaan vetele.

Eilen meiltä oli väkeä Tammerfesteillä Tampereella ja jos olette lukeneet mitä siellä tapahtui (satoi vettä niin että kadutkin tulvi kauppoihin asti) niin arvannette minkänäköisinä tulivat takaisin! Saunaan menivät lämmittelemään peräkanaa, ennenkuin kykenivät iltaeväksille. yleensä sitä kesäsade on lämmintä, mutta eipä ole tänä vuonna! Meikäläisillä oli kyllä sadetakit mukana, mutta eipä ne paljoa auttanut siinä vaiheessa kun sitä vettä tuli oikeasti kuin saavista kantamalla päähän.

Me tääl kotona paisteltiin sadepäivänlättyjä ja oltiin vaan. Äkkiä meni päivä ja yhtä äkkiä taitaa mennä tääkin. Kokoan kohta porukkani koolle ja lähdetään hakemaan vaihtorinki-ostokseni ensin ja sitten poiketaan varmaan kirjastossa (jos kuopus jaksaa olla hereillä vielä silloin). Poutapäivän vaihtoehto olis ollut leikkipuisto, mutta kirjasto on kyllä parempi näin märällä kelillä.

Koiruudet makkoo kuin olis isompikin väsy ja Bruno hauskuutti meitä kaikkia aamulla peruuttamalla hyvin äkkiä takaisin kun avasin ulko-oven kaatosateeseen. (arvannette että Papunen ei peruuttanut, se painoi korvat suimurassa suoraan sateeseen riehakoimaan). Eilen illalla mittailtiin kasvattajan ohjeiden mukaan Pablon säkää ja saatiin tulokseksi 44cm. Oli pikkasen paljon, vissiin, mutta kuulemma ei mikään huono! Tulee mukavan kokoinen isompana (noin 5cm kasvaa yleensä kai vielä). Näyttelytreenejä ohjeistettiin tekemään kun on sellaiset mitat nyt meillä *iiiih*. On kyllä mukava kasvattaja meidän Papusella, välittää näistä pampuloista vieläkin vaikka ovat jo tänne maailmalle levinneet.

No nyt kiekuu kukko siihen malliin, että menen katsomaan onko rehukippo kaatunut vai mikä siellä on loppu! Heh!

Ja eikun menoksi muutenkin, mukavaa päivää teillekin!


torstai 16. heinäkuuta 2015

(Oh) My God

Elämässä tapahtuu muutoksia (tänk gaad) pitkin ikää, halusi tai ei. Joskus ne muutokset on pelkästään ulkoisia, joskus isommat asiat tapahtuu siellä sisemmällä.

Minussakin on tapahtunut paljon olen antanut jopa itseni huomata varsinkin viimeisten vuosien aikana. Olen toisaalta tasoittunut (siis oppinut vetämään henkeä) , toisaalta muuttunut kiihkeämmäksi tiettyjen minulle tärkeiden asioiden suhteen (tai olen antanut itselleni luvan olla niistä asioista kiihkeä) Olen jos mahdollista, entistäkin päättäväisempi ja jos mahdollista, entistäkin höpsömpi. 

Minussa on myös puoli, jota en ole oikein osannut itsekään tuoda (täällä blogissa saati muussa elämässä) esille, koska se on jotenkin vain levinnyt pikkuhiljaa minussa. Vahvistunut ja asettunut minunlaiselleni sopiviin uomiinsa.

Se on tämä hengellinen puoli. Hassua oikeastaan kutsua sitä hengelliseksi, koska koen sen hyvinkin maallisena osana elämää. Käytännöllisenä ja jokapäiväisenä minä sitä pidän. Kun tiedättekö, pelkästään sanana "hengellinen" saa aikaan holvikatto-efektin silmissä, monotoniset laulut kaikuu korvissa ja ihmiset hymisee ja mumisee tiukan näköisinä, koska ovat jotenkin "hengellisiä". Eikä siinä mitään pahaa siinäkään - kukin tavallaan, sitä mitä ikinä ovatkin! Mutta minä koen kaiken tyystin toisin (ja kuitenkin samalla tavalla kuin ennen). (Tiedän, ei mitään päätä eikä häntää taas näissä).

Olen minä. M-i-n-ä. Edelleen päähäni nousee sarvi törtöistä liikenteessä, edelleen päästelen niitä pahaenteisiä kirosanoja (ei kyllä tarttis, mutta mä yritän kovasti paikata ne korvaavilla, aika huonolla menestyksellä tosin) kun lyön varpaani jälleen johonkin todella kovaan, edelleen mietin jotain turhamaisuuksia - kuten sopiiko tämä pöytäliina nyt tämän verhon kans nyt ollenkaan (luultavasti ei sovi ja luultavasti silti ne siinä on, mutta enivei...). En minä miksikään toiseksi ole muuttunut, vaikka yksi osa-alue minussa onkin vaan vahvistunut. 

Vähän kuin joku hontelo puu. Istutat sen ja se kasvaa ja on edelleen kovin soiro. Mietit mikä tuuli sen pyyhkäiseen ja onko tosta nyt edes puuksi. Sitten yhtäkkiä, siinä onkin semmoset juuret, ettet saisi sitä käsipelillä maasta irti vaikka haluaisitkin (ja luultavasti yritätkin). Se ei kaadukaan, ei hievahdakaan, se on varma paikastaan (vaikka sä et olisikaan sen paikasta ehhhheh) ja siin se sitten on. Sellainen olo minullakin on. (Ainakin nyt on. Ainakin tällä viikolla on ja oli viime viikollakin. Ens viikolla voi olla jo ihan erilainen, mutta siitä kirjoitetaan sitten!)

Oliko vaikeasti selitetty? Toisaalta ihan hassua tuoda tavallaan tätä nyt esiin, koska ei ole kyse mistään uskoon tulemisesta, mitä sillä ikinä tarkoitetaankaan. Siis mun silmissä ainakin sellaisesta lukiessa tulee ensimmäisenä mieleen huojuvat ihmisvartalot, jossa kädet ylhäällä koetaan jotain euforiaa ja sitten "ollaan uskossa". (Edelleen, voihan ollakin että joku ja monikin kokee jotenkin niin, mutta en minä.) Minä olen hyvin realistinen ihminen, ratkaisukeskeinen ja sellainen syy-ja-seuraus - ihminen. Siksipä minä en koe , että olisin yhtäkkiä jotenkin pamahtanut jollekin uudelle taivaalliselle tasolle tässä, vaan se sama mukanakulkenut tapakristillisyys on vaan jotenkin tässä vaiheessa elämää... no niin, levinnyt.

Elämäni on muuttunut, kyllä vain, huomattavasti iloisemmaksi. Tämä elämäni on hyvin paljon hauskempi paikka elää ja se varmaan heijastuu kaikkiin osa-alueisiin ja ympäristöönkin. Ei tämä silti mitään yli-elämää ole, ei ole mitään suurta uskonnollisuuden laastaria, joka veisi kaiken hankaluuden heti mennessään ja olisi näin ihan jonkun muun murheita kuin mun. Samaa elämää tässä silti eletään, samoine arkineen ja juhlineen. Jotenkin vaan kaikella on enemmän syvyyttä, merkitystä ja painoarvoa. Kaikella hyvällä siis, nimenomaan. Ymmärrän suuresti (joidenkin) uskovien ihmisten halun kertoa kaikille omasta fiiliksestään kaikille mikä liikkuu, koska kukapa ei haluaisi! Hassulta tuntuu että elämänlaatua parantava asia ei ole kaikille jo itsestäänselvyys, mutta olenhan minäkin tässä elämää elellyt juu, että todellakin ymmärrän kaikkia osapuolia *hih*. 

Miten te koette nämä asiat? Heräsikö kysymyksiä?

 Vaikka blogi onkin julkinen päiväkirja, on se minulle nimenomaan dokumentointia omasta elämästäni, niistä ajatuksista joita mietin juuri nyt. Vuosien päästä voi aivan toisenlainen minä lukea näitä ja miettiä että tsiisus mikä tyyppi - kirjaimellisesti! *muahhah tätä mun edelleen hyvin huonoa huumoriani*...



tiistai 14. heinäkuuta 2015

Lapsi-Lainsuojaton teatteriin lähti

Pikkasen nyt ottaa päähän tämä otsikoissa ollut tapahtuma, jossa näyttelijä kesken esityksen hääti pariskunnan katsomosta pois, koska näillä oli mukanaan vauva.

Ei, multa ei ymmärrystä tälle näyttelijälle löydy. Eikä kellekään muullekaan , joka mätisee, että lapset pois jokapaikasta häiriköimästä, lapset omiin näytöksiinsä erilleen paremmasta kansanryhmästä, lapset ja lapsiperheet tietenkin kotia niitä kupeittensa hedelmiä hoitamaan, eikä minnekään kesäteattereihin hyvänen aika!

Mitäs jos laitettais saman tien semmonen sääntö, että ärsyttävällä äänellä hengittäjät pois kassajonoista ja taidemuseoista, pahanhajuiset ihmiset pois mistä vaan yleisistä jonoista, hullunnaurua nauravat hohottajat pois elokuvateattereista, ja niin edelleen. Koska toisten, vähän parempien, ihmisten elämän toiminnot häiriintyy noista edellämainituista ja sehän ei passaa. Eihän?

Mä voisin tätä nyt tässä ruotia nätein sanakääntein, tai sitten vielä roisimmin, mutta eiköhän se mun kantani tullut ihan tälläkin selväksi. Jos näyttelijä häiriintyy yhden vauvan ääntelystä kesäteatterin katsomossa, niin oliskohan pikkasen surkea näyttelijä ehkä, noilta keskittymistaidoiltaan nyt ainakin pelkkä nolla. Olisko kannattanut pyrkiä vaikka johonkin sellaiseen ammattiin, jossa ei ole tekemisissä live-yleisön kanssa. Tai yleensäkään kenenkään. Lapset kuuluu elämään, moneenkin paikkaan missä nyt vielä "saa" vapaasti olla ja elää. Aikuisten suvaitsemattomuus tässä on suuri uhka ihmiskunnan kehittymiselle. Ei ihme että nuoret äidit masentuu, kun maailma on täynnä kirjoittamattomia sääntöjä miten niiden lasten kanssa ei kuulu elää. Ja vanhemmuudesta yritetään tehdä jotain hävettävää ja anteekspyydeltävää, epänormaalia, josta pitää jotenkin "parantua" taas normaaliksi - eli elämään pelkkien aikuisten maailmassa. Hyi ei.

Muuten aika kiva päivä, katselin just kun satenkaari päättyi tuonne tielle ja autot ajoi siitä "läpi" monenvärisinään. Aika hassua, kun aattelee!

maanantai 13. heinäkuuta 2015

Näin se kesäloma toimii

Tällästä sisustuselementtiä oon laitellut

Tää hetki nyt vaan piti ikuistaa, juu nou.

Mun frendi nyt ja aina :)

Suomen Turku(a). No ei ollut mikään aurinkoisin päivä, mutta menköön nyt...

Onneks seura oli parasta mahdollista!

...ja ruoka!

Vemputtimessa on aina kivaa, oltiin missä vaan. Kotokylän kaupan vemputtimeen ei vaan laiteta ikinä kolikoita, mutta nyt oltiinkin lomalla!

Meillä oli tänään nimpparitkin ja sen kunniaksi päivä päätettiin jätskiin mansikoilla!

Tän kesän mantsuja pakastettuina, sitten pieni sulatus ja jätskin päälle. N-A-M !