tiistai 30. kesäkuuta 2015

Pitkä parisuhde hellerajoissa ja sen ulkopuolella

Uusi ihana ihmissuhde. Kaikki ympärillä muuttuu kauniiksi ja elämisen arvoiseksi. Kaikki toisessa on ihanaa ja mielenkiintoista, sitä palaa halusta saada tietää ja tuntea toisesta kaiken ja pelkkä ajatuskin siitä, että on koko loppuelämä yhdessä elettävänä ja yhdessä opittavana, tuntuu lottovoitolta. Sitä ei malttaisi odottaa sitä elämistä! Miten sinä käyt kaupassa? Menetkö listan mukaan vai fiilistuntumalla? Miten teet ruskean kastikkeen? Siitä tuli ainakin maailman parhainta juuri noin. Pestäänkö yhdessä hampaat? Mennään yhdessä ekaa kertaa maakunta-ajelulle! Oi, meidän eka mökkiloma! Tykätään molemmat katsoa samoja elokuviakin!

Elämä on yhtä uteliaan hykerryttävää tutustumista ja ekoja kertoja sen maailman ihanimman ihmisen kanssa.

Pitkä parisuhde alkaa varmaan hyvin monituisilla eri tavoilla. Ei niistä tässä nyt sen enempää, joku tie johtaa siihen pitkään yhteiseloon ehkä varmemmin kuin toinen, mutta onnistumisprosentti sille kaikelle selittyy varmasti ihan muilla syillä.

Kun oikeasti on pitkään sen toisen ihmisen kanssa. Kun oikeasti se parisuhde on piiitkä. Ihanuuden hetket liittyvät pikkuhiljaa kaikkeen muuhun kuin toisen hengittämiseen samalla tontilla. Paskat hetket näyttäytyvät paskoina hetkinä, eikä niitä reunusta minkäänvärinen kimaltava reunus. Toisesta tietää tasan kaiken, eikä yllätyksiä sisälly mihinkään toimintoihin minningäänmoisissa tilanteissa. Kun kaikki on yhdessä koettu, nähty, ihasteltu, pierty, ensikertaisteltu ja pariskunniteltu.

Silloin sitä tarvitaan sitä tahtoa ihmiseltä. Tarvitaan sitä tutun sietämistä. Yllätyksettömyyden ylistämistä. Loruissa ja lurituksissa naurettua "tietää toisesta kaiken mutta haluaa silti olla sen kanssa". Siinäpähän sitä on kuulkaa olemista. Ja haluamista.

Sitä kun tietää kauppaan lähteissä mitä reittiä toinen pujottelee hyllyjen välissä ja mitkä asiat se silti reittinsä varrelta jättää huomaamatta.. Kun tietää toisen tyylin laittaa turvavyö hitaasti hinkuttamalla ja katsoa nenäkarvojaan auton peilistä ennen kuin lähtee liikkeelle. Kun tietää mihin paikalle pöydän ääreen toinen istuu ja mitä kanavaa se katsoo telkkarista joka aamu kello seitsemän.

Kun tietää toisen kysymykset ennen kysymistä, vastaukset ilman vastaamista, mielipiteet ilman sanomista.

Miten sitä silloin jaksaa pitää mielenkiintoa yllä? Miten sitä pystyy ilahtumaan siitä, että kaksi ihmistä pystyy olemaan tuntikausia keittiössä törmäämättä kertaakaan toisiinsa kaiken hääräämisen keskelläkään, kun jokainen askel on etukäteen käyty läpi niin moneen kertaan?

Miten jaksaa kulkea katsomassa vanhoja paikkoja vanhojen mielipiteiden kanssa? Puhua vanhoista uutisista ja katsoa vanhoja reaktioita? Kun samat kukat on tuotu niin moneen kertaan ollakseen yllätys ihan ilman mitään syytä?

Sepä se. Jostain sitä sitkoa löytyy ja jostain sitä uteliaisuutta syntyy. Jostain sitä löytää sen pienen pilkkeen, jostain sitä jaksaa hönkiä ilmaa siihen tummaksi päässeeseen hiileen. Jostain sitä löytää energiaa huomata, että toinen kävikin tänään ensin pytyllä ja vasta sitten pesi hampaansa. Jostain sitä löytää uusia puolia vaikka vaan harmaiden hiusten muodossa siitä vanhasta tutusta hiuspehkosta viereisellä tyynyllä.

Pitkä parisuhde on sanansa mukainen. Nykymaailmassa kun uusia parisuhteita putkahtelee ihmisille enemmän kuin lapsia konsanaan tähän maailmaan, on joskus vaikea perustella ihan itselleenkin miksi sitä jaksaa ja haluaa olla siinä vanhassa kiinni. Ei siinä että siinä edes olisi mitään vikaa, mutta joskus se voi muuttua aika näkymättömäksi koko suhde. Sen olemassaoloa ei edes välttämättä huomaa, koska sen kanssa on voinut viettää aikaa enemmän kuin oman itsensä kanssa koskaan yksinään. Parisuhteesta on saattanut muotoutua yksilön ainoa olomuoto ja joskus sitä voi haluta ravistella itseään, vaikka mitään varsinaisia syitä muutokselle ei olisikaan.

Pitkän suhteen salaisuus on välillä totaalinen tylsyyden sietäminen. Sen että kestää ettei tapahdu mitään. Että kestää, ettei ole mitään uteliaisuutta herättävää tiedossa millään saralla. Että kestää olla hiljaa kaksin.

Pitkässä parisuhteessa yhteiset tavoitteet on tavoiteltuina, yhteinen maailmanparannus on paranneltuna ja enemmöityminen siitä että meitä on kaksi, on muuttunut venyneeksi ihoksi joka peittää meidät molemmat.

Se ei tarkoita että se olisi huono. Se ei tarkoita että olisi onneton. Se ei tarkoita etteikö rakastaisi. Se on vaan välillä niin tavanomaista.

Sitten sitä huomaa pieniä merkkejä, siitä että tavanomainen muuttuukin joksikin hyvin omanlaisekseen. Omanlaisesta tulee meidänlainen. Meidänlaisesta meidän yhteinen juttu. Ja yhteisillä on tapana tuplata ilonsa. Ilo taas leviää muuallekin kuin sen kantajansa pirtaan. Ja pian sitä huomaakin nauttivansa ihan täysillä taas siitä tutusta, pitkästä, tylsästä, ihanasta, mielenkiintoisesta, turvallisesta, omasta parisuhteesta. Kun elämä on helppoa ja kevyttä, kun siinä on vain tuttuja elementtejä. Kun ei tarvitse kyseenalaistaa itseään eikä toista. Kun aika ei tunnu pitkältä vaikka olisikin kulunut pitkä aika.

Sellaista se on, elämä.
Minä käyn elämässäni läpi monenlaisia asioita ja tämä parisuhde on tämän elämäni pisimpiä asioita. Jatkukoon vaan vastedeskin samanmoisena.

maanantai 29. kesäkuuta 2015

Blogiyhteistöiden vääristämät taloudet

En tiedä onko kukaan muu ihmetellyt, että miten ne bloggarit oikein kustantavat elämänsä? Ja ovatko he ajatelleet minkälaisen kuvan antavat itsestään ja elämästään esimerkkinä sitä ottaville? Jos ajatellaan, että ollaan ajan kuva. Me. Kaikki täällä näytillä olevat. Erityisen paljon enemmän ne, jotka erityisen paljon enemmän ovat näytillä : luetuimmat, suosituimmat, sillä tavalla julkisimmat. For real. Näistä saisi sellaisen kuvan, että eläminen Suomessa juuri nyt on todella halpaa. Kodit pursuilevat astioita jotka maksavat toistakymppiä per kuppi, satalappusia lentelee lastensesonkivaatteita ostettaessa ja matkaillaan joka kesä  tosi mukaviin lapsiperhepaikkoihin jotka mukavasti katkaisevat arjen. Silti ollaan parhaimmillaan äitiyslomalla, työttömiä ja opiskelijoita. Ja nuristaan, kun yhteiskunta vie ne jotkutkin etuudet heiltä maan köyhiltä.

Onko kukaan muu ihmetellyt tätä ristiriitaa?
Tottakai minä ymmärrän, me kaikki ymmärrämme, että ilmaiseksi saadut tavarat ovat ilmaisia, alennuksella saadut matkat ovat helpompia ja jopa mahdollisia toteuttaa. Että ei se heidän talouttaan kaada, vaikka sillätavalla oikeasti elettynä kaataisikin.

Onko kukaan ajatellut mitä se oikeasti tekee? Antaa kuvaa elämästä, jossa jollakin tapaa suoritetaan tätä elämää tiettyjen rajaviivojen sisäpuolella. Ostetaan lapsille nosh organicsia, pidetään pompo de lux kutsuja, matkustetaan perheen kanssa junibackeniin ja katetaan pöytä green gaten lattemukeilla. Kaikillla on tietenkin melkein satasen epäkäytännöllinen kånken selässä ja kaikki tietenkin taittavat matkaa crocksin muotiuutuusmuoviusmaximus kengillä ja lykkivät pienokaistaan citytrooper(pooper) rattailla, jotka ovat korkeintaan vuoden takaista mallia, korkeintaan.

Antaako tämä tästä ajasta ,Suomen aika syvällä olevasta taloudellisesta epävarmuudesta, oikean kuvan? Todellako? Onko oikeasti kaksituhatta viisitoista vuonna lapsiperheillä varaa tälläisiin?

Ei meillä vaan ole. Enkä pidä itseäni millään tavalla vähäosaisena, pikemminkin hyväosaisena. Meillä on koto ja meillä on suojaa ja meillä on ravintoa. Mutta ei meillä ole varaa, joskaan ei olisi aikomusta muutenkaan, sellaiseen elämään jossa määritellään itse ja elämä tuotemerkkien kautta.

Nuorten aikuisten velkamäärä on ennennäkemätön tällähetkellä Suomessa. Ihmisillä on velkaa asioista joita heillä ei edes ole! Näkymättömistä! Syödyistä ruuista, menneistä hetkistä. Mun mielestä tämä on käsittämätöntä, mutta taidankin olla siinä mielessä vanhanaikainen, että velkaa on vain jostakin jota ei ole muuten elämänsä aikana mitenkään varaa kerralla käteisellä ostaa - kodista. Jos siitäkään, kaikilla. Mutta näkyykö se ylivelkaisuus sitten mitenkään ihmisillä tässä ajankuvauksessa, blogeissa esimerkiksi? Ovatko kaikki ne bloggaajat jotenkin hyväosaisia, vauraaseen sukuun syntyneitä, menestyvän ihmisen puolisoita, jonkin mullistavan keksinnön tehneitä äkkirikastuneita? Kaikella järjellä ajateltuna blogeista pitäisi paistaa se vähästä paljoksi, näin nuukaillaan vieläkin nuukemmin ja sisusta kotisi eurolla - tyylin elämä. Näitäkin toden nimessä on, mutta hyvin vähemmistönä. Miksi? Onko ihmisten tarve näyttää ulkokultaisuutta nii suuri? Onko lukijoiden tarve lukea ja katsella ulkokultaisuutta niin suuri? Onko ihmisillä tarve peitellä? Onko kirjoittajat oikeasti se pyramidin huippu, jolla oikeasti on varaa tähän kaikkeen? Tai olisi, jokatapauksessa?

Onko jokaisen bloggarin oikeus esitellä iloisin sanakääntein alennuskoodeja asioihin, joita emme oikeastaan todellakaan edes tarvitse? Onko? Eikö kellään ole valistamisen velvollisuutta, eikö kukaan tunne vastuuta antamastaan esimerkistä? Yllättävän moni on huolestunut kaiken vaikutuksesta lapsiin(sa): ruuan, naapureiden, liikenteen, politiikan, työn, kotonaolemisen, kavereiden, nukkumisen, hiusvärin, vitamiinin, rokotusten, uutisten, pikkukakkosen. Mutta onko kukaan (muu kuin minä) huolissaan tämän materialistisen blogimaailmankuvan vaikutuksesta lapsiin? Kun kaikki tänne nettiin jää ja kaiken täältä löytää. Alkaako aikuiseksi kasvanut lapsi tavoitella samaa, mitä hän näkee vanhempiensa elämän olevan näistä blogeista? Ihmettelee, miksei kykene saamaan kaikkea sitä, vaikka kuinka kävisi lidlissä ja asuisi edullisemmalla alueella? Miksei tavallinen elämä riitäkään siihen että saisi epätavallisen paljon? Sanovatko he sitten, että ei se ollut oikeaa elämää se, minkä kuvan sieltä kirjoituksista saa? Vai sanovatko, että oi lapseni, yritä vähän enemmän, niin mekin tehtiin?

Tai voihan se vaan olla, että minulla on vääristynyt kuva ihmisten taloudesta, koska meitä on niin monta. Voihan se olla, että en vaan ymmärrä todellisesta elämästä mitään, mitä on olla jossain isossa kaupungissa ja elää sen kaiken tavarapaljouden ja kanssakulkijoiden katseiden vaatimusten edessä.Voihan olla, että olen muinaisjäänne, koska olen oikeastaan elänyt ja rakentanut elämäni alusta asti omine oppineni, ilman niinkään esimerkkejä miltään sukupolvilta.

 Mutta joskus, niin joskus, mietin muistavatko ihmiset olla tarpeeksi nöyriä sen asian edessä, että ovat kuitenkin vaan sattumoisin onnekkaita jollakin tapaa. Epätavallisen onnistuneita. Että elämä oikeasti ei ole sellaista alkuunkaan ja joskus se toisenlainen elämä oli totta heillekin ja tulee varmaan joskus vielä olemaan uudelleenkin.


Miettikää mikä onni: terassilaudoituksen välistä kasvoi neliapila. Just tämä näin oli päättänyt siitä ittensä ylös pykätä ja minä pykäsin itteni siihen lähelle istuksimaan ja löysin sen.
 
Jälkipuhe: Tämän kirjoituksen tarkoitus ei ole olla katkera tilitys siitä, kuinka toisilla menee lujaa ja hyvin. Tämä ei myöskään kohdistu yhteenkään blogiin, jossa yhteistyöpostauksia on tämän tästä. Tämä ei ole arvostelu ketään ihmistä kohtaan näistä tekemistään valinnoista, tämä oli kirjoitus siitä, mitä tämä meille ja heille ja noille ja tuleville, tekee. Ja onko se alkuunkaan se, mitä me halutaan (itsestämme antaa ja jättää näkyviin). Tämä oli pohdiskelua. Ja erityisen paljon huolestumista.

lauantai 27. kesäkuuta 2015

Jopa landella tapahtuu

Joskus sitä ajattelee (ja joskus se on kyllä päivän tosikin), että elämä on toisaalla, että kaikkialla muualla on sitä tapahtumaa ja tarjontaa ja oma pieni ja kurttuinen kärttyisestä puhumattakaan  paikkakunta tuntuu ihan takaperältä. Tai siis , tämähän on takaperä, mutta siis niissäkin on yleensä joku valtti jota sosiaalisessa mediassa voi tietämättömille esitellä, mutta täällä ei ole ollut oikein mitään. "Oikein mitään" on siis tietenkin sisältänyt aina jotakin, joka pitäjässähän nyt on edes jotkut viiden urpeliinin markkinat tai muut sellaiset.

Mutta nyt on täälläkin perukoilla oikein superviikonloppu! Täällä on Vanhan Kirjallisuuden Päivät ja täällä on Evankeliumijuhlat. Ja täällä on väkeä kuin pipoja koulujen löytötavaroissa keväällä, niin jotta elo tuntuu kuin olis jossain muualla, heh.

Me tietenkin kierrettiin kirjapäivät heti eilen poikain kanssa ja lapsille ostettujen kirjojen lisäksi löysin itsellenikin jotakin:
(Pirtti olis jo, nyyt eikun sinne parlamenttiin! Meniks se bussi jo?)

Ikonit on aina kiinnostaneet minua ja tää kirja avaa sitä maailmaa vähän minullekin.

Ihan oon normaali! Eiku. Ei siis mitään hajuakaan miksi tälläinen kuva on tullut eilen otettua, mutta siin se nyt on *hirn*.

Kirjapäivillä on siis TELTTA jossa myydään KIRJOJA. Ja keskustellaan niistä ja tutkiskellaan niitä ja höpötellään tuttujen kanssa kirjoista. Teltta on ison koulun pihalla ja koulun sisätiloissa on myös myyntipisteitä ja arvoisia kirjailijavieraita ja muita puhujia puhumassa KIRJOISTA. Arvannette että olen ihan liekeissä. Pitäiskö mun lisätä blogiesittelyyn, että kirjahullu? (jota ei pidä kyllä sitten sekoittaa kirjaviisaseen, vaikka tuskin sitä kukaan mun kohdalla erehtyy tekemäänkään...)

Sitten on tämä toinen. Evankeliumijuhlat. Ne on joka vuos jossain ja nyt ne on täällä. Ja arvatenkin minä sitten siellä huseeraamassa - mut houkuteltiin hommaan mainitsemalla sana "keittiövuoro" ja kun mä sitten lupasin, niin se olikin "siivous". Ja ettei alkais liian ruusuiselta kuullostaan, niin "vessojen siivous". Mutta kuulkaas, jonkun niistäkin täytyy huolehtia ja minä ramppasin eilen kuusi kokonaista tuntia pitkin poikin rakennuksia jotka oli mun vastuulla ja jynssin vessoja kiiltäviksi ja lisäilin papereita paikkaan jos toiseenkin. Ettei kelleen tulis hätä käteen, niin sanotusti *eeeeh heh*! Ja kyllä, tunsin tekeväni työtä jolla on merkitys, kyllä vain. Ja olin myös yhdistetty opas ja ulkomaankielen tulkki, kun joku oli laittanjut kaikki opasteet vain suomella ja siellä oli varsin hukassa olevia ulkomaanvierahia, jotka ei tietenkään ymmärtäneet niistä mitään. Ensteks mä saatoin kaikki oikeisiin paikkoihin ja sen jälkeen kävin tussi kädessä kirjoittamassa englanniksi muutamat tärkeimmät opasteet. Ja voitte kuvitella mun ilmeeni, kun menen sokkeloiseen rakennuskompleksiin, olen siellä elämäni ensimmäistä kertaa pyörimässä ja miettimässä oumaigaadenikinälöydätäältäedesulos ja samantien tulee jo ensimmäinen kysymään multa neuvoa. Ihan otin asiantuntevan ilmeen ja aloin viuhtoa vasempaan, että tuonne noin. ja viiden sekentin miettimisen jälkeen : EIKUN SITTENKIN TUONNE PÄINVASTAISEEN SUUNTAAN. Ehh heh!

Mä näitä käytäviä tallasin kai kymmeneen asti,  kunnes läpi oli käyty se viimeinenkin rasti... Pohkeet on sen oloiset tällä hetkellä, että joku voi itte laskeskella montako kilomeetriä tuli käveltyä ja rappuja temmellettyä sen kuuden tunnin aikana. Haastankin teidät kaikki muutkin osallistumaan johonkin TALKOISIIN jossa ette ole ennen olleet ja sanomaan sen jäläkeen, että kannattiko! (Kannatti!)

Hiihaa. Mä  muuten nyt voin kaiken muun lisäksi toimia vastedes Ammattikoulun oppaanakin, jos tarvetta niinkuin tulee , ring ring! Että tässä kykyvarasto vaan karttuu kuulkaa, keski-ikäisellä kotiäidillä, aatteles sitä.


Meistä pidettiin kyllä siellä hyvää huolta ja saatiin tämmöisiä herkkujakin nautiskella ihanassa kesäillassa. Uusia ihmisiä tavattiin heti, kun meidän hassunkuristen Team Vessaryhmäläisten  seuraan tupsahteli mukavia juttumiehiä ja -naisia tuon tuostakin. Että jos ette ole ennen käyneet missään tuonmoisessa paikassa, niin suosittelen! Kaikki ihmiset suupielet ylöspäin ja hyvällä tuulella. Weird!


Jos asiasta haluaapi tietää lisää, niiin linkki tässä : Evankeliumijuhla. Bileet jatkuu sunnuntaihin, että vielä ehtii lähteä Sastamalaan! Kirjapäivien tietoa lisää : Vanhan kirjallisuuden päivät . Ne on vielä tämän lauantain, että kandee lähtee heti liikkeelle, jos et jo ole! (Ja jos tämä nyt tuntuu mainokselta, niin sitä se mitä suurimmassa tarkoituksessa onkin, ihan ilmaista sellaista, koska olen oikeasti sitä mieltä että nää on erilaisia joten siksi mielenkiintoisia tapahtumia käydä kenen vaan ja toiseksi, olenhan mä niin kotiseuturakas, että haluaisin teidät kaikki muutkin tänne! Jos kansanmusiikki kiinnostaa, niin vielä meillä on tänäpä Kiikoisten purpuritkin, joten et voi sanoa etteikö olis tunteisii vetoavaa kultturellipläjjäystä muka, et voi :D )

torstai 25. kesäkuuta 2015

Sukupuolikasvatuksen trendipellet

Olen pieni pää pyörällä seurannut jo pitkään tätä muoti-ilmiötä, jossa nostetaan medioissa, kirjoituksissa ja mielipiteissä yleensäkin esille kuinka erikoista ja hienoa on että lapsi tai aikuinen käyttäytyy sukupuolelleen epätyypillisesti eli  sen vastakkaisen sukupuolen omaisesti.

 Pikkupoika hameessa: onpa rohkea lapsi ja kannustava kasvatus! Se tyttö hameessaan on ihan yhtä rohkea ja vanhemmat ihan yhtä kannustavia, vaan kehuuko kukaan ja antaako tuhansia tykkäyksiä tästä mahtavasta elämisenmallista? 

Isä vauvan kanssa kotona, äiti töissä : todella edistyksellistä, näin se tasa-arvo toteutuu kuulkaa parhaimmillaan ! Jos äiti kokee suunnatonta hoivaviettiä, eikä haluaisi ikinä lähteä sen pienen nyyttinsä tyköä ja isäkin viihtyy siellä töissään tienaamassa perheelleen rahaa, koska sitä nyt kuitenkin tarvitaan tässä yhteiskunnassa, niin eikö se ole muka tasa-arvoa? 

Nainen armeijassa, mies sivarissa (tai ei sielläkään): esimerkillistä, jotenkin yhtäkkiä tälläisten ihmisten mielipiteet ovat painavampia ja viisaampia kuin esimerkiksi armeijan käyneen miehen ja käymättömän naisen. 

Tasa-arvon puolestapuhujina itseään pitävät syyllistyvät itsessään siihen epätasa-arvoiseen kohteluun, koska mediaseksikkäämpää on olla jotenkin poikkeuksellinen. 

Minä ajattelen, että kaikki ihmiset erilaisina, samanlaisina, poikkeuksellisina, tavallisina, itseinään tai toisinaan, ovat ihan saman arvon ansainneet. Tasa-arvon. Jonkun mielestä naista ei kohdella esimerkiksi työelämässä yhtä hyvin kuin miestä. Mitenkä niin? Puhuuko joku naiselle erilailla kuin miehelle? No luultavasti, koska sateeseenkin pukeudutaan erilailla kuin päivänpaisteeseen. Ei väkisin tasapäistäminen muuta sitä tosiasiaa, että me ollaan erilaisia, sukupuoliltamme ja luonteiltamme. Olen erilainen kuin naapurin isäntä mutta olen myös erilainen kuin naapurin emäntä. Minä en ole koskaan kokenut naiseuttani tai tyttöyttäni esteeksi tai edes hidasteeksi millään alalla tai saralla elämässäni. Jos joku toinen on, niin onko se niinkään ympäröivän kansan syy vai henkilön itsensä? 

Minun mielestäni jokainen julkisuushakuinen puenpa-poikani-tytöksi ja tyttöni-jätkän-vaatteisiin  saisi miettiä, että onko oikeasti sittenkään syynä se lapsi ja lapsen elämä vai oma epäonnistunut minäkuva, joka parantuisi ehkä korjaamalla ennemminkin sitä itseä eikä siirtämällä sitä omaa epävarmuuttaan ja väkisin uhmaamistaan lapsiinsa. Sekin kun on sukupuoleen sidottua, harva mies kun näkyy barrikaadeilla vaatimassa itselleen essua. Joka on by the way tosi kätevä kun paistaa jotakin roiskuvaa, ei tule niin montaa vaatteenvaihtokertaa sitten sillekään päivälle.

Itse kasvatan poikia poikina ja tyttöjä tyttöinä ja lapsia lapsina. Simple as that. Yksikään ei ole muuttunut epätietoiseksi omasta minuudestaan siksi, että olisi leikkinyt pienenä vain kotileikkejä tai vain työmiestä. Kaikille on ollut vaihtoehtoja ja ollut olematta vaihtoehtoja. Lapset ovat kasvaneet omiksi itseikseen riippumatta siitä oltiinko kotona sensitiivisesti tiedostavia tai ei. Tämä onkin monen tätä asiaa korostavan vaikea käsittää, että ei sillä ohjailulla ole kuitenkaan aivoja mullistavaa valtaa siihen lapseen. Että ne kasvaa kasvatuksesta huolimatta. Ihmiset tekevät härkäsestä kärpäsiä pienten lasten suhteen, vaikka oikeasti se todellinen koitos alkaa siinä murrosiän vaiheessa ja silloin se onkin ihan paikallaan, koska lapsesta on itsestäänkin keskustelemaan, ajattelemaan, päättämään ja punnitsemaan omaa elämäänsä, valintojaan ja suhteitaan muihin ihmisiin, muun muassa saamaansa huomioon. Jos pojat meillä tekevät ruokaa ja osaavat pointteja pyykinpesusta, niin ei se tee heistä sen edistyksellisempiä kuin tytöistäkään niin tehdessään. Ja jos tyttö osaa talon lämmitysjärjestelmän hoidon, ajaa traktorilla ja ampua maalitauluun, niin ei ole (tätä lukuunottamatta) sen enempää mainitsemien arvoisempaa kuin pojankaan niin tekemänä.

Minä itse henkilökohtaisesti ärsyynnyn todella paljon, kun kirjoittaja aloittaa jonkun lausuman kertomalla "olin se armeijan käynyt tyttö", ihan kuin se kertoisi jotakin enemmän. Että tässä on nyt kyseessä vähän harvinaislaatuisempi yksilö, että olkaahan kuulolla. Todellista tasa-arvoahan on se, että moinen jätetään mainitsematta, koska miksi sillä olisi yhtään sen enempää merkitystä kuin millään muullakaan tekemisellä. Olin se soppakattilan ääressä ollut tyttö. Ei ollenkaan niin pysäyttävää, vai.

Itsensä korostaminen on yksi asia ja tasa-arvo sukupuolesta riippumatta ihan toinen asia. Ja minä olen se poikien kanssa lapsuuteni leikkinyt, housuissa kulkenut, nukeilla leikkinyt, mekkoja pitänyt, äitiyteen hurahtanut, miesvaltaisella alalla työskennellyt, keittiössä  viihtyvä, kamppailulajia miesten keskellä harrastava, kauniista kodista pitävä, sukkia kutova, kiroileva, naisellinen, poikamainen, tyttöjen ja poikien äiti, herrasmiehen vaimo, nainen. Enkä vaihtais osaani enkä asemaani mihinkään.

P.s.Vähän samasta asiasta olen kirjoittanut myös otsikolla Harrastatko sinä lastasi , jos et ole vielä käynyt lukaisemassa *virn*.

keskiviikko 24. kesäkuuta 2015

Oi ja voi

Mä olin niin positiivisella päällä täällä, jo pidempään, kun kerran elämä oli ihanaa! Onhan se tietysti sitä vieläkin, mutta tän postauksen verran voin ihmetellä taas tätäkin maailman menoa hetken.

-Sain kuulla eräässä koiraryhmässä olevani holtiton koirankasvattaja ja arvatkaapas mistä syystä. Koska talutan koiriani hihnassa asvaltoidulla tiellä. Siinä on suurinpiirtein kaikki virheet mitä voin tehdä sen asiantuntijan mielestä. Ja varsinkin kun en edes ole ollut missään tekemisissä kyseisen henkilön kanssa, arvatenkinkaan, vaan hän tuli ihan toiseen keskusteluun kertomaan tämän holtittomuuteni minulle. Minä yritin, kuulkaa, minä yritin. Olisitte ollut niin ylpeitä minusta, kun kerroin ihan rauhallisesti että meitä on monenlaisia ihmisiä ja kaikki me ollaan ihan yhtä hyviä, niin hän kuin minäkin. Ja paljon hymiöitä perään. Arvatkaa auttoiko. Mä olen niin oikeastaan surullinen tästä, etten edes jaksa ruotia tätä ees tässä enempää (paitsi ehkä vähän). Kun kuitenkin selkeällä suomenkielellä kirjoitin sinne ja kirjoitan tänne, että meillä on koirat auki kaiket päivät ja juoksevat tällä tontilla mennen tullen pitkin metsikköistä maata ja nurmikkoa vuoron perään. Ja että hihnalenkille mennään päällystetylle tielle,( koska muuta ei ole tarjolla) ja koirat on olleet aina tervenivelisiä ja iloisia ja innokkaita lähtemään lenkille ja innokkaina vielä lenkkienkin jälkeen. Aina ei se sisälukutaito ole kuitenkaan se mitä halutaan käyttää, vaan ennemminkin se itsen esille tuominen ja niin sain minäkin täyslaidallisen kuinka olen sitäjatätä ja kuinka tuurilla olen koirani onnistunut terveinä pitämään. Jotenkin olen niin äärettömän surullinen, koska enhän minä koiriani näin pitäisi jos en uskoisi sen olevan niille oikea tapa olla ja elää. Ja kun sitä vastaan hyökätään, niin tuntuu todella pahalta. Vaikka tiedänkin itse, että koirani ovat terveitä ja onnellisia, tasapainoisia ja hyväpäisiä koiria, niin silti tuntemattoman arvostelu tuntuu loukkaukselta.

-Koira-asia sikseen, mutta sitten oli silmieni edessä ryöpsytys keskustelussa, jossa kerrottiin kuinka lapsien teko suistaa maapallon raiteiltaan. Että meidän vain pitäis lakata "se lapsien tekeminen" ja maailma ennen pitkää olis sitten hyvä paikka elää (joillekin, en kyllä yhtään tiedä että kelle). Tietenkään en koskenut pitkällä tikullakaan siihen keskusteluun, mutta kyllä mä annoin itseni ihan hirveästi hämmästyä, että mukana oli meidän tuttavammekin, joka meillä on käynyt kehumassa perheen ihanaa rentoa ilmapiiriä ja joille olemme kelvanneet lapsenvahdiksi "kun on niin ihanaa kun täällä on aina leikkikavereita". Mulla on pitkästä aikaa kyllä aika hyväksikäytetty olo.

Kyllä se niin on, että jos ei meidän elämää hyvksy, niin hyvä on. Mutta sitten varmaan tarttis pärjätä siellä omassaan ilman meitä.

Mä nyt jokatapauksessa olen tänään ollut ihan onnellinen ison perheen äiti. Leivoin sämpylöitä, leivoin pullaa, keittelin ruokaa ja sain ihania kahvivieraitakin. Yhdellä lapsellakin oli kiva kaveri koko päivän kylässä, edellispäivänä oli toinen. Niille me kelvataan ihan tämmösinämme, sentäs.

Nyt mä meen sitten kelvottomalle lenkille noiden holtittoman kasvattajan kanssa elävien koirien kanssa ja laitan sitä ennen osan suuresta lapsijoukostani nukkumaan. Mun ihanat pienet siloposkeni, ikiomat maailman tuholaiseni. Äiti rakastaa teitä kaikkia, karvoilla ja ilman.

Koiranpennun kaksi kuukautta meillä

Mihin tää aika on oikein mennyt?! Justiinhan tuo pieni pörröturkki tuli meille pitkän reissun Kuusamosta asti ja nyt on muka ollut jo kaksi kuukautta meidän koirana? Toisaalta tuntuu, että ainahan se on meillä ollut. Ei osata enää ajatella aikaa ilman pientä pikinokkaa! Ihmismieli on niin hassu.
Silloin ja nyt!

Mutta hassu on tämä koirakin. Siksi meinaan, että sujahti meidän perheen jäseneksi tuosta noin vaan ilman oikeastaan yhtään mitään erikoisjärjestelyjä. Tiedättekö: tähän voisi tulla lista kaikesta mitä pentu on järsinyt, jyystänyt, raadellut, pureksinut tai muuten vaan toiminnoillaan tuhonnut. Mutta ei! Eihän meidän pieni Papulainen tee mitään tyhmyyksiä. Ja tästä en kyllä ota mitään krediittiä meille ihmisjoukoille, vaan koiruus on vaan itsessään niin fiksu (enkä tällä kyllä halua tyhmentää niitä muitakaan pentueen jäseniä, jotka kuulemani mukaan ovat olleet vähän toimeliaampia kavereita ja halunneet muun muassa uusia kotien sisustuksia, mutta ymmärtänette mitä tarkoitan :D ). Ehkä aika kummalliselta tuntuu sanoa, että tämä on aika rauhallinen koira, mutta onhan se sitä! Tottakai on jokapaikassa tutkimassa ja katsomassa ja juoksemassa ja menemässä ja vastaanottamassa , mutta ei mikään villiveikkonen kuitenkaan.

Ihan oon rauhallinen!

Bruno- koiran rauhallinen ja ystävällinen seura on tehnyt pikku Papusesta samanlaisen, tosin omalla rodunomaisilla piirteillään höystettynä. Kun Bruno haukahtaa kumealla äänellä merkiksi siitä, että pihaan ajoi auto (tai on ajamassa vasta...) niin Pablo päästää korviaviiltävän kimakan väksyn. Tiedätte varmaan mitä tarkoitan? Onneksi kumpikin hiljenee pian, kun ovat tämän ilmoituksensa tehneet. Kieltämättä aluksi oli vähän totuttelemista tässä oikeesti ei tätä voi kukaan ihminen kestää viiltämättä ranteitaan kimakassa äänessä, mutta nyt sekin on ihan jo meidän tupaan kuuluva *heeh*.

Tämä teksti olisi ehkä erisorttinen jos esimerkiksi Bruno saisi kertoa...

Pörröpapunen on näiden kahden kuukauden aikana kokenut melkoisia mullistuksia elämässään, muutenkin kuin siis huushollin vaihtumisen suhteen: on tullut lumen keskeltä kesään (tai no ainakin sulaan maahan), totutellut nukkumaan omissa oloissaan yöt, innostunut joessa uimisesta, matkustellut autossa, käynyt kyläilemässä jo useampaan kertaan koko porukan kanssa, pelästynyt ukkosta joka pamautti yllättäen tosi lähelle ja hänpä sattui olemaan juuri silloin ulkona, ihmetellyt perheen kissaeläimiä (ihan kivoja mutta miksei ne toimi kuin koirat?), opetellut kulkemaan hihnassa ja ihmisten ilmoilla, yrittänyt käydä karkureissullakin, mutta koti-ikävä iski jo oman peltotien varrella ja takaisin piti palata vaikka koirakaverus jatkoikin iloisena matkaansa vielä  (hetken, ennen kuin sekin palautettiin takaisin). On myös oppinut olemaan kotona yksin, oppinut sisäsiistiksikin jo melkein (satunnaisia hätäpissoja lukuunottamatta, kun aina ei me ihmisjoukko huomata että joku haluais pihalle asioimaan) ja opettanut meidät ihmisväkensä ettei hälle parane antaa muuta ruokaa kuin omaansa. Isomman koiran ruuat kerran (salaa) syöneenä meinaan seurasi niin monen päivän kakkaruljanssi, ettei mitään rajaa - tätä ei enää kiitos siis! *hih*

Tätä. Vain ja ainoastaan tätä. Niin gagga kulkee ja elämä vasta kulkeekin!

Luonteeltaan pikku (saksan)pystykorviin kuuluva keeshond on kertakaikkisen valloittava, en voi muuta sanoa! Miksei kaikilla ihmisillä ole keeshondia, ihmettelen vaan! tykkää olla meidän ihmisten kans siellä missä mekin ollaan, mutta toisaalta pärjää myös yksikseenkin eikä ole ahdistunut mitenkään yksinolostakaan, tai siitä että joku menee pihalla nurkan taakse näkymättömiin. Nukkuu päikkärit ihan tasan siellä missä sattuu olemaan, jossain nurkassa karvakasana tai keskellä lattiaa maha kattoa kohden elämästä nautiskellen. Aamurutiinit on aina nekin aina samat, tullaan päätäpahkaa syliin, odotellaan pienimmän potattamisen ajan veskin oven takana ja sen jälkeen halutaan taas kunnon annos hellyyttä ja halittelua. Sen jälkeen voikin taas päivä jatkaa kulkuaan ihan normaalisti! Hädät käydään vääntämässä kasvihuoneen taakse, joskus kun kiire on niin täytyy kyykistyä kyllä jo matkallekin. Jalkaa ei vielä osata nostaa oikeaoppisesti, mutta senkin aika vielä pörröherralle tulee varmasti. Vieraat ihmiset otetaan vastaan iloisen uteliaasti, ei mitenkään yltiöpäisesti tai raisusti, vaan mennään tutustumaan ja siinä se.
Huhuu onko siellä ketään?! Kaivetaan vähän vielä...

Kaikkeist rakkainta maailmassa pömpiäiselle on koko perhe. Iso ruskea karvakaveri, joka vähän huolehtiikin välillä pihalla, että mihin se pieniin taas on jäänyt haistelemaan jotain kukkasta. Ja ihmislauma kaikkine erilaisine jäsenineen, halaaleikkiihoitaasylitteleehelliiopettaa Pienin jäsen pitää ehkä isointa jöötä, sille ei jäynäillä eikä sen leluihin kosketa, kun "EI" kajahtaa ilmoille ja sana meneekin kyllä perille heti. Joskus niin tekis mieli vohkia joku lego joka on just sen pikkukaverin kädessä ollut, mutta riittää kun joku katsoo sillä silmällä, niin vohkiminen jätetään sikseen. Kaikki lelut ja tavarat on saaneet olla pitkin lattioita aina ja niille ei ole mitään tuhoa tehty. Kengät on sellainen pieni poikkeus, että ne on laitettiin suurinpiirtein pois saatavilta, koska koiruudella oli suunnaton halu piilottaa aina joku kenkä sillon tällöin. Eikä ihan naurattanut, kun piti olla jo menossa jonnekin ja kenkää ei löydy ei sitten niin mistään! Kerran oli kokonaisen kumisaapasparin kuljettanut olkkarin ison kaapin alle (silloin kun pentu vielä itsekin sinne mahtui) ja niissä olikin etsiminen. Ostin jo uudet saappaatkin, kun tarvetta niin kuin oli joka päivälle, mutta imuroidessa vanhat oranssitkin Hai-saappaat löytyi sitten. No nyt on keltaiset Hait oranssien kaverina *heeh, ei huono ollenkaan*!
Väsy iski, mutta onneksi on tuo juomapuoli kunnossa!

Miten niin en saa tulla just nyt sisälle?

Tämä postaus tuntuu jotenkin tylsältä suitsutukselta, kun ei ole mitään herkullista kerrottavaa pikku vintiäisestä, mutta näin se vaan meni tällä (kin) kertaa meillä tämä koiran tuleminen! (jos yhtään lohduttaa niin on meillä aikanaan ollut niitä herkullisiakin koiratarinoita ihan riittämiin, taivohan talikynttilät niistä riittäis vaikka kirjaksi asti kerrottavaa!) Me ollaan hurjan iloisia ja onnellisia että meillä on Pablo Papunen ja sekin näyttää kyllä iloiselta ja onnelliselta pikku koiralta.
Vuh! - terkkuja!

sunnuntai 21. kesäkuuta 2015

Juhannukselta kaiken sain



Hei kaikki! Täällä on ollut ihana juhannus. Mistä lie johtuukaan, mutta ilmatkin oli meidän perheen mielestä ihan mainiot! (ainaki paremmat kuin viime vuonna, kun oli niin kylmä tuuli että pystyyn meinas kaik elolliset jäätyä). Juhannusaattona tehtiin kaikkea mitä oltiin suunniteltukin: vähän siivottiin, valmisteltiin, kokattiin, kestittiin ihania vieraita, nostettiin lippu salkoon,  pelailtiin ulkopelejä, käytiin kiivaita koripallomatseja, saunottiin, keräännyttiin kokolle omaan rantaan, pelailtiin isompien lasten kanssa korttia läpi juhannusyön, kerättiin sen seitsemän kasvia pihamaalta ihanan usvan ympäröimässä kesäyössä. Ja nukuttiin hyvin.

Juhannuspäivänä tuli lisää porukkaa ja taas kokkailtiin tavallistakin suurempia isoja määriä ruokaa, syötiin pitkän kaavan mukaan, leivottiin raparperipiirakkaa, nautittiin ulkoilmasta koska aurinko välillä niin kauniisti paisteli, otettiin ruokalevot,  lilluttiin kuumassa paljussa virkistävän kesäsateen pirskotellessa niskaan pisaroita, saunottiin, tehtiin jättikattilallinen popcornia, katseltiin komediaa telkkarista ja hauskuuteltiin lasten kans kaikennäköistä ja mentiin taas hyvin sielut ja ruumiit ravittuina nukkumaan.

Mun mielestä ihan parasta keskikesän viettoa, tässä olossa mieli lepää.



































Kiitos elämälle tästä kaikesta, kiitollisena siirryn köökin puolelle miettimään tämän päivän ateriointeja, pyykinpesua ja muuta mukavaa!

P.s. Jos joku voi kirjoittaa suoraan asian ytimestä, niin Joki ja omenapuu-blogin Cathy, siis tästä jusseilusta ja maaseutuilustakin ;) ! Käykääs kurkkaas, linkki TÄSSÄ.