sunnuntai 31. toukokuuta 2015

Älä tule paha elämä, tule hyvä elämä

Älä tule paha elämä, tule hyvä elämä
 
Paljon siihen kuuluu,
silti niin vähän.
Minulla on paljon,
silti haluan lisää tähän.
.
Paljosta voisin päästää,
toivoa ettei olisi ollutkaan.
Sulkea silmät korvat,
sanoa etten tunnista.
 
Mutta
mitä ne pienet suuret
sitten oikein ovatkaan,
mainitut paljot vähät,
joita tässä muistellaan.
 
Havunoksa pihalla
peltoaukea takana.
Linnun laulu keväällä,
tähtitaivas talven selällä.
 
Lapsen pienet varpaat
vihreällä pihalla,
perunoita kattilassa
lautasrivi pöydällä.
 
Lapsen kasvu
kaunihiksi,
vanhempiaan viisaammaksi,
rohkeaksi avoimeksi
oman tiensä
ottajaksi.
 
Oma siippa
vieruskulkija,
tietää kaiken tärkeän,
montako mittaa poroja kahviin
ettei ala päätä särkeä.
 
Koiran kynnet rapsahtaa
aina pitkin lattiaa,
kun kissa syliin nostetaan
ja mennään kaikki loikoomaan.
 
Siinä onni elämässä
elämäni onnessa,
paljon siihen haluan,
niin vähän suurta paljoa.
 
Ehkä huomenna vihdaksen
taitan meidän perheelle,
leivon leivän
luen lehden,
olen onnellinen ihminen.
 
 
 
 
 

Tylsä on uusi musta!
















Meille kuuluu ihanan tavallista, tavallisen ihanaa! Ulkona tuulee, mutta kakkukahvit oottelee mua tuolla keittiön puolella juuri nyt. Oikein ihanaa toukokuun viimeistä ja jo valmiiksi kesäkuun ensimmäistä teille kaikille!

torstai 28. toukokuuta 2015

Olenko mä ainoa

Vaihteeks vähän politiikkaa, hei kaiffarit. Miksikö? No koska politiikka on meidän asioista sopimista, päättämistä, määräämistä ja puhumista. Että ei sen enempää eikä vähempää kuin meidän elämää. Olis perin kummallista jos mulla ei olis siitä jotain mielipidettä (tai sulla).

Myönnän, en ole ihan tutustunut kirjaimellisesti näihin leikkauslistoihin ja muihin pamfletteihin, joita vissiin on jo jonnekin päin heitelty hilluroimaan - ainakin keskustelusta päätellen. En myöskään ole oikein perillä näistä medioiden yksinkertaistetuista selvityksistä kyseisille asioille, koska mä en vaan ymmärrä (enkä haluakaan ymmärtää) kaikkea jos ei sitä mulle suoraan sanota. Jos joku haluaa ilmaista asiansa niin kutsutulla kapulakielellä, eli omalla ammattitermistöllään, jota muut kuin sen alan ihmiset ei ymmärrä, niin siitä vaan. Mutta turha odottaa multa yhtään mitään järkevää vastaukseksikaan. Voipi olla jopa, että vastaan omalla ammattitermistölläni ja sanon että jaxuhalit kuulkaa teille herrat ja rouvat onkohan teitä imetetty lapsena tarpeeks pitkään *muah*.

Mutta jotain määkin sentäs ymmärrän. Kuten sen, että kuntatyöntekijöiden irtisanomissuojaan puututaan. Ja mä olen tästä niin tyytyväinen, kuin vaan voi pieni orava olla! Olen ihan omin silmin ihmetellyt jo iät ajat näitä, kun säästetään jostain koulujen uimahallikäynneistä, mutta sitten keksitään liitoskuntien työntekijöille jotain tekemistä, koska niitä nyt vaan sattuu olemaan kolme tekemässä sitä yhtä työtä ja se nyt ei passaa, muttei ketään voi poiskaan laittaa. Sitten on palkansaajina ihmisiä, jotka tekee työkseen selvityksiä vaikkapa kuinka kiva paikka tääkin kaupunki on asua tai jotain muuta tosi tärkeetä. Samaan aikaan on hoitoalalla ihan hirveetä. Mä olen siis niin odottanut, että tää oikeus tapahtuisi ja nyt se siltä sitten näyttää. Hallelujaa sille! Ja jos joku nyt vingahtaa, että entäs ne jotka siitä sitten jää työttömiksi, no hei kuulkaa, ihan yksityisnkin palveluksesta voi näinä aikoina jäädä työttömäksi, että tervetuloa vaan todelliseen maailmaan. Täällä me kaikki muutkin ollaan! Ikäväähän se on, mutta uusille urille vaan! Tää nykyinen elämä vaatii meiltä kaikilta uutta suhtautumista työhön ja sen tekemiseen.

Toinen mistä mä olen ennenkin kyllä jo hihkunut, on subjektiivisen päivähoito-oikeuden rajoittaminen jos toinen vanhempi on kotona. Kyllä. Juuri näin. Puolipäiväisyys riittää aivan hyvin, jos sitä hoitoa tarvitsee. Jos ei omia juttujaan ehdi tehdä sillä aikaa, niin sitten kuulkaa täytyy ottaa se oma elämänhallinta käsiin ja alkaa tekemään juttuja niin, että jaksaaehtiiviitsii. Vastuu omasta elämästä ja sen valinnoista nyt ensteks ja toiseks vaikka sellainen kuin priorisointi jo ennenkuinniitälapsiatekee. Toki asioilla on tapana muuttua kesken matkan ja yllätyksiä sekä lapsiin että itseen liittyen saattaa putkahdella esiin siinäkin vaiheessa, kun lapsia on jo tuvan pöytä piukassa, mutta silloinkin se on kyllä ihmisen asenne joka ratkaisee aika pitkälle.

-en millään pysty antamaan aikaa sekä vauvalle että leikki-ikäiselle yhtä aikaa - pystytpä, sun täytyy vaan tottua siihen että et hallitse kaikkea heti, mutta silti opit siihen. Ja kyllä, sulla saattaa olla hiki ja kiire koko päivän, no voi voi!
-en riitä virikkeeksi tuolle ainokaiselle kotona olevalle, joten sen on parempi päivähoidossa -no luultavasti flegmaattinen asenteesi onkin pahaksi lapsellesi, mutta otas nyt itseäs niskasta kiinni, koska olet sen lapsen tehnytkin ja lakkaa olettamasta että lastenhoito on jotain rakettitiedettä. Jösses.
-mä en millään pysty siivoon, käymään kaupassa tai "hoitamaan asioita" kun mulla on lapsi kotona. Juu hirveen vaikeeta ottaa itsestään piukkapärsesaliselfieitä tai lampata meikkilanseerauksissa kavereiden kanssa, jos se muksu haluaiskin mennä hiekkikselle tai nukkua jotkut tylsät päikkärit! Kamoon!

Älkööt kukaan nyt hyperventiloituko noista esimerkeistä, on mullakin kuitenkin joku tolkku päässä ja mä täysin ymmärrän, että jos ei kestä niin ei kestä. Silloin onkin ihan ok, että lapsi on jonkun muun hoidossa sillä aikaa, kun sä kokoot ittes. Mutta jos joku mulle tulee sanomaan, että se ittensä kokoominen on jokaviikkoista päiväsaikaan salillakäyntiä, vaateshoppailua ja kahviloissa istumista, niin nauran päin sun naamaas. Noi on toki kaikki sallittuja ja jopa suositeltavia asioita äideille jotka niistä tykkääntyy, mutta jos ei oikeesti pysty elämäänsä järjestämään niin että niitä asioita tekee lastenhoidon ohella, niin ehkä kannattais miettiä kuuluuko tässä maailmassa sinun saada juuri niitä asioita? Eikö sillä lapsella ole oikeus saada kotona vietetty lapsuus JOS se vanhempikin siellä on? Mun lapsuudessa sitä kutsuttiin aikuistumiseksi, että joutuu tekemään valintoja ja saa tehdä valintoja.

Myös lapsen joku terapeuttinen tarve, jonka joku ammatti-ihminen on todennut, on mielestäni oikein ok sille, että hän on hoidossa. Tosin, jos mun ainoa lapseni olisi hoidossa jokatapauksessa kodin ulkopuolella päivittäin, niin en näkisi itseäni istumassa kotona äitilöimässä tyhjiä seiniä. Silloin voi kyllä ohjata itse itsensä johonkin tuottavampaan puuhaan, kuten opiskeluun tai töihin.

Onko jollakin jotain lisättävää?

Äitiys on aika rankka laji, kukin koittaa selviytyä siitä omalla tavallaan, mutta en kyllä menis sanomaan, että jokainen meistä yrittää parhaansa. Onhan tässä maassa äitejä jotka tekevät kyllä täysin vääriä asioita niitä lapsia ajatellen, esimerkiksi en ymmärrä oman terveellisen ruuan kanssa pelleilyä, mutta silti lapset saa lauantaimakkaraa ja valkoista makaronia joka päivä. Että eikö se perusta ole kuitenkin meissä jokaisessa vanhemmassa, että hoidetaan ne lapset hyvin, tehdään kaikkemme niiden eteen ja itsekin siinä hyvin voiden. Mutta että emme uhraisi lapsia sille, että mulla nyt oli sellainen kausi elämässä, että halusin omaa aikaa ja mulla oli siihen oikeus...

No joo. Arvaan, että moni tukalaan tilanteeseen elämässään joutunut nyt siellä kiukkuaa, että tietäsitpä vaan. No mä tiedän ja tunnen ne tunteet ihan omakohtaisestikin, ihmiset eivät kaikki ole sitä miltä äkkiseltään tuntuu - minäkin olen rakentunut sellaisista elämänkokemuksista, että monikaan ei niistä tiedä mitään eikä taatusti kukaan olisi halukas niitä samoja kokemaan. Mutta. Siitä huolimatta, että minäkään en ole aina halunnut sängystä nousta, siitä huolimatta että olen nähnyt nälkää, siitä huolimatta että olen pelännyt lapseni hengen puolesta sairaalavuoteen äärellä, siitä huolimatta että olen suoriutunut joistakin tilanteista todella huonosti, niin olen päättänyt selviytyä. Koska niinhän olen juuri tehnytkin. Minulla ei ole ollut vaihtoehtona "mä en nyt tästä selviydy", koska miten ikinä voisin olla minkäänlainen kasvattaja tai edes ihminen, jos en yrittäisi joka tilanteessa. Periksiantaja? Luovuttaja? Sellaisiako kansalaisia minä haluan omista lapsistani? Sellaisiako päättäjiä minä haluan tulevaisuuden maata luotsaamaan? Sellaisiako työntekijöitä haluaisin omalle työpaikalleni? Minä haluan että kuolo korjaa sitten mut jostain kuokka kädessä, kuin siististi sohvalta istumasta.

Ja mä uskon, että meistä jokaisesta se voima löytyy nousta ja tehdä ja mennä - silläkin hetkellä kun oikeesti nälkä kaivaa mahaa niin, että tekis mieli syödä takapihan nurmikkoa multineen päivineen. Se voiman esiin ottaminen on vaan äärimmäisen epämukavaa, äärimmäisen raskasta ja äärimmäisen vaikeaa tietenkin- ja periksiantaminen on monta kertaa helpompi vaihtoehto.

Selviytymistäkin voi opetella, kun tekee tietoisesti ja tasaisesti niitä valintoja jotka ei ole helpoimpia, ottaa aina vähän pientä haastetta itselleen sieltä ja tuolta, niin yhtäkkiä sitä huomaa elämästään kadonneen paljon asioita "joista en selviä" , vaikka ne asiat olisikin siinä niin. Kokeile!

Moniko asia olisi sinun elämässäsi erilailla, jos päättäisit tehdä ja toimia? Entä naapurisi? Sukulaisesi? Ystäväsi? Tämän koko maan?

Se "tekeminen" ei aina ole itsessään fyysistä, se on aika usein sitä mistä alussakin tuolla puhuin, eli ihan asenteen muuttamista. Itseään kuvainnollisesti niskasta ottamista.


Uskon, että politiikkaan lähteneilläkin on ollut suuri halu hoitaa meidän asiat hyvin. Että halua auttaa on ollut jokaisella pontimena siellä alun innokkuudessa. Ja usko siihen että minä pystyn tähän! Kotisohvalla marisijat eivät saa mitään aikaiseksi, muutakuin yleistä pessimismiä ja huonoa fiilistä. (ei mun toivelistalla, kiitos). Kuten moni hoitoalalla oleva tietää, niin sielläkin laitostuu hyvin helposti, samoin on politiikan laita valitettavasti. Asiat ja käsittelymenetelmät vievät mennessään ja joskus hyväkin ihminen alkaa muistuttamaan ikävää ihmistä. Itsekään sitä huomaamatta.

Silloin onkin uusien vaalien, kokonpanojen ja pakan sekoituksien paikka oikein kohdillaan. Vanhatkin pierut alkavat terhistyä ja asiat ovat taas hetkeksi asioita eikä niitä ajavia ihmisiä. Odottakaamme innolla mitä tästä tulee, koska mehän sen olemme luoneet, tämänkin tilanteen ja me päätämme mitä sillä teemme. Olemmeko jo etukäteen tyytymättömiä ja sitä mieltä että kaikki päätökset on _huonoja_, vai tyydymmekö tekemään elämästämme kuitenkin muilla mittapuilla hyvää ja nautittavaa ja ajattelemme, että tämä on meidän osuutemme tämän maan asioiden hoidosta. Se, onko jokaisella yhtäsuuri osuus, onko joillainosuutta ollenkaan, sen ei pitäisi olla meidän huutelumme aihe. Meidän on omalta osaltamme tehtävä näillä eväillä parhaamme ja näytettävä esimerkkiä lapsille selviytymisestä. Me emme sentään ole juosseet lakanat niskassa lumihankeen pommikoneita pakoon. Silti silloinkin ihmiset iloitsivat kahvinkorvikkeesta ja jos jostain sattui saamaan jonkun vanhan pompan josta pystyi muokkaamaan vähän trendikkäämmän. Meillä olisi sotasukupolvelta paljon opittavaa, elämänilosta nyt ainakin!

Mukavaa torstain jatkoa, minä lähden nyt konkkaronkkani kanssa viemään koiraa rokotukselle! Täällä pojat jo "kärsii" etukäteen tuo villahousun puolesta *iih*.

keskiviikko 27. toukokuuta 2015

Koiruuksia, kevättä, kakruja, kiloja :D

Yllättävän usein ihmisiltä kuulee, että miksi ihmeessä pitää jollain (meillä) olla eläimiä, varsinkin siis talossa sisällä. Useimmiten sanoja on eläimetön, mutta joskus tuon lausahduksen saattaa päästää ilmoille myös ihminen jolla on joskus ollut lemmikkejä, mutta ei ole enää. Ja mä en tuolla lauseella tarkoita niitä joita me kaikki eläimelliset päästetään suustamme, kun siivoamme kuudennen kaadetun vesikipon tai keräilemme jälleen pureksitun kengän jäänteitä pitkin eteistä...

No tämän takia!

Ei voi ipana enempää rakastaa kuin tuota pikku pörriäistä, joka välillä vetää sukasta tai kiikuttaa piiloon piirongin taakse juuri pikkukädestä irronneen legopalikan. Vähänkö oli lutua huomata tuo tilanne, kun jossain keittiöhääräyksissäni siinä olin ja kurkkasin mitä kaksikko puuhaa *iih*.

Lääkärikäynti auttoi ja pikku poju on täysin kuosissa jälleen (ja edelleen hehkutan kyllä lääkärikäyntiäni, oltiin noin kymmenen minuuttia aikaisessa paikalla, päästiin sisälle heti ja kymenen minuutin päästä jo apteekissa. Kaupan kautta kotio ja muu väki ihmetteli eiks me mentykään vastaanotolle!

Tää poju on muuten ollut erityisen mahtiviikari viime aikoina! Karkuun juostaan niin lujaa, että hyvä kun perässä pysyn - ja varsinkin siis päästetään koiria myöten kaikki muutkin siinä samalla pihalle, vaikka kaatosateeseen, vaikka esimerkiksi silloin kun äiskä on vessassa tai muuten viereisessä huoneessa. Vaikka olis just pesty lattiat...

Viisivuotias on mahti heppu, tekee jo paljon kaikkea taitavaa ja varsinkin siis kaikkea luvallista enimmäkseen *heeh*. Ja pyöräilee kuin höyrypää heti kun pihalle nenänsää pistää.

Hirvee kuva, pyydän anteeksi kaikinpuolista kauheutta. Mutta aattelin vaan havainnoida, että oon määkin liikkunut, ehkä juuri yllämainituosta syistä, eeeh heh heh... Joka ilta olen lenkkeillyt ja päivisin vähän jo kyykännytkin. Kyllä tää tästä taas, eiks ni. Ei mun tarvi olla mikään fitnesspimu, riittää että olen ihan itse tyytyväinen itseeni ja olooni. Virtaa tästä liikkumisesta tulee ja sitä toden totta tarvitaankin! Huuh!



Ja kevät se on ihanimmillaan, kaikkialla vihreyttä ja vehreyttä ja uutta tulokasta. Miä niin tykkään! Tuomet kukkii ja haisoo niin, että heikoimpia pyörryttää, mutta lenkillä se tuoksu tulee senverran kauempaa, että tuntuu pelkästään ihanalta. Ja kosteassa kevätsateessa on ihan parasta olla ulkona liikkumassa, happi suorastaan tunkee kaikista huokosista sisään ja raikastaa koko ihmisen! Aatteles sitä!

Nyt mä koitan taas ajatella positiivisesti ja viedä tänkin viikon loppuun ihan coolisti, vaikka mieli tekis välillä huutaa emmääjaksa!!tai ainaka viitti!! . Kesloma kurkkii jo oven takana, tänk gaad!!

Halipusut!

maanantai 25. toukokuuta 2015

Täyttä häkää päin uutta viikkoa!

Heipsistä!
Tämäkin viikko alkoi melkoisella töminällä. Kuopukselle tuli vähän vaivoja eilennä ja tänään ollaan sitten menossa lääkäriin tuossa iltapäivällä. Entisestä viisastuneena en häntä kunnalliseen päivystykseen vie, kun paikka yksityisen lääkäriaseman vastaanotolle järjestyi. Mitään vakavaa ei lie kyseessä, mutta hoidettava asia nyt kuitenkin.

Ja koirille piti varailla aikaa myös, toiselle rokotus ja molemmille punkkitorjuntaa. Matolääkkeen unohdin tietysti miehelle laittaa tehtäväksi (antaa pennulle! en siis miehelle itselleen eeeh he...) viime viikoksi, mutta laitoin sitten tänään ja loppuviikosti mennään saamaan tälli.

Junnukoiran ruokaakin pitää muistaa hakea ja montaa muuta asiaa hoitaa. Lauantaina on kevätjuhlat ja onneksi pojat on parturissa jo käytetty, enää sitten se vaateasia mietittävänä! Luulis että on helppo, mutta ei se aina ole poikienkaan kanssa. Kun niilläkin on noita mielipiteitä ja ei enää käykään se minkä äiti nenäneteen asettelee...

Kaiken ylimääräisen lisäksi tungen johonkin väleihin tälle viikolle siis vaateostos-reissun, kaverilla kyläilyn samalla kun haen muutaman lavankauluksen hältä, jalkkisjoukkueen kahvitusvuoron joka on torstaina muistaakseni ja mulla ei ole hajuakaan siitä sen enempää kuin että tarvikkeet on autossa ja niistä pitää väsätä kokoon pöytä ja myytävät *muah*.

Lisäksi meillä olis mahdollisuuksia saada yksi aitta pihaan, mutta ei ehditä tekeen mitään pohjia kun pikkasen on tässä tätä muutakin ja kasvimaat ja muut ryytipuskat huutaa auttajaa kurkut suorina (kurkut - tajusitteko, eeeh heh). Lisäksi mä nyt päätin, että nyt en sohvitu, vaan lähdin eilenkin ehtoolla lenkille mukanani kaksi poikaa pyörillä ja kaksi koiraa hihnoissaan. Olihan se menoa, mutta pääsin jopa hölkkäämään! Pikkukoiruuskin mennä töpötti ihan kivasti siinä isomman rinnalla.

Uimakoulut alkaa sitten toisella lomaviikolla ja sitä ennen on kolmen pojan taekwondo-leiri. Mun Kuortaneviikollani oli muuten vyökokeetkin ja kaksi poikaa yleni taas (ja yks miäs). Hiphei ja onnea!

Mutta nyte mää meen taas ripustelemaan yhden koneellisen pyykkiä (sitä on tässä pesty voin kertoa, eräätkin koneelliset, kun viikonlopun sateiset kelit tuotti kokoajan lisää pyykkiä vaikka mä kuinka niitä pesinkin ympär vuorokauden melkein) ja sitten hilpaistaan hakemaan tytär koulubussilta. Pojat menikin tänään saatettuna pyörillä, kun niillä on fillariteemapäivä koulussa.

Aurinko paistaa! Jee!

sunnuntai 24. toukokuuta 2015

Hei rakkahaisetkakkahaiset *muah*

Tän pätevämpää kuvaa en osannut tänne siirtää, mutta siinä on pala mun instagramiani  männeeltä viikolta. Niin paljon oli elämää, että en edes tiedä koska toivun siitä kertomaan sen seikkaperäisemmin, mutta sanottakoon että kaikki odotukset täyttyivät ja ylittyivätkin!



(Oltiin siis Kuortaneen urheiluopistolla viikon leirikoulussa, minä ja melkein kolkkeet kutosluokkalaista siis.)

Voi voi, alhaalla vasemmassa kulmassa kuva ei näy kokonaan, siinä on ihana sydämenmuotoinen kivi, jonka bongasin jalkani juuresta Kuortanejärven rannalta. Muista urheilulajeista ei nyt laiteta näytille kuvia, koska niissä on oppilaitakin, mutta onhan tuossa tuo kirkkovene, jota karmeassa tuulessa soudettiin keskelle jortania ja heikunkeikun tultiin takasinkin. Pikkasen hirvitti se vauhti ja tuulen nostattamat laineet, laskin että soudunohjaaja ja mää oltiin ainoat aikuiset - että miten me nostetaan pintaan neljätoista koululaista jos tää vettä hörppää *kiäk*! Olihan meillä pelastusliivit, mutta ei ne siellä jääkylmässä järvessä tarjentumaan auttaisi. No mitään ei käynyt ja kaikilla oli kivaa, joten nou worriis. Sumopainiakin harrastettiin (voitin!) ja kaikkea mahdollista mitä ihminen ikinä voi vaan harrastaa esimerkiks pallon kanssa, niin tehtiin. Voin kertoa, että ei ollut minkäänmoisia yövalvomisia ilmassa, kun aamusta iltaan hiki päässä harrastettiin ja iltaisin kaiken päätteeks oli uintia (hallissa) ja saunaa. Krooohpyyh! Nyt on kyllä meikällä joku hartialihas tuolta selänpuolelta niin löytänyt ittensä, että ei oo tosikaan. Joku heittolaji tehnyt tehtävänsä *virn*!

Meillä oli yhtenä valvojana mukana senverta valveutunut ihimine, että hän ties bongailla julkkuja sieltä opistolta töistänsä. Miäkin sitten totuin jo moikkaileen ihan suvereenisti Tapio Korjusta ja O-P Karjalaista (ja niitä kaikkia muita joita en ihan kyllä nimeen yhdistä mutta jotain nekkii oli ehh he he), lapsethan ei noita meinanneet ees tuntea, untuvikot *heeh*! Mutta mulle kävi niin sanotusti myös niin kuin elokuvissa, kun turisin siinä sitten yhden heppulin kanssa, joka nosteli rautaa ilmaan siinä kun miä painelin hallissa rataa pitkin ja valvoskelin lentäviä lentispalloja samalla menemästä kaarteesta ulos. Jutusteltiin ilmoista (kylmä!), paikasta (hiano!) ja lajeista (keihäs ja lapset, muah hah hah).Hän olikin keihäänheiton hallitseva olympiavoittaja (vuodelta 2012) Keshorn Walcott. Mukava kun mikä.

Tual kuvasarjassa on yks missä mä roikun piä alaspäiten, se on Seinäjoelta Duudsonit Aktivity Parkista, jossa käytiin paluumatkalla. Että äksöniä oli ihan loppuun asti ja ihan täysillä olin mukana minäkin, etten niinkun mitään seinäruusun titteliä saanut ittelleni tästäkään viikosta *ihh hih*...

Eilen olimma jo yhen pojan jalkkisturnauksessa, toisen pojan peli oli Hämeenlinnassa asti (miäs kuskas) ja plikka kävi tanssikisassa Tampereella (veeärrä kuskas). Että sellanen rauhallinen lasku tähän kotielämään. Nyt ollaan heiluteltu lakanoita ulkona tuulessa ja ihmetelty kesänkorvaa, joka meillon nyt käsissämme. marjapuskat täydes kukassa, niinkun kaikki muutkin kyllä ja ruohoa on jo leikattu ja amppareita bongailtu. Tulis nyv vaan lämpeempi, tänne meinaa pää jäätyä jossei oo turkishaalarikauurireuhka kiedottuna ympärille!

Jatkamma ensviikolla enempi, nyt Teukkula kiittää ja kuittaa *virn*!

P.s. Mister Walcott on kyllä pitkä ja raamikas mies ja vaikka kuinka olenkin ihtiäni äijäks tituleerannut, niin en mää nyt sentäs niin korkeuksiin yllä kuin kuva antaa ymmärtää. Minä vuan seison sellaisen korotetun radan kaarteen päällä ja hän ei *eeeh heh heh*!

sunnuntai 17. toukokuuta 2015

Itkua, parkua, naurua - elämää

Joskus sanoin, että silloin ei yleensä irtoa päivityksiä tänne, kun ei tapahdu mitään ja on vaan niin kiva olla. No nyt se ei kyllä pidä paikkansa, koska viimepäivinä todellakin on tapahtunut - tosin on ollut kaikki sitä kivaakin. En vaan ole kertakaikkiaan kyennyt tulemaan tänne, sanoja olisi ollut ihan liikaa jokatapauksessa ja silti kaikki jäisi vähän puolitiehen kuitenkin.

Diskreeteistä syistä en laita edes kuvia, koska olen ollut ja elänyt niissä hetkissä ilman, että ajattelisin blogiin sopivien kuvien ottoja, olen elänyt ja tuntenut, ottanut kuvia rakkaistani ja rakkaiden ystävistä ja ne kuvat säilytetään täällä meidän elämämme osiossa, jota ei tänne avatakaan.

Mutta sanoja riittää kyllä jaettavaksi, eli:

-torstai, tattismoropäivä (sen keskiviikon jälkeinen, joten ei ihme!) jolloin tein todella minulle harvinaisen ratkaisun. Olimme ihan vain omalla porukalla kotona, vaikka ihana ystävä olisi perheineen voinut kyläänkin tulla. Ratkaisuni ei liittynyt millään ihanaan ystävään, vaan omaan väsyneeseen ja rasittuneeseen itseeni. Vaikeinta ratkaisussa oli vielä se, etten tuntisi siitä huonoa omaatuntoa! Väsymys opetti menemään senkin yli, joten tanssitunnin ja jalkkispelin lisäksi ei muuta siihen päivään kuulunutkaan (miettikää, ei edes siivousta!).Tuli niin tarpeeseen ja teki tehtävänsä!

-perjantai, haipakkapäivä (olin silti niin skarppina, että lähetin lapsosia kouluun oikeissa vetimissä eli urheilukamppeissa, koska kävelivät Unicef-kävelyn!). Piristävä puhelu ystävän kanssa auttoi kummasti alkuun siihenkin päivään ja varmisteltiin yhdessä myös tulevalle perheleirille ilmoittautumisia, elokuussa majaillaan taas lapsinemme leiriolosuhteissa seurakunnan leirikeskuksessa. Käytiin miehen kanssa kaupungilla asioilla joissa oli jopa aikataulut ja soiteltiin toisen ystävän kanssa illan menostamme. (ja mietittiin kumpikin keski-ikäisen maalaisnaisen dilemmaa: pitääkö tässä nyt joku coctail-asukin muka mennä hankkimaan?! Eikö se riitä että on yksi pitkä juhlakolttu ja täts it.) No arvatkaa! Ei. Päätettiin ottaa mitä löydettiin ja todettiin olevamme hyvin tasapainoisen näköinen kaksikko : ystäväiseni on ihana pieni sirpukka nainen ja hän itse kuvaili mekkonsa leveyden tekevän hänestä entistä matalamman näköisen. Minä taas olen ..no häneen verrattuna tosi pitkä ja muutenkin sellaisen huomattavasti ronskimman kokoinen - ja mun asuvalintani joka jätti kintut paljaiksi teki minusta ehkä hivenen (joku sanois ehkä että paljon) drag queenin näköisen *jiihaa*! Kovasti treenatut pohkeet kun ovat saaneet hienoisen lihakerroksen päälleen, niin oikin komeen äijämäisen vaikutelman antavat. No ei se mitään! Meidän tyttäremme olivat siis mukana tässä Suomen Kulttuuri Rahaston ja vaikkaminkämuun perustamassa leffa-projektissa, jossa nuoret itse tekivät elokuvan , siis oikeasti : tekivät. Musiikin sävellyksestä, sen esittämisestä, käsikirjoituksesta, näyttelemisestä, kuvaamisesta, ohjauksesta, puvustuksesta, editoinnista - kaikesta lähtien tekivät itse. Ja nyt elokuva on valmis ja oli ensi-ilta. Siellä oli punaiset matot, arvovaltaiset kutsuvieraat ja ihanan, koskettavan Risteyksiä-elokuvan jälkeen menimme coctail-tilaisuuteen, missä oli puheita, kyyneleitä, naurua, halauksia, ruusuja, räpsyviä salamavaloja ja paljon ihania upeitä ihmisiä. Maalaismuija olisi voinut kyllä laittaa jotkut muut kengät kuin ne ainoa juhlavat, joissa on toistakymmentäsenttiä pitkät korot. Ihan pikkasen mun karjakonkinttuni huusivat hoosiannaa sen seisoskelun jälkeen, vaikka yleensä mä olen jaloillani koko päivän ilman että missään tuntuu (eli sen sijaan, että menisin todellakaan satsaamaan vaatteisiin, mun täytyy satsata matalapohjaisiin mutta siroihin kenkiin joita en laita hevostallille jalkaani ja upota niitä saviliejuun, kuten edellisiä). Elokuva oli mieletön kokemus, tietenkin siksikin, että siinä oli oma lapsi ja kaikkia muita tuttuja, mutta ennenkaikkea siksi, että kuinka huikea työ siinä on ollut takana! Ja mistä nämä keskellä suurinta murrosikäänsä olevat nuoret ovat kehitelleet näin koskettavan ja todentuntuisen tarinan koulukiusaamisesta? Menivät kyllä syvälle asioihin niin kuin juuri kiusattu - ja kiusaaja! - itse sen kokee ja tuntee, eikä niin kuin ehkä joku ulkopuolinen sen asian näkee. Ja kuinka elämässä on kohtia ja hetkiä ja tapahtumia ja henkilöitä, jotka muuttavat elämämme suuntaa ja oikeastaan se on joskus isoista asioista, joskus pienistä asioista kiinni onko se suunta hyvä vai vähän huonompi. Minä esimerkiksi kesken elokuvan unohdin miksi istuin siellä katsomassa, siis että se oli lapseni työn tulosta, vaan olin vain seuraamassa hyvää elokuvaa! Aika shokeeraava tunne. Yöllä kotiin tultuamme käytiin vielä pikakylässä niillä ystävillä jotka kulkivat meidän kyydillä ja siinä valoisassa yössä jutellessa oli jotain tosi haikeeta. Tytöt ovat olleet kavereita aina - ja me äidit olemme olleet samalla luokalla omassa lapsuudessamme jo - ja nyt se peruskoulu loppuu ihan kohta ja nämä lähtevät luultavasti eri suuntiin opiskeluissaan. Että tuleeko enää koskaan näitä hetkiä takaisin? Me äidit olimme ehkä liikuttuneempia kuin jälkikasvumme *ehh hehh*.

-lauantai oli etukäteen mun pelkäämä melkein, ajattelin että olen ihan loppu jos en saa nukuttua ja silti juoksen pitkin kokkareita (siis uskomatonta että minä käytän tota sanaa sen todellisessa merkityksessä, muah hah!) ja uuvun entisestään. No kas! Nukuin yön ihan hyvin tosin siis hyvin on kuusikin tuntia unta. Sillä jaksoi taas kuitenkin vetää lenkkarit jalkaan ja lähteä vanhimman pojan kanssa jalkkiskentälle, siellä oli palloilun taitotapahtuma, johon yli sata lapsukaista osallistui tehden pallotehtäviä usean tunnin ajan. Meidän joukkueen väki piti kahvilaa (ja saatiin tuotot joukkueemme käyttöön!jiihaa!) ja siellä huhkin minäkin pitkän päivän. Mutta mä tykkään kyllä tosta hommasta, vaikka kaasugrilliä pelkäänkin ja jostain kumman syystä olen aina se makkaranpaistaja *iiih*. Ehkä se tulee tosta suurperheellisyyden selkäytimestä, että sitä kääntelee niitä makkaroita siinä ihan automaattisesti samalla kun keittää lisää kahvia ja rahastaa asiakkaita *virn*. Tosin homma oli niin hyvin organisoitu, että meitä oli aina kolme paikalla myyntipesteissä ja oli kiva tutustua uusiin ihmisiin joita oli kyllä nähnyt kentän laidalla, muttei ollut yhdistänyt sen tarkemmin edes välttämättä kehenkään lapseen. Ilmakin suosi, kun ei satanut, ja senkin puolesta, että makkaraa meni kaupaksi viimeistä pakettia myöten kaikki, koska senverran oli kuitenkin vilakka keli (ainakin niille jotka olivat mukana vain katsomassa) , että kuuma makkara houkutti hakemaan moisen itselleen. Lenkkareilla koko päivän seisomatyö ei tuntunut missään ja mä keinuttelin itseäni aina välillä sinne sun tänne, jotta juntturapohkeetkin heräsivät henkiin. Ennen tuota tapahtumaa haettiin pojalle lenkkitossut ensiviikon leirikoulua varten, koska vaikka meillä on nappiksia varmaan kolmet per poika, niin joka päiväinen pallonpotkiminen jatkuu myös niillä tavistossuilla ja niistä oli jo kärki kulunut juur sopivasti puhki (no onneks kului nyt puhki eikä ensviikolla). Vaikka tossut nyt ei mitään halvimpia ole, niin kyllä sitä kirpaisematta rahan siihen laittaa, kun se murrosikinen poika voisi olla ihan jotain muutakin tekemässä, kuin potkimassa jalkkista sekä välitunneilla että vapaa-ajallaan. Käytiin myös hakemassa muuta tarviketta matkaan ja tässä alkaa ihan jännitys siis tiivistyä ihan selkeesti! Myös minulla! Lauantai-iltana oli kaupungilla Museoiden yö ja täällä oleva kirjan museo Pukstaavi (klikkaa nimeä lisätietoja varten) piti iltanäytöksen nuorten leffasta sisältäen myös jotain kulttuurikeskusteluja ja muuta haastatteluja leffan tekijöille. Tytär meni siis sinne vielä edustamaan kauniiseen alkukesän iltaan nuorena, innokkaana ja raikkaana. Meillä poikakansa juoksi pihalla, pelas jalkkista ylläripylläri pihassakin (meillä on uusi maalikin, iskä teki poikiensa kanssa ja on kyllä komia!) ja väki oli ihan tattista kamaa iltasaunan ollessa ajankohtaista. Minä käänsin telkkukanavan Yle Teemalle ihan vahingossa ja jäin siihen paikkaan. Katson aina, aina, uudenvuodenkonsertin Wienistä. Rakastan klassista musiikkia ja rakastan varsinkin Zubin Mehtaa joka on Wienin Filharmonikkojen kapellimestari. Vekkuli mies, persoonallinen ja jotenkin niin suuri Taiteilija. Aah! No eilenpä tuli ulkoilmakonserttia juuri heiltä ja kaikkien muiden tuttujen biisien (kyllä te tiedätte, Vuorenpeikkojen laulun ainakin!) lisäksi soittivat Finlandian. Mä ulvoin täyttä huutoa ja pidin töllön melkein täysillä. I-h-a-n-a ! Musiikki saa mut hyvin helposti itkemään, vaikka muuten en pahemmin itkua tirauttelekaan, mutta nyt tuli taas ja hanat täysin auki. Mä olen vieläkin ihan vaikuttunut siitä. Musiikin voima on uskomaton!

-sunnuntaiaamu valkeni ilman ainuttakaan koiranpissaa sisällä ja sen kunniaksi 2-vuotias päätti oman pottakeikkansa jälkeen ottaa ritolat eli lähti ilman rihmankiertämää keittiön ulko-ovesta pihalle ja vipelsi menemään (koiranpentu kintereillään, koska nehän nyt vaan tekevät kaiken kaksin). Ei siin muuten mittään, mutta mullakaan ei ollut kauheesti vaatteita ja silti piti perään lähteä - anteeksi vain naapurin mökkiläiset siellä vielä vähän harvalehtisen pensasaidan toisella puolen, jos järkytin teitä juoksemalla alusvaatteisillani siinä estraadilla aamutuimaan... *hups*. Toivottavasti näky katoaa verkkokalvoiltanne mahdollisimman nopiaan.
Nyt on jo tytär viety ratsastuskilpailuihin ja kohta pitäis nurmikkoa alkaa leikkaamaan. Sen jälkeen onkin ruuanlaittoa JA romppeiden pakkausta, sillä ensiviikon olemme siis Kuortaneen urheiluopistolla vanhimman pojan luokan kanssa leirikoulussa. Buustia elämään tuloo kuulkaa just näin, menee sinne minne ei ehkä ekaks tulis ees mielessään lähteneeksi ja elämä voi rikastua siitä uskomattomin määrin. Aiempien leirikouluvalvomisien kokemuksella voin sanoa, että sen oman lapsen ikätoverit tulee tällätapaa tosi iholle, keskustelevat asioistaan hyvinkin paljon ja miettivät esimerkiksi yläkouluun lähtöä hyvinkin seikkaperäisesti. Ja koko elämää! Tuossa iässä, kun kuudes luokka loppuu, ollaan niin kynnyksellä, se ihan lapsuus on takana, mutta aikuisuuskin vielä kuitenkin (onneksi) edessä. Sitä ollaan nuoria ja kaiken oman fyysisen myllerryksen lisäksi myllertää uudet koulut, kaverit, oppiaineet, tulevaisuuden opiskelut - sitä tuntuu että koko loppuelämä on kohta itsen päätettävissä ja mistään ei välttämättä vielä itse ole saanut kiinni. Minä osaltani koitan rauhoitella, että vaikka se ei siltä nyt tunnu, niin aika tekee tehtävänsä ja asiat alkaa selkeytyyn kyllä ja kaikesta selviää, ei ne mahdottomuuksia kuitenkaan ole. Omana itsenään oleminen on kuitenkin se juttu, joka kannattaa säilyttää, niin aika pitkälle se kantaa sitten niissä valinnoissakin.
No näin liikunta-alalle kouluttautuvan silmin on viikko sinänsä aika avartava mullekin, koska siellä on tiedossa muun muassa seinäkiipeilyä, sumopainia ja mitä kaikkea ennenkokematonta! Jos mä vaihdankin lajia ja musta tuleekin sumopainivalmentaja!
Kotiinjäävä mies on aika kultakimpale kans olemassa, koska osaa kyllä hoitaa lapset ja kodin ilman että mun täytyy murehtia. Se tekee ne omalla tavallaan ja se tapa on just ihan hyvä.

Nyt on sitten viimonen päivä kotona, viimonen ehkä päivityskin sitten viikkoon, mutta katotaan nyt kuinka sitä asiat sutviutuu.
Nauttikaa tästäkin sunnuntaista, ihanasta tulevasta viikosta ja toisistanne!

Tässä linkki leffan traileriin!

keskiviikko 13. toukokuuta 2015

Tarjolla yksi melkoisen kehno keskiviikko, vaihdetaan vaikka maanantaihin

Mulla on melkein hermoromahdus täällä meneillään. No ei ole, mutta ei ole kaukanakaan kyllä. Taas on meinaan asiat oottaneet jossain nurkan takana, että oota...oota...oota... nyt! Ja sitten kaikkien asioiden tsunami ja hurrikaani on saapunut kerralla tänne ja mulla jo valmiiksi huonosti nukutut yöt (siis noin kaksi tuntia yhteenlaskettua unta per yö takana ainakin kolmesti!),jonkinmoinen tautinen päänsärky ja täyteen buukatut kalenterit muutenkin (siis tavallistakin täydemmät). Tällä hetkellä musta tuntuu, että joku olio pyrkii mun otsankautta ulos ihan just. Voipi olla, että se on ainokainen ajatuskin, joka on päättänyt paeta vielä kun voi.

Sitten kun on tiättekö jo valmiiksi supervit harmistunut olotila, niin kaikki muissa mielentiloissa vaan pikkasen ärsyttävät asiat alkaa oleen melko suuria ärsytyksen kohteita ja tekee yhtäkkiä mieli sanoa kaikki mitä niistä ajatteleekin. Tiedättekö: kun joskus on sellainen "tässä mä nyt olen ihan ilmeettömänä mutta jos näkisitte mun ajatukseni..." niin se niin kuin muuttuu "tässä teille mun ajatukseni valmiiksi oksennettuna, olkaa hyvä". Ehhh.

-Sipilä, Soini ja muut neuvottelevat herrat. Siis to-del-la-kin. Mua alkaa muuten aina ensteks ottaan päähän politiikka, kun mulla alkaa ruuvia kiristään ja nyt mä en kertakaikkiaan  voi edes lukea mitä sanomalehti kirjoittaa, koska mun menee hermo jo niiden naamojen kuvista.

-Tosta johdannaisena: eipä tarvi kohta miettiä erotaanko EU:sta vai ei, koska ne jo meitä nuhtelee, koska me ollaan niin surkeita. Jotenkin tää uutinen oli musta pohjakosketus ja tästä oikeesti ei voi mennä kuin ylöspäin. Uutisoinnissakaan.

-Mä huusin meidän kahvipöydässä istuneelle aika lujalla äänellä (en silti lujimmalla mahdollisellani, että jos se yhtään lieventää...?) koska se istui siinä ja puhui politiikkaa ja ihan pelkkää bullshittiä. Siis tarkennettakoon, että häränkakaksi sen teki asioista huolimattomasti puhuminen ja omien puheiden muuttaminen sitä mukaa kun niistä jotain sanoin. Mä en voi sietää, että pyörretään sanat sitä samaa tahtia kun niitä suusta tulee ja silti ei kuitenkaan opita olemaan hiljaa! Jos ihminen ei ole edes omien sanojensa takana, niin tuli väärään paikkaan puhumaan ideologiaansa. Tilanteen teki hieman haastavaksi vielä sekin, että hän kuitenkin toi lapsensa meille hätäapuhoitoon, koska tilanteensa niin vaati. Surreal moment in my life.

-Niin hienosti ja taitavasti siisteyskasvatusta harjoittanut koirulinpentu on herennyt tänään vesisateen ja voimakkaan tuulen takia vääntämään kolmet jöötit sisälle. Ulkona mennään turkki täristen ja kipitellään vesilätäköissä ihmetellen maailman kylmyyttä. Ja sitten se lämmin höyryävä torttu onkin mukava kiepauttaa sinne olkkarin lattialle kun mamma just pääsee sohvalle asettautumaan. Ja kaiken kukkuraksi meidän vanhempi koirakin innostui samaan puuhaan! Do I need to say more? Shit!

-Meidän rakkaiden ihmisten koira on jouduttu lopettamaan ja saimme heiltä heille rakkaita tarvikkkeita, hihnoja ja pantoja ja sen sellaisia. Myös sellaisen sinisen huivisysteemin, joka laitetetaan koiralle kaulaan... no meidän perheen pikkasen kaksvuotistempauksissaan päivittäin kunnostautuva pikkunaskali upotti sen sitten akvaarioon juuri sopivasti toivottamaan nämä ihmiset meille tervetulleiksi. Että mä häpesin sitä hetkeä, kun toisten pinnalla oleva suru sai taatusti ihan uuden piirteen siitä akvaarion pohjasta kelluvasta kankaasta. Kuinka voikin olla just meillä just näin?

-Sitten on nää yhdistysasiat, jotka ei vaan niinkun toimi jos siellä on samat toimimattomat ihmiset olemassa toimimattomia. No yllätyskö hei. Ja kun niitä asioita hoidetaan huolimattomasti, niin kansakunta alkaa närkästyyn ja sitten ne ottaa yhteyttä minuun, vaikka mä en ole millään korvilla katottuna siinä toiminnassa mitään päättämässä. Muttakunsuntäytyytehdäjotain! Joo siis kiitos vaan luottamuksesta ja hurjasta uskosta mun paremmuuteeni, mutta ei ne asiat ihan niin monimutkaisia ole, etteikö niitä saisi kuka vaan sujumaan, jos vaan viittii. Ja-mä-just-nyt-en-viitti. Tämän lisäksi toinen yhdistys on jo tehnyt kyselyn multa lähdenkö puheenjohtajaksi. Joku saattaa ajatella, että mä tässä nostan omaa häntääni kun tämmösiä kirjoittelen, mutta uskokaa tai älkää niin se ei ole mun pointtini. Mun pointtini on se, että oikeesti ihmiset on tyytymättömiä kehnoihin yhdistystoimintoihin, oli ne sitten mittakaavaltaan suuren suuria taikka pienen pieniä (toimintoja tai yhdistyksiä). Että joka tasolla on tärkeetä hoitaa homma asianmukaisesti, reilusti ja oikein. Ei parane kenkään vähätellä tilanteita eikä asemiaan. Te kaikki toimijat olette tärkeitä ja jos homma toimii, niin paras kiitoshan on se että siitä ei kuulu mitään palautetta *virn*. Jotenkin nää tuntuu lisäävän mun päänsärkyä entisestään. Nyt mä en voi enää ees sanoa, ettei mulla edes ikinä päätä särje ja taas särkee ja muuta tosi tylsää ja kliseistä. Mun särkee nykyään päätä lujaa ja tasaseen tahtiinkin vielä.

-Ystävien ja tuttavien tapaamiset. Ihanaa ja kamalaa yhtä aikaa. Kuka ymmärsi mitä tarkoitan? Tällä hetkellä mä niin olisin tarvinnut tapaamisia ihmisten kans, joidenka kans vois puhua jostain ihan pikkuseikasta. Koirankakasta, siitä että tuleeko tässä syksy vai mitä tää keli on, että mikä mahtaa olla uusi kausimaku jäätelöissä tänä suvena. Mutta kun mun ystäväni on just nyt tarvinneet paljon raskaamman sarjan kuuntelijaa ja kommentoijaa, on ollut heviä settiä niin sanoakseni ja lisää olis tulossa. Mä en enää vaan tiedä, että mihin mieleni sopukoihin mä nekin kasaan. Sitten tietenkin (jos en) ollaan taas ihmisten kirjoissa se, joka ei tukenut kun sitä eniten tarvitsi. Just. Huh. Mutta kyllä mää yritän. Toivottavasti se riittää? Epäilyksen siemen on kylvetty.

-Sitten nää viel pätösemmät asiat. Jonkun bloggaajan joku bloggaajavaimo on kai saanut arvostelua ulkonäöstään ja sen vuoksi tämä bloggaajamies haukkuu näitä ihmisiä paskavammaisiksi. Hän saa niin tehdä, koska hän on vähän kuitenkin isompi sanoja kun kukaan omin silmin sitä silminnähden laihaa naista kuvista katsova, joista jokainen ajattelee että toi jos mikä ei näytä terveeltä. Ja asiahan on hyvin niine omin silmin nähtävissä, koska tämä esiintyy useasti kuvissa pelkät pikkukalsarit jalassa. Ei jää paljoa arvailujen varaan niin sanoakseni. Ja hei, mä en sanonut, että tässä olis joku ongelma (muutakuin bloggaaja miehellä se ettei se osaa sanoa muutakuin törkeästi kirjoittaessaan siitä ettei saa sanoa törkeästi - ja sitten tietysti nähtävästi sillä naisella, että sitä pidetään laihana, koska laihahan se on, mutta ei sitä saa sanoa.) , mä vaan totesin että ei näytä terveeltä. Ei toistasataakiloinenkaan välttämättä näytä terveeltä jossain mittasuhteissa ja kyllä, mä ajattelisin just niin myös nähdessäni toistasataakiloisen ja puoltoistametrisen ihmisen esittelemässä itseään pelkissä isoissakalsareissa jossain blogissa. Onneksi en ole vielä nähnyt. Aika moni ylipainoinen ihminen kuitenkin (varsinkin jos kuvissa se selkeästi esille tulee ja itseään esille laittaa) ottaa itse asian esille, niin ei sitä tarvitse kenenkään mennä enää sille toitottamaan. Jep.

(Tää ei voi olla edes totta. Tässä samaan aikaan luin viestin, jossa jo toinen lähipiirin koirista on joutunut luopumaan elämästään. Siis eri tapaus vallan kun aiemmin mainitsemani, mutta... huh.)

Nyt mä tässä mietin, että jos oikein pinnistäis, niin tulisko sitä nopeemmin toi torstai, jos se tois vaikka vähän helpotusta. Edes johonkin. Pliis.

maanantai 11. toukokuuta 2015

11-asiaa-minusta-haaste näin maanantain kunniaksi :)

Sain kivasta Metsän laidalta -blogista haasteen, kiitos kovasti! Mä aina niin ilahdun näistä kuin pikkutyttö ja tykkään myös lukea muiden blogeista kaikkia muiden kirjoittamia vastauksia haasteisiin, siinä jotenkin tulee se bloggaaja yhtäkkiä niinkuin tutummaksi *ehh heh*. Jos siis haluvatte minuun tutustua vieläkin paremmin, niin tässä mun vastaukseni tähän haasteeseen (jossa pitää vastata 11 kysymykseen, keksiä itse 11 kysymystä ja haastaa 11 blogia... kääk, aika iso määrä!), katotaas tuleeko mitään uutta ilmi *intoileekuinilmapallo* :


Koira oppi helpommin verhoissa-ei-roikuta-säännnön kuin kouluttaja itse...

1. Maaseutu vai kaupunki? Olen maalaisjuntti pahim parhaimmasta päästä eli todellakin maaseutu, ei mun ego mahdu kaupunkiin *virn*.
2. Mikä on parasta kesässä? No se kun ollaan (muka, aina mä väitän vaikkei sitten kumminkaan ollakaan) ilman aikatauluja ja on aina valoisaa ja maalima on niin vihree niin vihree että! (oho, en sanonu että grillimakkara!)
3. Missä haluaisit matkustella? New Yorkissa, Skotlannin nummilla, Kanadan jättimetsissä.
4. Mikä asia ilahdutti viimeksi? Mies sanoi jotain ihanaa, kun juotiin tuossa joku hetki sitten päiväkahvia *uu*
5. Mikä on vielä toteutumaton haaveesi? No ne omat kanat (- omat munat, ehh hhehh...) , mutta aika liki jo ollaan!  Ja että mun kasvinviljelyni jotenkin rehottais, muiltakin kuin nokkosten osilta. Ja rantasauna! Se olis ihana! Semmonen pieni lautamaja vaan riittäis, pimeä ja hyvälöylyinen.
6. Lempileivonnaisesi? Sämpylät! Joskus se tuoksukin jo riittää tuomaan onnen jos ei satu oleen oma huusholli missä se tuoksu leijailee...).
7. Lempikirjasi? Yksikö vain? Onpa vaikea sanoa! Olisinpa nyt saanut sanoa vaikka sen 11 kappaletta *muah hah*. Luen tosi paljon kaikenlaista kirjallisuutta, mutta sanotaan nyt viimeaikaisista se Taivaslaulu.
8. Lempivärisi Musta!
9 Lempipaikkasi? Meidän keittiön puusohva. Siinä vois olla mun koko maailma.
10. Jos olisit eläin, mikä olisit? Norsu. 
11. Miksi pidät blogia? Koska todella kauan aikaa sitten olin yhdellä odotus/vauva-sivustolla sellaisessa äitiryhmässä, josta "kasvettiin" joidenkin äitien kanssa sitten ohi ja jatkettiin arkemme jakamista blogeissa. Siitä on varmaan kymmenen vuotta aikaa melkein, no ei ihan. Silloin aloitin bloggaamisen ja sille tielle jäin, alusta on muuttunut ja kaikki on muuttunut matkan varrella, muistan kun jotakin kuvaakin sai ladata monta minuuttia, viisitoistakin, että sai laitettua sen esille. Huh! Oi niitä aikoja *heeh*. Bloggaaminen on mulle siis arjen muistiin kirjoittamista (itselle) ja toisaalta jakamista (ja lukemista yhtäläillä) toisten kanssa.

Toisell tukka hyvin ja toisell hyvin huonosti! Että huomenta vaan teillekin karvapäät...

Mun kysymykseni haasteen jatkajille:
1.Kerro minkä niminen haluaisit olla, jos saisit valita itsellesi etunimen (eikä se saa olla jo sinulla oleva nimi)?
2.Minne Suomessa mieluiten muuttaisit (ilmansuunta tai paikkakuntakin vaikka jos tiedät)?
3.Miksi sinulla on lapsia /miksi sinulla ei ole lapsia?
4.Valitse sinua lähinnä kuvaava: västäräkki, pöllö, strutsi?
5.Minkä kirosanan sanoit viimeksi?
6.- ja miksi?
7.jos voittaisit lotossa miljoonia, niin tekisitkö töitä kodin ulkopuolella?
8.Minkä huonon piirteen olet siirtänyt jälkikasvullesi/läheisellesi?
9.Mikä murre on sinusta hauskinta?
10.Mikä olisi hyväntekeväisyyskohde jonne lahjoittaisit vaikkapa jonkun palkintosumman, jos sinun pitäisi sellainen jossakin  nimetä?
11.Missä olet juuri nyt ja miksi?

Äitienpäivä oli eilen ja se tekköö tännään kalapuikkoja voissa. Ei tällä kyllä prenikkaa niinistön Saulilta heru...

Haastan tähän superhyperisti mukaan 11 ekaa jotka juuri nyt löytyvät sivupalkistani (oottakaa pieni tsekkaus multa, että käyn ne tähän kopsaamassa....)

47 palasta -blogi jota luen koska siellä on Piippis! Menkää katsomaan ja rakastumaan :)
pieniä juttuja - eleettömästi paljon puhuva kuvapainotteinen blogi, siellä hiljennyn miettimään
too big to be me - ei ole kuulkaa mikään eilisen teeren tyttö tämän kirjoittaja-Anna, eikä ole käsityksenne fitnessblogeistakaan tuon jälkeen!
hormonihirviön päiväkirja - ei ole hirviötä näkynyt, vaan fiksu mutsi kertoilee ja kasvattelee lapsiaan siellä
kinttupolut -pohdiskelua asian ytimestä ja asian ytimessä
keltaisen talon tarinoita - nuori äiti ja niin viisas, suurisydäminen ihminen, mä vaan niin tykkään!
älyvapaa äiti -yksi niistä blogeista joita olen seurannut jo todella kauan, aina vaan on niin särmikäs!
jalankulkuonnettomuus - jotenkin ihanan ennalta-arvaamaton aiheiden suhteen, kuten elämäkin!
kaikki kotona -ensin oli unelma ja hiisi vieköön se kuulkaa toteutuu, muutenkin ihan supersirkku!
after the storm - tämä nyt vaan on niin suoraan luukut auki sieluun asti <3

(hitsi mutta ei ookaan helppoa kuin sen kuuluisan heinän teko, noihan pitää vielä niinsanotusti linkittääkin vai tohon...omg. kestää vielä hetken, oottakee ottakee.)

Ja niin notta jos joku ei halua eikä viitsi eikä kehtoo eikä nyt vaan huntsita tai on just vastannut vastaavaan tai jotain - nii  höpönlöpöt. ikinä en anna anteeks jos tän skippaa, antaa tulla vaan vastausta niinkuin olis jo! No ei vais :) 

Postauksen kuvituskuvat on just tätäpäivää. Me myself and I ja muuta ei sitten tarvitakaan *muah*! 
Siis. No niin. Se tukka. Ja aurinko. Ja yleensäkin mää. 

Mie tuun justiinsa sylkkyyn! Lipsuti lips!

sunnuntai 10. toukokuuta 2015

Elämisen sietämätön keveys


 Äitienpäivä on katkeransuloinen. Oman äitini kanssa en ole sitä päässyt kuuteen vuoteen enää viettämään, - tai no, ne viimeiset juhlat vietettiin paradoksaalisesti äitienpäivänä. Joka oli kyllä sillä hetkellä aika kova juttu, jos näin jälkikäteen voi sanoa. Haudata oma äitinsä äitienpäivänä? No kai sen niin kuuluikin sitten mennä.

Omaa äitienpäivääni on sen jälkeen siivittänyt aina suru. Ei siitä mihinkään pääse. Ensin se ehkä oli osaksi vähän riehakasta iloakin siitä, että me ollaan me, elossa olevat ja rakastetaan täällä minkä keritään. Että se on meidän juttu ja ei tässä auta jättää elämäänsä elämättä. Mutta kyllä se vaan tulee kerta toisensa jälkeen mieleen, kuinka sitä oltiin kirkossa, kuinka pappi puhui ja kuinka sitä mentiin lintujen laulun siivitellessä hautausmaan puolelle. Sinne se äiti jäi ja mulle tuli tuulenpuuskassa kylmä. Kotona oli valkoisia neilikoita, syötiin voileipäkakkua ja päälle kunnon kahvit. Ja mulla ei enää ikinä ollut äitiä elossa.






Sitten sitä jatkaa elämistä, koska ajankulu vie sutkin mukanaan. Ilta tulee ja aamu tulee, halusit tai et. Ja mikään ei koskaan enää ole samalla tavalla, eikä mikään entinen enää palaa. Ja sitä huomaa, että elämään on tullut ihan uusi sävelkorkeus surun myötä. Sitä ärsyyntyy ihmisien pikkusieluisuudesta, pinnallisuuksista ja elämisen halveksumisista. Oikeastaan kuolemankin halveksumisista! Sanotaan, että no kerkiää sitä sitten haudassa sitäjatätä. No tervemenoa vaan, ei täällä ole kenenkään pakko potkuttaa. Ja kun näkee ihmisen, joka elämäkseen on ottanut sen tuhlaamisen, tekisi mieli huutaa jonnekin (ylös? alas? no JONNEKIN!) että mitä  saatananperkeleen  ihmettä tää meinaa! Toiset täällä vaan jatkaa ja toisia ei ole. Aina ei mene toi lajittelu ihan nappiin, mun mielestä.

Jos minä jotakin lapsilleni haluan elämänperinnöksi jättää, niin neuvon - tai suorastaan käskyn - siitä että eläkää joka hetki niin että se on teidän elämäänne. Ei kenenkään muun sanelemaa, ei ohikiitävää, ei sittenkun muttakun jotenkinkun, vaan teidän elämäänne. Koska jonain päivänä sekin loppuu ja siinä se sitten oli. Kannattiko? Paree olis :)

Hyvää äitienpäivää kaikille äideille, lapsille jotka ovat äideistään äitejä tehneet, miehille jotka ovat vaimoistaan äitejä tehneet, omille äideille, jotka ovat äitiytensä merkin meihin jättäneet.

perjantai 8. toukokuuta 2015

Tsori, pikkasen koirapainotteista tää bloggaaminen nykyään (kyllä se tästä karisee, niinkun kaikki muutkin, paitsi kilot!)

 Eka aamuni Teukkulan kylässä ikinä ja tämmöset pissimaisemat. Kelpuutan!

 Perustilanne:pienempi karvamaattori jaloissa ja isompi pienen matkan päässä.Ei oo ruuhkavuosia nähtykään, kun tästä nouseminen aiheuttais aina yleisen hälinätilan - niin ei nousta sitten! 

 Tää pikkunaperoinen on alkushokin (vyää, se nuoli mun naamaa, vyää, se on tommonen nopeajapörröinen) jälkeen jo oiva koirankouluttaja. Tässä opastetaan ettei verhoissa ninkon roikuta. Ainakan kovin paljoo tai usein. Hän myös osaa huutaa ovella "PAPUU"  jotta pörröpöksy ei jäis yksin ulos. Pablo tietysti tottelee, koska vaikka se rakastaa yli kaiken ulkona oloa, kaivamista, ruohoa ja kiitovauhtista telmimistä, niin vielä enempi se rakastaa kun se on porukkansa kans samassa paikassa.

 Kun koiralapssella on takana Teukkulassa herättyjä aamuja jo huimat kaks, niin vois sanoa, että Papulainen on kotiutunut äärimmäisen hyvin ihan jo alusta asti. Kun kasvattaja kertoi etukäteen, että nää pennut on yleensä asettuneet kyllä heti olemaan, niin sama juttu oli kyllä täällä. Heti otettiin talo haltuun ja on omat paikat ja jutut. Ei ole mikään päätön menijä, mutta rohkeasti silti tutkii kaikki paikat ja tilanteet. Eka yö meni hyvin (varmaan oli jännitystä autoreissustakin takana ja muutenkin kaikkea uutta), toisena yönä tai oikeastaan jo illalla kun porukka läks koisimaan kuka mihinkin, niin päätettiinkin että haukutaas vähän. No kukaan ei tullut, niin nokkelana pohjoisen poikana hää sai oven auki ja läksi sit itte tarkistamaan, jotta missä ne luuraa. Tarkka nenä sitten kertoi, että makkarissa nuo ovat ja päättipä koittaa kaivautua sinne oven alta, siinä kuitenkaan onnistumatta. Emäntä kiikutti sitten moisen kaivosmiehenalun takaisin tupahan ja laittoi oven uuelleen kiinni vähän paremmin...

 Noni, noni, tommosia ne kouranpennut on! Sotkua ja ällöä pitkin lattioita! Paitsi ettei ole. Tuon teki ihan 2-vuotias ihmislapseni by himself. Toko-koulutus sen kanssa vielä vähän vaiheessa vissiin.

Pentusella on siisteyskasvatus sujunut ihan kuin pitääkin, tosin sanomalehdestä ei välitetä yhtään, joten niitä ei sitten käytetä. Pissit tulee päivällä melkein joka kerta pihalle ja ne pöksäleet nyt todellakin, kuka nyt sisälle niitä tekiskään. Matot on huushollissa lattioilla ja lasten lelut kans. Ei huano, kun ikää on kuitenkin vasta kohtmelkein 10 viikkoa.

 Tunnen suurta sympatiaa näitä harmaita kiviä kohtaan ja makoilen tässä auringon lämmössä niiden kyljessä ja mietin puutarhahommia...

Eilen, kun mut oli poistettu aika monta kertaa kukkamaan tarkastuksesta, niin mä keksin, että täällähän on sula maa (terkkuja synnyinseudulle, jossa oli metri lunta!) ja voin kaivaa ihan missä mä haluan! Ja mähän halusin! Emäntä sanoi, että komeat kaaret, kun mää vähän lennätin savimaata. Oon mä niin monitaitoinen koira, vaikka ite sanonkin...

 Minä taas olen just täsä. Koska meillä tän nurtsin kans on sama kampaaja, tai jotain...

 Huomaatteko tässä kuvassa mitään hassunhauskaa? No kun isäntäväki laittoi aidan tähän, kun ei niitä tulppaanin sipuleita olis kuulemma kaikkia tarvinnut tarkastaa sieltä maasta ylös nostamalla. Mutta auttokse aita? Mitähäh? Mitä sie etelän ihminen huijot?!

 Sori iso kaverini, kun mä eka katoin sua vähän pitkään, mutta kun sun tukka on tota etelän muotia, jota mä en eka tajunnu niinkun. Ja kysyin tyhmiä kuysymyksiä, kuten että missä sun silmät oikein on. Mutta nyt mä tiedän, että sä oot mun kans samaa jengiä ja mun ihan oma paras kaverini aina. Ja kiitos kun annat mun roikkua sun hännässä, joskus...

 Ja sen lisäks, että tän talon emäntä haalii koiria kaukaa Kuusamosta asti, niin on sillä muitakin älynväläyksiä. Esimerkiks tommosen tosi nätin vanhan kauniin lypsyjakkaran hankkiminen keittiöön mukulain yltämistä helpottamaan. Yltämistä helpottamaan!! Siis tässä talossa sotkeminen on ihan liian lastenleikkiä! Nythän mä yllän siis mihin vaan! Kahvinporot tiskiin ja vaahtoa kukkien kastelukannuun. Oi elämä, täynnä pelkkiä mahdollisuuksia!

Mulle oli sieltä synnyinkotoo mukana kyllä oma pieni peitto, mutta mä päätin olla tässä talossa jotenkin hyödyksikin ja asetuin tähän keittiön ovelle. Täss mie nukun ja täss mie tähhyilen, että mitä tapahtuu ja kuka tuloo pihaan. Ja vahdin ettei harakat ala hyppiin terassilla. Ja että kissat käyttää toista ovea... (P.s. Kuvassa mukana oleva vinkulelu on sieltä pohjoisesta kans ja jostain syystä mä olen kouluttanut emännän huutaan "herranjumala" heti kun mää tota vinkautan. Oon mää hyvä! )

Ihanaakin ihanampaa perjantaita ihan jokkaiselle! Täällä on eilisen auringonpaisteen jälkeen vähän kosteahkon näköinen keli, mutta lämmin siä silti on vilpuutella paljain varpain pitkin nurmikkoa. Ookko jo kokeillu?

keskiviikko 6. toukokuuta 2015

Tässä hän on:

 Mä tiedän, mä tiedän : SÖPÖ!

 "What? Voisin vannoa että kotoota lähteissä oli vielä maassa sitä valkoista juttua!"

 Vaikka olen ihan vauvahauva vielä, niin kissaa osaan kyllä käskyttää!

 Täst mie piän! 

Ja näistä pikkuihmisistä myös (ja isoista!). 

Taloomme on siis saapunut Pablo, kaikkien kaveri, oma pikku kessumme (siis keeshond) ja kertakaikkisen ihana pieni koira. Kääk! Tää on ihanaa!

Nollasta kasiin - mutta mitä ihmettä tapahtui siinä välissä?!

Hjah. (toi on sellainen itseironinen naurahdus). Niin olen kuulkaas kotiäitiä, niin olen kuulkaas kasvattajaa. Niin olen kuulkaas kuitenkin taas hämmästyksissäni siitä tosiasiasta, että lapset ne jaksaa yllättää - ja äidit ne vasta jaksaakin yllättyä!

Kun eilisen melkoisen räpiköidysti (mutta onnistuen, mistään myöhästymättä ja mitään missaamatta) läpiviedyn päivän päätteeksi pöydälle jättämääni muistiplakaatiin (kellosejase ja vienti/haku -merkinnöin) oli kirjoitettu kauniisti kaartuvalla käsialalla : paska.

Merkinnän suorittajaksi paljastui pieni koululainen, joka pitkät ripset kauniisti räpsyen hymyili, että minähän se tosiaan olin ja ihan äiti muuten vaan kirjoitin - eiks ollu kiva?

Kiva? Missä vaiheessa mää putosin niiltä kuuluisilta kärryiltä. Jos en (muka) aiemmin, niin nyt viimeistään.

Että kivat teillon housuissanne- me ootellaan päiväkahve-vieraita ja pidetään sadetta. Aamuinen ihanan leppeä sää ihanine liukumäkeä sovussa laskevine poikineen päättyi autolla ajeltuun maaseutuajeluun kun haettiin käpälämäkeen karannut koira taas kerran kotiin. Ja nyt kukaan irvileuka ei siellä sano, että ja toinen mokoma vielä tulossa ja pitiköpitiköpitikö! Koska mä sanon sen ihan itse tässä itselleni - ja lueskelen miehen lähettämiä viestejä matkansa varrelta. Pentu on ihana, pentu on kiva ja pentu vain vähän itki ja nyt pentu nukkuu. Ja sitten ne sata kuvaviestiä tienvieren poroista. Meinasin ehdottaa, että tois semmosen vaikka, se olis ehkä helpompi saada kiinnikin karkureissulta kun se näkyy vähän kauemmaks sarvineen kaikkineen...

Hoo, siis mukavaa keskiviikon jatkoa kaikille!

tiistai 5. toukokuuta 2015

Mä näitä blogipolkuja tallaan kai viimeiseen asti

Blogilista loppuu kesän saapuessa. Mitäs sitten? No hei, kurkatkaas tonne Blogipolkuun, jonka merkki on munkin sivupalkissani ollut jo jonkin aikaa. Sieltä löytää (vielä, muah hah, ennen kuin sinne kaikki maailman blogit ryntää, jolloin siis siellä on suorastaan blogien megabileet valloillaan ja siitä ei riemu het alkuunsa lopukaan) ihania blogeja joita et ehkä ennen edes tiennyt olevan olemassakaan, mutta on ne ollut ja nyt ne löytää tuolta "polun" varrelta kaikki! Tsek it aut! Mä äsken siellä taas seikkailin ja löysin jälleen uutta ja kivaa luettavaa, merkkasin heti itseni lukijaksi jotta illallakin vielä (ajan ja jälkikasvun salliessa) löydän ne herkut.

kuva sieltä mistä nimikin sanoo

Ja ei, en ole saanut (vielä, eeeh heh heh) mitään taloudellista hyötyä tästäkään postauksesta, mutta arvontaan tällä innoissani osallistun *intoileehänvaikkeiikinämitäänvoitakaan*! Mee säkin muuten laittaan blogis sinne, niin sittehän me ollaan siellä kaikki.

Nyt mä mietin tässä itteiksein, että mikä maa mikä valuutta. Aamu alkoi päin simpuraa, kun vanhin lapsonen koputteli makkarin oven takaa, jotta voiskos joku viedä hänet koulubussipysäkille. Tsiisas! Mun kello ei soittanu!! (Tai puhelin siis, mutta eipä ollu tämäkään itse aparaatin vika. Mä olin laittanut ihan itse omin pikku klähmäkätösin sen hälytyksen väärälle päivälle, tosin oikeaan aikaan :D Ei pal lohduttanu!) No kaikki ehti siis minne pitikin, lapset kouluihin ja mies tien päälle, mutta mun päivänaloitukseni ei tuntenut armoa. Kahvi jälkikäteen nautittuna ei sisällä samanlaista herätysarvoa näköjään kuin ennen kaikkea toimintaa saatuna. Ja mä olen siis tänään ihan ominpäiten vastuussa tämän tilan elämästä, koska mies läks sinne paljonpuhuttuun Kuusamoon. Good luck vaan meille mun pahvisen pääni kanssa - mutta ennenkaikkea hälle tietenkin. Hän meinaten huruttelee sitten uuden perheenjäsenen kans sieltä huomenissa vajaan (tai reilun!ihan tilanteesta riippuen) kymmenen tuntia takasinpäin, joten pidetääs peukkuja hyvistä keleistä ja kiltistä hauvamatkustajasta! Laitan kuvia nöpönaamasta heti tietenkin kun hän pelipaikalle rantautuu.

Ja ne jotka nyt huokas, että eiks sillä muijalla ollu jo ihan tarpeeks niitä elukoitakin - niin ei. Ei ollu tarpeeks nähtävästi, mutta aatelkaas tätä meidän kaavaa noin niinkun isommassa mittakaavassa: koiramukulan jälkeen on aina tullu ihmismukulakin taloon! Sitä shokkia ootellessa, ei tunnukaan se koiran tulo nyt enää niin kovin kummoselta, eihän *eeh heh heh heh*....

maanantai 4. toukokuuta 2015

Oodahdus älypuhelimille

Välillä mä mietin, onko ihmisten aina tarkoitus vaan jurnuttaa kaikesta, aivan kaikesta?!. Kun joku keksintö tulee mualimaan, sanotaan nyt vaikka tuli taikka sähkö , niin aina joku tutkijatyöryhmittymä lyö puolikaljut päänsä yhteen ja tekee siitä kuhmusta lopputuleman jotta huonoks on menny elämä johtuen milloin kustakin keksinnöstä. Että mikä se sellainen pyykkikonekaan oikein on. Laiskat muijat levittää bebaansa leveemmäks lohnottamalla laiskana (tai vielä pahempaa, kytsimällä ukkoparkaa ja vaatimalla parisuhdeaikaa) sensijaan että jynssäis kalsonkeja puhtaiks jossain padan äärellä aamusta iltaan (tosin tää patajuttukin vaatii sen yhden keksinnön, meinaan tulen. Mutta jos välttämäti haluaa olla askeettinen niin saa sinne kylmän veden ääreenkin mennä). Oijoijoi, niin  on paha! Nyt on varmaan joka aihepiiristä oma professorin ryökäleensä kömpinyt päivänvaloon ja luotsannut ilmoille uutisia jotka kaikki alkaa "Tiesitkö tämän älypuhelimen käytöstä!". Voi annamunkaikkikestää! Kas kun ei olla huudettu, että jäätelö on persiistä! Koska jos mä keskityn syömään mun jäätelöä, niin voi olla ettei mulla ole katsekontaktia mun lapseen just sillon, vaan tasan siihen ihanaa jäätelöön jota mä aion syödä tiputtamatta vaatteilleni. Se vaati ankaraa tarkkailua ja silmälläpitoa ja senhän mä osaan! Ei oo näkynyt uutisia tästä?! Ei? Miksei?!

Täähän kertoo vaan siitä kuinka tyhmiä me ihmiset muka ollaan ja vieläpä että kuinka paljon tyhmempinä meitä muka pidetään. Että me ei ite tiedetä, että lapsi tarvii huomioo, vaikka meillä olis sanomalehti (kielletään ne!!) , jäätelö (todellakin kielletään) tai älypuhelin kädessä (huoh, saatanasta se vehje nyt jokatapauksessa on). Että me niin muututaan tästä välineestä aivottomiks älykääpiöiks ja tarvitaan yhteiskunnan ohjausta oikeastaan kaikessa elämässämme.

En suostu tuohon muottiin! Mä ainakin sanoan tajuavani, että liika makoilu on pahasta - mutta sairastut jos et lepää. Liika syöminen on pahasta - mutta syödä pitää jotta jaksaa. Vesi vanhin voitehista - sitäkään ei saa silti liikaa juoda tai kellahdat kumoon.

Miksi en tajuaisi, että oikein oiva apuväline joka säästää aikaani, jolloin annan sitä siis entisestään lapsilleni ja läheisilleni,  on pahasta jos se vie multa kaikki vuorokauden tunnit?

Ystävät hyvät tutkimuksien tekijät, lausunnoissanne on suuri virhe. Se ei ota huomioon ihmisen omaa kykyä käsittää elämää, syy- ja seuraussuhteita. Ehkä kannattais vaikka googlata lisää tietoa ihmisen kehityskaaresta jotta seuraava suuri mullistava tutkimus menis pikkasen enempi kohilleen. (kauheen kätevää googlata vaikka bussissa puhelimella, tai hammaslääkärin odotushuoneessa, vaikka voihan senkin ajan tietysti joidenkin mielestä paremminkin käyttää - mieleeni ei just nyt tule että miten mutta...)

Minä käytän älypuhelinta enemmän kuin tavallista puhelinta käytin. Katson kaikki karttareitit, ruokareseptit, sanakirjat, laulunsanat, kaverien vinkit alennusmyynneistä - kaiken sieltä ja sillä. Menen lasten harrastusten omille nettisivuille ja katson vielä viime hetken aikataulumuutokset, kuka tuuraakin ketä ja missä, mitä siinä sähköpostissa lukikaan että pitää olla mukana. Kauheen kätevä mun mielestä! Lisäks sillä voi soittaa ja vastaanottaakin puheluita niin halutessaan *tyrsk*. Ja siinä olevalla kameralla olen ottanut kaikki kuvat viimeisten kuukausien aikana, en mä rupeis kulkemaan tuolla joku kauheeton järkkärihärveli kaulassa joka lenkilläni. Lisäksi meillä on viestirinki jalkkiksen suhteen siellä, jossa kukin vanhempi kertoo aikataulunsa tulevalle viikolle ja sen mukaan sumplitaan kuskausvuorot kentälle. Ei vois kätevämpää olla!  Ja nuorisolla on omien harrastusten piiristä omat porukkansa, ohjaajia myöten, missä kerrotaan lisäharjoituksista tanssikilpailujen suhteen ja muita vastaavia tärkeitä asioita. En pois vaihtais, en. Elämä olis paljon haasteellisempaa, jos kaikkea tätä varten joutuis avaamaan kotona tietokoneen - se vasta aikaa lapsilta veisikin. Niin ja ainahan niitä löytyy joidenka mielestä ennenvanhaan mentiin savumerkkien mukaan, mutta saahan sitä toki tänäpänäkin mennä. Kovasti paljon jää vaan kaikesta sivuitte, jos ei ihan ajantasanen tiedotus tavota joka kerta. Mutta kukin tavallaan! Eihän se mikään elämän ehto ole, mutta ei se sen pahempikaan ole, kuin sähköliesi tai katuvalo. Sitä pitää vaan osata käyttää ja sitä osaamista meillä kaikilla kuitenkin on. Jolla ei ole, niin hävetköön keskenäns.

Mä taidan nyt käpsytellä kattomaan oisko vielä kahvia ja sitten menen istumaan kiikkustuoliin. Ennen kuin sekin kielletään, sillä tokihan siinä nyt ihmine viihtyy paljon paremmin kuin tavallisella tuolilla. Sekkii aika on sitte jostain tärkeemmästä pois, kun siinä ilmoja heiluttelen menemään ihan turhanpäiten...

perjantai 1. toukokuuta 2015

*KA-TSANGGG* - julistan kevään alkaneeksi!

Hellurei ja hellät vapputunteet kaikilla varmaan! Mä tässä pikapikaa, ennen vappuparaatiin lähtöä ajattelin tulla välkäyttään meidän eilistä päevää teille! 
Kattokaas kun mähän olen aina sen sanonutkin, että kuvaan meidän elämää ja tilanteita aina niin, etten mitään roskia poistele kuvista tai käännä matonkulmia paremmin paikoilleen. (no tulipa tämäkin yllätyksenä kaikille, nooot!). Mutta nyt. Nyt mä kuulkaa kohtasin niin herkullisen tilanteen, että piti ihan teille se tänne tuoda. 

Meillä siis leivottiin eilen munkkeja, ihanassa vappukodissa tuoksui kardemumma ja koti huokui kevään odotusta ja ilo suorastaan pirskahteli modernista, mutta silti sopivan maalaishenkisestä sisustuksestakin:
Lähikuvaa...

No kyllähän tässä kuvassa on pirskahdellut tosiaan jotakin, ainakin kymmentätoista eri sisutustyyliä etten sanoisi:

The real deal

Sitten on tää muu ympäristö, ai kun niitty viheriöi taustalla ja ai kun on niin keväiset sisustuselementitkin aseteltu pöydälle. Kyllä tää emäntä taitaa homman:


Elementit tosiaan. Ja pirskahteluakin tosiaan. Ja ilo on suorastaan revennyt liitoksistaan:

Onneks munkit kuitenkin onnistui ja maistui, niissä ei ole mitään korjaamista. Miten te muuten teette munkkitaikinan? Mä aina noudatan mun "äitini neuvovaa ääntä korvissa" joka sanoo, että "niinkuin pullataikina mutta pikkasen löysempi". Hyviä on tullut sillä ohjeella joka vuosi!


[Olen tainnut näistä mun äidin ohjeista ennenkin täällä avautua, mun äitihän, karjalaisnainen, oli ihan turkasen hyvä ruuanlaittaja. Vaikka olis pahvia ollut ainesosana, niin aina oli hyvää ja mureeta. Aina. Lapset puhui pitkään "mummu lihakastikkeesta" ja mää yritin ja yritin kunnes oli pakko kysyä (silloin äiti vielä eli) että mitä ihmettä siinä on. No kurkumaahan se oli. Sitten maistui autenttiselta. Paistettuja makkaransiivuja en ole osannut tehdä samanlaisiksi kuin hän, mutta se jääkööt ikuiseksi arvoitukseksikin, ehkä salaisena ainesosana oli valurautapannu tai jotain.... Mutta ne neuvot! Ne oli tätä luokkaa: "Jauhoja senverran että tuntuu kätteen sopivalta " (taikina), "mausteita sillai sopivasti" (joku vaan ruoka), ja tää paras: "no mie laitoin jottai sinne sellasen...ropauksen".! Voi äiti! Mutta nyt mä jakelen sitä samaa perintöä eteenpäin ja skidit tapittaa vieressä "määrittele ropaus" - vaatimuksin!]
Tänä vuonna en teheny itte simaa, kun siitä ei lapset niin välitä ja minä oikeestaan miehen kans ainoina sitten ollaan sitä maistelemassa ämpärikaupalla.. No haha - menitkö halpaan?! Oikeesti syynä on se, että kun piti laittaa sima, ei ollu sitruunoita. Enkä hakenu *heeh*. Mutta tää kaupan oli hyvää! Ei me enempätä ees tarvittu. Lapset joikin limpparia ja pillimehuja, joten kaikilla oli laseissa sitä mitä haluskin.

Kiva oli vappuaatto, toivottavasti teilläkin!
P.s.. Ai niin! Oletteko aivan unohtaneet meidän kylpytynnyrin? Sen, joka hankittiin näyttelymyynnistä halvalla? Sen joka olikin sitten myyty jo toistamiseen ettepäin ja saatiin uus sillä käytetyn hinnalla? Sen joka piti olla meidän joulupalju? Jolloin oltiinkin kipeinä? Jonka jälkeen se jäätyikin maahan kiinni eikä oltais kyllä meidän autotallinovien edessä viittittykään polskia? Ja vihdoin se eilen kyydittiin paikoilleen päätypuskien väliin, miettikääs nyt. Ei mennyt ees ihan puolta vuotta. Me aletaan olla sairaan nopeita, verrattuna esimerkiks poreammeeseen joka meillä oli kymmenen vuotta enkä sinne ehtiny kertaakaan, kun aina se oli täynnä mukuloita! No nyt olin ja oli ihan mun eka kerta ikinä missään kylpytynnyrissä. Ja oli ihanaa! Tiättekö, mä ihmettelen tätä ihan samoin kuin
-kuivausrumpua taannoin (hihkuin ja juoksin näyttään kuivia vaatteita miehelle:tää siis kuivaa meiän pyykit!!)
-mankelia (siis tää silittää meiän lakanat!!)
-höyrymoppia (tää siis pesee meidän lattiat!!)

ja nyt kylpytynnyriä
-siellä siis on lämmintä vettä ja siellä tarkenee vaikka ulkoilma oli kylmää!!

Oli aika huisia. Katselin korkealle taivaalle, lentäviä lintuja ja laskevaa aurinkoa, kuukin ilmestyin paistamaan. Höyry vaan nousi. Vitsit. Aika makee fiilis.