sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Elämisen sietämätön keveys


 Äitienpäivä on katkeransuloinen. Oman äitini kanssa en ole sitä päässyt kuuteen vuoteen enää viettämään, - tai no, ne viimeiset juhlat vietettiin paradoksaalisesti äitienpäivänä. Joka oli kyllä sillä hetkellä aika kova juttu, jos näin jälkikäteen voi sanoa. Haudata oma äitinsä äitienpäivänä? No kai sen niin kuuluikin sitten mennä.

Omaa äitienpäivääni on sen jälkeen siivittänyt aina suru. Ei siitä mihinkään pääse. Ensin se ehkä oli osaksi vähän riehakasta iloakin siitä, että me ollaan me, elossa olevat ja rakastetaan täällä minkä keritään. Että se on meidän juttu ja ei tässä auta jättää elämäänsä elämättä. Mutta kyllä se vaan tulee kerta toisensa jälkeen mieleen, kuinka sitä oltiin kirkossa, kuinka pappi puhui ja kuinka sitä mentiin lintujen laulun siivitellessä hautausmaan puolelle. Sinne se äiti jäi ja mulle tuli tuulenpuuskassa kylmä. Kotona oli valkoisia neilikoita, syötiin voileipäkakkua ja päälle kunnon kahvit. Ja mulla ei enää ikinä ollut äitiä elossa.






Sitten sitä jatkaa elämistä, koska ajankulu vie sutkin mukanaan. Ilta tulee ja aamu tulee, halusit tai et. Ja mikään ei koskaan enää ole samalla tavalla, eikä mikään entinen enää palaa. Ja sitä huomaa, että elämään on tullut ihan uusi sävelkorkeus surun myötä. Sitä ärsyyntyy ihmisien pikkusieluisuudesta, pinnallisuuksista ja elämisen halveksumisista. Oikeastaan kuolemankin halveksumisista! Sanotaan, että no kerkiää sitä sitten haudassa sitäjatätä. No tervemenoa vaan, ei täällä ole kenenkään pakko potkuttaa. Ja kun näkee ihmisen, joka elämäkseen on ottanut sen tuhlaamisen, tekisi mieli huutaa jonnekin (ylös? alas? no JONNEKIN!) että mitä  saatananperkeleen  ihmettä tää meinaa! Toiset täällä vaan jatkaa ja toisia ei ole. Aina ei mene toi lajittelu ihan nappiin, mun mielestä.

Jos minä jotakin lapsilleni haluan elämänperinnöksi jättää, niin neuvon - tai suorastaan käskyn - siitä että eläkää joka hetki niin että se on teidän elämäänne. Ei kenenkään muun sanelemaa, ei ohikiitävää, ei sittenkun muttakun jotenkinkun, vaan teidän elämäänne. Koska jonain päivänä sekin loppuu ja siinä se sitten oli. Kannattiko? Paree olis :)

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, lapsille jotka ovat äideistään äitejä tehneet, miehille jotka ovat vaimoistaan äitejä tehneet, omille äideille, jotka ovat äitiytensä merkin meihin jättäneet.

11 kommenttia:

  1. Hyvää äitienpäivää <3

    Minä en haudannut omaa äitiäni äitienpäivänä, mutta reilu viitisen vuotta sitten hänet myös menetin. Äitienpäivä on siis mullekin omalla tavallaan yksi niistä päivistä, jolloin mennään ristiriitaisissa tuntemuksissa; toisaalta on ihanaa juhlistaa omaa äitiyttään - mutta toisaalta kaipaisi sitä omaakin äitiään juhlittavaksi. Taikka enhän minä hänen juhlistamistaan/muistamistaan ole oikeastaan lopettanut; nyt ostan kukkakimpun sijasta kynttilöitä.

    VastaaPoista
  2. Ymmärrän hyvin, ettei äitienpäivää ole tuon jälkeen ollut helppo viettää. Oma isäni kuoli pääsiäisenä ja sen jälkeen en ole pystynyt pääsiäistä sillä tavalla viettämään, kuin siihen asti. Hautaus meilläkin oli äitienpäiväviikonloppuna, mutta jo perjantaina. Kirkossa kuitenkin vielä sunnuntaina käytiin ja oli se rankkaa, kun siellä oli äitien juhlaa ja me kuuntelimme kyynelissä poisnukkuneita.
    Mukavaa toukokuun jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hei Sari, onpa surullista :( Kyllä se vaan on sellaista pysäyttävää. Mukavaa toukokuun jatkoa sullekin <3

      Poista
    2. Tuli näköjään kirjoitettua tosi epäselvästi tuo eilinen viesti. Isän kuolemasta on jo 12 vuotta, mutta on se aina vaan surullista. Tuosta tekstistäni sai kuvan, että se olisi tapahtunut nyt....pahoittelen.

      Poista
  3. <3 läheisen kuolin päivä on aina se päivä.joka elää muistoissa...

    VastaaPoista
  4. <3 minulla on vielä omat mummotkin elossa,mutta voin vain kuvitella, millainen se äitienpäivä onkaan, kun jonkun heistä aika jättää, olipa se mummo tai oma äiti. Mutta samoissa mietteissä olen ollut,elämän tarkoitusta etsimässä. :) Elämä on just tässä tänään,ei sitkun elämää. Se pitää elää,niin ettei kuoleman tullessa kaduta mikään, voi vaan todeta, että minulla oli hyvä ja onnellinen elämä. Tämän ajatuksen minäkin haluan lapsille siirtää: )

    VastaaPoista