torstai 11. kesäkuuta 2015

Eräänlainen tarina rakkaudesta

Olipa kerran isä. Hän oli hyvin tomera isä. Piti huolta lapsen sävelkorvan harjaantumisesta jo varhain, halusi että parin viikon ikäiselle aletaan hankkia niin kutsuttuun kapiokirstuun kaikenlaista aikuisena tarvittavaa, kuten astioita ja muita sellaisia. Hän oli myös hyvin hauska isä, lauloi lapselleen omakeksimiä lauluja tikasta, kutitteli ja sanoi "Mitä Tiina?" vaikka se ei ollut todellakaan lapsen nimi. Hän oli myös isä, joka mietti jo sen vaunuissa potkottelevan vastasyntyneen vierellä kuinka ajaisi kosiomiehet haulikolla käpälämäkeen ja se olisi vissi se. Hän oli myös isä joka vaihtoi lapsensa vaipan -kerran.

Olipa kerran sitten elämä. Joka vei tämän pienen mutta sitäkin tirheemmän perheen erilleen, levitti sen aikuiset jäsenet monen monen sadan kilometrin päähän toisistaan, aloittaen kummallakin ihan uudenlaisen arjen. Toisaalla omaa taivaltaan kulkivat äiti ja lapsi, hitsautuivat yhteen, näkivät maailmaa, opettelivat yhdessä pianon soittoa ja pannaritaikinan tekemistä. Siellä toisella puolen hauska isä ei ollutkaan enää niin hauska, arki ja työ tekivät totiseksi, lopettivat kapiokirstumietteet ja laulujen sanoitukset. Isä soitti ja kertoi ainoana asianaan kuinka on kiire ja polttopuitakin pitäis tehdä. Lapsi ei sitä kuullut, eikä äiti ymmärtänyt. Joskus kun tiet kohtasivat, yritti isä tiinattelulla keventää tunnelmaa, mutta harvoinpa se enää tehosi pieneen saparopäähän, joka katseli kulmat kohoten pitkää miestä, joka hänelle puhui.

Olipa kerran aika. Joka teki tehtävänsä. Puhelutkin, ne polttopuista kertovat, harvenivat ja kuihtuivat merkkipäiväsoittoon tai jopa viestiin, jossa kerrottiin juuri saadusta kalansaaliista "niin ja paljon onnea". Lapsi tuumi miksi äiti puhuu enemmän, miksi äiti juttelee hänelle erilaisia asioita, miksi äiti kysyy mitä kuuluu vaikka joka päivä ollaan samassa kodissa. Että miksei kukaan ole opettanut isää tekemään niin edes kohteliaisuudesta. Että miksei se ajattele niin kuin kuuluu! Eikö se osaa rakastaa?

Olipa kerran äiti. Joka takelteli läpi taloudellisten karikoiden, henkisten ristipaineiden ja elämän todella suurien haasteiden ja koitti siinä samalla ylläpitää kuvaa isästä siellä toisessa päässä. Kertoi lauluista, kapiokirstusta ja kaikesta hassusta. Kertoi luonteesta, legendaarisimmista vitseistä, ensikohtaamisesta. Iltaisin tämä äiti itki ja raivosi hiljaa sisällään, koska mikään ei ollut niin kuin sanottiin, mikään ei ollut niin kuin muka elettiin. Oli paljon pahaa postia viitesanalla lapsi, mutta joita ei voinut lapselle näyttää eikä tuoda koskaan ilmi. Lapsi eli maailmassa, jossa isä oli jostain syystä harvoin hänen kanssaan tekemisissä, mutta hauska tiinattelija kuitenkin. Äiti laihtui kolmekymmentäkiloa pelkästä stressistä. Mutta äiti näki lapsessa isän. Ja se piti äidin suun sirkuttamassa sitä laulua siitä tikasta, jonka isä oli sanoittanut. Ja kertoi yhä uudelleen ja uudelleen aikuisista, jotka eivät ole sinuja itsensä kanssa niin eivät voi oikein olla sitä toistenkaan kanssa. Että rakastamista ei osata näyttää, koska se on joskus niin vaikeeta.

Olipa kerran aikuisuus. Joka tuli kuten sillä on tapana tulla. Lapsi kokosi palikat yhteen ja kertoi rakentavana palautteena isälle, että voisit vähän useemmin soitella. Niin voisit sääkin, sanoi isä ja kumpikaan ei soittanut puoleen vuoteen. Mutta kun vihdoin soitti, jompi tai kumpi, niin toinen kysyi mitä kuuluu ja toinen puolestaan mitä Tiina. Niin ne tekee, isät ja lapset, kun toisilleen soittelevat.

Sen pituinen se.

Tämän kirvoitti kirjoittamaan TÄMÄ iltalehden uutinen.

9 kommenttia:

  1. Tippa linssissä. Ajatuksia herätti mokoma uutinen täälläkin, heti aamusta.

    Että pitääkin niiden miesten, naisten, aikuisten olla niin kamalan vaikeita. Ja kuinka urpona sua pidetään, kun kerrot säilyttäväsi vanhaa vihkisormusta, hääalbumia ja mitä noita nyt onkaan siksi, että niille unohdetuille lapsille ne on satua ajasta, jolloin kaikki oli kaunista. Lapsilleni säilytän, en itselleni.

    VastaaPoista
  2. Koskettava kirjoitus. Tippa linssissä luin tätä...

    <3

    VastaaPoista
  3. Mä tiedän kans tommosen iskän. Ja tyttären. Sen tyttären iskä joskus sanoi parin viskipaukun jälkeen, että kunpa olis ymmärtäny enemmän soitella ja olla paikalla, koska myöhästähän se nyt on <3

    VastaaPoista