sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Itkua, parkua, naurua - elämää

Joskus sanoin, että silloin ei yleensä irtoa päivityksiä tänne, kun ei tapahdu mitään ja on vaan niin kiva olla. No nyt se ei kyllä pidä paikkansa, koska viimepäivinä todellakin on tapahtunut - tosin on ollut kaikki sitä kivaakin. En vaan ole kertakaikkiaan kyennyt tulemaan tänne, sanoja olisi ollut ihan liikaa jokatapauksessa ja silti kaikki jäisi vähän puolitiehen kuitenkin.

Diskreeteistä syistä en laita edes kuvia, koska olen ollut ja elänyt niissä hetkissä ilman, että ajattelisin blogiin sopivien kuvien ottoja, olen elänyt ja tuntenut, ottanut kuvia rakkaistani ja rakkaiden ystävistä ja ne kuvat säilytetään täällä meidän elämämme osiossa, jota ei tänne avatakaan.

Mutta sanoja riittää kyllä jaettavaksi, eli:

-torstai, tattismoropäivä (sen keskiviikon jälkeinen, joten ei ihme!) jolloin tein todella minulle harvinaisen ratkaisun. Olimme ihan vain omalla porukalla kotona, vaikka ihana ystävä olisi perheineen voinut kyläänkin tulla. Ratkaisuni ei liittynyt millään ihanaan ystävään, vaan omaan väsyneeseen ja rasittuneeseen itseeni. Vaikeinta ratkaisussa oli vielä se, etten tuntisi siitä huonoa omaatuntoa! Väsymys opetti menemään senkin yli, joten tanssitunnin ja jalkkispelin lisäksi ei muuta siihen päivään kuulunutkaan (miettikää, ei edes siivousta!).Tuli niin tarpeeseen ja teki tehtävänsä!

-perjantai, haipakkapäivä (olin silti niin skarppina, että lähetin lapsosia kouluun oikeissa vetimissä eli urheilukamppeissa, koska kävelivät Unicef-kävelyn!). Piristävä puhelu ystävän kanssa auttoi kummasti alkuun siihenkin päivään ja varmisteltiin yhdessä myös tulevalle perheleirille ilmoittautumisia, elokuussa majaillaan taas lapsinemme leiriolosuhteissa seurakunnan leirikeskuksessa. Käytiin miehen kanssa kaupungilla asioilla joissa oli jopa aikataulut ja soiteltiin toisen ystävän kanssa illan menostamme. (ja mietittiin kumpikin keski-ikäisen maalaisnaisen dilemmaa: pitääkö tässä nyt joku coctail-asukin muka mennä hankkimaan?! Eikö se riitä että on yksi pitkä juhlakolttu ja täts it.) No arvatkaa! Ei. Päätettiin ottaa mitä löydettiin ja todettiin olevamme hyvin tasapainoisen näköinen kaksikko : ystäväiseni on ihana pieni sirpukka nainen ja hän itse kuvaili mekkonsa leveyden tekevän hänestä entistä matalamman näköisen. Minä taas olen ..no häneen verrattuna tosi pitkä ja muutenkin sellaisen huomattavasti ronskimman kokoinen - ja mun asuvalintani joka jätti kintut paljaiksi teki minusta ehkä hivenen (joku sanois ehkä että paljon) drag queenin näköisen *jiihaa*! Kovasti treenatut pohkeet kun ovat saaneet hienoisen lihakerroksen päälleen, niin oikin komeen äijämäisen vaikutelman antavat. No ei se mitään! Meidän tyttäremme olivat siis mukana tässä Suomen Kulttuuri Rahaston ja vaikkaminkämuun perustamassa leffa-projektissa, jossa nuoret itse tekivät elokuvan , siis oikeasti : tekivät. Musiikin sävellyksestä, sen esittämisestä, käsikirjoituksesta, näyttelemisestä, kuvaamisesta, ohjauksesta, puvustuksesta, editoinnista - kaikesta lähtien tekivät itse. Ja nyt elokuva on valmis ja oli ensi-ilta. Siellä oli punaiset matot, arvovaltaiset kutsuvieraat ja ihanan, koskettavan Risteyksiä-elokuvan jälkeen menimme coctail-tilaisuuteen, missä oli puheita, kyyneleitä, naurua, halauksia, ruusuja, räpsyviä salamavaloja ja paljon ihania upeitä ihmisiä. Maalaismuija olisi voinut kyllä laittaa jotkut muut kengät kuin ne ainoa juhlavat, joissa on toistakymmentäsenttiä pitkät korot. Ihan pikkasen mun karjakonkinttuni huusivat hoosiannaa sen seisoskelun jälkeen, vaikka yleensä mä olen jaloillani koko päivän ilman että missään tuntuu (eli sen sijaan, että menisin todellakaan satsaamaan vaatteisiin, mun täytyy satsata matalapohjaisiin mutta siroihin kenkiin joita en laita hevostallille jalkaani ja upota niitä saviliejuun, kuten edellisiä). Elokuva oli mieletön kokemus, tietenkin siksikin, että siinä oli oma lapsi ja kaikkia muita tuttuja, mutta ennenkaikkea siksi, että kuinka huikea työ siinä on ollut takana! Ja mistä nämä keskellä suurinta murrosikäänsä olevat nuoret ovat kehitelleet näin koskettavan ja todentuntuisen tarinan koulukiusaamisesta? Menivät kyllä syvälle asioihin niin kuin juuri kiusattu - ja kiusaaja! - itse sen kokee ja tuntee, eikä niin kuin ehkä joku ulkopuolinen sen asian näkee. Ja kuinka elämässä on kohtia ja hetkiä ja tapahtumia ja henkilöitä, jotka muuttavat elämämme suuntaa ja oikeastaan se on joskus isoista asioista, joskus pienistä asioista kiinni onko se suunta hyvä vai vähän huonompi. Minä esimerkiksi kesken elokuvan unohdin miksi istuin siellä katsomassa, siis että se oli lapseni työn tulosta, vaan olin vain seuraamassa hyvää elokuvaa! Aika shokeeraava tunne. Yöllä kotiin tultuamme käytiin vielä pikakylässä niillä ystävillä jotka kulkivat meidän kyydillä ja siinä valoisassa yössä jutellessa oli jotain tosi haikeeta. Tytöt ovat olleet kavereita aina - ja me äidit olemme olleet samalla luokalla omassa lapsuudessamme jo - ja nyt se peruskoulu loppuu ihan kohta ja nämä lähtevät luultavasti eri suuntiin opiskeluissaan. Että tuleeko enää koskaan näitä hetkiä takaisin? Me äidit olimme ehkä liikuttuneempia kuin jälkikasvumme *ehh hehh*.

-lauantai oli etukäteen mun pelkäämä melkein, ajattelin että olen ihan loppu jos en saa nukuttua ja silti juoksen pitkin kokkareita (siis uskomatonta että minä käytän tota sanaa sen todellisessa merkityksessä, muah hah!) ja uuvun entisestään. No kas! Nukuin yön ihan hyvin tosin siis hyvin on kuusikin tuntia unta. Sillä jaksoi taas kuitenkin vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä vanhimman pojan kanssa jalkkiskentälle, siellä oli palloilun taitotapahtuma, johon yli sata lapsukaista osallistui tehden pallotehtäviä usean tunnin ajan. Meidän joukkueen väki piti kahvilaa (ja saatiin tuotot joukkueemme käyttöön!jiihaa!) ja siellä huhkin minäkin pitkän päivän. Mutta mä tykkään kyllä tosta hommasta, vaikka kaasugrilliä pelkäänkin ja jostain kumman syystä olen aina se makkaranpaistaja *iiih*. Ehkä se tulee tosta suurperheellisyyden selkäytimestä, että sitä kääntelee niitä makkaroita siinä ihan automaattisesti samalla kun keittää lisää kahvia ja rahastaa asiakkaita *virn*. Tosin homma oli niin hyvin organisoitu, että meitä oli aina kolme paikalla myyntipesteissä ja oli kiva tutustua uusiin ihmisiin joita oli kyllä nähnyt kentän laidalla, muttei ollut yhdistänyt sen tarkemmin edes välttämättä kehenkään lapseen. Ilmakin suosi, kun ei satanut, ja senkin puolesta, että makkaraa meni kaupaksi viimeistä pakettia myöten kaikki, koska senverran oli kuitenkin vilakka keli (ainakin niille jotka olivat mukana vain katsomassa) , että kuuma makkara houkutti hakemaan moisen itselleen. Lenkkareilla koko päivän seisomatyö ei tuntunut missään ja mä keinuttelin itseäni aina välillä sinne sun tänne, jotta juntturapohkeetkin heräsivät henkiin. Ennen tuota tapahtumaa haettiin pojalle lenkkitossut ensiviikon leirikoulua varten, koska vaikka meillä on nappiksia varmaan kolmet per poika, niin joka päiväinen pallonpotkiminen jatkuu myös niillä tavistossuilla ja niistä oli jo kärki kulunut juur sopivasti puhki (no onneks kului nyt puhki eikä ensviikolla). Vaikka tossut nyt ei mitään halvimpia ole, niin kyllä sitä kirpaisematta rahan siihen laittaa, kun se murrosikinen poika voisi olla ihan jotain muutakin tekemässä, kuin potkimassa jalkkista sekä välitunneilla että vapaa-ajallaan. Käytiin myös hakemassa muuta tarviketta matkaan ja tässä alkaa ihan jännitys siis tiivistyä ihan selkeesti! Myös minulla! Lauantai-iltana oli kaupungilla Museoiden yö ja täällä oleva kirjan museo Pukstaavi (klikkaa nimeä lisätietoja varten) piti iltanäytöksen nuorten leffasta sisältäen myös jotain kulttuurikeskusteluja ja muuta haastatteluja leffan tekijöille. Tytär meni siis sinne vielä edustamaan kauniiseen alkukesän iltaan nuorena, innokkaana ja raikkaana. Meillä poikakansa juoksi pihalla, pelas jalkkista ylläripylläri pihassakin (meillä on uusi maalikin, iskä teki poikiensa kanssa ja on kyllä komia!) ja väki oli ihan tattista kamaa iltasaunan ollessa ajankohtaista. Minä käänsin telkkukanavan Yle Teemalle ihan vahingossa ja jäin siihen paikkaan. Katson aina, aina, uudenvuodenkonsertin Wienistä. Rakastan klassista musiikkia ja rakastan varsinkin Zubin Mehtaa joka on Wienin Filharmonikkojen kapellimestari. Vekkuli mies, persoonallinen ja jotenkin niin suuri Taiteilija. Aah! No eilenpä tuli ulkoilmakonserttia juuri heiltä ja kaikkien muiden tuttujen biisien (kyllä te tiedätte, Vuorenpeikkojen laulun ainakin!) lisäksi soittivat Finlandian. Mä ulvoin täyttä huutoa ja pidin töllön melkein täysillä. I-h-a-n-a ! Musiikki saa mut hyvin helposti itkemään, vaikka muuten en pahemmin itkua tirauttelekaan, mutta nyt tuli taas ja hanat täysin auki. Mä olen vieläkin ihan vaikuttunut siitä. Musiikin voima on uskomaton!

-sunnuntaiaamu valkeni ilman ainuttakaan koiranpissaa sisällä ja sen kunniaksi 2-vuotias päätti oman pottakeikkansa jälkeen ottaa ritolat eli lähti ilman rihmankiertämää keittiön ulko-ovesta pihalle ja vipelsi menemään (koiranpentu kintereillään, koska nehän nyt vaan tekevät kaiken kaksin). Ei siin muuten mittään, mutta mullakaan ei ollut kauheesti vaatteita ja silti piti perään lähteä - anteeksi vain naapurin mökkiläiset siellä vielä vähän harvalehtisen pensasaidan toisella puolen, jos järkytin teitä juoksemalla alusvaatteisillani siinä estraadilla aamutuimaan... *hups*. Toivottavasti näky katoaa verkkokalvoiltanne mahdollisimman nopiaan.
Nyt on jo tytär viety ratsastuskilpailuihin ja kohta pitäis nurmikkoa alkaa leikkaamaan. Sen jälkeen onkin ruuanlaittoa JA romppeiden pakkausta, sillä ensiviikon olemme siis Kuortaneen urheiluopistolla vanhimman pojan luokan kanssa leirikoulussa. Buustia elämään tuloo kuulkaa just näin, menee sinne minne ei ehkä ekaks tulis ees mielessään lähteneeksi ja elämä voi rikastua siitä uskomattomin määrin. Aiempien leirikouluvalvomisien kokemuksella voin sanoa, että sen oman lapsen ikätoverit tulee tällätapaa tosi iholle, keskustelevat asioistaan hyvinkin paljon ja miettivät esimerkiksi yläkouluun lähtöä hyvinkin seikkaperäisesti. Ja koko elämää! Tuossa iässä, kun kuudes luokka loppuu, ollaan niin kynnyksellä, se ihan lapsuus on takana, mutta aikuisuuskin vielä kuitenkin (onneksi) edessä. Sitä ollaan nuoria ja kaiken oman fyysisen myllerryksen lisäksi myllertää uudet koulut, kaverit, oppiaineet, tulevaisuuden opiskelut - sitä tuntuu että koko loppuelämä on kohta itsen päätettävissä ja mistään ei välttämättä vielä itse ole saanut kiinni. Minä osaltani koitan rauhoitella, että vaikka se ei siltä nyt tunnu, niin aika tekee tehtävänsä ja asiat alkaa selkeytyyn kyllä ja kaikesta selviää, ei ne mahdottomuuksia kuitenkaan ole. Omana itsenään oleminen on kuitenkin se juttu, joka kannattaa säilyttää, niin aika pitkälle se kantaa sitten niissä valinnoissakin.
No näin liikunta-alalle kouluttautuvan silmin on viikko sinänsä aika avartava mullekin, koska siellä on tiedossa muun muassa seinäkiipeilyä, sumopainia ja mitä kaikkea ennenkokematonta! Jos mä vaihdankin lajia ja musta tuleekin sumopainivalmentaja!
Kotiinjäävä mies on aika kultakimpale kans olemassa, koska osaa kyllä hoitaa lapset ja kodin ilman että mun täytyy murehtia. Se tekee ne omalla tavallaan ja se tapa on just ihan hyvä.

Nyt on sitten viimonen päivä kotona, viimonen ehkä päivityskin sitten viikkoon, mutta katotaan nyt kuinka sitä asiat sutviutuu.
Nauttikaa tästäkin sunnuntaista, ihanasta tulevasta viikosta ja toisistanne!

Tässä linkki leffan traileriin!

4 kommenttia:

  1. no huh huh,jopas on vauhikasta menoa ja meininkiä :*) "pyyhkii hikeä" :P

    VastaaPoista
  2. Ei päivityksiä viikkoon??
    Oltko nyt yhtään ajatellut meitä ;)
    Mites teidän talouden polttopuiden laita on? Keskustellaanko niistä, sirkkelöidään ja halotaan. Ahdistutaan ja pohditaan, riittääkö, kuivuuko.
    Ja kohtahan se on taas raivuun aika, että pääsee rankoja seuraavalle vuodelle tekemään.
    Tyrviksellä on täällä siis polttopuita jo korvissa asti.
    Aah, kaksi viikkoa koulua enää. Odotan lomas varmaan enemmän kuin lapset.
    Lapsilla on jostain syystä kovasti hankauksi kaverisuhteissa, mä haluan lomalle niistä!! Ja läksyistä!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Sori Tyrvis! Mulloli vakaa aikomus jotain yrittää postailla, mutta kun kämpille illalla pääsi, niin pää uppos tyynyyn ja silmät klosahti kiinni samantein :D

      Onpa hyvä kun otit polttopuut puheeksi, niistä saadaan meillä varmasti kriisi ensiviikolla aikaiseksi, koska a) niitä ei ole paljoa enää b)puuta olis mistä niitä tehdä mutta mutta! (on yhtä kuin kriisi)

      Ota hyvä Tyrvis ne puut korvista poikke, niin ei mee tikkuja piähän. Kaverisuhteet kun kitisöö, niin se syö miestä ja naista, ai nou a nou.... loma tulee iha just, koita pinnistää sinne asti!!!! :D

      Poista