keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Koiranpennun kaksi kuukautta meillä

Mihin tää aika on oikein mennyt?! Justiinhan tuo pieni pörröturkki tuli meille pitkän reissun Kuusamosta asti ja nyt on muka ollut jo kaksi kuukautta meidän koirana? Toisaalta tuntuu, että ainahan se on meillä ollut. Ei osata enää ajatella aikaa ilman pientä pikinokkaa! Ihmismieli on niin hassu.
Silloin ja nyt!

Mutta hassu on tämä koirakin. Siksi meinaan, että sujahti meidän perheen jäseneksi tuosta noin vaan ilman oikeastaan yhtään mitään erikoisjärjestelyjä. Tiedättekö: tähän voisi tulla lista kaikesta mitä pentu on järsinyt, jyystänyt, raadellut, pureksinut tai muuten vaan toiminnoillaan tuhonnut. Mutta ei! Eihän meidän pieni Papulainen tee mitään tyhmyyksiä. Ja tästä en kyllä ota mitään krediittiä meille ihmisjoukoille, vaan koiruus on vaan itsessään niin fiksu (enkä tällä kyllä halua tyhmentää niitä muitakaan pentueen jäseniä, jotka kuulemani mukaan ovat olleet vähän toimeliaampia kavereita ja halunneet muun muassa uusia kotien sisustuksia, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan :D ). Ehkä aika kummalliselta tuntuu sanoa, että tämä on aika rauhallinen koira, mutta onhan se sitä! Tottakai on jokapaikassa tutkimassa ja katsomassa ja juoksemassa ja menemässä ja vastaanottamassa , mutta ei mikään villiveikkonen kuitenkaan.

Ihan oon rauhallinen!

Bruno- koiran rauhallinen ja ystävällinen seura on tehnyt pikku Papusesta samanlaisen, tosin omalla rodunomaisilla piirteillään höystettynä. Kun Bruno haukahtaa kumealla äänellä merkiksi siitä, että pihaan ajoi auto (tai on ajamassa vasta...) niin Pablo päästää korviaviiltävän kimakan väksyn. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan? Onneksi kumpikin hiljenee pian, kun ovat tämän ilmoituksensa tehneet. Kieltämättä aluksi oli vähän totuttelemista tässä oikeesti ei tätä voi kukaan ihminen kestää viiltämättä ranteitaan kimakassa äänessä, mutta nyt sekin on ihan jo meidän tupaan kuuluva *heeh*.

Tämä teksti olisi ehkä erisorttinen jos esimerkiksi Bruno saisi kertoa...

Pörröpapunen on näiden kahden kuukauden aikana kokenut melkoisia mullistuksia elämässään, muutenkin kuin siis huushollin vaihtumisen suhteen: on tullut lumen keskeltä kesään (tai no ainakin sulaan maahan), totutellut nukkumaan omissa oloissaan yöt, innostunut joessa uimisesta, matkustellut autossa, käynyt kyläilemässä jo useampaan kertaan koko porukan kanssa, pelästynyt ukkosta joka pamautti yllättäen tosi lähelle ja hänpä sattui olemaan juuri silloin ulkona, ihmetellyt perheen kissaeläimiä (ihan kivoja mutta miksei ne toimi kuin koirat?), opetellut kulkemaan hihnassa ja ihmisten ilmoilla, yrittänyt käydä karkureissullakin, mutta koti-ikävä iski jo oman peltotien varrella ja takaisin piti palata vaikka koirakaverus jatkoikin iloisena matkaansa vielä  (hetken, ennen kuin sekin palautettiin takaisin). On myös oppinut olemaan kotona yksin, oppinut sisäsiistiksikin jo melkein (satunnaisia hätäpissoja lukuunottamatta, kun aina ei me ihmisjoukko huomata että joku haluais pihalle asioimaan) ja opettanut meidät ihmisväkensä ettei hälle parane antaa muuta ruokaa kuin omaansa. Isomman koiran ruuat kerran (salaa) syöneenä meinaan seurasi niin monen päivän kakkaruljanssi, ettei mitään rajaa - tätä ei enää kiitos siis! *hih*

Tätä. Vain ja ainoastaan tätä. Niin gagga kulkee ja elämä vasta kulkeekin!

Luonteeltaan pikku (saksan)pystykorviin kuuluva keeshond on kertakaikkisen valloittava, en voi muuta sanoa! Miksei kaikilla ihmisillä ole keeshondia, ihmettelen vaan! tykkää olla meidän ihmisten kans siellä missä mekin ollaan, mutta toisaalta pärjää myös yksikseenkin eikä ole ahdistunut mitenkään yksinolostakaan, tai siitä että joku menee pihalla nurkan taakse näkymättömiin. Nukkuu päikkärit ihan tasan siellä missä sattuu olemaan, jossain nurkassa karvakasana tai keskellä lattiaa maha kattoa kohden elämästä nautiskellen. Aamurutiinit on aina nekin aina samat, tullaan päätäpahkaa syliin, odotellaan pienimmän potattamisen ajan veskin oven takana ja sen jälkeen halutaan taas kunnon annos hellyyttä ja halittelua. Sen jälkeen voikin taas päivä jatkaa kulkuaan ihan normaalisti! Hädät käydään vääntämässä kasvihuoneen taakse, joskus kun kiire on niin täytyy kyykistyä kyllä jo matkallekin. Jalkaa ei vielä osata nostaa oikeaoppisesti, mutta senkin aika vielä pörröherralle tulee varmasti. Vieraat ihmiset otetaan vastaan iloisen uteliaasti, ei mitenkään yltiöpäisesti tai raisusti, vaan mennään tutustumaan ja siinä se.
Huhuu onko siellä ketään?! Kaivetaan vähän vielä...

Kaikkeist rakkainta maailmassa pömpiäiselle on koko perhe. Iso ruskea karvakaveri, joka vähän huolehtiikin välillä pihalla, että mihin se pieniin taas on jäänyt haistelemaan jotain kukkasta. Ja ihmislauma kaikkine erilaisine jäsenineen, halaaleikkiihoitaasylitteleehelliiopettaa Pienin jäsen pitää ehkä isointa jöötä, sille ei jäynäillä eikä sen leluihin kosketa, kun "EI" kajahtaa ilmoille ja sana meneekin kyllä perille heti. Joskus niin tekis mieli vohkia joku lego joka on just sen pikkukaverin kädessä ollut, mutta riittää kun joku katsoo sillä silmällä, niin vohkiminen jätetään sikseen. Kaikki lelut ja tavarat on saaneet olla pitkin lattioita aina ja niille ei ole mitään tuhoa tehty. Kengät on sellainen pieni poikkeus, että ne on laitettiin suurinpiirtein pois saatavilta, koska koiruudella oli suunnaton halu piilottaa aina joku kenkä sillon tällöin. Eikä ihan naurattanut, kun piti olla jo menossa jonnekin ja kenkää ei löydy ei sitten niin mistään! Kerran oli kokonaisen kumisaapasparin kuljettanut olkkarin ison kaapin alle (silloin kun pentu vielä itsekin sinne mahtui) ja niissä olikin etsiminen. Ostin jo uudet saappaatkin, kun tarvetta niin kuin oli joka päivälle, mutta imuroidessa vanhat oranssitkin Hai-saappaat löytyi sitten. No nyt on keltaiset Hait oranssien kaverina *heeh, ei huono ollenkaan*!
Väsy iski, mutta onneksi on tuo juomapuoli kunnossa!

Miten niin en saa tulla just nyt sisälle?

Tämä postaus tuntuu jotenkin tylsältä suitsutukselta, kun ei ole mitään herkullista kerrottavaa pikku vintiäisestä, mutta näin se vaan meni tällä (kin) kertaa meillä tämä koiran tuleminen! (jos yhtään lohduttaa niin on meillä aikanaan ollut niitä herkullisiakin koiratarinoita ihan riittämiin, taivohan talikynttilät niistä riittäis vaikka kirjaksi asti kerrottavaa!) Me ollaan hurjan iloisia ja onnellisia että meillä on Pablo Papunen ja sekin näyttää kyllä iloiselta ja onnelliselta pikku koiralta.
Vuh! - terkkuja!

6 kommenttia: